XV.
Hänen armonsa majuurska ei ollut kovinkaan mielissään kuullessaan puhuttavan paroonin ritarillisesta vetäytymisestä. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Naimiskauppaa oli, ei ainoastaan koko ympäristössä puoli vuotta innokkaasti aprikoitu, ei ainoastaan laamanska viiden tyttärensä kera ollut sen takia harmista haljeta, vaan olipa hän jo asiasta kirjoittanut kälylleenkin Tukholmaan. Ja päälle päätteeksi oli hänen täytynyt uskoa koko salaisuus Fagerhjelmiläisille kun Agneta sinne aivan äkkiarvaamatta lähetettiin. Koko häpeä lankesi nyt hänen päällensä "tous les frais", niinkuin hän kiivaana sanoi Karin Marialle. Jos olisi aavistanut että sen näin piti päättymän olisivat he jo aikoja sitten voineet rikkoa Agnetan puolesta — ainakin olisi se näyttänyt paremmalta, kuin että häntä, lapsi poloista tällä tavalla, noin vaan hyljitään! Sen takia ei heidän olisi tarvinnut heittää häntä Joachim riiviön syliin. Koko Göingen kihlakunnassa ei ollut niin pulskaa tyttöä kuin Agneta — hän olisi voinut saada kenen tahansa, ennenkuin tämä kirottu juttu tuli väliin. Majuurska istui ullakossa kattoikkunan alla, suorana kuin tikku ja kirjoitti omakätisesti — näin ja samaan suuntaan sanellessaan — suurta pesuluetteloa, Karin Marian ja Beatan, merkillisen nöyrinä ja alakuloisina, mutta sydämessään iloisina, pesuvaatteita eri läjiin äidin komennon mukaan lajitellessa. Tätä työtä ei Skytten talossa palkatuille henkilöille uskottu.
Joachim oli edellisenä päivänä käynyt toisella vierailullaan Marieholmassa, jossa hän oli Niilo Olavin kanssa sopinut. Mitä heidän välillään oli tapahtunut sitä ei kukaan varmuudella tiennyt — mutta sitä ei tarvinnutkaan tietää, tulos oli kaikille selvillä. Kohta kotiin saavuttuaan, meni Joachim nimittäin suoraan setänsä ja tätinsä luokse ja kertoi lyhyesti mutta selvään että nyt oli parooni Stjerne luvannut, äitinsä neuvoa seuraten ja tultuaan huomaamaan ettei hänellä ollut mitään toiveita voittaa aijotun morsiamensa sydäntä, vapaaehtoisesti vapauttaa Agnetan vanhemmat lupauksestaan ja peruuttanut kosintansa.
Majuurska istui kuin kivettyneenä. Erittäinkin sapettivat häntä ne sanat "äitinsä neuvosta…" Ei hän totta tosiaankaan olisi voinut aavistaa että Malviina muija oli mokoma sala vehkeilijä!
Mutta isossa eteisessä sulki Joachim Karin Marian syliinsä ja katsoi häntä kauan veitikkamaisesti silmiin. Hän kysyi jos serkku tahtoisi että hän kertoo mitä vanha vapaaherratar oli sanonut — hänelle hän sen kyllä uskaltaisi kertoa! Karin Maria kävi tulipunaiseksi ja kieltäytyi kuulemasta hänen lörpötyksiään. Sitten kuiskasi Joachim ääneensä nauraen jotain hänen korvaansa ja suuteli häntä tulisesti poskelle, ennenkuin harppasi ylös ylisen portaita Beatan luokse, jolta hän toivoi varmuudella saavansa ääretöntä myötätuntoisuutta.
Karin Maria seisoi kauan ja hieroi ajatuksissaan poskeaan esiliinansa kulmalla, siksi kun pieni harvoin huomattava kuoppa suupielessä tuli näkyviin. Hän päätti ensi tilassa urkkia Niilo Olavilta mitä hän ja serkku olivat keskenään puhuneet. Mitä vanha vapaaherratar ajatteli ja sanoi siitä hän tietysti viisi välitti.
Itse asiassa ei Joachimin olisi tarvinnut pitää salassa keskusteluaan Stjernen kanssa. Kaikki oli tapahtunut hyvin juhlallisesti. Nuori Skytte oli alusta aikain esiintynyt hyvin kunnioittavasti ja kohteliaana ja Niilo Olavi joka viime aikoina oli kyllikseen kuullut äitinsä ennustuksia "morsiosta joka tuo rakastajan myötäjäisiksi", oli levollisesti mutta tunteellisena sanonut että kun hänellä nyt vähemmin kuin milloinkaan ennen oli toiveita voittaa Agneta Skytten sydämen, ei häntä myöskään hänen takiansa tarvinnut pitää kotoa ja perhepiiristä eroitettuna. Niilo Olavi kohteli Joachimia koko ajan jonkunmoisena valtuutettuna lähettiläänä Munkebodasta, eikä sanallakaan maininnut heidän kilpakosintaansa. Joachim kohta ymmärsi, eikä hänkään tätä arkaluontoista asiaa koskettanut. Eihän se itse asiassa kuulunut Niilo Olaville miten Agnetan kohtalo vastedes suoriutuisi, kun hän itse ei enää ollut hänen elämäänsä määräämässä.
Sitten oli Figge ukko, joka korkeammasta määräyksestä ei ollut mistään tietävinään tullut sisään ja kaikki kolme olivat juoneet lasin totia parhaassa toveruudessa Stjerne oli tavallista vaiteliaampi ja joi tavallista enemmän. Sitten tarjosi vapaaherratar lasin teetä ja Joachim sai hänen huuliltaan kuulla ensimäisen varsinaisen selityksen käänteesen, joka suuressa määrin häntä huvitti.
"Jaa, jaa rakas Corydonini", vanha nainen taputti häntä ystävällisesti, mutta vähän kova kätisesti poskelle, pienillä luisevilla sormillaan. "Kun nyt pian saamme Amarylliksemme morsiusvuoteesen, muistammeko silloin joskus vanhaa Malviina Stjerneä, jonka ansioksi se pääasiallisesti on luettava?"
"Armollinen vapaaherrattareni voitte olla varma että ketään en ole useammin muistava kuin teitä", vastasi Joachim käsi sydämellään, sydämellisesti kiitollisena hänen arvokkaasta ja viisaasta sekaantumisestaan asiaan, vaikkei se kohta ollutkaan varsinaisesti hänen tähtensä tapahtunut.
"Tyhjää puhetta", sanoi vapaaherratar päätään pudistaen. "Minä tuntisin huonosti maailmaa jos uskoisin että nuori poika muistaa vanhaa ämmää kauemmin kuin se on hänellä silmäin edessä. Ei, ei ajattele sinä Amaryllistäsi — entre nous hän kyllä sen ansaitsee! — ja huolehdi siitä että on aika kaksoset ensi juhannuksena".
Joachim ei olisi juuri hänen pilapuheistaan välittänyt, mutta lupasi kuitenkin nauraen, että kyllä vapaaherratar kummiksi pääsee.
"Pidän sanoistasi kiinni, mon cher!" huusi vapaaherratar ja uhkasi häntä pikkusormellaan. "Varjelkoon häntä taivas jos hän minut pettää. Kun tytöllä nyt vaan ei olisi kalvetustautia, näyttää siltä melkein… Niin nyt olen sen pahimman sotkun vyyhdissä selvittänyt — lopun saa hän tehdä itse. Niilo Olavia minun täytyy vielä kerran korvista ohjata".
Sitte antoi hän Joachimin suudella kättään, lähetti terveisiä Karin Marialle, ja viime hetkellä tarkasti Joachimin hevosen satula-vyötä, jonka tallirenki oli huolimattomasti pingoittanut. Vapaaherratar näki kaikki mitä ympärillään tapahtui ja sai nyt suureksi huvikseen tehdä pilaa Joachimista, jonka "rakkaus oli tehnyt sokeaksi".
Joachim oli äärettömän tyytyväinen matkaansa kun hän kello yhdeksän illalla ratsasti Munkebodan pihaan.
* * * * *
Nyt kesällä, kun päivät olivat pitemmät, ei Lotti täti parhaimmalla tahdollaankaan voinut tarkastaa kuinka kauan nuoret olivat ylhäällä. Aivan mahdottomaksi osottautui saada Joachimia ja tyttöjä makuulle määrä kellonlyöntinä, kun aurinko oli vielä korkealla taivaalla eivätkä linnutkaan vielä olleet menneet levolle. Kitara polvillaan istui Joachim leveällä kiviportaalla ja Karin Maria ja Beata — useimmiten myöskin mamseli Fiken — äänetönnä toistensa vieressä muutamia rappusia ylempänä.
Ja vaatimattomalla tuntehikkaalla tavallaan lauloi nuori Skytte kitaran säestyksellä Geijerin miehekkäitä lauluja, ja toisinaan aivan säestämättä vanhoja skånelaisia, alkuperäisesti tanskalaisia, kansanlauluja, joita hän varhaisimpana lapsuutensa aikana ja osaksi nyt uudelleen oli Munkebodan alustalaisilta oppinut. Talon rengit ja piiat istuivat ryhmässä riippakoivun alla nurkassa ja kuuntelivat yhtä hartaina kuin tytötkin — silloinkin kun hän lauloi pieniä ranskalaisia viime vuosisadan "chansoneja", joita hän oli muinoin iloiselta äidiltään oppinut, ja jotka ukko Niilo — avoimessa ikkunassa iltapiippuaan poltellen — säännöllisesti pyysi uudelleen. Ankara Lotti tätikin tuli toisinaan kuuntelemaan, seisoi ylinnä ovella korkea, kovitettu myssy päässä ja ahdas, koinsyömä viitta heitettynä luiseville hartioilleen.
"Tulkaa nyt sisään tytöt!" sanoi hän kun laulu loppui. "Aikoja sitten olisi teidän pitänyt maata vuoteessanne!"
Mutta kukaan ei ollut kuulevinaankaan. Uppiniskaisuutta oli ilmassa — sitä ei voinut enää auttaa. Lotti tädin täytyi päivittäin myöntää itselleen että Joachim oli tuonut mukanaan uuden ajan ja uuden hengen Munkebodaan.
Sillä "nuori Skytte", perillinen, oli vähitellen tullut päähenkilöksi talossa, pääpisteeksi jonka ympäri kaikki liikkui. Ei ainoastaan Agneta ja hänen siskonsa pitäneet häntä arvokkaimpana talossa vaan Niilo ukkokin joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut majuurskan ensimäinen ja nöyrin palvelija meni päivä päivältä vihollisen puolelle. Nuorukaisen hilpeä huolettomuus ja tulinen, rohkea miehuus viehättivät vanhusta ja hän huomasi salaisella, surumielisellä ilolla hänen haaveellisessa, vaikutuksille alttiissa luonteessaan niin suurta sukulaisyhtäläisyyttä oman luonteensa kanssa, että se aivan täydellisesti sovitti veljenpojan ajattelemattomuuden ja uppiniskaisuuden. Ja Joachimin vähän epämääräisille ja hämärille tulevaisuuden unelmille, hänen rehelliselle, kiihkoisalle liittymiselleen suuren vallankumouksen kuolemattomiin, nyt vähitellen uudelleen eloon heränneisiin aatteisiin tunsi setä luonnollista ja lämmintä myötätuntoisuutta, jota ei hänen armonsa järkevä hallinto yksinäisellä Munkebodalla tahi pyhän allianssin pakollinen rauha Euroopassa koskaan olleet voineet tukahuttaa. Sillä Niilo Skytte oli ollessaan nuori kornetti kuningas Kustaan joukossa, ollut — niinkuin hän itse sanoi — "suuri jakobiini", ja kukaan ei ylpeää vapautta, voimakasta persoonallista vaikutusta lämpimämmin ihaillut kuin hän. Lapsellisesti ihaili hän nuorukaista — joka aina oli kekseliäs, aina omaa etuaan katsomaton, jolla aina oli tuhat rohkeaa tuumaa valmiina, joita hän sitten vakuutuksen lämmöllä, äärettömällä itsepintaisuudella ja loppumattomalla kaunopuheliaisuudellaan osasi puolustaa. Lotti täti pudisti päätään ja piti vastaan, minkä voi, mutta kaikella viisaudellaan ei hän voinut estää että maatilan hoito yhä enemmän siirtyi Joachimin käsiin. Majuuri tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi; kun vaimonsa häntä torui että hallitusohjat liukuivat pois käsistään, puolustautui hän sillä, että oli kaikille puolueille parasta jos Joachim hänen johdannollaan, vielä hänen eläessään perehtyi oloihin — hänhän se kuitenkin kerran tulisi isännäksi! Ja väki — epäluotettava, itsepäinen, toraisa ja viekas rajakansa, jota on niin vaikea pitää kurissa ja joka vaistomaisesti kunnioittaa ainoastaan itsetietoista voimaa — se piti nyt jo kymmenen kertaa enemmän arvossa nuorta luutnanttia jonka käskyt vaikka olivatkin olleet hieman ennenaikaisia eikä aina tarkoin punnittuja, kuitenkin olivat selviä ja säntillisiä ja, joka yhtä hyvin osasi antaa korvapuustin ajallaan kuin lootusetelin sille, joka teki mielensä mukaan kuin vanhaa majuuria, joka suuttui, marisi, antoi anteeksi ja pisti nuuskaa nenäänsä harmin päälle.
Joachim oli jo jättänyt sisään erohakemuksensa. Ellei täti ennen vuoden loppua suostunut hänen ja Agnetan avioliittoon oli hän varmasti päättänyt rakastettunsa estelyistä huolimatta mennä joksikin aikaa ulkomaiseen sotapalvelukseen. Olla päivä päivän jälkeen täällä kotosalla Munkebodassa toisiaan katsellen oli liian vaikea koetus sen hän jo käsitti.
Parempi siis erota muutamaksi vuodeksi ja odottaa. Kireät olot Puolassa, missä joka silmän räpäys odotettiin kapinan puhkeavan ilmi, pyörivät nyt kaikkien nuorten mielissä ja moni ruotsalainen sydän sykähteli halusta päästä sorretun kansan avuksi. Sillä Ruotsissa ei unohdettu, että Puola oli kerran ollut veljesmaa ja sitte se valtakunta, jolle suuret Kaarlot olivat uhranneet useimmat ajatuksensa ja enimmän verensä; sen vapauden edestä taisteleminen moskovalaista perintövihollista vastaan oli Joachim Skytelle ja monelle muulle hänen ikäisellensä kuin erittäin kaunis ja jalo pyrintöperä.
Näinä pitkinä kesäiltoina puhui hän usein Beatan ja Karin Marian kanssa tästä.
Oli jo kulunut hyvä matka heinäkuuta, mutta vielä ei hiiskuttu sanaakaan Agnetan palaamisesta. Karin Maria, joka viime aikoina oli käynyt uskomattoman rohkeaksi — äidin mielestä "itsevaltaiseksi", — viittasikin siihen pari kertaa ja majurikin päästi pari lausuntoa siihen suuntaan, että "kun ei kumminkaan Marieholmalaisenkaan kanssa tullut kihlauksesta mitään, niin eihän tyttölapsen pakottaminenkaan hyödyttäisi mitään" — mutta armollinen rouva oli järkähtämätön. Hän etupäässä ajatteli sitä, eikä sitä salaisuutena pitänytkään, miten "rumalta näyttäisi", jos Agneta parooni Stjernen "hylkäämänä" — sanoessaan tämän sanan nirpisti majuurska tavallisesti huulensa ylpeästi ja katsoi suoraan silmiin sitä, jonka kanssa hän puhui — jos Agneta nyt suoraa päätä naitettiin Joachimille. Oli puhuttu kylliksi seutukunnalla Agnetasta — nyt pitäisi ihmisten saada aikaa unohtaa hänet.
"Mutta äiti" uskalsi Beata silloin sanoa, aivan itku kurkussa: "jos serkku Joachim sitte menee sotaan?…"
"Niin menköön vaan", vastasi majuurska tyynesti. "Se tekisi vain hänelle hyvää. Minun nuoruuteni aikana oli asiaan kuuluvaa, että miehen piti olla osallisena ainakin yhteen sotaretkeen, ennenkuin hän jättäysi lepoon".
"Mutta äiti", lisäsi Beata ujosti, "hän voisi olla paljon enemmän hyödyksi täällä Munkebodassa".
"Tarkoitatko todellakin sitä?… Hän tekisi viisaimmin jos hän antaisi kivien olla rauhassa pellolla", vastasi majuurska lyhyesti, ja myssyn nauhat lepattivat leuan alla, kun hän ajatteli kaikkia niitä parannuspuuhia, joita Joachim oli esittänyt ja joihin hän oli osaksi saanut sedän myönnytyksen. "Siellä jossa ne makaavat, eivät ne maksa ruutia eikä rahaa, ja maata meillä, Jumalan kiitos, on kylliksi Göingen kihlakunnassa"!
Ainoa, joka ei suorastaan koettanut taivuttaa Lotti tätiä ja itse asiassa viime aikoina tuntui olevan kerrassaan välinpitämätön siitä, josko Agneta tuli kotiin eli jäi Kristianstadiin, oli Joachim serkku itse. Hän melkein ei enää puhunutkaan hänestä ja hänen mielialansa oli paras mitä voi toivoa — vähän epätasainen, mutta ylipäänsä mainio — liiankin hyvä tyttöjen mielestä ja Beatalla ei ollut enää syytä ensinkään valittaa minkään "Roqvaiosain näyttelemisestä".
Karin Marialla oli kumminkin epäluulonsa: hän oli huomannut että Joachim serkulla ja mamseli Fikenillä oli viime aikoina luonnottoman paljon yhteisiä salaisuuksia, kun hän muisti serkun sanat eräänä edellisenä tilaisuutena, päätti hän tästä jotenkin suurella varmuudella, että hän vihdoinkin tavalla tai toisella oli löytänyt yhdyssiteen rakastettunsa kanssa. Mutta hän ei kertonut kellekään luulojaan — eikä koettanut koskaan saada mitään tietää — mitäpä se olisi hyödyttänyt? Senkautta hän olisi vain raskauttanut omaatuntoansa uudella kuormalla, eikä Karin Marian omatunto ollut enää niin vapaa kuin tavallisesti.
Mutta mamseli Fiken raukan omantunnon laita oli pahemminkin, sillä, kuten Karin Maria arvasi, asia todellakin oli… Ollen syvästi vakuutettu siitä että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot luvallisia, oli Joachim taitavasti viekoitellut kiltin mamseli Fikenin hänen ja Agnetan välisen mitä vilkkaimman kirjevaihdon välittäjäksi. Tämä tietysti oli vähän estellyt ja puhunut armollisesta majuurskasta ja neljännestä käskystä, mutta kun hän oli hyvin romantillinen ja kun hänellä oli hellin sydän, mitä olla voi ja osaksi itsetiedottomassa ymmärtäväisyydessään, oli laskenut, että kenties kerran tulevaisuudessa ei suinkaan olisi haitaksi, että oli tehnyt tulevalle Munkebodan omistajalle palveluksen, myöntyi hän monien kyynelien perästä "löitnantin" ihastuttaviin, mutta kylläkin vähän sofistisiin, kaunopuheliaisiin pyyntöihin. Hän otti osoitteellaan vastaan Joachimille tulevat kirjeet ja keksi väsymättömällä, koskaan pettämättömällä kekseliäisyydellään alinomaa uusia keinoja, vähintäkään epäluuloa herättämättä toimittaa hänen epistolansa Agnetalle. Sopimus tähän kirjevaihtoon oli tapahtunut eräällä uudella yöllisellä vierailulla sotaneuvoksen puutarhassa. Nämät salaiset ratsastukset yön ja pimeän läpi, saadaksensa puolentunnin ajan seistä rakastettunsa akkunan alla, kuulla hänen äänensä ja saada katsoa hänen helliin ruskeisiin silmiinsä, viehättivät, seikkailumaisuudellaan ja romanttisuudellaan nuorta Skytteä mitä suurimmassa määrässä. Vaan kun unestaan herännyt utelias neiti Susen oli viime kerralla vähällä huomata hänet, luopui Joachim hieno tunteisesti tästä uhkarohkeasta ja useammassa kuin yhdessä suhteessa vaarallisesta huvista. Sielullaan ja aistimillaan, kaikella olentonsa uhkamielisyydellä hän rakasti Agnetaa, ahkera ja hellä kirjeiden vaihto jossa tyttö peittelemättä avasi hänelle sisimmän sydämensä, kiinnitti häntä vielä lujemmin morsiameensa. Hän saattoi istua tuntikausia pellonpientareella tai vasikkahaassa ja lukea uudelleen ja yhä uudelleen näitä viehättävän somia kirjeitä tietämättään ikävöiviä, hurmaavia intohimoisia niinkuin Agneta itsekin oli ja sen lisäksi niin viattoman ymmärtäväisiä ja tyttömäisen kainoja, kirjoitustavassaan alati muistuttaen Fiken mamselin: "Kunnioittavasti ja nöyrästi piirtäen".
Agneta soimasi tietysti joka päivä itseään siitä, että täten petti sekä äidin että täti Fagerhjelmin ja Susenin. Mutta istuttuaan koko iltapäivän koruompeluineen sotaneuvoksen syreenimajassa ja oksien välitse kurkisteltuaan Susenin ihailijoita Netti tädin väsymättömällä tunteellisuudella ääneen lukiessa rouva Cottinin "Mathildea" — ei hän voinut iltasella, vaikka henki olisi mennyt, olla pistäytymättä leipuri Ullan luona kuulemassa, oliko "kotoa" mitään kuulunut… Kirjeet jalosukuiselle ja siveälle neiti Agneta Skyttelle käärittiin nimittäin paperiin ja osotettiin mamseli Fikenin serkulle, Ullalle, jolla oli pieni leipuriliike sotaneuvoksen talon viereisessä talossa. Siten ei kukaan saanut vihiä Agnetan suuresti laajenneesta kirjevaihdosta.
Vaan Susen ja Netti täti eivät voineet käsittää, miksi Agneta joskus kaikista liikuttavimmissa kohdissa "Mathildessä" äkkiä antoi työn pudota helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä suurilla haaveksivilla silmillä, mitkä hän sitten sulki hymyillen — hymyillen niin hellää, valoisaa ja onnellista hymyä että vanha rouva Cottin ei varmaankaan koskaan elämässään ollut houkutellut esille sellaista.
"Agneta"! huusi Susen ja kutkutti virkkineulallaan häntä niskaan. "Mitä se taasen on?…"
Mutta täti Ekebäck katsahti ylös pyöreiden silmälasien yli ja käänsi vartaallaan lehteä.
"Unelmia", sanoi hän hajamielisesti. Ja sitten — lähemmin tarkastaen Agnetaa, joka punastui äkkiä ja alkoi ommella kuin henkensä edestä — suopeasti ja veitikkamaisesti hymähtäen:
"Nuoruuden unelmia!…"