XVI
Aamulla heinäkuun 20 p:nä seisoivat Beata ja Karin Maria puutarhassa sokeriherneitä poimimassa. He seisoivat kahden puolen kaitaista penkkiä, jossa kellanvihreät, hontelot herneenvarret kiemurtelivat keppejä myöten ylöspäin ja punoutuivat niin tiheäksi verkoksi, ettei Beata puhutellessaan Karin Mariaa nähnyt hänestä muuta kuin valkosen päähineen. Mitä Karin Mariaan tuli, oli keskustelu senlaatuista, ettei hän puolestaan ollenkaan halunnut katsoa sisareensa.
Beata seisoi nimittäin ja "ihmetteli", — jota jo oli tehnyt kuukauden ajan — mitä se Niilo Olavi Stjerne oikeastaan haki Munkebodasta.
Viimeksi hän oli ollut heillä eilen illalla ja kun he aterian jälkeen olivat koko perhe saattamassa vähän matkaa kulki hän kaukana muiden jälessä hevosensa ohjat käsivarren ympärillä ja Karin Maria rinnallaan. Mitä kumman kummaa he olivat jutelleet? Beata pisti nenänsä niin kauas herneen varsien väliin kuin sen suinkin sai, vaan näki niinkuin ennenkin valkoisen päähineen vaan ja Karin Marian puolihansikkaisiin puetut kädet, mitkä hiljaa poimivat ohuita, vihreitä palkoja.
"Luulisipa melkein että hän on rakastunut sinuun", sanoi Beata viimein harmistuneena.
Nyt Karin Maria vastasi. Hän sanoi säyseästi, vaan kuitenkin arvokkaisuudella:
"Olisiko se sitten niin ihmeellistä? Minähän olen ainoa, joka aina olen ollut häntä kohtaan ystävällinen".
"Aina"? ei Beata voinut hämmästyksestään huolimatta olla ivallisesti kysymättä.
"Niin", sanoi Karin Maria rohkeasti — hän käsitti että nyt oli aika tunnustaa. "Totta puhuen olen aina tuntenut kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Stjerneä kohtaan".
"Hyvä Jumala, Karin Maria". Beata miltei vaipui herneiden väliin, niin uskomattomattomalta hänestä tämä petos tuntui. "Et suinkaan tarkoittane että sinäkin olet häneen rakastunut"?
Karin Maria oli nyt ottanut ensimäisen vaikean askeleen ja tunsi enemmän ja enemmän olevansa voiton puolella.
"Rakastunut", virkkoi hän hiukan venyttäen sanojaan, "siihen… siihen ei minulla juuri ole taipumusta…" Onneksi ei Beata nähnyt miten hän punastui. "Mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että olen näihin aikoihin, kun olemme niin usein olleet yksissä, ruvennut pitämään oikein paljon… paljon Niilo Olavista".
Karin Maria osasi aina sanoa asian sillä tapaa että se vaikutti — Joachim väitti hänellä olevan verrattoman taidon tukkia suun toisilta heti kun avasi omansa. Se onnistui tälläkin kertaa. Beata ei tullut isoon aikaan sanoneeksi sanaakaan.
"Ehkä hän on jo kosinutkin sinua"? kysyi hän vihdoin koettaen olla ivallinen. Beata alkoi nimittäin jo tuntea sitä kunnioitusta, jonka jokainen järkevä ihminen antaa jo tapahtuneelle ja päätetylle asialle.
"On", vastasi Karin Maria aivan levollisesti ja jonkunmoisella ylpeydellä. "Hän lausui eilen muutamia sanoja, jotka… jotka… luulen olevani oikeutettu käsittämään sillä tapaa".
Tässä tunsi Beata ehdottomasti melkein ihailua vanhempaa sisartaan kohtaan. Kuninkaallinen prinsessa ei olisi voinut ilmoittaa hallitsevan ruhtinaan kosintaa suuremmalla kainoudella ja arvokkaisuudella samalla kertaa.
"Mitä sinä vastasit"? kysyi Beata yhä enemmän ihmeissään, nyt ilman vähintäkään ivaa äänessä.
"Pyysin kysymään isältä ja äidiltä — tietysti".
"Mutta silloinhan sinä siis tahdot hänet?…
"En suinkaan minä ole pakotettu ajattelemaan samalla tapaa kuin Agneta sisko"? sanoi Karin Maria vähän terävästi. "Luuletko sinä esimerkiksi, että minä tahtoisin Joachim serkkua? …"
Beata ei voinut enään väittää vastaan. Hän myönsi itselleen, ettei hän ollenkaan voinut Karin Mariaa käsittää.
Oli hetken aikaa aivan hiljaista puutarhassa. Mehiläiset surisivat uneliaasti auringon paisteessa kukkapengerten kohdalla ja apilaniityltä kuului Trulsin viikatteen suhiseva ääni, hänen niittäessään nurmea vaunuparille. Karin Maria, jonka koppa jo oli täysi, kiersi hernepenkin ja istuutui ääneti keskelle kapeaa käytävää sisarensa viereen.
"Rakas Beata", sanoi hän aivan kuin olisi puhunut tavallisimmasta asiasta maailmassa, "nyt voimme saada Agnetan kotiin äidin syntymäpäiväksi".
Beata katsahti ylös — kohtasi sisarensa katseen ja kietoi yhtäkkiä, leppyneenä "kosijaan" ja koko hankkeesen, käsivartensa hänen kaulaansa.
Karin Maria ei sanonut mitään, vaan vastasi syleilyyn tunteellisemmin, kuin hän tavallisesti omisti Beatan "hellyyskohtauksille".
Elokuun 11 päivänä, Susannan päivänä, oli hänen armonsa, rouva Charlotta Susanna Skytten, syntymäpäivä ja samalla nimipäivä, siksi vietti koko perhe sitä päivää vuoden — jouluaattoa lukuunottamatta — suurimpana juhlapäivänä. Munkebodan hallitsijatar ei suinkaan suosinut, sen tiesi Jumala ja koko maailma, mitään "joutavia" mutta tänä päivänä hän piti — 1700-luvun tavoille uskollisena — sopivana antaa "hämmästyttää" itseään. Siksi hän kiusasi itseään pari tuntia kauemmin sängyssä kuin tavallisesti ja palkitsi sitten aina ilmestyttyään tyttöjen ja mamseli Fikenin laitokset suopealla hymyllä. Nämät alkoivat tavallisesti kaikenmoisiin pukuihin pukeutumisella ja runon lausumisella kahvipöydässä, joka — jos ilma oli suotuisa — katettiin puutarhaan. Tavanmukainen olutjuusto ei tietysti tullut kysymykseenkään tänä juhlapäivänä. Sitte tuli jokainen; esille lahjoineen ja onnitteluineen, joita armollisesti vastaanotettiin ja kehuttiin ja päivällisten jälkeen tulivat naapurit aina kolmen peninkulman päästä nimipäiväkahville ja illalliselle. "Hämmästyksien" arvoa ei koskaan vähentänyt se seikka, että majuurska oli itse ainakin viikkoa ennen Susannan-päivää kääntänyt ylösalasin koko talon siistimisellä leipomisella, kuparin ja hopean kiilloittamisella sekä vihdoin aivan viimeisinä päivinä lampaiden ja kanojen teurastuksella, kyynärän korkuisten rasvakakkujen leipomisella, maljojen ja jälkiruokien valmistamisella. Huolimatta näistä suurellisista valmistuksista, jotka tietystikin olivat julkinen salaisuus (mamseli Fikeniltä kysyttiin jo neljätoista päivää aikasemmin, laitetaanko haukia pippurijuuren kanssa, vaiko uunipaistia ja kumpi olisi parempi illalliseksi kananpoika persiljakastikkeen kanssa, vai villi sorsa), ei kumminkaan kukaan koskaan vetänyt vähääkään suutansa hymyyn, kun armollinen majuurska juuri kello yhdeksän aikaan keskeytti tanssin ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen voileipään ja mitä muuta "talossa sattui olemaan".
Tämä elokuun 11 p. ei ollut kangastellut tyttöjen mieleen hetimainkaan niin juhlallisena kuin edelliset. Beata, joka muutoin oli mitä innokkain, kun oli kysymyksessä perhejuhlallisuuksien viettäminen, ei ollut edes voinut pakoittaa itseään neuvottelemaan mamseli Fikenin kanssa senkään vertasesta, kuin jostain pienestä pukeutumisesta. Keskustelun jälkeen Karin Marian kanssa hernemaassa tuntui kumminkin kaikki aivan odottamatta kirkastuvan jälleen, ja päivällisaikana istui hän jo tuumien mielessään juhlan loppukuvaelmaa: rakastavat parit keskeltä kukkaisköynnösten ympäröimänä, kuten hän oli nähnyt eräässä vanhassa Drottningholman juhlaa kuvaavassa kuvassa, jonka sankarittarena oli Hedvig Elisabeth Charlotta. Hän heräsi melkein kuin unesta, kun Bengta tuli sisälle ja hengästyneenä ilmoitti, että hän keittiön rapulta oli nähnyt parooni Stjernen kiessit ja ruunan mäen päällä.
Beata sävähti punaiseksi kuin veri ja sai heti hirveän sydämentykytyksen. Kun he kaikki nousivat kiireesti viilipytyn ympäriltä katsahti hän sen näköisenä kuin hän melkein olisi tuntenut itsensä rikolliseksi pöydän yli Karin Mariaan, joka pysyi uljaana, mutta punastui myöskin.
"Tänäänkin taas", lausui Niilo ukko suutuksissaan viskatessaan "servietin". "Totta tosiaan hän varmaankin asettuu pian Munkebodaan asumaankin! Hän, piru vieköön, ei käynyt puoleksikaan niin usein, kun hän liikkui kosintahankkeissa!"
"Isä", sanoi Karin Maria hyvin hermostuneesti — Joachim ja Beata eivät kääntäneet silmiänsä hänestä. "Luulen… Olen melkein varma siitä, että parooni Stjernellä on erityistä asiaa isälle ja äidille tänään…"
Hän ei saanut sanotuksi enempää — Niilo Olavi astui kumartaen, vähän punakampana kuin tavallisesti saliin, josta äiti heti vei hänet vieraskamariin. Karin Maria ja Beata viittailivat innokkaasti isällensä että hänkin seuraisi ja vähän hämillään astui ukko perässä.
Karin Maria oli käynyt aivan kalpeaksi — hän seisoi aivan suorana pöydän päässä ja keräili koneellisesti "serviettejä" kokoon. Kun hän katsahti ylös, seisoi Joachim serkku hänen vieressään.
"Karin Maria? …" sanoi hän vain ja laski kätensä kysyvästi hänen kädellensä.
"Niin Joachim", vastasi Karin Maria yhtä merkitseväisesti ja näytti kovin rikolliselta. Beata oli niin pelästynyt, että hän olisi voinut hiipiä pöydän alle päästäksensä näkemästä mitä oli odotettavissa.
Yhtäkkiä otti Joachim hurmauksissaan Karin Mariaa vyötäröltä kiinni ja nosti hänen leukaansa.
"Rakas serkku", sanoi hän sydämellisesti, "tämähän sovittaa kaiken!"
"Luulet ehkä, että minä teen tämän sinun tähtesi?" mutisi Karin Maria puoleksi nauraen, puoleksi harmissaan.
Joachim nauroi myöskin ja vakuutti kunniasanallaan, ettei hän sentään niin itserakas ole. Sitten vannoi hän ihastuksissaan kalliin valan että Niilo Olavi Stjerne oli parhain ja rehellisin mies auringon alla — vaikkei siltä kuitenkaan ansainnut sellaista helmeä kuin Karin Maria Skytte oli! Minkä kohteliaisuuden sekä sitä seuraavan onnittelusuudelman Karin Maria vastaanotti sopivalla kainoudella.
Beata seisoi sykkivin sydämin, odottaen että äiti avaisi oven ja kutsuisi Karin Mariaa vieraskamariin. Tämä seremoniia tuntui Beatasta kauheimmalta mitä vielä oli kokenut ja hän pelkäsi jo edeltäpäin sitä hetkeä jolloin hänen sisäänkäskettynä pitäisi seisoa keskellä lattiaa ja niiailla ja onnitella uutta lankoa, joka ehkä vielä päälle päätteeksi pitäisi velvollisuutenaan syleillä häntä.
"Nyt!" kuiskasi Beata hermostuneesti ja henkäsi syvään, kuullessaan jonkun koskevan lukkoon vierashuoneen puolella.
Karin Maria oikasihe konemaisesti ja astui sisään.
Tuokion seisoivat Joachim ja Beata liikkumattomina, hiljaa ja kuunnellen, vaikk'eivät voineet mitään eroittaa.
"Voitko ymmärtää", sanoi Joachim äkkiä ääneen kuiskaten, "että Karin
Maria hänestä huolii?…"
Mutta nyt tunsi Beata itsensä sisarensa puolesta loukatuksi. Hän oli jo näinä tunteina, keskustelun jälkeen aamupäivällä, ruvennut katsomaan Stjerneä toisilla silmillä — nyt, kun hän niin sanoakseni kuului perheesen — ja Karin Marian sulhasena oli hänellä lukemattomia hyveitä. Mutta yhtäkkiä — kuullessaan liikettä viereisestä huoneesta — keskeytti hän puheensa äkkiä:
"Serkku Joachim", Beata katsoi rukoilevasti häneen ja vetäytyi kyökin ovea kohden. "Sano minä… että minä olen mennyt mamseli Fikenin luokse hetkeksi. Minä…" hän levitti kätensä melkein traagillisesti, "minä en kestä kauempaa"!