VII.
Parin päivän perästä oli kihlajaispäivälliset Eugenin vanhempien luona. Lapset ja vävyt, serkut ja tädit, sanalla sanoen koko suku oli kutsuttu tekemään Doran tuttavuutta. Paitsi sitä oli kesteistä annettu tieto eversti Dufvalle, ja vanha vahtimestari Delin, joka oli ollut mukana kaikissa kihlajaisissa, häissä ja ristiäisissä Blumin perheessä, oli pyydetty avuksi. Erityistä ruuanlaittajaa ei tarvittu, sillä mamsseli Gistren, talon vanha keittäjätär, oli ainoa, joka voi tyydyttää Blumin perheen vaatimukset siinä suhteessa. Muuten olivat Blumien mielestä heidän vaatimuksensa ruuanlaiton suhteen aivan yhtä erinomaiset kuin heidän järjestyksen- ja velvollisuudentuntonsa, ja he hymyilivät sääliväisesti, jos joku uskalsi lausua poikkeavia mielipiteitä ruuanlaitosta ja tarjoilusta.
Jos Lisbet Hjort olisi kuvaillut, miltä herra ja rouva Blum näyttivät, kun he tuossa viiden aikaan, rouva puettuna pitsimyssyyn ja kallisarvoiseen silkkileninkiin, herralla ritarimerkki rinnassa, istuivat komeassa kodissaan odottaen vieraitaan ja silloin tällöin luoden silmäyksen katettuun pöytään, joka notkui hopean ja kalliiden pöytäliinojen painon alla, olisi hän sanonut: "Nyt he aikovat 'arkebuseerata' meidät kaikki;" se oli sananparsi, jota he mielellään käyttivät, ja joka käsittämättömistä syistä oli heidän perhekielessään pantu merkitsemään suurta "nolausta". Herra ja rouva Blum tunsivat kyllä joitakin ylpeyden tapaisia tunteita; heidän mielestään oli sopivaa, että Eugenin morsian heti alun pitäen oppi ymmärtämään eroituksen hänen ja Eugenin yhteiskunnallisen aseman välillä.
Hjortin herrasväki ei, ihme kyllä, myöhästynyt minuuttiakaan. Kunnioitus, jota kaikki tunsivat Blumin perhettä kohtaan, vaikutti heininkin jo kaukaa ja sai heidät laittautumaan valmiiksi ajoissa. Rouva Blum tervehti juhlallisesti ja kohteliaasti poikansa tulevia appivanhempia, ja rouva Hjort vastasi hänen tervehdykseensä samalla tavalla, taivuttaen hänkin päätään yhtä sievästi ja lausuen hänkin yhtä jäykästi ja väkinäisesti toivomuksen, että molemmat nuoret tulisivat onnellisiksi ja että perheiden välille syntyisi hyvä ystävyys. Rouva Hjort matki aivan tietämättään rouva Blumin ylhäistä käytöstapaa, niin että tytöt, jotka seisoivat hänen takanaan, olivat vähällä purskahtaa hyvin sopimattomaan nauruun.
Eugen oli tullut vähää ennen kuin hänen morsiamensa. Doran mielestä oli hänen tervehdyksessään, kun hän kohteliaasti kumartaen puristi hänen kättään, jotain Blumilaisen alentuvaa, ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Mutta kun esittelyt ja tervehdykset olivat ohi ja Eugen ja Dora saivat taas vapaasti puhella toistensa kanssa, oli hän jälleen yhtä hellä ja rakastavainen kuin ennenkin. Dora olikin tänään erittäin suloinen; hänellä oli puku, joka sopi hänelle erittäin hyvin, ja sekin lisäsi osaltaan Eugenin mieltymystä häneen.
Rouva Hjortille oli osoitettu paikka sohvassa, ja hän istui siinä suorana ja kauniina kuin mikäkin koristuskapine. Tuontuostakin tuli joku rouvista puhelemaan hänen kanssaan, ja molemmat olivat silloin sen näköisiä, kuin olisivat he täyttäneet raskasta velvollisuutta.
Tulla oli pelokkaana vetäytynyt piiloon erääseen ikkunakomeroon, ja Lisbet tuli kohta hänen perässään sinne. Ei kukaan puhunut sanaakaan heidän kanssaan. Mutta Lisbet ei kadottanut rohkeuttaan; hän piti lystiä seurueen kustannuksella, ja kertoi kuiskaten huomioistaan Tullalle.
"Mutta eivätkö nämä Blumit konsanaan lopu … oi voi, tuolla tulee taas kokonainen perhe! En tiedä, mitä tämä loppumaton jono muistuttaa … mutta jotain hirveätä se on … ihan peloittaa… Ja miten lihavia he ovat … jokaisella herralla yhtä suuri vatsa … kyllä he mahtavat herkutella!… Tuossa taas kokonainen lauma, isä, äiti, lapset … he tulevat sisään ja kumartavat aivan kuin unessa. Oi Tulla, Tulla, jos minun pitäisi olla täällä, muuttuisin suolapatsaaksi … nyt jo alkavat sormenpääni jäätyä…"
"Ole toki hiljaa… Lisbet … älä naura … he katsovat meitä … ole hiljaa, Doran tähden."
Ja Tulla katseli pelokkaana ympärilleen; hänestä tuntui, kuin monet kymmenet katseet olisivat halveksien suuntautuneet häneen ja Lisbettiin. Mutta koko joukossa ei ollut ketään, joka olisi edes katsahtanut noiden molempien rumien, yksinkertaisesti puettujen tyttöjen puoleen. Vihdoin näki Lisbet Fanny Bergenstiernan, sen nuoren tytön, jonka hän oli tavannut jäällä, ja hän tuli heti paljon paremmalle tuulelle. Fanny esitti hänet ja Tullan toisille nuorille, ja pian he nauroivat ja puhelivat kuin tavallisesti.
Päivälliset moitteettoman hienoine ruokineen, viineineen ja passauksineen olivat yksitoikkoiset ja ikävät. Tavallinen määrä maljoja tyhjennettiin kihlauksen kunniaksi, mutta jokapäiväisyyttä ylemmäksi ei tunnelma hetkeksikään kohonnut. Blumit puhelivat kuten tavallisesti; se oli heidän kaltaistaan rauhallista, hupaista rupattelua, jota höystivät helppohintaiset satiirit ja pienet kiivastuksen puuskat, kun satuttiin koskettelemaan jotain Regina neidin hermoille vaarallista aihetta. Hjortit, jotka olivat tottuneet sydämelliseen seurusteluun ja hilpeään puheluun, olivat aina mykkiä tässä seurassa. Tulla ei avannut suutaan muuta kuin syödäkseen, mutta sitä hän teki perusteellisesti, toivoen seuraavana päivänä voivansa säästää sekä aamiaisen että illallisen, ja Lisbet, jolla oli vierustoverina pitkä, jäykkä nuorukainen — "kauppaneuvos" neljännessä polvessa — ei myöskään virkkanut mitään. "Oi, jospa kunnolla pääsisin täältä", ajatteli hän, "kunpa en vain nukkuisi tähän tai kuolisi, ennenkuin nousemme pöydästä … kurkussani tuntuu niin kummalliselta … on aivan kuin tukehtuisin kaikkiin näihin Blumeihin." — Rouva Hjort koetti yhä edelleenkin käyttäytyä yhtä arvokkaasti kuin Blumitkin ja sanoi muutamia epäonnistuneita kohteliaisuuksia, jotka herättivät naurua hänen selkänsä takana. Mutta "ukko Penn" oli yläpuolella kaikkien tunnelmien; hän söi, hajamielisesti hymyillen, yhtä paljon kuin Tullakin, ja otti niin runsaat annokset että rouva Blum huolestuneena ihmetteli, oliko kaikilla Hjorteilla yhtä hyvä ruokahalu. Hän puheli vapaasti naapuriensa kanssa, ja hänestä tuntui, että seura, johon hän oli joutunut, oli harvinaisen hauska ja miellyttävä.
Kun päivällinen oli syöty, vetäytyivät Eugen ja Dora erääseen sivuhuoneeseen, jossa he saivat olla koko iltapäivän, ilman että kukaan häiritsi heitä. Vihdoin tuli kuitenkin rouva Blum ja ilmoitti kylmän ystävällisesti, että nyt oli Eugen jo tarpeeksi kauan saanut olla kahdenkesken morsiamensa kanssa, nyt oli aika, että muutkin saivat nauttia hänen seurastaan. Rouva Blum oli kuullut, että Dora lauloi niin kauniisti, eikö hän tahtoisi laulaa heille jotain? Ja hän suuteli ohimennen nuorta tyttöä poskelle ja lausui toivovansa, että Dora tekisi uusille sukulaisilleen sen ilon.
"Mielelläni sen teen", vastasi Dora yksinkertaisesti, "pelkään vain, että täti odottaa minulta liian paljon; Eugen liioittelee niin kovin."
Ja hän loi sulhaseensa onnea säteilevän katseen, joka näytti sanovan:
"Mutta on hauska että liioittelet!"
Eugen puristi hänen kättään ja pudisti hymyillen päätään.
Dora meni nyt rouvan mukana saliin, missä piano oli avattu, kynttilät sytytetyt, ja kaikki istuivat odottaen laulua. Dora ei ollut ensinkään halukas laulamaan; hän tunsi, että kuuntelijain puolelta hän ei saanut osakseen vähintäkään myötätuntoa, ainoastaan uteliaisuutta ja arvostelua, ja hänestä tuntui, että kaikki sävelet hänen rinnassaan kuolivat.
Hän sammutti kynttilät — omavaltainen teko, joka sai rouva Blumin hieman rypistämään otsaansa — ja istui hetken aikaa soitellen, päästäkseen oikeaan tunnelmaan. Ja siinä hän onnistuikin; sävelet, jotka hän loihti esiin, veivät hänet toiseen maailmaan, ja hän unohti ihmiset ympärillään, paitsi yhtä, jonka kuva väikkyi hänen sielunsa silmien edessä. Hän alkoi laulaa erästä Eugenin lempilaulua, ja hänestä tuntui kuin olisi hän istunut siinä aivan yksinään ja lemmitylleen laulanut heidän nuoren onnensa laulua. Hän istui kuten hänen tapansa oli, pää taivutettuna taaksepäin ja katse, joka oli samalla kertaa kauas tähtäävä ja sisäänpäin kääntynyt, suunnattuna ylöspäin, yli kuuntelijain päitten. Ja niin suuri oli hänen laulunsa tenho, että sitä ei voinut vastustaa edes jäykkä, epäsoitannollinen Blumin perhe. Itse Regina neitikin, jolla ei ollut vähintäkään musikaalista aistia, näytti liikutetulta. "Kaunista, kaunista", kuiskasi hän parisen kertaa, nyökähyttäen hyväksyen päätään. Ja Pilo neiti salli silmiensä kyyneltyä, ja hän toisteli — tällä kertaa sydämestään ja vakaumuksella: "Aivan niin, Regina, aivan niin!"
Kun Dora lopetti, kuului salissa hyväksyvä sorina, ja kiitoksia ja kohteliaisuuksia tuli tulvimalla. Kauppaneuvos puhui jotain Jenny Lindistä, jota Dora, iloissaan ja hämmästyksissään kun oli, ei ensinkään ymmärtänyt, ja rouva Blum syleili ja suuteli Doraa ensimäisen kerran äidillisen hellästi. Eugen, joka seisoi Doran vieressä, kietoi kätensä hänen vyötäisilleen. Hänen kosteat silmänsä ja haaveksiva katseensa näyttivät sanovan: "Katsokaa nyt — enkö ollut oikeassa; ei ole sitä ihmistä, jota hänen sävelensä eivät tenhoaisi."
Hjortin perheelle tämä oli juhlahetki; Lisbet ja Tulla olivat pakahtua onnesta, he vuoroon punastuivat, vuoroon kalpenivat, ja kun Doran sävelet täyttivät salin, värisivät he ihastuksesta. He katselivat ympärilleen säteilevin silmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Se on meidän sisaremme … meidän rakas Truda Videmme … meidän prinsessamme … meidän, meidän lemmittymme!" Ja rouva Hjort mietti, miten hän hienolla tavalla voisi antaa Blumin perheen tietää, että Dora oli perinyt kykynsä häneltä.
Doran laulu oli murtanut jäykkyyden muurin, yhdessä-olo loppui aivan toisella tavalla kuin se oli alkanut. Kauppaneuvos, joka oli matkustellut paljon ja kuullut useitten Europan kuuluisimpien laulajattarien laulavan, jutteli ystävällisesti ja alentuvasti Doran kanssa, ja rouvat olivat heti selvillä siitä, miten hauskana ajanvietteenä Doran laulu tulisi olemaan heidän ikävissä päivällis- ja illalliskutsuissaan.
Kaikki olivat siis mitä parhaimmalla tuulella, kun Hjortit tuossa 10:nen tienoissa sanoivat hyvästit ja lähtivät.
Mutta kun he tulivat kotiin, ja Eugen, joka oli saattanut heitä portille asti, oli lähtenyt, silloin purkausi Lisbetin tähän asti pidätetty iloisuus ilmoille. Ei auttanut, että ukko Penn varoittaen huusi "hiljaa, hiljaa"; portaita ylös kulkiessaan ja vielä etehiseen ja saliin tullessaankin hän nauroi ja puheli, aivan kuin hankkiakseen ilmaa keuhkoihinsa.
"Mitä kummaa tämä muistuttaa?" huudahteli hän kerran toisensa perästä, "tämä muistuttaa jotakin. Mutta mitä … en voi mennä levolle, ennenkuin olen päässyt selville siitä. Nyt … nyt sen tiedän! Se on Frödingin 'suvunlaulu'. Ettekö kuulleet, miten siellä soi joka nurkassa: 'me … me … me … kaikki sukulaiset … koossa pysymme'. Minne vain tuli, niin joka paikassa: 'me … me … me.' Ja ajatelkaahan, kun vanhukset kerran kuolevat ja tulee tappelu perinnöstä, huonekaluista ja rahoista ja jalokivistä… Silloin siellä käy kiukkuinen surina!"
Ja Lisbet väänteli itseään ja matki Blumeja ja nauroi, ja muut nauroivat mukana. Mutta äkkiä tuli Dora juhlallisen näköiseksi.
"Minä loukkaannun", sanoi hän lapsellisen pahastuneella äänellä, "sinä unohdat…"
"Niin, olen todellakin unohtanut, rakas Truda Vide", huudahti Lisbet ja syöksähti syleilemään Doraa, "olen kokonaan unohtanut, että sinä olet jo puoleksi Blum! Voi veikkoinen, se mahtaa tuntua kolkolta! Minä en tosiaankaan uskaltaisi olla sitä edes neljänneksi osaksikaan. En koskaan uskaltaisi mennä naimisiin kenenkään Blumin kanssa. Me, me, me … rakkaat ystäväiset, koossa pysymme!"
Tuo lause huvitti Lisbetiä niin, että hän sitten monta päivää surisi
Doran korvaan: "me-me-me … me-me-me…"