VIII.
Kevätpuolella alkoivat Dora ja Eugen järjestää tulevaa kotiaan. He kävivät katsomassa huoneustoja ja kulkivat ostoksilla. Hjortin tytöt neuloivat minkä ennättivät Doran myötäjäisiä, ja rouva Hjort kulki loppuunmyynneissä ja osti huokealla hinnalla ylijääneitä kangaspalasia. Hjortin perheen oli vaikeata saada kokoon edes jonkunverran kelvollista vaatevarastoa Doralle, mutta rouva ei hellittänyt, hän kävi kaikki kaupungin puodit, tinki vahvasti ja antoi perheen paastota, niin että ukko Pennin nenä tuli vielä pitemmäksi kuin ennen; itse hän istui ompelukoneen ääressä myöhään yöhön.
Häät oli määrätty pidettäväksi syksyllä. Tosin varoittivat sekä kauppaneuvos että rouva Blum poikaansa, puhuivat kaikista niistä vaaroista, jotka johtuivat Doran nuoruudesta — hän oli vastikään täyttänyt 19 vuotta — mutta Eugen oli taipumaton. Hänestä oli juuri Doran nuoruus takeena siitä, että he tulisivat onnellisiksi. Hjortin perheessä oli paljon sellaista, josta hän ei pitänyt, ja hän toivoi, että niinkauan kun Dora vielä oli näin kehittymätön ja lapsellinen, hän helposti saisi hänet kasvatetuksi omien periaatteittensa mukaiseksi.
Pesän rakentaminen aiheutti usein pieniä erimielisyyksiä kihlattujen kesken. Eugen kysyi neuvoa yksinomaan äidiltään, ja kun rouva Hjort tahtoi olla mukana, syrjäytti hän hänet kohteliaasti, mutta kylmästi. Dora loukkaantui ja kosti olemalla kylmä häntä kohtaan, ja se sai taas Eugenin aivan suunniltaan. Doralla oli muuten, huolimatta nuoruudestaan, hyvin varmat mielipiteet, joita hän ei peljännyt tuoda ilmoille; ja hänellä näytti myöskin olevan taito sitkeästi ja itsepäisesti, vaikkakin melutta, viedä perille toivomuksensa. Toisinaan tuli Eugenin mieleen ajatus, että nämä erimielisyydet ehkä olivat alkua vaikeisiin taisteluihin. Sen mukana tuli aina epäilys, rakastiko Dora todellakin häntä, vai oliko ainoastaan edullinen naimiskauppa ja halu päästä nuorena naimisiin, saanut hänet vastaamaan myöntävästi hänen kosintaansa; ja hänen käytökseensä tuli silloin jotakin katkeraa ja ylpeätä, joka sai koko Hjortin perheen liittoutumaan yhteen ja nyt jo pitämään Doraa marttyyrina. Vielä toinenkin epäilys vaivasi häntä: oliko Dora vilpitön … oliko tuo raitis, avomielinen olento todellakin Dora itse, vai oliko hänessä kätkettynä jotain, joka jonakin toisena kertana voisi purkautua esille ja osoittaa, että hän olikin aivan toinen, kuin miksi Eugen oli häntä luullut. Eikö hän oikeastaan ollutkin vasta luonnos, ja oliko hän ymmärtänyt oikein edes tuon luonnoksen ääriviivat?
Hän olisi tahtonut kysyä Doralta — avomielisesti puhua hänen kanssaan asioita, jotka tekivät hänet rauhattomaksi, mutta hän ei voinut. Hän ei voinut ilmaista ajatuksia, jotka häntä vaivasivat, hän ei aina ollut itsekään selvillä niistä; ne jäivät usein pelkiksi surumielisiksi tunnelmiksi, jotka hän sitten hukutti siihen huumaukseen, jonka Doran läsnäolo hänestä herätti.
Blumit muuttivat aikaisin kesähuvilaansa Saltsjössä, Hjortin perhe sitävastoin asui koko alkukesän kaupungissa, missä rouva ja tytöt hääräsivät helteessä Doran myötäjäisten kanssa. Vasta heinäkuussa, kun vuokrat tulivat huokeammiksi, hankkivat he kesäasunnon saaristossa. Se oli pieni tupa, jossa oli ainoastaan kolme huonetta, mutta siellä oli aina hauskaa ja sieltä kuului puhetta ja naurua, olipa päivä pilvinen tahi aurinkoinen. Lisbet kuljeskeli päivettyneenä ja nenä punaisena kallioilla ja kävi purjehtimassa kalastaja-ukkojen kanssa, ja Viva ja pikkupojat olivat aina paljain jaloin ja repaleisissa ja tahraisissa vaatteissa, mutta täynnä elämäniloa ja vallattomuutta.
Dora oli kesällä pari kertaa useita viikkoja Blumien luona ompelemassa myötäjäisiään ja oppimassa taloudenhoitoa, mutta vaikka hän miten olisi koettanut viihtyä hienossa huvilassa, missä komeat ruusut kukoistivat ja missä katetulta verannalta oli laaja näköala yli koko laivareitin, ei hän voinut. Aamupäivät, jolloin Eugen oli kaupungissa, olivat hänestä sietämättömän ikävät; rouva Blum istui tunnin toisensa perästä verannalla ommellen mamsseli Bendelinin kanssa, ja Dorasta tuntui, että ilma hänen ympärillään ei suinkaan ollut täynnä iloisia kesätunnelmia, kuten pienessä saaristotuvassa, vaan vaatimuksia, että hän pitäisi seuraa anopilleen ja yhtä innokkaasti kuin hänkin päärmäisi servettejä ja lautas-liinoja. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen jäsenensä jäykistyneet ja ajatukset herpautuneet, hän olisi tahtonut hypähtää ylös, ojennella itseään, laulaa heleimmällä äänellään, juosta puutarhaan poikimaan ruusuja. Mutta hän uskalsi tuskin kohottautua tuoliltaan; jos hän liikahti vähääkään, oli hän heti näkevinään anoppinsa silmät suunnattuina itseensä ja kuulevinaan hänen matalalla, kohteliaan-ystävällisellä äänellä kysyvän: "Mitä nyt, Dora — voitko pahoin … soitamme Bergströmille?"
Vasta kun Eugen saapui, tuli Dora entiselleen, sillä silloin rouva Blum luopui omistusoikeudestaan häneen ja jätti hänet pojalleen. Eugen ja Dora tekivät aina päivällisen jälkeen pitkiä kävelyretkiä, jolloin Dora unohti koko ikävän aamupäivän, ja valoisina kevätiltoina hän nautti täysin siemauksin nuoresta onnestaan.
Eräänä päivänä olivat Eugen ja Dora kutsutut Regina tädin luo Ekholmin kartanoon. Se oli Regina tädin suuren, kauniin maatilan nimi, jossa kaikki Blumin lapset aina olivat saaneet viettää muutamia päiviä kesä- ja joululuvastaan. Ne päivät, jotka he viettivät tässä kartanossa, syöden marjoja puutarhasta tai pureskellen pähkinöitä uunin ääressä, vavisten kunnioituksesta ja ihmettelystä katsoessaan Regina tädin lumivalkeata tukkaa ja läpitunkevia silmiä, väikkyivät sittemmin aina heidän mielessään kuin ihmeellinen, hurmaava tarina lapsuuden ajoilta, melkein yhtä juhlallinen kuin käynti joulukirkossa.
Oli säteilevän kaunis päivä, kun Eugen, Dora ja Lisbet — Regina tädin suopeus oli tällä kertaa ulottunut häneenkin — lähtivät Ekholmin kartanoon. Mutta kuitenkin se näytti tuovan muassaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia. Ensiksikin tulivat Lisbet ja Dora niin myöhään laivalle, missä Eugen odotti heitä, että porraslautaa juuri oltiin vetämässä sisään; sitten repäisi Lisbet reiän uuteen hameeseensa, ja päästi kauhuissaan sellaisen hätähuudon, että kaikki matkustajat kääntyivät katsomaan häntä. Eugen tuli kaikesta tästä heti synkälle tuulelle. Dora ja Lisbet tekivät kyllä kaiken voitavansa lepyttääkseen häntä, mutta mikään ei auttanut. Eugen vastaili hänelle lyhyesti — hän istui ja ajatteli, että vastaisuudessa hän kyllä opettaisi vaimonsa pitämään vaaria ajasta — ja vasta perille tullessa hänen kasvonsa kirkastuivat. Mutta silloin synkkeni vuorostaan molempien sisarusten mieli. Siinä oli heidän edessään Regina tädin mahtava, valkeaksi rapattu linna, suorien lehtikujien, tasaisten pensasaitojen ja säännöllisten kukkalavojen ympäröimänä. Kaikki oli siinä omiaan herättämään juhlallista kunnioitusta. Eikä heidän mielensä keventynyt, kun he noustuaan ylös kiviportaita saapuivat ovelle, jonka palvelija, suora ja jäykkä kuin vahtisotamies, avasi heille, ja jonka sisäpuolella toinen, mahtavana kuin itsevaltias, otti vastaan heidän päällysvaatteensa ja päivänvarjonsa.
Lisbet paralle kävi heti sisään tullessa hyvin onnettomasti. Ensin hän kompastui kynnykseen, sitten Doran hameeseen, ja Regina neidin eteen tullessaan hän oli niin hämillään, että tuskin tiesi mitä teki. Perästäpäin hän muisti ainoastaan, että oli ollut vajoamaisillaan lattian alle, oli nähnyt ympärillään pilkallisia naamoja ja kuullut Regina tädin murahtelevan jotain, jonka hän tietysti saattoi otaksua olleen tervetuliaistoivotuksen, mutta joka hänen mielestään oli kiukkuinen huomautus nykyajan nuorisosta. Sitten hän muisti vain suuren pöydän täynnä herkullisia leivoksia, paksua kermaa ja punaisia mansikoita, muisti vielä, että kaatoi kermaa hameelleen ja pudotti lusikan lattiaan, ja oli taas kuulevinaan peloittavaa murinaa nykyajan nuorisosta.
Sitten seurasi hauska kohta hänen muisteloissaan; surumielinen neiti Pilo opasti hänet ja Doran huoneeseen, jossa he saivat pukeutua päivällistä varten. Silloin tuli Lisbetkin entiselleen, hänen kielensä siteet aukenivat, ja iloissaan, että sai hetkisen olla vapaudessa, hän pyöritteli Doraa ja alkoi lörpötellä kuten tavallisesti.
"Minä en ole luotu elämään suuressa maailmassa", tuumiskeli hän, "en varmaankaan tule suorittamaan elämäntehtävääni siellä."
"Sen minäkin uskon", vastasi Dora.
"Katsoppas, Truda Vide!" jatkoi Lisbet, osoittaen sormellaan puutarhaan, "näetkö, minkälaisia ruusuja tuolla on! Meidän täytyy kummankin 'nykäistä' itsellemme yksi niistä!"
Hän juoksi ulos ja palasi hetkisen perästä, kädessä kaksi suurta, puoleksi auennutta ruusunnuppua.
"Oi, miten ihania!"
Ja Dora ja Lisbet koettivat kumpikin kilvan anastaa niistä kauniimman.
Iloisina ja tyytyväisinä he vähän ajan perästä tulivat saliin, missä muut päivälliselle kutsutut vieraat, seurakunnan kirkkoherra ja pari perhettä naapuritaloista, olivat koolla. Lisbet tunsi nyt itsensä, saatuaan puhella Doran kanssa, paljon rohkeammaksi kuin alussa. Hän päätti nyt käyttäytyä hienommin kuin aamulla, ei enää kumartaa niin kömpelösti, vaan oikein sirosti ja kauniisti, niin että Regina tätikin mieltyisi häneen. "Miten suloinen nuori tyttö", ajattelisi Regina täti, Lisbetin niijatessa hänelle, "ja miten tuo ruusunnuppu sopii hyvin hänen norjaan vartaloonsa." Niin ajattelisi Regina täti… Mutta mitä nyt? Mitä oli tapahtunut? Miksi katselivat kaikki niin omituisesti häntä ja Doraa? Miksi tuli Regina täti niin ankaran näköiseksi nähdessään hänet ja Doran? Ja vanha Pilo — Lisbet ei ollut koskaan kenenkään silmissä nähnyt niin hätääntynyttä ilmettä kuin tällä hetkellä neiti Pilon…
"Rakas neiti Pilo", kuiskasi Lisbet vanhalle seuranaiselle, hiipien samalla hänen selkänsä taakse, "mitä tämä tietää? Regina täti on niin vihaisen näköinen, ja Eugen — olemmeko tehneet jotain pahaa?"
"Lapsikullat", vastasi neiti Pilo myöskin kuiskaten, "tehän olette ottaneet ruusuja Regina neidin pensaasta…"
"Regina neidin pensaasta? Mutta eivätkö kaikki pensaat ole hänen?"
"Ovat, ovat toki!" vastasi neiti Pilo, hämmästyen suuresti sellaisista loppupäätelmistä. "Mutta nuo pensaat tuolla penkereellä ovat peräisin everstin ajoilta, eikä niihin saa koskea kukaan muu kuin neiti itse…"
"Voi, sehän on hirveätä … mitä me nyt teemme? Lyökö hän meidät kuoliaaksi?…"
"Ei…" vastasi neiti Pilo hymyillen heikosti, "ei teitä … vaan…"
"Mutta … neiti kulta, antakaa anteeksi — sanokaa, mitä meidän pitää tehdä … sanokaa…"
Samassa löi Regina neiti kätensä yhteen, puhelu taukosi heti, ja peräkanaa lähdettiin kulkemaan ruokasaliin, missä Regina neiti ystävällisesti hymyillen osoitti jokaiselle paikkansa pöydässä. Lisbet parka oli hyvin onnellinen, kun hän vihdoin pääsi istumaan tuolille, joka oli mahdollisimman kaukana teräväkatseisesta Regina-neidistä.
Päivällisen aikana ei Lisbetille sattunut mitään ikävyyksiä. Hän söi niin paljon kuin suinkin saattoi syödä herättämättä huomiota, mutta otti ruokaa niin välinpitämättömän näköisenä, että oli varma siitä, että palvelija piti häntä harvinaisen sivistyneenä nuorena naisena, tottuneena suuren maailman tapoihin. Sitäpaitsi oli hänestä erityisen hauskaa katsella Regina neidin ihraleukaa, tarkastella miten rauhallisena ja täyteläisenä se riippui, kun ei mikään häirinnyt sen omistajatarta, mutta miten se heti alkoi aaltoilla, kun Regina neiti innostui, ja miten aaltoileminen kiihtyi innostuksen kasvaessa. Lisbet ei ollut koskaan nähnyt sellaista leukaa — saisikohan hänkin vuosien kuluessa sellaisen, vai kuuluiko se ainoastaan rikkaille, vanhoille neideille?
Regina tädin päivällisillä oli muuten aina jonkinlainen parlamentaarisuuden leima; hän ei suvainnut yksityistä ajatustenvaihtoa, vaan tahtoi yleistä pöytäpuhelua, jota hän johti kuin tottunut puheenjohtaja ikään, esittäen jonkun sopivan aiheen ja pakoittaen sitten toisen vieraan toisensa jälkeen lausumaan ajatuksensa siitä. Ja jos joku toisinaan uskalsi rikkoa näitä parlamentaarisia sääntöjä vastaan ja kuiskata jotain pöytätoverilleen, sai olla varma siitä, että Regina tädin terävä katse välähti lasien takaa ja eroitti nuo varomattomat.
Päivällisen jälestä pujahti Lisbet pois koko seurasta ja juoksi puutarhan läpi puistoon. Kun hän oli varma että kukaan ei enää voinut nähdä häntä, kohotti hän käsivarsiaan, ojenteli itseään, hengitti syvään ja alkoi nauraa ja laulaa. Hän ei, jumalankiitos, ollut vielä kadottanut ääntään ja liikuntokykyään. Oi, miten ihanata olikaan täällä ulkona luonnon helmassa, tällaisena hurmaavana kesäiltana … millaisia suuria, tuuheita puita … miten kauniina hehkuivatkaan petäjien rungot laskevan auringon valossa, aivan kuin kupari ja kulta… Hän katseli ympärilleen loistavin silmin, ja elämänhalun ja ilon väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Oi, oli ihanata olla nuori ja iloinen ja kaunis… Sillä hän oli varmasti hyvin kaunis tällä hetkellä, hän tiesi sen… Vaalea leninki sopi hänelle erinomaisen hyvin … hänen nenänsä oli hieno, karakteristinen … hänen ryhtinsä ruhtinaallinen… Ja hän kulki nopein askelin, iskien kengänkorot kovasti maahan ja nauttien nuorekkaasta, notkeasta käynnistään, ja nyökähyttäen tuontuostakin hymyillen päätään omille iloisille ajatuksilleen.
Sitten hän alkoi laulaa omalla laatimallaan säveleellä:
Truda Vide, Flora Hopper ja Nora Nubb, ja Nora Nubb.
Aivan varmaan hänelle kohta tapahtuisi jotain hauskaa, hän tunsi sen… Kenties oli kotona jo kirje odottamassa… Ja romantilliset, epämääräiset haaveet täyttivät hänen mielensä — niitä liiteli ilmassa kuin kultasiipisiä sudenkorentoja tuolla kaukana kaislikon yllä…
Mutta kas, millainen pieni, kaunis vene tuossa, valkeaksi maalattu — se hänen täytyi ottaa ja lähteä soutelemaan! Ja hän kuvitteli jo mielessään miten sievältä hän näyttäisi siinä istuessaan vaaleassa leningissään, tummat silmät säihkyen, ja ympärillään ilta-auringon kultainen punerrus.
Hän sai etsiä kauan veneen avainta, mutta löysi sen vihdoin pienestä huvimajasta rannalta. Iloisena ja tyytyväisenä hän avasi veneen lukon, pani airot paikoilleen ja alkoi soutaa ulos järvelle. Soutaessaan hän yhäti itsekseen lauleskeli:
Truda Vide, Truda Vide j.n.e.
Hän lauloi niin että sorsaparvi kaislikossa heräsi ja pyrähti lentoon. Silloin hän vasta oikein riemastui, paneutui pitkälleen veneeseen, ojensi kätensä ja lauloi vielä heleämmin:
Lennä, lintuparvi, lennä kauas pois! Satumaille kaukaisille ehdin kerran minäkin…
Ja hän souti laulaen eteenpäin, muistamatta aikaa ja paikkaa, souti kuin olisi hän tahtonut tavoittaa linnut lennosta tai saavuttaa kultakimalteiset pilvet kaukana lännen taivaalla…
Sillävälin oli Regina neiti, kun ensin oli juotu kahvia liköörin kanssa terrassilla, kutsunut vieraansa kävelylle puutarhaan ja puistoon. Edellä kulkivat ruustinna ja Regina neiti itse, jälestä tulivat muut vieraat parittain; sillä yhtä tärkeätä kuin parlamentaarinen järjestys pöydässä oli Regina neidistä käveleminen säännöllisessä järjestyksessä. Ihmiset eivät koskaan saaneet kulkea laumottain; se häiritsi hänen järjestyksen-aistiaan. Mutta äkkiä pysähtyi Regina neiti, ja neiti Pilo, joka kulki hänen takanaan, meni kalpeaksi kuin palttina. Mitä tämä merkitsi! neidin vene, johon ei saatu koskea muuta kuin hänen erityisellä luvallaan, oli poissa!
Regina neiti kääntyi kiivaasti seuranaisensa puoleen ja sanoi tuimasti:
"Mitä olen sanonut avaimesta, Pilo?"
"Kaksi vuotta sitten Regina määräsi, että sen tulee riippua huvimajassa; sen jälkeen en ole kuullut Reginan puhuvan siitä", kuiskasi neiti Pilo.
"Niin, ja minusta on aina ollut paha, että se on riippunut siellä", jatkoi Regina neiti, "ja nyt näet, miten on käynyt…"
Neiti Pilo ei vastannut, mutta ajatteli mielessään, että vaikka Regina tahtoisi ripustaa avaimen kassakaappiin, ei hän, Pilo parka, panisi vastaan.
"Kukahan on vienyt avaimen?" jatkoi Regina neiti ja katseli tutkivasti ympärilleen hakien pahantekijää.
Kukaan ei vastannut, mutta kaikki olivat huolestuneen näköisiä ja pitivät tapausta ennenkuulumattomana.
Regina neiti ei virkkanut enää mitään; hän oli pahalla tuulella, ja vieraitten kokeet saattaa häntä pilapuheilla ja hauskoilla jutuilla hyvälle päälle olivat tuloksettomia. Hän ymmärsi, kuka oli vienyt veneen, ja hän ajatteli mielessään, että jos Eugen olisi totellut hänen varoituksiaan ja välttänyt "juoksevaa hirveä", olisi sekä hän että hänen sukunsa säästynyt monesta harmista. Vasta lähtöhetkellä Regina neiti tuli entiselleen. Dora ja Lisbet olivat panneet pois "perheruusut", ja veneen avain, jonka Pilo oli hakenut rannalta, minne Lisbet oli unohtanut sen, riippui hyvässä turvansa etehisen naulassa.
Kotimatka ei myöskään ollut hauska; laiva oli täpösen täynnä ihmisiä, niin että Eugenin oli vaikea löytää istumapaikkaa seuralaisilleen, ja itse hän oli koko ajan alakuloinen ja äänetön. Lisbet ei rohjennut virkkaa sanaakaan, hän oli kuin lapsi, joka on tavattu pahanteosta, ja Doran kokeet saada keskustelua käymään eivät onnistuneet. "Oi, voi", ajatteli Lisbet, "miten me voimme mennä naimisiin Blumin perheen kanssa! Me tukehdumme, me kuolemme…"
"Rakas Eugen, älä ole enää vihainen meille", pyysi Dora, kun he erosivat Doran ja Lisbetin portilla, "eihän se ollut niin vaarallista…"
"Ei se ollut vaarallista", sanoi Eugen, kohauttaen olkapäitään, "mutta se oli sivistymätöntä. Ei juuri käyttäydytä sillä tavoin, kun ollaan ensi kertaa vieraissa…"
Lisbet alkoi nyyhkyttää, mutta Doraa harmitti Eugenin kylmä, ankara ääni, ja pahat ajatukset heräsivät hänessä.
"Sinä liehakoit Regina tätiä vain sentähden, että hän on rikas!" sanoi hän yhtä terävästi kuin Eugenkin. "Jos hän olisi köyhä, ei kukaan pitäisi minään majesteettirikoksena ottaa pientä kukkaa hänen penkistään."
Eugen ei vastannut, hän vain katsoi Doraa tuolla ihmeellisen rauhallisella katseella, joka silloin, kun hän oli kiihdyksissä, oli niin piinallisen syvä ja läpitunkeva.
"Anna anteeksi, Eugen", sanoi Dora, joka heti katui sanojaan, "en tarkoittanut pahaa … sitä, mitä sinä ajattelet … oletko vihainen minulle?"
"En — en ole … hyvää yötä!…"
Hän ojensi Doralle kätensä ja nosti hattuaan. Mutta Dora ei tarttunut ojennettuun käteen, vaan astui askeleen taaksepäin ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"En tahdo erota sinusta tällä tavoin…"
"Puhumme siitä toisen kerran — hyvää yötä nyt. Hyvää yötä, Lisbet."
Hän oli niin ankaran ja totisen näköinen, että kumpikaan tytöistä ei enää uskaltanut virkkaa sanaakaan. He sanoivat hänelle hyvästi ja menivät sisään, Lisbet yhäti nyyhkyttäen, ja Eugen kiiruhti omalle taholleen.
Kun Eugen tuli kotiinsa ja ajatuksissaan kävi läpi päivän kaikki tapahtumat, tunsi hän itsensä alakuloisemmaksi ja epätoivoisemmaksi kuin konsanaan ennen. "Olen mennyt kihloihin huonosti kasvatetun lapsen kanssa huonosti kasvatetusta perheestä", ajatteli hän, "ja nyt ei auta muu kuin varustautua kärsivällisyydellä…"
Ja hän huokasi syvään ajatellessaan tulevaisuutta. Mutta kuitenkaan ei hän tahtonut tehtyä tekemättömäksi, sillä niin paljon rakasti hän Doraa — mutta hän toivoi, ettei olisi koskaan nähnyt häntä…
Juuri kun hän ajatteli näitä katkeria ajatuksia, kuuli hän ovikellon hiljaa soivan. Hän heräsi mietteistään, ponnahti ylös ja kiiruhti ulos etehiseen. Hän aavisti, kuka se oli, ja tahtoi ehtiä ennen Lovisaa.
Kun hän avasi oven, seisoi Dora hänen edessään. Kesäillan vaaleassa hämyssä voi nähdä, miten hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat kuten kuumeisella.
"Dora, oletko hullu?" kuiskasi hän kiihoittuneena, "tahdotko pilata maineesi, tahdotko tehdä itsesi mahdottomaksi tulemaan minun vaimokseni?"
"Siitä en välitä", huudahti Dora kiihkoisasti, "saat heittää minut ulos, jos tahdot … mutta minä en voi nukkua … minä en voi… elää … muistaessani epäystävällistä eroamme… Ajattelehan, jos jompikumpi meistä kuolisi … ja viimeinen sana välillämme olisi ollut katkera… Minä en kestä tätä … meidän välimme täytyy jälleen tulla hyväksi…"
Ja hän tuli etehiseen ja heittäytyi nyyhkyttäen Eugenin kaulaan.
Hänen sydämellinen hellyytensä huumasi Eugenin; hän painoi hänet intohimoisesti rintaansa vasten, mutta päästi hänet heti jälleen, säikähtäen omaa kiihkoaan.
"Oi rakas Eugen", nyyhkytti Dora, "sano, että et enää — että et enää ole vihainen minulle…"
"En … en … en … mutta nyt sinun täytyy mennä…"
"Etkö ole pahoillasi?…"
Hän hymyili surumielisesti.
"En tiedä ymmärrätkö oikein mitä tarkoitan, kun sanon, että tunnen mitä silloin täytyy tuntea, kun huomaa olevansa vieras sille, jonka kanssa tahtoisi jakaa kaikki…"
"Anna anteeksi … anna anteeksi, enhän tarkoittanut mitä sanoin; kun kiivastuu, sanoo usein sellaista, mitä ei tarkoita…"
"Näetkös, sitä en minä oikein usko. Uskon päinvastoin, että juuri tuollaisten äkillisten mielenpurkausten hetkinä paljastamme sisimmät ajatukset toisistamme, sellaiset, jotka muuten salaamme — kohteliaisuudesta, säälistä tai viisaudesta. Tiedän, että sinä sisimmässäsi pidät minua ylpeänä, yläluokan ihmisenä, joka kumartelen rikkautta ja halveksin köyhiä, ja sen käsityksen minusta sinä suutuspäissäsi ilmaisit…"
"Nyt sinä paljastat itsesi, Eugen", sanoi Dora tyynemmin, "luuletko, että voi ajatella niin halpamaisesti siitä, jota rakastaa, niinkuin minä rakastan sinua. Jos niin on, niin täytyy sinunkin ajatella paljon pahaa minusta, vaikka salaat sen, arvatenkin sääliväisyydestä…"
"Nyt erehdyt. Minä en 'paljasta' mitään, minä vain lausun mielipiteen, jonka tyynenä ja vakuutuksella voin toistaa…"
"Eikö sitten koskaan voi sattua, että sinä kiivastuneena sanot jotain, jota et tarkoita?"
"Ei. Voin tosin, paha kyllä, kiivastua, mutta silloin juuri minä sanon mitä ajattelen. Muista se, Dora, vastaisen avioelämämme varalle, että jos minä joskus — josta Jumala varjelkoon — sanon pahoja sanoja sinulle, niin minä — tarkoitan ne myöskin…"
Dora ei vastannut. Hänestä tuntui tällä hetkellä Eugenin rakkaus niin suurelta ja valtavalta ja samalla niin ankaran vaativalta, että hän ei voinut sanoa mitään. Ja samalla hänet täytti sanomattoman suuri onnen ja rikkauden tunne — usko tämän rakkauden syvyyteen ja voimaan. Hän painoi päänsä Eugenin olkapäätä vasten ja kuiskasi:
"Muistan kaikki — teen kaikki, mitä tahdot, jos nyt vain unohdat tämän ikävän päivän ja olet iloinen ja hyvä pikku Dorallesi taas…"
Hän katsoi hymyillen Eugenia silmiin, ja Eugen hymyili hänelle takaisin.
"Mutta nyt sinun täytyy mennä", sanoi hän levottomana, "minä saatan sinua. Kiitos että tulit", lisäsi hän vielä nopeasti, puristaen hänen kättään.
Mennessään he eivät puhuneet monta sanaa, mutta kun Eugen oli eronnut Dorasta, oli hän unohtanut tulevaisuuden pelkonsa ja antautunut toivorikkaitten, onnellisten ajatusten valtaan. Hän ei ollut koskaan uskonut Doran rakkauteen niin lujasti kuin tällä hetkellä…
Syyskuun keskivaiheilla pantiin Eugen ja Dora kuulutuksiin, ja hääpäivä määrättiin. Vihkiminen tapahtui kirkossa, ja sen jälkeen antoivat herra ja rouva Blum päivälliset sekä Eugenin että Doran suvulle.
Hääpäivän edellisenä iltana, kun Hjortin perhe parhaillaan touhusi häävalmistuksissa ja kaikki talossa oli ylösalaisin, soi ovikello, ja rouva Blum lähetti palvelijansa kysymään, otettiinko hänet vastaan. Hjortin rouva ja tytöt katsoivat toisiinsa ja tukahduttivat naurun. Tietysti … otettiinhan hänet vastaan, vaikka hän olikin ikävä ja tuli sopimattomaan aikaan. Lähimmältä sohvalta raivattiin kiireesti vaatteet pois, ja rouva Blumille vakuutettiin, että hän oli hyvin tervetullut.
Kauppaneuvoksetar oli tavallista ystävällisempi, hän tervehti sydämellisesti ja puhui hetken aikaa matalalla äänellä ja liikutettuna huomisesta merkkipäivästä. Rouva Hjortin mielestä oli paikallaan, että hänkin oli liikutettu, ja hän puhui vielä matalammalla äänellä samasta asiasta. Vihdoin rouva Blum nousi, tarttui hymyillen Doraa käsipuoleen ja kysyi, eikö Dora tahtoisi viedä häntä omaan huoneeseensa, sillä hän halusi tänä iltana, kun Dora oli viimeistä päivää vanhassa kodissaan, olla vähän aikaa kahdenkesken rakkaan tulevan miniänsä kanssa.
Dora oli hyvin ihmeissään ja hieman peloissaankin, mutta noudatti tietysti heti hänen pyyntöään.
"Rakas Dorani", sanoi rouva Blum yhä vielä erittäin ystävällisesti, ottaen samalla taskustaan pienen rasian ja rasiasta kauniin rannerenkaan, "halusin antaa sinulle tämän pienen muiston, ja toivon, että pitäisit sitä huomenna, hääpäivänäsi. Olen antanut samanlaisen lahjan kaikille lapsilleni, kun he ovat seisoneet tässä tärkeässä tienristeyksessä. Se on merkki siitä uudesta liitosta, joka nyt solmitaan sinun ja minun välillemme, siitä siteestä, joka tästälähin ainaiseksi liittää sinut rakkaana tyttärenä meidän perheeseemme."
Hänen äänensä oli yhä vielä matala ja alentuvainen, mutta se vapisi hieman, ja kun hän kiinnitti Doran käsivarteen kallisarvoisen koristeen ja syleili tulevaa miniäänsä, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Dora oli hyvin liikutettu ja hyvin hämillään, mutta vielä enemmän iloissaan säihkyvästä rannerenkaasta, joka sopi niin hyvin hänen valkealle käsivarrelleen. Hän kiitti lahjasta, katseli koristusta ja ihaili sitä, mutta ei sitten tiennyt enää mitä sanoa.
"Ja sitten, pikku Dorani", jatkoi rouva Blum, istuutuen sohvaan ja vetäen Doran viereensä, "tahtoisin sanoa sinulle pari sanaa tulevasta miehestäsi. Tiedäthän, että kaikilla miehillä on omituisuutensa, ja että vaimon velvollisuus on, mikäli mahdollista, mukaantua niiden mukaan, jotta elämä kodissa olisi hauskaa sekä hänelle itselleen että hänen miehelleen ja lapsille. Eikö niin?"
"Nii-in", vastasi Dora, vaikka ei ensinkään ymmärtänyt, miksi juuri miehellä piti olla "omituisuuksia", joita vaimo oli velvollinen noudattamaan.
"Kuten tiedät, on nyt vallalla uusi suunta", jatkoi rouva Blum juhlallisesti, "naiset vaativat n.s. yhdenarvoisuutta miesten kanssa, äänioikeutta, omistusoikeutta j.n.e. Oi, Doraseni, ihanin 'yhdenarvoisuutemme' miehemme kanssa on, että hoidamme omaa pientä valtakuntaamme — kotiamme — niin, että hän palkaksi siitä eripuraisuudesta ja rauhattomuudesta, joka häntä kohtaa julkisessa elämässä, löytää sopusointua ja rauhaa kotonaan. Se on naiskysymyksen yksinkertainen ratkaisu, ja usko minua, että rakastava vaimo, joka on onnellisessa avioliitossa, ei tahdo kuulla puhuttavankaan 'omistusoikeudesta' rahoihinsa. Jos laki olisi pakoittanut minua itse hoitamaan rahojani, jotka toin pesään, olisin ensimäiseksi työkseni valinnut mieheni holhoojaksi. Sano, etkö ymmärräkin minua, tyttöseni?"
"Kyl-lä", vastasi Dora, mutta mielessään hän ajatteli: "Se oli tyhmästi puhuttu, hyvin tyhmästi, sillä se ei auta mitään. Mutta kyllä sen kuulee, että anoppi ei ole koskaan ajatellut muita naisia kuin itseään ja tyttäriään…"
Rouva Blum jatkoi yhtä juhlallisella ja liikutetulla äänellä:
"Tahdon senvuoksi tänään, tänä vakavana hetkenä, jolloin seisot uuden elämän kynnyksellä, joka on tuova mukanaan uusia velvollisuuksia ja uusia tehtäviä, kertoa sinulle vähän tulevan miehesi luonteesta, johon onnen ja rakkauden hurmiossa varmaankaan et ole ehtinyt tutustua. Eugenilla on, kuten kaikilla miehillä, omat omituisuutensa. Hänen äärimmilleen kehittynyt järjestyksen-aistinsa tuntunee sinusta kenties pikkumaiselta, mutta usko, Doraseni, että tulevalle onnellenne on erittäin tärkeätä, että alusta alkaen noudatat kaikkia hänen toivomuksiaan siinä suhteessa. Älä anna hänen koskaan odottaa mitään — laita aina päivällinen valmiiksi ajoissa — jos teet sen alusta alkaen, tulee se tavaksi itsellesikin, saat nähdä, miten paljon se edistää kotoista onneanne. Minä en ole kertaakaan koko nelikymmen-vuotiaan avioliittoni aikana antanut mieheni odottaa päivällistä, ja minä uskallan sanoa, että me olemme olleet erittäin onnellisia."
Rouva Blum tuli vielä enemmän liikutetuksi, hän puristi yhteen hienot, ohuet huulensa, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Dora katseli häntä ja ajatteli, että jos voisi laskea rypyt hänen silmäkulmissaan, saisi varmaankin kaksikymmentä, niin pienet ja hienot ne olivat.
Rouva Blum tarttui Doran käteen, puristi sitä ja jatkoi:
"Tahdon vielä huomauttaa eräästä toisesta Eugenin ominaisuudesta. Hänellä on taipuisa ja hellä luonne — hän oli lapsena kiltein sisaruksistaan — mutta on muutamia asioita, jotka voivat herättää hänessä ehkä vähän ikävää ärtyisyyttä… Sen hän on perinyt isältään, sillä hänkin saattoi toisinaan antaa pikkuasioiden saattaa itsensä suunniltaan. Minä en tavallisesti ollut sitä huomaavinani, ajattelin, että se menee pian ohi. Tee sinäkin, Doraseni, samoin, älä vastusta häntä, älä ole itsepäinen, ole myöntyväinen, ja saat nähdä, että hyvä tuuli tulee pian takaisin ja te olette välttäneet yhden noita onnettomia perheriitoja, jotka hitaasti, mutta varmasti hävittävät kotoisen onnen. On päiviä, jolloin vaimon tulee olla erikoisen hienotunteinen miestänsä kohtaan; ne ovat ne päivät, jolloin miehen työ on tavallista rasittavampi. Minun miehelläni oli keskiviikko pahin päivä, silloin hän oli ärtyisä ja hermostunut — liiallisesta rasituksesta, toisinaan myöskin ikävyyksistä ja vastoinkäymisistä — mutta minä ymmärsin aina viisaalla tavalla välttää pahan tuulen purkaukset, ilman että hän edes huomasi minun vaikutustani. Perjantait ovat Eugenin vaikeimmat päivät, silloin hän helposti kiukustuu, ja niinä päivinä tulee sinun olla erityisen huomaavainen, pitää huolta siitä, että kaikki on järjestyksessä, tasoittaa kaikki vaikeudet ja olla häntä kohtaan iloinen ja ystävällinen. Oletko nyt ymmärtänyt minua, lapseni, ja pannut neuvoni mieleesi?"
"Olen", vastasi Dora. Hän katseli salavihkaa säihkyviä jalokiviä rannerenkaassaan ja ajatteli, että avio-onni olisi varmasti vieläkin täydellisempi, jos mieskin ottaisi huomioon vaimon "omituisuudet" ja olisi iloinen ja ystävällinen silloin, kun vaimoa kohtaavat harmit ja ikävyydet.
Rouva Blum nousi, syleili Doraa, sanoi häntä rakkaaksi tyttärekseen ja toivoi, että hän tekisi kaiken voitavansa, jotta Eugen ja hän itse tulisivat onnellisiksi.
Dora vastasi välinpitämättömästi rouva Blumin hyväilyihin, mutta yhtyi kohteliaasti hänen toivomuksiinsa. Doran vakava aikomus ainakin oli, että sekä hän että Eugen tulisivat maailman onnellisimmiksi ihmisiksi, sen hän voi varmasti vakuuttaa anopilleen.
Rouva Blum suuteli vielä kerran, ikäänkuin vakuudeksi, Doraa poskelle ja meni sitten toiseen huoneeseen, missä muut perheenjäsenet olivat koolla; siellä hän puhui muutamia sanoja ystävällisellä, harmittavan alentuvalla äänellä ja lähti pois, muistuttaen vielä mennessään huomispäivän tärkeydestä ja merkillisyydestä.
Kun rouva Blum oli poistunut, heittäytyi Dora sohvalle ja purskahti nauruun.
"Ette voi uskoa miten hullunkurinen hän oli! Hän antoi minulle kokonaisen reseptin, kokonaisen pienen ruokalistan Eugenin onnea varten. Perjantaina tulee häntä kohdella erityisen hellävaroen, sillä silloin hänellä on jotain, en enää muista mitä…"
Ja hän alkoi matkia rouva Blumia ja toisti ivaten hänen määräyksensä: maanantaina piti Eugenia "innostuttaa", sillä silloin hän oli raukea sunnuntain jälkeen, tiistaina piti hänelle "syöttää rusinoita", sillä silloin hän oli kiukkuinen j.n.e.
Kaikki nauroivat, lukuunottamatta rouva Hjortia. Hänen lapselliset kasvonsa olivat huolestuneen näköiset, ja kirkkaissa silmissä kuvastui itsepäinen, ahdistava ajatus: oliko rouva Blum yksin oikeutettu antamaan sellaisia ohjeita? Eikö Doran äidin myöskin pitänyt pitää huolta siitä, että hänen lapsensa omituisuuksia ja luonnetta otettiin huomioon? Rouva Hjort alkoi äkkiä tuntea ahdistavaa levottomuutta; koska hän oli Doran äiti, olihan hänen velvollisuutensa valvoa Doran oikeuksia.
Hän tuli senvuoksi melkein vallattoman iloiseksi, kun Eugen kohta sen jälkeen tuli tervehtimään Doraa. Kauan ei hän sallinutkaan molempien rakastavaisten istua sohvannurkassa; hän oli jo täysin selvillä siitä, mitä hän puolestaan tahtoi sanoa Eugenille, ja tuli nyt juhlallisesti pyytämään häntä seuraamaan itseään muutamaksi hetkeksi toiseen huoneeseen.
"Varsin mielelläni", vastasi Eugen hämmästyneenä, nousi ylös ja seurasi anoppiaan sänkykamariin.
"Rakas poikani", sanoi rouva Hjort, levittäen kätensä syleilläkseen Eugenia, "Dora on nyt viimeistä iltaa vanhassa kodissaan … huomenna te teette ikuisen liiton keskenänne… Tahdon senvuoksi antaa sinulle siunaukseni … ja … antaa sinun oikein tuntea, että nyt … että tästälähin pidän sinua omana poikanani."
Eugen ei ollut erityisen ihastunut, kun rouva Hjort syleili häntä; mutta hän vastasi kylmän kohteliaasti, että hän kyllä kihlauksestaan asti oli pitänyt itseään appivanhempiensa poikana.
"Istu", sanoi rouva Hjort, siirtäen syrjään muutamia vaatekappaleita sohvalta, "tahdon puhua sinulle muutaman sanan rakkaasta Dorastani."
Eugenia puistatti, kun hän näki sohvalla viruneet vaatteet, ja hän istuutui yhtä vastahakoisesti kuin äsken oli antanut syleillä itseään.
"Rakas Eugen", alkoi rouva Hjort juhlallisesti, vaikka vähän hämillään, "tiedän kyllä, että hartain halusi on tehdä Dorani onnelliseksi… Mutta ehkä sinun tarvitsee vähän lähemmin oppia tuntemaan … hänen luonnettaan ja ominaisuuksiaan … hänellä on, kuten meillä kaikilla … muutamia ominaisuuksia… Hänen herkkätuntoisuutensa, näetkös … tarvitsee niin vähän … jalo hevonen tuntee heti kannukset…"
Eugen vei käden suunsa eteen ja kierteli huolellisesti viiksiään, salatakseen hymynsä.
"Voin vakuuttaa, että en ole koskaan aikonut käyttää Doraa ratsuhevosena", sanoi hän. "Ja jos jatkamme tuota kummallista vertausta, on kai pikemminkin minun asiani kantaa häntä."
"Niin kyllä — tietysti, tietysti … mutta … äidin tunteet … ymmärrät tietysti häntä, kun itsekin olet niin hyvä poika."
Eugenin mielestä oli loppulause sekava, mutta hän kumarsi kuitenkin myöntymyksen merkiksi.
"Ymmärräthän … hän on niin nuori … tuskin yhdeksäätoista täyttänyt … suojele häntä … varjele … hän on niin kehittymätön … hän on viaton kuin vastasyntynyt lapsi… Jos hän ei ole täydellinen … jos sattuu jotain huolimattomuutta … niin älä ole ankara… Olemme antaneet hänelle parhaimman kasvatuksen … mutta, kuten sanottu, hän on niin nuori…"
"Lupaan tehdä kaiken minkä voin, saattaakseni Doran onnelliseksi", sanoi Eugen vakavasti.
"Minä uskon sen, uskon sen — kiitos, rakas Eugen. Uskallan myöskin sanoa, että nyt annan sinun haltuusi puhtaan liljan…"
"Kyllä, rakas anoppi", keskeytti Eugen kärsimättömänä, nousten sohvalta, "lupaan pitää hyvää huolta Dorasta, olipa hän sitten lilja tai ratsuhevonen. Vilpitön toivoni ja hartain haluni todella on, että voisin tehdä vaimoni onnelliseksi."
Nämä Eugenin vakavat sanat tekivät niin syvän vaikutuksen rouva Hjortiin, että hän puhkesi itkuun, sanoi Eugenia "pojakseen" ja tahtoi uudestaan syleillä häntä. Mutta Eugen arveli nyt jo tarpeeksi rauhoittaneensa rouva Hjortin äidillistä levottomuutta, hän vetäytyi varovasti pois ja meni morsiamensa luo…
Seuraava päivä — Eugenin ja Doran hääpäivä — alkoi onnellisin entein. Aamulla tosin hiukan satoi, mutta sitten tuli kirkas auringonpaiste. Kaikki juhlamenot onnistuivat, kaikki tapahtui määrätyllä kellonlyönnillä — Blumeille se oli luonnollista, mutta Hjorteihin nähden sitä voi pitää harvinaisen hyvänä enteenä. Dora oli hyvin sievä hääpuvussaan; ei mikään mielenliikutus rumentanut hänen hienoa hipiäänsä, ja hänen siniset silmänsä loistivat kuin lapsen, joka on saanut paljon joululahjoja. Eugen oli kalpea ja liikutettu; hän oli vanhempi ja vakavampi kuin Dora, ja tunsi senvuoksi kaikki paljon syvemmin. Doran ajatukset ja tunteet olivat yhtenä ainoana kevätriemuna, mutta Eugenin koko olemus keskittyi vakavaan päätökseen: koettaa suojella ja tehdä onnelliseksi tuo nuori, kokematon olento, joka tällä hetkellä uskottiin hänen huomaansa.