IX.
Lokakuun aurinko paistoi komeaan ruokasaliin, missä asessori Blum oli syönyt aamiaista, ennenkuin hän, lausuttuaan pitkät ja hellät hyvästit nuorelle vaimolleen, lähti virastoonsa. Aamiaispöydältä, jolla hieno pöytäkalusto komeili, ei ruokia vielä oltu korjattu pois; rouva oli juuri asettamassa leipäkoria ja sokeriastiaa kaappiin, ja hän teki sen hitain, arvokkain liikkein, ikäänkuin nauttien siitä, että sai pidellä käsissään niin kauniita esineitä.
Täytettyään nämä emännän velvollisuudet hän alkoi lauleskellen kulkea ympäri huoneissaan, nosti ylös ikkunaverhoa, joka riippui liian alhaalla, siirteli kirjoja sohvapöydällä, ja katseli hyväillen kallisarvoisia taide-esineitä, jotka koristivat salia. Sillävälin hänen kasvojaan kirkasti hymy, joka oli yhtä valoisa kuin auringon säteet, jotka lankesivat ikkunan edessä oleville kasveille.
Äkkiä hän näki oman kuvansa peilissä sohvan yläpuolella. Hän oli puettu vaaleansiniseen, pitseillä koristettuun aamupukuun, ja kun hänen omat, kiharan tukan ympäröimät kasvonsa ja säteilevät silmänsä hymyilivät hänelle peilistä, nauroi hän ihastuksesta ja pyörähteli parisen kertaa ympäri, tarkastellen miellyttävää kuvaansa joka puolelta.
"Miten on mahdollista", ajatteli hän, "että ihminen voi olla niin onnellinen kuin minä olen?… Onko elämässä todellakin suruja … olen unohtanut sen —- kaikki on minusta pelkkää onnea ja rakkautta…"
Hän pani kätensä ristiin niskan taakse ja seisoi hetkisen silmät puoleksi ummessa. Huulilla väreili hymy. "Jumalani, miten ihanaa on olla nuori ja kaunis ja rakastettu!" ajatteli hän.
Sitten hän naurahti jälleen ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka Eugen oli järjestänyt hienolla taiteellisella aistilla, niin että värit ja viivat sulautuivat yhteen kokonaisuudeksi, joka antoi syvän ilon ja rauhan tunteen.
"Kaikki tämä on minun!" huudahti hän lapsellisesti ja ojensi kätensä, ikäänkuin syleilläksensä koko huonetta. "Ja täällä saan elää jok'ainoan hetken yhdessä rakkaan Eugenini kanssa … täällä minä odotan häntä kotiin työstä … juoksen häntä vastaan ja suljen hänet syliini… Hän on minun … minun omani … minun mieheni … minä järjestän kodin hänelle … minä…"
Ja hän vajosi sohvalle, nojasi päänsä käteensä ja vaipui suloisiin unelmiin. —
Hän heräsi hätkähtäen unelmistaan kun uusi palvelija — vanha Visa oli saanut eron ja eläkkeen — tuli sisään ja ärsyttävän ivallisella äänellä kysyi, mitä rouva aikoi määrätä päivälliseksi.
Dora ja Eugen olivat ensimäistä päivää häitten jälkeen kahden kotona; tätä ennen he olivat syöneet päivällistä kaikkien sukulaisten luona. Nyt tuli Doran itse tarttua talouden ohjiin, ja sen hän oli tänä hetkenä kokonaan unohtanut.
Ensimäinen päivällinen kahdenkesken Eugenin kanssa! Nyt piti laittaa hienointa ja parasta mitä hän tiesi. Hän purskahti äkkiä niin iloiseen nauruun, että Sofia neitsyt ihmetellen katsoi häntä; hänen mieleensä johtuivat hänen lapsuutensa lempiruuat, jotka hän kerran juhlahetkenä, ukko Pennin ollessa hyvissä varoissa, oli saanut määrätä: "maksakakkua, mustikkasoppaa ja jäätelöä." Sitä ruokalistaa ei Eugen varmaankaan hyväksyisi. Ei, nyt tuli laittaa jotain oikein hienoa.
"Ehkä laitamme chateaubriandia?" ehdotti hän. Se oli parasta, mitä hän tällä hetkellä tiesi.
Sofia näytti hieman pilkalliselta. "Mutta sehän on aamiaisruokaa", vastasi hän.
"Sitä meillä oli usein sunnuntaina päivälliseksi", sanoi Dora lapsellisesti, "se on niin hyvää!"
"No, siinä tapauksessa kai soitamme teurastajalle, että hän lähettää meille palasen 'selkälihaa'", sanoi Sofia.
"Selkälihaa?" Dora oli aivan unohtanut, mitä se merkitsi, mutta arveli, että pieni vastaväite ehkä kohottaisi hänen arvoaan.
"Miksi niin?" sanoi hän. "Miksi juuri 'selkälihaa'?"
"No, sitten kai otamme palasen 'sisäreittä'?"
Dora ymmärsi yhtä vähän.
"Miksi juuri 'sisäreittä'?" sanoi hän arvostelevasti.
Sofia neitsyt purskahti nauramaan.
"Ei kai rouva tahdo, että otamme 'ydinluuta'?"
Nyt ymmärsi Dora, että hänen arvonsa perheenemäntänä oli vaarassa. Sehän oli jo suorastaan pilaa, eihän 'ydinluista' voinut laittaa ruokaa! Hän päätti pelastautua rohkealla tempulla.
"Otetaan palanen 'ulkoreittä'", sanoi hän lyhyesti, "olkaa hyvä ja soittakaa teurastajalle."
"Jaha", vastasi Sofia halveksivasti, "no, ja mitäs laitetaan toiseksi ruuaksi?"
Dora mietti hetkisen, ja muisti taas erään lempiruokansa; hän vastasi arvokkaasti:
"Laitetaan 'köyhiä ritareita'."
"Mutta sehän on myöskin aamiaisruokaa", sanoi Sofia, joka jo alkoi epäillä, oliko hänen nuorella emännällään järki tallella.
"Niin kyllä, mutta se on niin hyvää", sanoi Dora lapsellisen itsepäisesti.
"Olkoon vaan minun puolestani", vastasi Sofia, mennen kyökkiin ja ryhtyen valmistuksiinsa, "saammepahan nähdä, mitä asessori sanoo…"
Aamupäivä tuntui Dorasta jokseenkin pitkältä; hänen ei tehnyt mieli mennä ulos, hän ei malttanut lukea, ja, ihme kyllä, kukaan ei tullut häntä tervehtimään. Hän kulutti aikansa puhelemalla telefoonissa, soittamalla, uneksimalla, katselemalla kuvaansa peilissä ja ihailemalla kauniita kapineitaan. Kun hän päivällisen aikaan kuuli Eugenin tulevan, syöksähti hän ylös pianon äärestä ja ryntäsi etehiseen, ja tuskin ehti Eugen panna kepin pois kädestään ja ripustaa takkinsa naulaan, kun Dora jo heitti kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
"Rakkaani, miten olenkaan ikävöinyt sinua! Miten jaksan elää kaikki aamupäivät ilman sinua? Tuo paha, paha hovioikeus!"
Eugen hymyili, veti hänet luokseen ja vastasi kiihkeästi hänen hyväilyihinsä.
"Miten voivatkaan kaksi ihmistä olla niin onnellisia kuin me!" kuiskasi
Dora, Eugenin melkein tukahduttaessa hänet suuteloihin.
"Se on ihmeellistä", vastasi Eugen myöskin kuiskaten, "se on kuin unta … minä, joka en koskaan uskonut onneen", lisäsi hän vielä matalammalla äänellä.
"Sinä!"
Dora katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin ja pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan.
"Miksi et sinä uskonut onneen, sinä, jolla on kaikki, mitä ihminen voi toivoa?" jatkoi hän epäillen.
"Siksi että minun elämäni niin aikaisin sai aivan toisen, vastakkaisen suunnan", vastasi Eugen surumielisesti hymyillen.
"Miten niin … kerro minulle … kerro!…" huudahti Dora.
Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta ja uteliaisuudesta kuin lapsen, joka odottaa saavansa kuulla satua.
"Ei nyt — eikä näin etehisessä, varsinkin kun on nälissään ja tuntee ruuan hajua", vastasi Eugen — "toisen kerran ja sopivammassa ympäristössä…"
He nauroivat molemmat, seisoivat hetkisen käsi kädessä katsoen toisiaan silmiin, heittivät sitten lapsellisen vallattomalla liikkeellä toistensa kädet ja lähtivät, Eugen omaan huoneeseensa ja Dora ruokasaliin.
Iloisina ja hilpeinä he sitten istuutuivat päivällispöytään. Onnellista tunnelmaa ei häirinnyt sekään, että pihvit olivat hyvin sitkeitä. Eugen oli vähän ihmeissään päivällisestä, hän kun oli tottunut hienoon ruokaan, mutta ei virkkanut mitään, söi hyvällä ruokahalulla ja näytti hetken hurmiossa olevan yläpuolella kaiken maallisen.
"Olitko tyytyväinen ruokaan, armaani?" kysyi Dora, kun he nousivat pöydästä.
"Se ei ehkä ollut aivan sellaista, jollaiseen minä olen tottunut", vastasi Eugen ystävällisesti ja vältellen, "mutta makuhan on niin erilainen. Ja minä olen vanhapoika, jolla on oma piintynyt makuni. Olisit kiltti, jos kyselisit äidiltä vähän neuvoja, hän tietää tarkalleen, mistä minä pidän."
"Kyllä … kyllä… Tule nyt, uunissa on valkea … nyt saamme viettää ihanan hetken … ajattelehan, hämyhetki omassa kodissa oman rakkaan miehensä kanssa!"
Hän hypähteli ilosta ja kiiruhti saliin; Eugen seurasi häntä hymyillen ja ihastuneena.
"Nyt, armaani", sanoi Dora, vetäen Eugenin viereensä pienelle sohvalle ja nojautuen häneen, "nyt meillä on sopiva 'ympäristö' jutuille ja kertomuksille… Minkätähden luulit, että et koskaan tulisi onnelliseksi?"
"Ah — sitäkö … en ymmärtänyt, mitä tarkoitit, olin unohtanut sen", vastasi Eugen hymyillen, "enkä tiedä, uskallanko puhuakaan siitä."
Doran kasvot synkistyivät. Hän kohotti nopeasti päätään ja katsoi tutkien mieheensä.
"Nyt sinun täytyy kertoa siitä … muuten en saa koskaan rauhaa…"
"Pitääkö tyydyttää hemmoteltujen lasten uteliaisuutta?" kysyi Eugen veitikkamaisesti.
"Minä en ole hemmoteltu enkä lapsi enkä uteliaskaan", vastasi Dora. "Olen rakastava vaimo, joka tahdon omistaa mieheni kokonaan, sekä nykyisyydessä että tulevaisuudessa että menneisyydessä!"
Ja hän kietoi kätensä Eugenin kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.
"Armaani!"
"Sano minulle, mitä se oli!" pyysi Dora suudelmien lomassa.
"Se oli jotain hyvin tavallista ja yksinkertaisia, joka tuli tielleni ja synkensi sen, armaani. Se oli rakkauden unelma, josta jäi jälelle ainoastahan surumielinen muisto."
Dora huudahti hämmästyksestä.
"Rakastitko häntä enemmän kuin minua? Kuka hän oli?" kysyi Dora kiihkeästi.
"Kumpaan kysymykseen minun ensin pitää vastata?"
"Tietysti ensimäiseen,"
"Sillä tavalla kuin rakastan vaimoani, en ole rakastanut ketään muuta", sanoi hän hellästi ja veti Doran puoleensa. "Mutta en ole myöskään rakastanut ketään siten … sillä lailla … kuin rakastin häntä … joka verhosi suruun koko nuoruuteni."
"Eugen, minä tulen mustasukkaiseksi!" huudahti Dora ja polki leikillään jalkaansa. Mutta hän näytti kiihoittuneelta, hänen poskensa hehkuivat ja silmiin nousivat kyyneleet.
"Sitä sinun ei pidä olla, Doraseni", sanoi Eugen hiljaa, "ei voi olla mustasukkainen taivaan enkelille. Hän kuoli, ennenkuin oli täyttänyt kahdeksaatoista vuotta… Mutta minä surin häntä — niin, oikeastaan surin häntä siihen asti, kunnes sain nähdä sinut. Silloin haihtui viimeinen surun varjo, ja siinä sydämeni sopukassa, missä säilytän hänen kuvaansa, on nyt vain valoa ja onnea … hän elää muistossani vain lapsuuteni leikkisiskona…"
Dora ei vastannut; hän oli painanut päänsä Eugenin rintaa vasten ja itki hiljaa. Eugen silitti hellästi hänen kiharaa tukkaansa ja katseli häneen hymyillen. Doran kyyneleet tekivät hänet niin onnelliseksi; ne selittivät paremmin kuin sanat, miten hyvin Dora oli ymmärtänyt tuon lyhyen sadun.
"Kuka hän oli?" kuiskasi Dora arasti.
Eugen olisi ollut iloisempi, jos Dora ei olisi tehnyt sitä kysymystä, mutta hän vastasi kuitenkin heti:
"Se oli Maikki tädin tytär."
Dora lakkasi itkemästä. Samana hetkenä, jolloin salaperäisyys Eugenin ensimäisestä rakkaudesta hävisi, hävisi hänen kasvoiltaan syvä ja sydämellinen ilme.
"Vai niin — oliko se hän?" huudahti hän jokapäiväisellä äänellä, joka loukkasi Eugenia.
"Eikö sinusta näytä siltä, kuin hän olisi voinut herättää syvää rakkautta?" kysyi Eugen.
He kääntyivät molemmat katsomaan valokuvaa, joka oli salin pöydällä. Se esitti vanhanpuoleista naista ja nuorta tyttöä, jotka olivat hyvin toistensa näköisiä, molemmilla sama lempeä ilme silmissä.
"Kyl—lä … ajattelin vain jotain ihmeellistä … en tiedä mitä … kun sanoit, että hän oli enkeli."
"Hän oli enkeli jo täällä maan päällä ollessaan; nyt hän on ylhäällä
Jumalan luona", vastasi Eugen lyhyesti.
He istuivat hetkisen ääneti; kummallakaan ei ollut enää mitään sanottavaa. Hellä, sydämellinen tunne, joka äsken oli yhdistänyt heidän sydämensä, oli äkkiä haihtunut. Dora koetti kysellä jotain, mutta Eugen vastasi vältellen; hän ei nähtävästi tahtonut enää puhella asiasta.
"Hän loukkaantuu vähästä", ajatteli Dora, "enhän ole sanonut yhtään epäystävällistä sanaa."
Mutta sydämessään hän tunsi tuskallisen kylmyyden tunteen, jollaisen tuntee, kun huomaa epähienoilla sanoilla loukanneensa toista.
Kahvi tuotiin nyt sisään, ja mieliala tuli vähitellen taas iloiseksi. Eugen kertoi päivän tapahtumia, sanoi terveisiä Lisbetiltä, jonka oli tavannut ulkona j.n.e. Sitten siirtyi puhelu toisille aloille, he kertoivat toisilleen hauskoja juttuja lapsuutensa ajoilta, kuvaavia kummankin perheelle, ja puhelivat ja nauroivat kuin kaksi lasta. Vähitellen vaikeni nauru, äänet alenivat, ja lopuksi ei kuulunut muuta kuin viimeisten puitten rätinää uunissa ja hiljaisia kuiskauksia, joita keskeyttivät hellät, kiihkeät hyväilyt.
Mutta sinä iltana oli Doran vaikea nukkua. Hän oli jo kauan kuullut Eugenin tyynen, tasaisen hengityksen, mutta makasi yhä vielä valveilla, ajatellen miestään. Miten vakavalta, juhlalliselta, niin, melkeinpä uskonnolliselta kannalta hän otti kaikki! Kaikki oli hänelle velvollisuutta, kaikki muistot olivat pyhiä. Hän oli kerran näyttänyt Doralle vanhaa piipunpesää, joka oli ollut tuon ihmeellisen isoisän-isän oma, ja Dora oli varsin hyvin huomannut, että hän ei ensinkään pitänyt siitä, että Dora ei ollut juhlallisen näköinen katsellessaan sitä.
Dora oli vähällä nauraa hänelle siinä maatessaan ja mietiskellessään, mutta tunsi samalla tuskallista ihmettelyä, joka esti häntä siitä. Eugen oli niin hyvä, niin hellä, niin silmittömästi rakastunut häneen, mutta kuitenkin…
Yön hiljaisuudessa, kun ajatuskyky teroittuu ja tunteet tulevat kuumiksi, tunsi hän äkkiä, kuin aavistuksena, kuin varoittavana enteenä, — jonka hän kuitenkin unohti jo seuraavana aamuna — miten vaativaa ja vastuunalaista on olla tekemisissä niin hienon ja sielukkaan henkilön kanssa kuin Eugen oli.