XIII.
Karin Maria oli ollut viime päivät aikalailla — kuten äiti sanoi — "ajatuksiensa vallassa". Beata sanoi sen alkaneen siitä saakka kuin hän tuli kotiin Marieholma-matkaltaan, mutta Karin Maria lykkäsi luotaan arvokkaalla kylmyydellä tämän vetäisyn. Eikä parannut mieliala siitäkään, vaikka parooni Niilo Olavi vieraili Munkebodassa kaksi kertaa samalla viikolla — ensiksi tiistaina äitinsä käskystä lainaamassa hienon hienoa sukkulaista ja sitten lauantaina tuomassa laatikollisen asterin taimia, joka oli vanhan vapaaherrattaren lahja Karin Marialle. Vieras ja Joachim eivät tavatessaan puhutelleet toisiaan, kumarsivat vain kylmästi, mutta "eivät Jumalan kiitos näyttäneet siltä kuin tahtoisivat käydä kaksintaisteluun", kertoi Beata helpommalla mielellä mamseli Fikenille. Molemmilla kerroilla oli parooni — joko omasta halustaan tahi äitinsä vaikutuksesta, siitä ei Karin Maria voinut oikein päästä selville, — näyttänyt vanhimmalle neidille erityistä kohteliaisuutta.
Kumminkin käyskenteli nyt vanhin neiti pitkät valoisat kesäpäivät tuumien sinne tänne vanhan vapaaherrattaren kummallisia ehdotuksia istutellessaan pieniä asterin taimia kukkapenkkeihin eli Bengtan kanssa nuoralla jakaessaan keittiöpuutarhan palstareita, joidenka välille pikku Hannes työnjohtajan suurilla puukengillä sai polkea yhteen kertaan käytävät. Ja sellainen voima on kerran vapaasti julkilausutulla, selvällä ja päättäväisellä sanalla — sanalla, jonka taustana on tuuma ja tahto, — että Karin Maria ensiksi jonkunmoisella vastenmielisellä arkuudella, sitte yhä enemmän tyyntyen, melkeinpä voi sanoa mielenmaltilla huomasi, että hän todellakin alkoi pitää Malviina muijan rohkeaa ehdotusta hyväksyttävänä mahdollisuutena, mahdollisuutena, joka voisi käydä koko hänen elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen määrääväksi. Tietämättään ja tahtomattaan selvittää itselleen asiaa, alkoivat hänen ajatuksensa yhä enemmän pyöriä Niilo Olavin ympärillä, jota hän sitte lapsuutensa aikojen ei ollut ajatellut koskaan muutoin kuin välttämättömänä, vanhempana naapurina ja sittemmin kummallisen Agnetan kosinnan jälkeen, vain sulasta myötätuntoisuudesta sisartaan kohtaan, oli arvostelematta katsellut häntä samoilla silmillä kuin Agneta itse sekä Beata. Mutta Karin Maria täytti tässä kuussa kaksikymmentä neljä vuotta — hän oli melkein viisi vuotta vanhempi Agnetaa, ja hän alkoi katsella maailmaa jossain määrin toisilla silmillä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin äitinsäkin että parooni Stjerne ehdottomasti olisi monen peninkulman kuuluvilta edullisin naimakauppa ja että koko pohjois Skånesta saisi etsiä Marieholman vertaista maatilaa. Sitäpaitse tunsi Karin Maria viime aikoina ilmestyneistä "kosijaa" koskevista ennakkoluuloista huolimatta sydämessään jonkunmoista myötätuntoisuutta Stjernen ujosti hyväntahtoista ja hieman surumielistä olentoa kohtaan, hän muisti miten hän kahdeksan tai kymmenvuotiaana tyttötyllerönä paroonin ollessa jo kaksikymmentäviisi vuotias, täysi-ikäinen mies oli ollut hänen ilmeinen suosikkinsa, saanut leikkikaluja ja karamelleja ja oli häntä kutsunut "pikku morsiamekseen". Se oli kummallista, mutta kaiken tämän muisti hän nyt yhtäkkiä jonkunmoisella mielihyvällä. Aikaisemman nuoruutensa aikana ei Karin Maria ollut paljon nähnytkään häntä Munkebodassa — ne olivat paroonin "hurjimpia aikoja", kotiinsa ja vanhan paroonittaren merkillisyyksiin kovin kyllästyneenä, oli hän enimmät ajat majaillut Kristianstadissa, ja elänyt siellä upseeripiireissä, tahi kierrellyt maita mantereita pitemmillä vierailuilla ystäviensä ja tuttaviensa luona. Sitten oli Karin Maria itse ollut poissa parisen vuotta Tukholmassa ja kun hän tuli kotiin jälleen, oli hän tavannut Niilo Olavin jotenkin samanlaisena, kuin miksi hän muisti hänet sitte lapsuutensa, hiukkasen vanhempana vain, hieman lihavampi ja surullisempi. Hän ei ollut enempää häntä ajatellut ennenkuin tämä yhtäkkiä rakastui Agnetaan ja esiintyi tämän julkisena kosijana. Silloin oli hän oitis, samoin kuin Beatakin varmasti ollut häntä vastaan ja oli tuntenut itsensä suurimmassa määrässä kiihoitetuksi kun äiti aineellisista syistä tahtoi pakoittaa sisaren avioliittoon, joka hänelle oli niin sanomattoman vastenmielistä. Nyt, kun Agneta oli poissa ja hän jälleen alkoi katsella itseään Munkebodan enin huomiota herättäväksi olennoksi, alkoi Karin Maria vähä kerrassaan katsella olosuhteita vähän toisella tavalla… Hän ei ollut suotta enimmän äitinsä näköinen sisaruksista; hän alkoi ymmärtää, että aineelliset syyt ovat myöskin syitä ja että voi katsella samaa asiaa kahdelta eri puolelta. Tietystikään Niilo Olavi ei ollut mikään unelmien sankari enemmän kuin raivoisa Rolandkaan, (niin tykkönään oli Karin Maria jo luopunut entisistä ihanteistaan että hän sisällisesti, hieman halveksivasti hymyillen antoi Joachimille nämät nimitykset), mutta hän oli hyvä, ruotsalainen aatelismies, joka todellakaan ei ollut hullumman näköinen — varsinkin silloin kuin hän silloin tällöin suvaitsi hymyillä. Hän joi paljon — Karin Maria rypisti ehdottomasti kauniita kulmakarvojaan — mutta hän kestikin paljon; harva tai tuskin kukaan oli nähnyt hänet koskaan juopuneena. Ja mitä Figge Walqvistin ja sensemmosien seuralaisuuteen tulee, niin tekisi hän kyllä sitte siitä lopun, jos… jos… hänelle kerran tulisi siihen tilaisuutta. Vanha vapaaherratar oli arvannut oikein kun hän oli kuvitellut mielessään ettei Karin Maria antanutkaan jokaisen hypätä nenälleen ja että hän ei kenellekään suuremmalla luottamuksella voinut jättää hallituksen ohjia kuin hänelle: niin hyvin Marieholma kuin Niilo Olavikin olivat nyt kerran tottuneet naiskäsien ohjattaviksi. Karin Maria oli ylpeä, rehellinen ja viisas, oikein hyvä ja kelpo tyttö, mutta hänellä ei ollut paljon Skyttein luonnetta: tuota haaveellista, vaikutuksille altista, levottomasti leimahtelevaa, uhkarohkeasti kapinoivaa rajalaisen luonnetta — "sissiverta", kuten Niilo ukko jonkunmoisella ylpeydellä sitä nimitti. Hänellä ei ollut heidän mielikuvituksensa runsautta, hän näki mitä hänen piti nähdä ja mitä hän tahtoi, mutta ei enempää. Äidillä oli tapana kertoa, että hän koulu-aikanaan 1780 vuosiluvulla oli ranskalaiselta kotiopettajattareltaan oppinut "ajattelemaan viivottimen mukaan". Vaikkakin Karin Maria oli niin paljon aikansa lapsi, että hän voi hyvin tunteellisesti laulaa "Laakson ruusua" ja oli monet kerrat vuodattanut katkeria kyyneleitä, runoja ja romaaneja lukiessaan oli hänellä kumminkin sisimmässään koko joukko tuota viime vuosisadan järki-ihmistä ja sääntöjen mukaisuutta, joka vielä oli hänen äidissään luonteenomainen piirre ja oli määräävänä kaikessa hänen toiminnassaan.
Asterilähetyksen jälkeen oli parooni vielä kolmannen kerran käynyt Munkebodassa. Kun Beata päätyakkunasta oli nähnyt tuttujen kiessien vierivän pihamaalle, sanoi hän sisarelle:
"Herra Jumala, siellä on Stjerneläinen jälleen!… Mitä maailmassa luulet hänen hakevan täältä lakkaamatta, kun hän tietää kumminkin että Agneta on poissa?
"Sitä ei ole niin helppo tietää", vastasi Karin Maria lyhyesti.
Beata istui pahatuulisena keskelle sohvaa kädet ristissä ja äänetönnä kun sisar otti esille sievimmät kenkänsä, silitti tukkaansa kuvastimen edessä, kietoi soman musliiniliinan kaulallensa ja huljahutti porttukaalilaista hajuvettä nenäliinaansa. Karin Mariasta tuntui tietenkin tuo teeskentelemätön kummastus vähän nololta, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.
"Etkö vähän somistaudu sinäkin Beata?" kysyi hän välinpitämättömästi, avatessaan ullakon oven.
"Ei pistäisi minun mieleenikään koskaan mennä sisälle häntä tervehtimään, ellei äiti suorastaan siihen käske minua", vastasi Beata itsepäisesti.
Karin Maria oli vihoissaan laskeutuessaan hitaasti rappuja alas parhaissa kengissään. Hän ei ollut tarkoittanut mitään erityistä viattomalla pukunsa vaihdolla, mutta Beatan erehdyttämättömästi pilkallinen hämmästys vaikutti, että hänestä tuntui nyt, kuin olisi hän halpamainen onnen etsiä ja etujansa ajatteleva liehakoitsia.
Parooni nousi heti salissa hänen astuessaan sisälle — näytti siltä kuin vieras olisi odottanut häntä.
Karin Maria niiasi kohteliaasti ja alkoi heti hyvin perusteellisesti kuulustella, vapaaherrattaren vointia ja sen jälkeen yhtä perusteellisesti kiittää astereista, jotka "rehoittivat niin erinomaisesti". Kun parooni ei vastannut mitään, joka olisi voinut antaa hänelle alkua ja pitänyt keskustelua vireillä kävi hän noloksi ja punastui. Karin Mariaa puki suuressa määrässä kun hän kävi hieman hämilleen — hänen kasvonsa kadottivat silloin jäykän, kovin varman ilmeensä.
Majuuri istui ja nyykytteli päätään. "Posti ja kotimaan sanomansa" takaa. Hänen päivällisunensa oli tullut häirityksi ja hän olisi suonut Marieholmalaisen niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Itse asiassa eivät nämät ranskalaiset vierailut häntä kovinkaan paljon miellyttäneet. Stjerne kieltäytyi säännöllisesti Joachimin tähden jäämästä illalliselle, niin hädin tuskin sai hänet juomaan kupposen kahvia tahi totilasin. "Whisti" eli "bostoni" pelistä ei ollut puhettakaan, kun Figge Malviina muijan määräyksestä ei enää uskaltanut seurata mukana.
"Eikö parooni tahdo itse nähdä, miten mainiosti ne kasvavat?" kysyi lopuksi Karin Maria päättäväisesti epätoivoisena koettaen venyttää puheaineen astereista, niin pitkälle kuin mahdollista.
Niilo Olavi sieppasi kohta hattunsa ja he vaelsivat yhdessä ulos auringon paisteesen.
Puutarhassa, joka kuului erityisesti Karin Marian valvonnan alle, tunsi hän kohta olevansa omalla alallaan ja sai heti jälleen tavallisen varmuutensa ja tottuneen tapansa. Todellisella harrastuksella ja erittäin rakastettavalla tavalla näytteli hän hiljaiselle, mutta tarkkaavaiselle Niilo Olaville istutuksiansa ja laitoksiansa.
Lopuksi tulivat he pieneen lehtimajaan, jota Karin Maria erityisesti suosi ja jonne hän oli ripustanut tuuli harpun, jonka hän tahtoi näyttää paroonille.
Mutta — Karin Maria oli tuskin etusormellaan innokkaasti osottaen riippukoivua, alkanut selityksensä, kun parooni yhtäkkiä kumartui eteenpäin ja laskien kevyesti kätensä Karin Marian kädelle, keskeytti hänet:
"Neiti Karin Maria", alkoi hän melkein juhlallisesti — kireä suhde hänen ja tyttöjen välillä "kosinta" aikana oli syynä etteivät he koskaan olleet tulleet heittäneeksi arvonimiä pois, — "te olette ainoa, jonka kanssa, tuntematta kovin suurta vastenmielisyyttä voin puhua… tuosta… tuosta…" Hän pysähtyi, katsoi häneen ja istahti äkkiä raskaasti turvepenkille sanoen: "salliiko neiti?"
Karin Maria kumarsi kohteliaasti päätään; hän istahti itse vähän matkan päähän hänen viereensä.
"En ole", alkoi hän jälleen vähän hämillään, katsomatta häneen, "koko tänä kuukautena kuullut mitään Agnetasta. En ainoatakaan sanaa", hän katsahti pikaisesti ylös.
"Niin", sanoi Karin Maria epävarmasti, "en tiedä…"
"Te tiedätte minkälaisissa oloissa me erosimme?… Minulle ei ainakaan erittäin edullisissa ja toivehikkaissa…" hän katsoi taaskin ylös, ikäänkuin vedoten Karin Mariaan. Ensi kerran selvisi Karin Marialla oikein, että paroonilla oli todellakin hyvin kauniit siniset silmät ja että hänen katseessaan oli paljon "tunnetta".
"Herra parooni", sanoi hän yht'äkkiään päättäväisesti, yhtä muodollisesti kuin hänkin, mutta ystävällisellä ja avomielisellä vakavuudella, "te olette kerran tehnyt minulle sen kunnian, että olette toivoneet minua sisareksenne. Suvaitsetteko te, että tuokion puhuttelen teitä, kuin todellakin niin olisi?"
"Paras neiti Karin Maria" — hän tarttui vilpittömällä kiitollisuudella hänen käteensä — "niin sitä juuri uskalsinkin teiltä toivoa."
"No niin", Karin Maria vetäsi hiljaa kätensä pois, "minä luulen… minä luulen… Jumalan tähden, älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta luulen että tekisitte oikeimmin itseänne kohtaan ja jalomielisimmin sisareeni nähden, jos te, aivan kokonaan vetäytyisitte hänestä pois, luopuisitte vaatimasta hänen kättään ja vapauttaisitte vanhempani lupauksestaan".
Parooni katsoi vakavasti Karin Mariaan, nousi, käveli pari kertaa edestakaisin pienessä kaidassa lehtimajasssa ja istahti jälleen.
"Agneta on ollut minulle hyvin rakas", sanoi hän jälleen, hieman vaivaloisesti, hiljaa, melkein äänettömästi.
"Ja hän, herra parooni", — Karin Maria puhui yhtä paljon maltilla kuin lämmöllä — "olen varma siitä, että jos hän, aijotun avioliiton häntä pakottamatta olisi oikein oppinut tuntemaan teidät, sellaisena kun te todellisuudessa olette, ei kukaan olisi pannut hellyydellenne suurempaa arvoa kuin Agneta, Mutta, kuten nyt on…" Karin Maria pysähtyi ja katsoi odottavaisesti häneen, Parooni kumarsi vain hiljaa merkiksi, että hän jatkaisi.
"Niin, kuten nyt on — Agneta on hyvin nuori, uhkarohkea ja itsepäinen — pelkään siksi, ettei sisareni koskaan tule pitämään teistä niinkuin hänen pitäisi…"
"Oi neiti, jos te vain tietäisitte", mutisi Niilo Olavi surumielisesti. "Minähän vaadin niin vähän. Jos hän vain tulisi omakseni, antaisi minulle luvan rakastaa häntä…"
Karin Maria nousi. Hän piti silmänsä alasluotuina suuren hattunsa lierin suojassa.
"Mutta Agneta pitää enemmän Joachimista… Ja minusta tuntuu", hän katsoi itsepäisesti alas, "että joskaan nainen ei voi omistaa miehelleen parhaimpia ja lämpimämpiä tunteitaan, niin… niin on kumminkin molempien onnelle aivan välttämätöntä, että hän ei ainakaan pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä…"
Molemmat vaikenivat sekunnin, pari. Sitte nousi Niilo Olavi.
"Kiitos neiti Karin Maria!" Hän tarttui kerran vielä hänen käteensä. "Te olette sanonut minulle totuuden, eli oikeammin näyttänyt minulle sen tavalla… jota… minä en koskaan ole unohtava".
"Minä toivon", sanoi Karin Maria komeimmalla ryhdillään ja samalla mitä kauniimmalla tavallaan, "että te… että te ette käsittäisi tätä miksikään pahaksi tarkoitukseksi…"
"Pahaksi tarkoitukseksiko? Minä!" Hän kumartausi alas ja suuteli kättä, joka vielä lepäsi hänen kädessään ja heidän silmänsä sattuivat toisiinsa.
"Te ette kenties usko minua", — puoleksi surumielinen, puoleksi leikillinen hymyily, jonka Karin Maria heti ymmärsi solui hänen kasvojensa ylitse, — "mutta tämä on todella ensi kerta, kun mielelläni olen antautunut naisen johdettavaksi".
Karin Maria ei vastannut, mutta hän hymyili hienosti ja hänen sydämensä sykytteli kiivaammin. Hän kääntyi hitaasti aikoen lähteä huvimajasta, mutta parooni pysähdytti hänet vielä kerran.
"Kun nyt Agneta tulee kotiin — arvaan että hänen maanpakolaisuutensa", hän antoi sanalle vähän katkeran äänenpainon, "ei tarvitse kestää kauan — sallitteko minun silloin, huolimatta kaikesta mitä on ollut", hän katsoi tarkoittavaisesti Karin Mariaan, joka käsittäen hänet, kumarsi päätään, "että tulen vielä tänne?…"
"Luulen ettei äidillä, eikä Agnetalla voi olla mitään sitä vastaan", vastasi Karin Maria matalasti, ei aivan niin varmasti kuin ennen.
"Ei myös kellään muullakaan". Hän katsoi vakavasti häneen.
"Ei", mutisi Karin Maria, yhä epävarmemmin "ellei parooni vain luule että Joachim…"
"Joachim ja minä sovimme kyllä asiasta keskenämme", keskeytti Niilo
Olavi lyhyesti ja ylpeästi.
He kävivät hitaasti rinnattain ulos huvihuoneesta ja pitkin pitkää suoraa käytävää.
Karin Maria oli alakuloinen ja tyytymätöin itseensä, mutta hän ei oikein tiennyt miksi.
Asteripenkin kohdalla pysähtyi Niilo Olavi.
"Neiti Karin Maria", hän katsoi kysyvästi häneen, puoleksi pyytäen, "jos vielä satun olemaan neuvoa vailla, jota en tahtoisi pyytää keneltään muultakaan, saanko silloin tulla luoksenne?"
Karin Maria nyökkäsi. Hän hymyili vähän, mutta hänen oli mahdotonta tässä tuokiossa keksiä mitään muutakaan sanottavaa kuin nuo jäykät, mutta rehelliset sanat.
"Olkaa niin hyvä".