XVII.
Juhlallisen Susannan päivän edellisenä iltana tuli Agneta isän hakemana ja setä Fagerhjelmin ja Susenin saattamana kotiin. Joachimin ja äidin kirjeestä, sekä vihdoin isältä itseltään oli hän saanut tiedon Karin Marian odottamattomasta kihlauksesta — nyt sai hän iltasella, ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Beatalta kuulla kaikki yksityisseikat, niin hyvin kuin Beata itse, pääasiallisesti mielikuvituksensa avustamana ne tunsi.
Agneta oli nyt ollut niin kauan poissa ja aluksi ympäröi häntä sellainen kaupunkilaisilmakehä, että häntä kohdeltiin koko ensimäisenä iltana melkein yhtä suurella kohteliaisuudella kuin Susenia. Isän mielestä hän oli kasvanut ja äiti huomasi ensi silmäyksellä hänen vähän lihonneen ja että hän oli tullut rinnan kohdalta korkeammaksi. Hänen pukunsa olivat muodikkaammat, tukka oli "koketimmin" kammattu ja tapa oli käynyt paljon tottuneemmaksi ja varmemmaksi. Kun hän iltasella — he saapuivat Munkebodaan vasta kello kahdeksan — etehisessä heitti päältään ruskean päällystakkinsa ja vaaleassa, kukkaisessa karttuunihameessaan astui saliin, matkasta kalpeana, suurin, ruskein, kotiintulon ilosta sädehtivin silmin, näytti hän kaikkien mielestä lempeässä kesäillanhämyssä kauniimmalta, viehkeämmältä kuin ennen koskaan. Joachimin mielestä ainakin oli niin, kun hän tavanmukaisella kohteliaisuudella vei hänen kätensä huulillensa, — lämpimämpää tervehdystä näissä epävarmoissa oloissa ei Lotti täti olisi antanut hänelle koskaan anteeksi. Agneta punastui hieman alasluoduin silmin; kun hän sitte nosti ne ja kohtasi serkun lämpimän, vakavan ja ihastuneen katseen, välähti hieno, petollisen veitikkamainen hymy hänen huulillaan — hymyily joka samassa sai nuoren Skytten onnen hurmauksissaan hilpeäksi ja veitikkamaiseksi kuin hän itsekin. Sillä vasta nyt tunsi Joachim tuossa hienossa neidissä jälleen oikein oman armaan, itsepäisen, intohimoisen ja kapinallisen Agneta serkkunsa, joka kyllä voi näytellä kohteliaasti huvinäytelmää, mutta ei kumminkaan ottanut kohteliaisuutta eikä huvinäytelmää niin hirveän totisesti.
Kumminkaan ei hän saanut puhua ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa sinä iltana. Tuo aina väsymätön Susen neiti ei jättänyt häntä rakastettavalla liehakoinnillaan hetkeksikään rauhaan, toisekseen tiesivät he kyllä molemmat että äidillä, vaikkakin hän istui nyt tarkkaavaisesti kuunnellen sotaneuvoksen juttuja, kyllä oli silmät auki. Joachim oli niin iloinen, ettei hän huolinut ottaa ensinkään omalletunnollensa, vaikkakin oli hakkaillut Susenia niin "hävyttömästi", että Beataa aivan suututti. Illallisen jälkeen, joka viipyi ja viipyi, mentiin melkein kohta levolle; pitihän vieraiden levätä matkan vaivoista ja toisekseen odotettiin että Susannan päivät, kuten tavallisesti, kysyisivät kyllä taas voimia.
Karin Maria nukkui kohteliaisuudesta vieraskamarissa Susenin kanssa.
Siinä tapauksessa tarjousi Beatalle jo tänä iltana tilaisuus kertoa
Agnetalle kaikki "pikkuseikkoja myöten".
Äiti itse saattoi tytöt huoneesen ja katsoi että vuode oli säännöllinen ja että kaikki oli hyvässä järjestyksessä Agnetalle, sekä näytti hänelle miten hän oli järjestänyt vasta silitetyt vaatteet hänen kaappinsa laatikkoihin.
Hän viipyi paljon kauemmin kuin mitä hän oli aikonut — koko ajan, kun tytöt riisuutuivat — ja kun hän vihdoinkin läksi, kääntyi hän vielä kerran ovelta takasin ja otti yhtäkkiä nuorimman tyttärensä pään käsiensä väliin suudellen samalla häntä molemmille poskille suuremmalla lämmöllä kuin mitä hän muutoin katsoi hyödylliseksi jopa sopivaksikaan lapsillensa näyttää.
"Nuku hyvin"! sanoi hän vain, selvitti vähän ääntään ja kiiruhti ulos huoneesta.
Mutta Agneta ja Beata nousivat ylös, kyynäspäillään tyynyyn nojaten ja pää käsien välissä kuiskailivat kauan — kunnes kukot alkoivat akkunan alla laulaa ja valoisa elokuun aamu koitti idästä.
Talon kolme tytärtä nousivat aikasin seuraavana aamuna — aamiainen oli katettava huvihuoneesen, pöytä ja äidin tuoli olivat taitehikkaasti kukkasilla koristettavat. Kepeissä, kannattomissa nauhakengissään hiipivät he rappuja alas ja kielsivät Bengtaa, joka ajattelemattomasti laulaa hyräili etehistä siistiessään.
Siellä seisoi mamseli Fiken jo heitä odottamassa ja Joachim serkku suuri veitsi kädessä oli juuri lähdössä koivujen ja kuusenoksien hakuun.
"Eikö Agneta serkku tule mukaan"? kysyi hän viattomasti, pirttipiika
Bengtan ja kaikkien muiden kuullen.
Agneta ei vastannut heti. Hän katseli vain valoisaa, hieman autereista kesätaivasta, jossa aurinko ei näkynyt, mutta joka lupasi oikein lämpimän päivän ja solmi suuren, kukilla koristetun hattunsa nauhat kiinni tukan ylitse.
"Mene vain Agneta pieni", lupaili Karin Maria suojelevaisesti. "Voit kenties Joachimin avuksi kantaa oksia kotiin".
Ja hän lisäsi välinpitämättömästi, ikäänkuin sivumennen vain:
"Äiti ei tiedustele sinua vielä vähään aikaan. Tiedäthän, hän nukkuu aina nimipäivä-aamun pitempään…"
Agneta asteli kori käsivarrella, jonka Joachim kohteliaasti tahtoi häneltä anastaa. Mamseli Fiken sanoi pelästyneenä, mutta hyvää tarkoittavan sukkeluuden miten "olisi aivan sopimatonta löjtnantin kävellä korin kanssa", jolleka he kaikki nauroivat sydämellisesti, vallattoman hyvällä tuulella.
Sitte Joachim ja Agneta, joka viime mainittu aivan tarpeettoman korkealla molemmin käsin kantoi lyhyttä karttuunihamettaan, astelivat pihalta keittiöpuutarhaan — kolmen hyväntahtoisen hieman huolestuneen silmäparin heitä seuratessa.
"Nyt täytynee kai äidin myöntyä"! lausui Beata yhtäkkiä.
"Niin…" vastasi Karin Maria vähän epävarmasti. "Mutta sitte on saatava kuninkaan lupa…"
Mamseli Fiken kertoi lohdutellen kahdesta serkustaan, jotka olivat anoneet kuninkaalta. Kaarlo XIII:sta aikana ja se "oli käynyt kuin tanssi", vakuutti hän.
Karin Maria jäi, varjoten kädellään silmiään seisomaan rapulle, kunnes sisar ja serkku olivat kadonneet koivujen taa joelle vievällä tiellä.
Kello yhdeksän oli aamiaispöytä valmiiksi katettu lehtimajassa, — ei siellä missä tuuliharppu oli, ja joka nyt sitäpaitse oli Karin Marian suosiossa enemmän kuin ennen, mutta suuressa lehmusmajassa, keittiön rappusten luona, jonne ruoka oli niin saapusalla.
Äiti oli, kuten aina Susannanpäivänä hyvin armollinen — ja täysissä juhlapukimissa, uudenuutukainen mitä hienoin, ruusunvärinen tyllimyssy päässä, jonka Agneta oli toimittanut Kristianstadista. Karin Maria oli ommellut helmeillä kellonpitimen, joka sai osaksensa paljon ihailua, Beata oli kutonut kahvipöytäliinan, jota reunusti kukkaiskiehkura ja jota hiljaisen sopimuksen mukaan ihmeteltiin aivan "odottamattomana" lahjana huolimatta siitä, että äiti itse oli auttanut vaivaloisessa pujotustyössä ja Agneta oli ommellut bobinettikankaalle myssyn, joka juhlallisesti julistettiin "aivan erinomaisen kauniiksi". Kun nuorin tyttö punastuen näytti tämän mestariteoksen — saman jota hän näperteli Netti tädin "Mathildea" lukiessa sotaneuvoksen huvimajassa — tarkasteli armollinen rouva häntä kerran vielä salaisella ylpeydellä: hänhän tottatosiaan oli kuin hovineitonen tuossa vaaleakukkaisessa karttuunihameessaan, ametistinen koriste otsallansa! Ja ajatteleppa sitte sitä… Jäykkä majuurska tukahdutti huokauksensa ja hänen katseensa solui tahdottomastikin Joachimin tyhjän paikan ohi; iloisena, ettei häntä siinä nyt tällä hetkellä istunut riemuiten hänestä. Sitte huokasi hän kerran vielä päättäväisesti, melkeinpä huomiota herättävästi. Hänhän oli jo sydämessänsä myöntynyt — aina siitä päivästä saakka kun Karin Maria oli kääntänyt kaiken mullin mallin, ja niin arvaamatta kihlautunut Stjernen kanssa, näki hän selvästi, etteivät pitemmät vastustelemisetkaan mitään auttaisi.
Hän ymmärsi että Joachim, joka jo niin monessa asiassa oli päässyt Munkebodaan herraksi, myöskin tässä suhteessa ajan oloon saisi kyllä tahtonsa täyttymään, mutta se tuntui vaikealta… se tuntui vaikealta… Agneta, joka olisi voinut saada kreivin, jos olisi tahtonut — noilla silmillä! Oli tietysti lohdullinen asianhaara, että hän saisi jäädä Munkebodaan, että yksi hänen tyttäristään kumminkin tuli rouvaksi vanhaan taloon…
Joachim ei ollut tällä haavaa saapusalla. Hän oli kohta, oltuansa vihantaa hakemassa Agnetan kanssa — joka sitäpaitse ei vienyt niinkään vähän aikaa — heti ennen aamiaista ratsastanut täyttä, laukkaa provastilaan, mistä juuri näihin aikoihin saatiin posti. Niilo setä oli uskonut hänelle laukun avaimen: äidin ei tarvitseisi ensinkään odottaa Anne Ulla tädin tavanmukaista onnittelukirjettä, eikäpähän ollut sen vaarallisempaa, jos sai sanomalehdenkin hitusta ennemmin kuin tavallisesti.
Susen neiti, joka myöskin vietti nimipäiväänsä oli pukeutunut hengettäreksi keveään harsopukuun ja lukematon joukko ruusuja hiuksissa. Tällaisena keijukaisena toi hän sitte ristikankaalle ommellun pallin. Hän oli ainoa, jolla oli erityinen "puku" mamseli Fikenin ja Beatan suureksi lohdutukseksi, jotka oikeastaan pitivät sen välttämättömästi juhlaan kuuluvana, mutta tällä kertaa eivät itse olleet tulleet "panneeksi toimeen" mitään sellaista.
Ennenkuin oli ehditty ensimäistäkään "lisätilkkasta", tarjota, kuului hevosparin laukkaa pihalta. Agneta ehdottomastikin kääntyi katsomaan Karin Mariaa, ja kun heidän katseensa sattuivat toisiinsa, lensivät he molemmat aivan punasiksi. Joachim ei mitenkään voinut vielä palata… Beata ei uskaltanut katsoa ylös ja itse mamseli Fikenkin, jonka elämän kokemukset eivät olleet niinkään vähäisiä, naureskeli hermostuneesti ja aiheettomasti majuurin vakavalle pilalle että "tätä ilmaa ei mitenkään voinut kestää niin kauan että rukiit saataisiin kokoon". Beata puristi lohduttavasti ja lämpimästi sisaren kättä pöydän alla ja samalla astui Niilo Olavi Stjerne, vanhan Figgen seuraamana puutarhaan.
Niilo Olavikin oli tavallista punakampi kasvoiltaan kun hän kumarsi Agnetalle ja uljaasti koki saada lausutuksi miten iloinen hän oli hänen kotiin tulostaan. Kaikki olivat noloja eikä kukaan uskaltanut keskeyttää häntä. Agneta niiaili niiailemistaan, vasta sitte kun Niilo Olavi tykkänään hämmästyneenä heitä ympäröivästä ilkeästä hiljaisuudesta avuttomasti takertui kesken sanottavaansa, katsahti Agneta vihdoinkin häneen ja — ensi kerran elämässään — huomasi hän ja ymmärsi tuon perin rehellisen, sydämellisen hyväntahtoisen ilmeen hänen vähän tylsässä katseessaan. Hän käsitti yhtäkkiä — vieläkin vastenmielisesti — että Karin Maria kumminkin kenties voi hänestä hiukan välittää.
Figge Wallqvist päästi pulmasta ruhtinaallisella ritarillisuudella esittäen majuurskalle ampumakauden ensimäiset teeret. Hän laverteli äänekkäästi ja seikkaperäisesti miten hän ja veli Stjerne olivat huomanneet nämät aamusella puiston edustalta, johon ne olivat laskeutuneet… "Oivallisia", vakuutteli hän innokkaasti, "ja lihavia kuin lahtihanhet… Mitkä rinnat!" Hän paineli useita kertoja sormillaan untuvan sisään, ennenkuin hän hennoi luovuttaa linnut Bengtalle, joka kärsimättömänä seisoi odotellen saadaksensa viedä ne keittiöön. Karin Maria oli nyt saavuttanut jälleen koko tavallisen mielenmalttinsa — kohteliaasti ja kumminkaan liiaksi pyytelemättä tarjosi hän rinnallaan sulhollensa paikan ja kaatoi kahvia hänen kuppiinsa, ollen ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Susenin läpitunkevia silmäyksiä.
Taaskin kuului kavion kopsetta pihalta — kiivaampaa kuin äsken ja samassa syöksähtikin Joachim kuin rajuilma, ratsastuksesta tomuisena lehtimajaan.
Ehtimällä edes onnitella Lotti tätiä, tai tervehtää vieraita, heitti hän huolimattomasti tuon Tukholmasta varrotun kirjeen pöydälle ja vetäsi sanomalehden esille povitaskustaan. Kaikki olivat nousseet — varroten, odottaen. He käsittivät heti että hän toi suuria uutisia.
Nuori Skytte lykkäsi hattunsa korkealle otsalle ja pyyhki koneellisesti hiusrajaansa, samalla kun hän — ikäänkuin hetkisen herättämästään jännityksestä nauttien — katsoi iloiten ja riemuiten heitä kaikkia tuolta missä hän seisoi huvimajan ovella.
"Kuningasvalta on kukistunut Ranskassa! Kaarle X on karkoitettu! — Uusi, suuri vallankumous on alkanut…" Hän löi käsiselällään sanomalehteen, ojentaessansa sen sedällensä. "Lukekaa itse! — tässä näette…"
Mamseli Fikeniltä pääsi huudahdus ja kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen ja kurottautuivat toistensa olkapäiden ylitse lukeaksensa pientä sanomalehteä, jota Niilo setä lasisilmät nenällään, nyt piti kaukana itsestään. Kuka olisi uskonut sen! — Kukapa sen tosiaankaan olisi voinut uskoa? Olihan koko maailmassa vallinnut jo niin kauan rauha!
Joachim oli kuin tuli ja leimaus, niin innoissaan kuin olisi hän itse ollut koko heinäkuun vallankumouksen alkuunpanija.
"Tuossa Niilo setä", huusi hän innokkaasti osottaen sanomalehteä, "tuossa! Oi kun ajattelee sitä! …" Hänen sinisilmänsä sädehtivät. "Heitä on johtanut taistelussa taaskin kolmivärinen lippunsa ja kansa on jälleen laulanut Marseljesinsä… Ja kun Ranska alkaa, niin nousee koko Eurooppa! Se on vapaus — vapaus, ymmärrättekö te — joka alkaa…"
"Niin", sanoi Niilo ukko laskien hiljaa sanomalehden pöydälle. "Se on varmaan jotain uutta, joka taaskin alkaa…"
"Ja sitte", lisäsi hän ajattelevaisesti, kun ei kukaan tähän vastannut, "kun se on hetkisen kestänyt, niin huomataan, että se vain olikin tuota vanhaa…"
"Ei", huusi Joachin Skytte tarmokkaasti. "Olen miettinyt sitä paljon viime aikoina ja minä luulen, minä luulen… Ja tänään on ikäänkuin selvennyt minulle, että taantumisesta, ruhtinas- ja pappisvallasta yleisen mielipiteen orjuudesta, kaikenlaisesta raukkamaisuudesta huolimatta, me kumminkin… kumminkin edistymme aina. Maailma ei koskaan seiso paikallaan, eikä mennyt tule koskaan takaisin".
Hän puhui niin vakavasti, niin innostuksissaan, kauniit silmät loistivat niin rohkeina miehekkään, avoimen otsan alta kun hän ylpeänä heitti päänsä taaksepäin ja ikäänkuin vedoten katsoi heihin kaikkiin — uskaliaana, rohkeana, kukistamattoman varmana itsestään ja siitä sukupolvesta, johon hän kuului. Ehkäpä vanhoillinen Niilo Olavi Stjernekään, laillinen Figge ja viisas ja ymmärtäväinen Lotti tätikään voineet tällä hetkellä olla tuntematta, vaikka vähän säälien, myötätuntoista ihailua häntä kohtaan.
"Joachim serkku!" Vielä kyynelsilmin osaksi kapinasta innostuksissaan, osaksi säälistä "vanhaa kuningas-raukkaa" kohtaan vetäsi Beata häntä salavihkaa takin liepeestä "Sinähän olet aivan unohtanut onnitella äitiä…" Joachim pyysi nolona anteeksi, kumarsi ja täytti velvollisuutensa, lausuen tavalliset onnittelusanat. Lotti täti hymyili hienosti ja Karin Maria tarjosi hänelle, kuten hän sanoi "hyvin ansaitun" kupin kahvia. Joachim pyysi kohteliaasti, istuutuessaan pöytään, että ne jotka olivat jo valmiit, eivät suinkaan odottaisi häntä…
Ja viisas ja hieno Karin Maria ehdotti heti, että koko seurue siirtyisi vieraskamariin sitomaan seppeleitä seinälamppujen väliin, niin että se olisi päivälliseksi valmis — niin näkisi äitikin itse samalla miltä se näyttäisi. He nousivat kaikki ja menivät puhellen auringonpaisteessa sirosti silitellyn käytävän poikki keittiön rapun ohi; ukko Niilo vain jäi varjoisaan nurkkaan piippuineen ja sanomalehtineen sekä Agneta, joka muitta mutkitta omasta halustaan jäi tarjoilemaan Joachimille. Äiti näki sen kyllä, mutta ei ollut huomaavinaankaan, eikä kutsunut häntä muun seurueen luo. Tällä hetkellä antoi hän — kaikki sen ymmärsivät — hiljaa vaieten myöntymyksensä siihen mikä oli välttämätöntä.
Agneta seisoi Joachimin tuolin takana ja näki hänen suurella ruokahalulla ottavan itsellensä ruokaa. Hänen kauniin, voimakkaan niskansa oli aurinko paahtanut punaruskeaksi ja kutrinen musta tukka oli vielä ripeästä ratsastuksesta kostea. Hän istui vallattomasti toinen jalka kauaksi eteenpäin ojennettuna, kyynäsvarsi pöydällä syödessään. Agneta silmäsi arasti isään päin, joka vielä piti sanomalehteä kasvojensa eteen levitettynä — hän huomasi, että hänkin myös oli myöntynyt ilman sanoitta ja tällä tavoin äänettömästi hyväksyi hänen suhteensa serkkuun. Sitte taivuttausi Agneta alas, painoi nopeasti kuin salama kasvonsa hetkeksi serkun päälakea vastaan.
Tavallisissa oloissa ei hän koskaan itsestään kenenkään muun läsnäollessa olisi antanut hänelle mitään hyväilyä, mutta nyt… Ensikerran elämässään tuntui hänestä, että Joachim ikäänkuin ajatuksiinsa vaipuneena unohti hänen läsnäolonsa. Mustasukkainen vaisto ajoi hänet tekemään itsensä huomatuksi.
Hän taivutti päänsä taaksepäin ja hymyili turvallisesti suoraan hänen silmiinsä. Hän käännähti tuolilla ja rajattomalla rohkeudella, vähääkään Niilo sedästä huolimatta kietoi hän kätensä hänen vyötärölleen.
"Nyt kun seisot täällä luonani näin, Agneta", kuiskasi hän, "tarjoillen minulle ja… ja… kaikkea muuta sellaista, tuntuu kuin olisimme me kotona. Tarkoitan… kotona omassa kodissamme…"
Agneta seisoi aivan hänen edessään, selin pöytään nojaten molemmilla käsillään siihen ja jalat eteenpäin vähän ojennettuina, samalla kun hän — totisempana kuin mitä Joachim hänet koskaan ennen oli nähnyt — katsoi Joachimia suoraan kasvoihin.
"Sano", sanoi hän hiljaa, osaksi epäillen, "voitko sinä… luuletko sinä voivasi aina viihtyä täällä?…"
"Mitä tarkoitat?" kysyi toinen ihmeissään.
"Niin…" tyttö loi silmänsä alas eikä tietänyt oikein miten ajatuksensa ilmaiseisi. "Joka kerran kun kuulet jotain suuresta maailmasta… kuin nytkin nuot Pariisin uutiset… niin tuntuu ikäänkuin se vetäisi sinua", sanoi hän kiivaammin, melkeinpä nuhtelevaisesti.
Joachim hymyili, katsomatta ylös ja tarttui hänen käteensä. Hän pudisti kaidat sormet toistansa vasten ja katsoi tarkasti monia hienoja juovia käden sisäpuolella, vei sen hiljaa huulillensa ja suuteli sitä.
"Sinä vedät minua enemmän", kuiskasi hän hellästi ja sydämellisen lämpimästi. "Ja", jatkoi hän helpommin, vähän häpeissään että hän tällä juhlallisella tavalla lausui sydämensä sisimmät ajatukset, "istun juuri tässä miettien, Agneta, että sen sijaan kuin uhraisin vereni vieraalla maalla, olisi kenties sekä rohkeampaa että parempaa antaa voimansa omalle maalleen… Murtaa louhikoita Göingen kihlakunnassa", lisäsi hän veitikkamaisesti, "sen sijaan kun rakentaisin vallituksia Pariisissa".
Agneta laski molemmat kätensä hänen hartioilleen ja katsoi lämpimästi häneen. Tällä hetkellä ei hän huolinut vähääkään isästään, joka istui vielä liikkumattomana nurkassaan sanomalehti kasvojen edessä.
"Kun alottaa maaperän valloittamisella", jatkoi hän samalla äänellä, "niin voihan tapahtua että tällä tavoin vetää kortensa pesään vähä kerrassaan kansan vapauttamiseksi… köyhyydestä, taitamattomuudesta ainakin…" Hänen äänensä mataleni joka sanalta.
Agneta kumartui reippaasti ja suuteli häntä kiihkeästi — taaskin ikäänkuin mustasukkaisena hänen kasvojensa ilmeestä.
Hän katsahti ylös ja sulki Agnetan syliinsä. "Ja sinä olet auttava minua…" kuiskasi hän.
"Olen rakastava sinua", vastasi Agneta lyhyesti, "paljon. Alanpa uskoa että se onkin ainoa, mitä minä oikeastaan osaan", lisäsi hän keveämmällä äänellä, eikä niin kiihkoisasti.
Vanha Niilo Skytte rykäsi tarkoittavasti sanomalehden takaa — he eivät kuulleet häntä ensinkään. Joachim loitonsi hymyillen Agnetan luotaan molemmin käsin ja katsoi häneen — puolipäivän aurinko, joka pujotteli lehmushuoneesen suurten lehtien lomitse, leikehti kultapilkkuina hänen hopeanvaaleilla hiuksillaan, hänen kasvoillaan ja paljailla, pehmeillä harteillaan, joilta pitsiliina oli solunut pois. Ja kaikki ihanteelliset tulevaisuustuumat, kaikki haaveellisen rohkeat tuulentuvat vaalenivat tuokiossa hänen lämpöisen, nuoren kauneutensa rinnalla, joka oli elävä nykyhetki.
"Ja minä lupaan sinulle olla onnellinen… Alan luulla että sitä juuri minä osaan…"