XIV.
Karin Maria oli niin merkillinen ja levoton koko iltapäivän kun Stjerne oli lähtenyt, että oli kerrassaan ihme ja kumma ettei sitä kukaan huomannut ja siitä mitään maininnut. Mutta Beata oli — harmistuneena tosin Karin Marialle pauhattuaan siitä että "viitsitäänkin välittää mokomasta kosijasta" — täydessä hommassa laittaessaan vanhaa, vähintäin kymmenen vuotista kesähattua, jonka hän oli yliseltä löytänyt "ihan uudeksi" ettei joutanut muuta näkemään eikä kuulemaan. Joachim viime aikoina kulki ympäri haaveksien ja hämäriä, pilven korkuisia tuulentupia aivoissaan hautoen — hän ei kuullut eikä nähnyt. Majuurska tarkasti liinakaappejaan ja valmisti "juhannaspyykkiä", hänen päässään pyörivät lakanat ja pyyhinliinat, täydet ja vaillinaiset tusinat, hän ei nyt muuta joutanut ajattelemaankaan.
Illemmalla päätti Karin Maria mennä puhuttelemaan mamseli Fikeniä, hän oli tyttöjen kaikki kaikessa. Kaikilla heillä oli se tunto ettei kukaan maailmassa heitä paremmin ymmärtänyt kuin mamseli Fiken, joka — aikoja ennen kuin äiti sen tarpeelliseksi katsoi — oli omilla ansaitsemillaan rahoilla ostanut heille heidän ensimäiset nukkensa Röingen markkinoilta, hoitanut heitä tuhkurissa, kärsivällisesti kuulustellut heiltä Lafontainen kaskuja ja katkismoa, jatkanut heidän hameitaan, parannellut hattujaan, ja sanellut miten heidän piti kirjoittaa ensimäisiä onnittelukirjeitään sukulaisille, kirjeitä, jotka aina päättyivät sanoilla: "nöyrimmällä kunnioituksella piirtäen", kertonut luvattomia kummitusjuttuja ja tarjonnut heille kiellettyä siirappiruokaa. Usein he mamseli Fikenille torasivat, ja keskenään tekivät hänestä pilaa, mutta kun jotain oli epäkunnossa niin aina sitä kuitenkin hänen "matalaan majaansa" turvauduttiin. Mamseli Fiken oli kyllä "hupsu" niinkuin äiti hänestä tapasi sanoa, mutta hänen köyhyytensä, hänen muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta ja oikuista riippuvaisuutensa, hänen vaikea asemansa "parempain" ja "huonompain" ihmisten rajalla, hänen ponnistuksensa "matalan majansa" ylläpitämiseksi — kaikki oli kehittänyt hänen muutenkin tarkkaa ihmistuntemiskykyään, jota hänen armonsa majuurskakin itseviisaudessaan ja tunnetulla käytännöllisyydellään usein käytti hyväkseen. Tytöt tekivät sen aina — niinkuin jo sanottiin — Karin Maria ei vähiten, vaikka hän muuten oli niin "olevinaan" Karin Maria ei tarvinnut kauas mennä. Puutarhasta näki hän jo mamseli Fikenin, kovaksi kovitettu, vaalea päähine syvälle otsalle vedettynä, niityllä kävelevän askel askeleelta kumartuen — ruohoja ja kukkasia poimimassa. Karin Maria tiesi, että hän aina kesäkuussa tapasi koota lemmenkukkia, sydänruohoja ja muita kasvia, joita hän sitten taitavasti kuivasi ja liisteröi varjokuvien ja syntymäpäivävärsyjen ympärille. Näitä haaveellisia runosepustuksia, kultapaperikehyksiin asetettuina, pitivät hienoimmat talonpoikaistytöt, suuressa arvossa. Niinkutsutuilla "muistolehtisillään" saikin mamseli Fiken monta tervetullutta kaksitoista killinkiä ja plootun seteliä. Karin Maria tervehti häntä ja rupesi myöskin lemmenkukkia poimimaan. Valtioviisaasti alotti hän keskustelun puhumalla ilmasta, heinistä, puolivuosipesusta y.m. y.m. Koottuaan tarpeeksi kukkia istuutuivat he vierekkäin puron yli johtavalle puoleksi lahonneelle puusillalle, jalkojaan veden päällä heilutellen.
Etäämpänä maantiellä näkyi Joachim ja pari renkiä tuovan hevosia juotettavaksi ennen yöksi talliin panoa. Täyttä laukkaa ratsastaen, pari irtonaista hevosta kummallakin puolen, poikkesivat he lujaan poljetulle hiekkaiselle polulle ja ratsastivat kauas kivien väliin matalalla jokirannalla. Joachim huomasi molemmat naiset ja tervehti hymyillen, jatkaen hilpeää puheluaan renkien kanssa, jotka hänen kehoituksestaan rupesivat laulamaan. Aurinko laski punasella hohteella Marieholman metsien taa.
"Ompa omituista miten hyvin 'löitnantti' viihtyy täällä göingeläisten kesken", sanoi mamseli Fiken, pää kallellaan asettaessaan mansikan lehtiä valmiin kukkavihkonsa ympärille.
"Sehän on aivan luonnollista, göingeläinenhän hän on itsekin ja täällä tulee hänen kotinsa varmaankin aina olemaan".
"Mutta kun on ollut Tukholmassa ja hovissa niinkuin löitnantti…"
"Vähän kai se lienee mitä hän hovissa on ollut"! nauroi suoraluontoinen
Karin Maria. "Kaikessa tapauksessa en luule hänen sitä kaipaavan".
"Ehkei, siellähän sitä viihtyy missä sydän on", huokasi mamseli Fiken.
Karin Maria itsekseen siunasi mamseli Fikeniä siitä että hän niin mukavasti ohjasi puheen aineesen, josta hän juuri tahtoi keskustella. Hän sanoi yhtäkkiä aivan totisena, mutta kohottamatta silmiään kukkavihosta, jota hän juuri järjesti:
"Rakas mamseli Fiken — minä olen juuri saanut tietää — jotain Agnetasta — jotain, joka panee minut…" Hän vaikeni epätietoisena.
"No, mutta Karin Mariaseni", mamseli Fiken oikein uteliaisuudesta ja osanotosta värisi. "Kerrohan pian! Mitä kaikessa maailmassa…"
"Niin". Karin Maria ei enään empinyt. "Parooni Stjerne oli täällä iltapäivällä…"
"Kyllä näin, kyllä näin herrasväen puutarhassa kävelevän…"
"Silloin juuri", sanoi Karin Maria punastuen. Hän ei voinut käsittää miksi hän tässä istuu punastuen. Jumala kyllä tiesi ettei hänellä siihen mitään aihetta ollut! "Hän antoi minun ymmärtää — niin sen ainakin käsitin — kun… kun… hän lähemmin asiaa tuumittuaan vihdoinkin olisi päättänyt luopua Agnetasta. Mutta minä en tiedä, en voi päättää, jos on oikein että ilmoitan siitä Agnetalle tai jollekin muulle. Eihän hän ole jättänyt sitä minun toimekseni…"
Hän katsoi kysyen, epävarmana mamseli Fikeniin ja jatkoi vielä epäröivämpänä:
"Minä tietysti vähän pelkään sanoa sitä äidille, sen mamseli Fiken kyllä ymmärtää… Hän voisi pitää sitä loukkauksena — perhettämme kohtaan, tarkoitan — kun se on hän joka rikkoo. Ja kun tiedän, että parooni Stjerne panee paljon arvoa äidille ja isälle, niin…" Karin Maria vaikeni hämillään "En tosiaankaan tiedä mitä minun pitäisi tekemän", lopetti hän puheensa.
"Minä en luule että Karin Marian pitäisi sanoa se äidille heti", sanoi mamseli Fiken varovaisesti. "Ainoa tapa millä voitaisiin se luonnollisesti esittää olisi 'löitnantin' kautta… Hän puhuisi parooni Stjernen kanssa".
"Mutta sitten taasen pelkään että parooni Stjerne, joka pelkästä suvaitsevaisuudesta, pelkästä hyvyydestä, niin sanoakseni, vapauttaa Agnetan, pitäisi sitä jonkunmoisena kopeutena Joachimin puolelta, jonakin pakottamisena, jos hän…"
"Eikä, jos Joachim serkku käyttäytyy viisaasti! Ja kun hän saa tämän kuulla, tulee hän niin iloiseksi, että kyllä saamme hänen taivuttamaan jäykkää niskaansa hieman…"
Karin Maria katsahti luottavasti, melkein ihaillen mamseli Fikeniin.
"Sitten pitäisi minun ensiksi puhua serkku Joachimin kanssa?…"
"Jos minä uskallan neuvoa Karin Mariaa", mamseli Fiken kävi yhä nöyremmäksi mitä varmemmaksi hän tunsi itsensä. "Ehkä Karin Maria tekisi sen heti ennenkuin hänen armonsa, majuurska saa vihiä asiasta. Voimmehan kutsua häntä tänne…"
"Se olisi varmaankin viisainta", sanoi Karin Maria helpotuksesta huoahtaen. "Silloin voisi mamseli Fikenkin olla mukana…"
Mamseli Fiken otti heti irti suuren vyöliinansa ja rupesi sillä innokkaasti huitomaan nuoreen Skytteen kääntyen.
"Minuako huidotte"? huusi Joachim niityn yli hevosen selästä.
"Niin" vastasi Karin Maria kimakasti mutta varmaan. "Eikö Truls voi ottaa hevosiasi"?
Joachim puristi päätään. Hän viittasi päättäväisesti — pikku Hansille, joka avojaloin, sormi suussa, koko matkan oli juossut ihailemainsa hevoskaakkien perässä, ja teki hänet kuningastakin onnellisemmaksi antamalla hevosen hänen hoitoonsa ja vielä kuusi äyriä palkkioksi. Sitten juoksi hän kiivaasti niityn poikki ja välinpitämättömästi sanoen: "Mikä Herran nimessä on hätänä"? heittäysi hän suulleen pehmeään ruohoon sillan vieressä. Karin Maria ja mamseli Fiken vetivät heti häveliäästi jalkansa ylös.
"Arvoisat neidit, älkää olko millännekään"! huusi Joachim nauraen. "Parole d'honneur, jos muuta näen kuin kengänanturanne"!
"Serkku Joachim"! sanoi Karin Maria tuimasti ja poimitteli hameensa ankarana ympärilleen. "Jospa tietäisit kuinka vakavia asioita meillä on puhuttavana sinulle…"
Joachim nousi äkkiä kyynärpäähänsä nojaten. "Oletko kuullut jotain
Agnetasta"? kysyi hän levottomasti.
Karin Maria teki kieltävän liikkeen ja kertoi hänelle keskustelunsa
Stjernen kanssa pääpiirteissään melkein samoin kuin äsken mamseli
Fikenille.
Nuori Skytte oli noussut seisaalleen. Hän seisoi siltapatsaasen nojaten ja katsoi tarkkaavaisesti serkkuunsa.
"Mutta… mutta minä en ymmärrä!… Hän joka on härkäpäinen kuin itse paholainen… Jotain on täytynyt tapahtua, joka on häneen vaikuttanut…"
Joachim seisoi ja ajatteli yöllistä vierailuaan Kristianstadissa viikko takaperin. Hän oli näinä viime päivinä useasti torunut itseään siitä että voi niin ajattelemattomasti panna rakastettunsa maineen vaaran alaiseksi ja pelkäsi nyt heti että joku mahdollisesti oli huomannut hänet ja Agnetan yhdessä ja kertonut siitä tavalla, joka… Hän vuoroin punastui ja vaaleni ajatellessaan, että Niilo Olavi mahdollisesti olisi saanut vihiä asiasta.
"Vaikuttanut häneen"! toisti Karin Maria ja lensi tulipunaiseksi. "Niin… mahdollisesti vanha vapaaherratar, hän on alusta alkaen ollut naimista vastaan, niinkuin tiedät…"
"Sitten olisi hän voinut käyttää vaikutusvaltaansa aikaisemmin, niin ainakin minusta…", mutisi Joachim.
"Mutta, Joachim, onko tosiaankin mahdollista, ettet lainkaan voi arvostella sitä hienoutta, noblessia, jota Stjerne nyt osottaa"? huudahti Karin Maria suuttuneena.
"Ensiksi minun täytyy tietää mitä tämä merkitsee", vastasi Joachim epäluuloisena — käyntinsä Agnetan luona ja viimeinen keskustelunsa "kosijan" kanssa kummailivat vielä aivoissaan. "Luonnottomalta tuntuu minusta että joku noin vaan yhtäkkiä, mir nichts, dir nichts, voi luopua Agnetasta. Se ei lyö yhteen sen kanssa mitä hän minulle on sanonut".
Joachim ei ollut siksi ihmistuntija, että olisi voinut ymmärtää että Stjernen luonteisissa — hidas- ja raskasmielisissä — usein ensimäinen innostus muuttuu voimakasta vastarintaa kohdattuaan tylsäksi välinpitämättömyydeksi, haluttomuudeksi tehdä mitään ponnistuksia, joista kuitenkaan ei voi mitään varmaa tulosta toivoa. Joachimia vastukset kiihoittivat, Stjernen ne tekivät välinpitämättömäksi — siinä oli salaisuus, jota nuori Skytte nyt seisoi ja tuumi voimatta sitä ymmärtää.
Mamseli Fiken laajalla, joskin hämärällä ja hajanaisella ihmistuntemiskyvyllään sen ymmärsi — hän vaan ei tiennyt miten hän voisi sen selittyä. Hän katsoi Joachimiin ja sanoi hiljaa ja hyväntahtoisesti:
"Minun mielestäni pitäisi luutnantin vielä kerran puhua paroonin kanssa. Voisi sattua, että herrat nyt sopisivat paremmin. Ja kun hän itse on sanonut Karin Marialle, että hän olisi halukas vetäytymään".
"Täytyy kohteliaasti väistyä tieltäni, että voisin sen kunniaa tehden vastaan ottaa!" huudahti Joachim, jonka arka kunniantunto oli loukkaantunut.
"Rakas serkku", Karin Maria oikasi varovasti hameensa poimut ja nousi.
"Ethän voine vaatia että Niilo Olavi Stjernen pitäisi tarjota sinulle
Agnetaa hopeatarjottimella ja sanoa olkaa niin hyvä ja ottakaa hänet…
Saat olla tyytyväinen kun hän vapauttaa isän lupauksestaan ja väistyy
tieltäsi…"
Joachim nauroi yhtäkkiä taasen hyvällä tuulella, kohteliaasti syliinsä vastaanottaen Karin Marian ja mamseli Fikenin kun he sillalta hyppäsivät niitylle mennäkseen oikotietä kotiin puutarhan läpi. Hän sanoi hilpeästi:
"Olet oikeassa, serkku Karin Maria. Minä vaan ajattelin jotain, joka…" Hän keskeytti äkkiä puheensa "Jumala suokoon että olisit oikeassa!"
"Oikeassa olen aina", vastasi Karin Maria varmasti.