X.
Kului muutamia viikkoja, ja Eugen, joka yhä oli onnen ja rakkauden hurmiossa, lausui ainoastaan hyvin lempeitä moitteita, kun päivälliset herkullisuuteen nähden pysyivät yhtä yksinkertaisina kuin ennenkin, ja tarjoamisaikaan nähden tulivat yhä myöhäisemmiksi.
"Miten on, oletko puhunut äidin kanssa 'ruokalistoistamme'?" kysyi hän eräänä päivänä puoleksi leikillä, puoleksi pahoillaan, kun oli saanut päivälliseksi kalaa ja huonosti valmistettua kaurasoppaa.
"En, rakas, en ole … arvelin, että oli hyvä näinkin, ja … sitäpaitsi olen unohtanut…"
"Etkö tahdo koettaa muistaa, kun tiedät, että minä sitä toivon?" jatkoi
Eugen moittivasti.
"Kyllä … kyllä koetan…"
Mutta Dora ei kysynyt. Hän jätti sen tekemättä kerran toisensa perästä, vaistomaisesti koettaen lykätä sen siksi, kunnes jälleen olisi unohtanut koko asian.
Sillä hän ei tahtonut kysyä neuvoa rouva Blumilta — kahdesta syystä. Toinen syy oli se, että häntä harmitti, että Eugen alati vetosi vanhempiinsa ja kotiinsa ja siellä vallitseviin tapoihin, ikäänkuin mikään muu ei olisi kelvannut. Miksi piti heidän, Eugenin ja Doran, elää toisin kuin Doran vanhempien? Miksi ei hän saisi laittaa samanlaista ruokaa kuin hänen äitinsä laittoi, hänen äitinsä, joka oli niin viisas ja käytännöllinen ihminen?…
Toinen syy oli se, että Dora oli huomannut, että jos hän hoitaisi taloutta yhtä yksinkertaisesti kuin tähänkin asti, jäisi hänelle niistä rahoista, jotka Eugen antoi hänelle, osa köyhiä ja Tullan lastenkotia varten. Ja suuressa onnessaan tunsi hän, enemmän kuin koskaan ennen, tarvetta tehdä muita onnellisiksi, levittää ympärilleen iloa ja onnea. Eugen, joka tietysti kuului Yhdistykseen Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten, oli lausunut Doralle toivovansa, että Dora ei koskaan antaisi kerjäläisille mitään kotonaan, ja oli antanut hänelle "vihreän kirjan", josta piti antaa lippuja tarvitseville, edelleen jätettäviksi Yhdistykselle Hyväntekeväisyyden Järjestämistä Varten. Dora otti kirjan, kuunteli hajamielisesti Eugenin tarkkoja määräyksiä ja pani sitten kirjan kirjoituspöytänsä laatikkoon, josta sitä ei milloinkaan otettu esille.
Kerjäläisiä otti Dora vastaan keittiössä, missä hän istui puhellen heidän kanssaan, syöttäen heitä ja antaen heille vaatteita ja rahaa. Ja mitä onnellisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän antoi. Ja tuontuostakin toi hän Tullalle viitosen tai kymmenmarkkasen, jotka hän oli säästänyt talousrahoista, ja jotka Tulla, punastuen ilosta, kätki säästölaatikkoonsa.
Aikaan nähden oli Doran vielä vaikeampi käsittää Eugenin järjestyksen tarvetta. Hänestä, joka luonteeltaan oli suruton ja huoleton, oli aivan samantekevää, syötiinkö määrätyllä ajalla vai eikö. Mitä se teki, jos söi pihvinsä kymmentä minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, mitä sillä oli tekemistä onnen ja rakkauden kanssa? Se oli pikkumaista ja ikävää, ja sitä tuli hänen ja hänen rakkaan Eugeninsa välttää. Dora ei sitäpaitsi välittänyt paljon ruuasta; hän piti enemmän makeisista, joita hän söi pitkin päivää, mieluimmin vuoteessa.
Eräänä päivänä, kun Eugen tyytymättömänä ja moittien uudestaan kysyi, oliko Dora neuvotellut hänen äitinsä kanssa talouden hoidosta, nipisti Dora häntä leikillään korvasta ja sanoi:
"Kuulehan, rakas ritarini Tage Klok, olen huomannut, että sinä olet oikea herkkusuu! Ollaksesi nuori, vastanainut aviomies, välität aivan liian paljon ruuasta!"
"Sitä en luule", vastasi Eugen, vetäytyen syrjään ja hymyillen happamasti, "mutta minä olen tottunut järjestykseen kaikessa."
"Onko hieno ja herkullinen ruoka samaa kuin järjestys?" kysyi Dora hieman ärsyttävästi.
"Liioittelet. Mielestäni ei minua voida sanoa herkkusuuksi sentähden, että tahtoisin vähän toisenlaista ruokaa kuin meillä on…"
Dora tuli äkkiä vakavaksi.
"On niin paljon köyhiä, joilla ei ole edes leipää ravinnokseen", sanoi hän, ja hänen silmänsä saivat sen syvän ja lämpimän ilmeen, joka niillä oli hänen laulaessaan, "ja jos elää yksinkertaisesti, voi auttaa paljon useampia."
"Tietysti. Mutta olkaamme johdonmukaisia — asukaamme parissa huoneessa, myökäämme huonekalumme, syökäämme silliä ja perunoita. Silloin voimme auttaa vielä useampia. Mutta ne ovat kansantaloudellisia kysymyksiä, joita sinä et ymmärrä, ja joista ei kannata puhua. Minä annan sinulle rahaa taloutta varten, ja tahdon senvuoksi saada sen järjestetyksi mieleni mukaan. Pyydän senvuoksi vielä kerran, että kysyisit neuvoa äidiltäni. Muussa tapauksessa teen sen itse — toivon että ymmärrät, että hienotunteisuudesta tahtoisin, että sinä sen tekisit!"
Dora ei vastannut, ja Eugen lähti pois; ensimäisen kerran naimisissa-olonsa aikana he erosivat, ilman että olivat antaneet suutelojen ja hyväilyjen haihduttaa pahan tuulensa.
Dora seisoi hetkisen liikkumattomana ja katseli miettien eteensä. Sitten hän äkkiä purskahti nauruun. Miten tyhmä Eugen oli, kun luuli, että hän ei ymmärtänyt kansantaloutta! Oi, jos hänellä vain olisi ollut valta käsissään, olisi hän kyllä tiennyt, miten järjestää asiat. Hän olisi käskenyt kaikkien rikkaitten jakaa omaisuudestaan köyhille, rikkaita ei olisi saanut olla olemassakaan, eikä siis myöskään köyhiä. Oi, miten hänen olisi tehnyt mieli mennä varastamaan kaikkien vanhojen, ahnaitten ukonrähjyksien kassakirstuista rahaa, antaakseen sen köyhille, hyville ihmisille, joiden täytyi kerjätä. Jospa hänellä olisi ollut edes pieni osa ahnaan ukko Blumin rahoista — sillä ahnas hän oli, sen näki hänen kynsistään — olisi hän heti rakentanut kodin Tullan pienille lapsille, jotka saivat kulkea ja odottaa hoitoa ja rakkautta, vain sentähden, että puuttui vähän rahaa. Ja hänkö ei ymmärtäisi kansantaloutta!…
Ruuan suhteen tapahtui kuitenkin vain hyvin vähän muutoksia asessori Blumin kodissa; Dora ajoi läpi oman ohjelmansa viekkaudella ja sitkeydellä, jonka edessä Eugen oli aivan neuvoton, ja jota hän ihmetteli kuin luonnonilmiötä. Oliko hän aivan erehtynyt Doran suhteen? Oliko pelkkää tyhmää haaveilua hänen luulonsa, että hän voisi muodostaa kehittymättömän kahdeksantoistavuotiaan tytön omien mielipiteittensä mukaiseksi?
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eugenin järjestyksen-rakkaus ja Doran huolimattomuus toisillakin aloilla iskivät yhteen. Eugen oli perinyt kotoaan paljon tapoja, jotka hän innokkaasti tahtoi, että Dorakin olisi omistanut, mutta jotka Dorasta tuntuivat vain kummallisilta ja naurettavilta. Miten sietämätöntä oli esim. kulkea ja vetää alas kierrekaihtimia, heti kun joku auringonsäde pilkisti huoneeseen! Voiko ajatella jotain niin hullunkurista, kuin että lokakuun aurinko voisi polttaa mattoja ja uutimia? Doran kodissa ei koskaan suljettu ulos aurinkoa.
Eräänä sunnuntaina aamupäivällä, kun salin huonekalujen päällyksiä ei vielä oltu pantu paikoilleen ensimäisten kutsujen jälkeen, tuli Eugen huoneestaan keskipäivän hetkenä, ja näki, miten aurinko paistoi suoraan heidän neljännessä kerroksessa olevaan huoneustoonsa. Hän veti ponnekkaasti alas kaihtimet ja meni Doran huoneeseen, jossa tämä seisoi peilin edessä pukeutumassa, lähteäkseen kävelylle Eugenin kanssa.
"Dora, tiedättekö, että salin huonekalujen päällykset eivät vielä ole paikoillaan, ja että aurinko paistaa suoraan aralle kankaalle?" sanoi hän terävästi.
Dora kääntyi häneen päin ja nauroi.
"Hyvänen aika, Eugen! Sinähän puhut sellaisella äänellä, että voisi luulla sinun sanovan: 'Dora, oletko jo rikkonut lupauksen, jonka annoit minulle alttarin ääressä?'"
Eugenin silmissä välähti kuin salama. Dora säikähtyi, sellaista ilmettä ei hän ollut koskaan nähnyt Eugenin kasvoilla.
"Rakas Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän nöyrästi ja tarttui Eugenin käteen. "Älä ole vihainen — koetan tulla paremmaksi … kas niin … katso minuun ystävällisesti … nythän on niin kaunis ilma … me menemme ulos, ja meillä on niin hauskaa."
Ja hän pyysi ja rukoili, kunnes vihdoin sai Eugenin kasvoilta häviämään tuon vihastuneen ilmeen.
Mutta tämä sunnuntai näytti tuovan mukanaan pelkkiä ikävyyksiä. Dora ja Eugen viipyivät kauan kävelyllään, ja kun he tulivat kotiin, oli Dora väsyksissä ja tahtoi mennä hetkiseksi lepäämään; mutta Eugen pyysi innokkaasti, että hän heti lähtisi pukeutumaan, sillä muuten he tulisivat liian myöhään päivällisille Eugenin vanhempien luo. Ja tulla liian myöhään sinne — se oli jotain, josta Dora tiesi koituvan paljon harmia.
Dora haukotteli, mutta meni sänkykamariin ja otti esiin pukunsa.
Samassa soi telefooni; se oli Lisbet, joka tahtoi välttämättä puhua
Doran kanssa hyvin tärkeästä asiasta. Dora kiiruhti ulos, virkkuna ja
uteliaana.
"Hyvää päivää, Dora!" huusi Lisbet, "sano minulle, oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä?"
"Mitä? mitä sinä puhut?"
"Oletko sinä mielestäsi enemmän paha kuin hyvä? Tulla ja minä olemme väitelleet siitä asiasta … hän väittää, että kaikki ihmiset — ja hän itse enin kaikista! — ovat pahoja. Hän puhuu tietysti raamatun mukaan; minä taas sanon, että ihmiset ovat enemmän hyviä kuin pahoja. Mutta eihän auta puhua selvästi, vakuuttavasti ja järkevästi sellaisten tunneihmisten kanssa kuin Tulla — täytyy olla esimerkkejä elämästä; senvuoksi aion kysyä kaikilta mitä he arvelevat … isältä … äidiltä … kutsuin juuri sisään vanhan Kaisan ja kysyin häneltä, pitääkö hän itseään enemmän pahana kuin hyvänä. Ensin hän tosiaankin näytti enemmän pahalta kysymyksieni johdosta, mutta kun hän sai kuulla, miten syvästi langenneena Tulla itseään piti, rauhoittui hän ja luuli kyllä olevansa samanlainen!"
Ja Lisbet nauroi niin että telefooni kaikui.
"No, mitä sinä arvelet itsestäsi?"
"Luuletteko te kaikki olevanne enemmän hyviä kuin pahoja?" ihmetteli
Dora.
"Tietysti … tietysti on ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, enemmän hyvä kuin paha … ainoastaan Tulla luulee…"
"Silloin minä yhdyn Tullaan", sanoi Dora nauraen, "sillä säälin häntä, jonka täytyy olla yksin teitä kaikkia vastaan."
"Äsh, miten huonoa! Se on juuri sinun kaltaistasi! Entäs mitä sanot
Eugenista?…"
"Niin — se on vähän vaikeata sanoa — voinko minä nähdä hänen sydämeensä…"
Samassa avasi Eugen oven oman huoneensa ja etehisen välillä.
"Dora, mitä sinä ajattelet?" sanoi hän ankarimmalla äänellään, rypistäen kulmakarvojaan, "lopeta heti puhelusi. Sinulla ei ole enää kuin kaksikymmentä minuuttia pukeutumiseesi…"
"Enemmän paha!" huusi Dora nauraen puhelimen torveen, "aivan varmasti paha … nyt minulla ei ole enää aikaa, hyvästi nyt … ei, ei — minulla ei ole aikaa … hyvästi … sano terveisiä vanhoille ja nuorille!…"
Hän syöksyi sänkykamariin, varmasti päättäen tulla valmiiksi ajoissa. Mutta kun Lisbetin virkistävä puhelu oli lakannut, tunsi hän itsensä taas niin uniseksi ja väsyneeksi, että ei voinut muuta kuin haukotella kerran toisensa perästä. "Lepään viisi minuuttia", ajatteli hän, heittäytyi sohvalle kello kädessä ja nukkui heti. Ja huolimatta siitä erinomaisesta varovaisuustoimenpiteestä, että hän nukkui kello kädessä, nukkui hän sikeästi vielä silloinkin, kun Eugen hetkisen perästä valmiiksi puettuna tuli häntä noutamaan.
Dora oli vähällä pyörtyä säikähdyksestä, kun hän avatessaan silmänsä näki Eugenin seisovan sohvan ääressä ja katselevan häntä. Hänestä tuntui, että Eugenin koko hieno, moitteeton olemus, hänen napitettu pitkätakkinsa, hyvin hoidetut kätensä, hienot viiksensä olivat täynnä moitetta hänen pörröistä tukkaansa ja huolimatonta pukuansa kohtaan.
"Oo, miten hirveätä … rakas Eugen … anna anteeksi… olin niin uninen … nukuin…"
"Siltä näyttää", vastasi Eugen kylmän tyynesti, "valitsit hiukan sopimattoman hetken, mutta sitä ei voi enää auttaa. Soitan nyt, että sinä et voi tulla, ja menen yksin."
"Ei, hyvä, rakas Eugen — älä ole vihainen minulle … olen heti valmis…"
Ja hän haki hätäisesti sukkia ja hameita ja shaaleja, saamatta aikaan muuta kuin entistä suuremman sekasorron.
"Et ehdi enää", sanoi Eugen samalla kylmällä äänensävyllä kuin äsken, "meidän perheessämme ei ole tapana tulla liian myöhään päivällisille. Toisen kerran tahdot kenties noudattaa meidän tapojamme…"
Dora vaipui sohvalle, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja huulet alkoivat vapista.
"Miten voit olla niin ankara minua kohtaan", kuiskasi hän.
"Kas niin — Dora, älä ole pahoillasi", sanoi Eugen lempeämmin ja silitti hänen punoittavaa poskeaan, "olen vakuutettu siitä, että tällaista ei toista kertaa tapahdu. Sinä tiedät, miten pikkumaisen tarkkoja vanhempani ovat ajan suhteen — minulla ainakaan ei ole rohkeutta tulla liian myöhään sunnuntaipäivällisille… Hyvästi nyt — tulen kotia iltapäivällä."
Hän suuteli Doraa ohimennen ja poistui huoneesta.
Mutta hän ei sanonut Doralle oikeata syytä, miksi hän pakoitti hänet jäämään kotiin. Hän ei sanonut, että hän ei voinut sietää noita enemmän tai vähemmän pistäviä huomautuksia, noita sanattomia: "emmekö aavistaneet sitä", joita hän aina sai vanhempiensa kodissa, kun Dora oli vähimmälläkään tavalla ollut huolimaton, ja jotka hänen herkkätuntoisuutensa teki pahemmiksi kuin ne olivatkaan.
Eugen oli koko päivällisen ajan alakuloinen ja rouva Blum tukahdutti huokauksen joka kerran, kun katseli hänen kalpeita kasvojaan, joilla oli hajamielinen ilme. Oliko se jo alkanut, se, jonka kerran, ennemmin tai myöhemmin, täytyi tulla? —
Eugen huomasi äitinsä katseen ja se kiusasi häntä niin, että hän tuskin saattoi hillitä itseään. Rouva Blum oli nimittäin viime aikoina ottanut tavakseen katsella häntä osaaottavasti, jo kohdatessaan hänet kysyä: "Miten nyt voit, rakas poikani?" — äänenpainolla, joka suuresti hermostutti Eugenia. Siitä tavasta täytyi hänet totuttaa pois.
Kuuden aikaan, kun muut herrat lähtivät klubiin, lähti Eugen kotia. Sänkykamarissa tapasi hän Doran joka istui ja luki, silmät itkusta punaisina. Hän oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, kun hän säikähtyneenä katsahti mieheensä, että Eugenin koko suuttumus hävisi.
"Rakas, pikku kultaseni", sanoi hän hellästi, syleillen häntä, "anna anteeksi, jos olin liian ankara sinua kohtaan. Mutta tiedäthän…"
"Kyllä", vastasi Dora, iloissaan kun näki Eugenin lauhtuneen, "annan anteeksi sinulle. Jos vain sinäkin annat anteeksi minulle … että minä olen niin huono ihminen, huolimaton, epäluotettava … ja vaikka minkälainen."
"Vaiti, Doraseni", sanoi Eugen nauraen, "sitä en ole koskaan sanonut."
"Et, mutta sinä olet ajatellut sitä — tänään olet koko päivällisen ajan ollut hyvin onneton ja tuntenut hirmuisia aavistuksia tulevaisuuden suhteen. Etkö olekin?"
Eugen ei vastannut, hän veti vain Doran luokseen ja tukahdutti hänen kysymyksensä suuteloihin.
"Tiedän, armas Dorani, että tahdot koettaa tulla säntillisemmäksi minun tähteni", kuiskasi hän hellästi.
He puhelivat ja kuiskuttelivat vielä vähän aikaa keskenään, sitten sanoi Dora äkkiä, ja veitikkamaisuus loisti jälleen hänen silmissään:
"Eugen kulta, minua niin väsyttää — rupeaa väsyttämään, kun istuu yksinään kotona ja itkee — tahdotko olla hyvä ja soittaa Lisbetille, että minä olen 'enemmän paha'?"
Eugen katseli häntä ihmetellen ja epäluuloisena.
"Mitä tarkoitat?"…
"Juuri sitä mitä sanoin. Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin: 'Dora on mielestään enemmän paha!'"
Eugenia ei tällä hetkellä juuri miellyttänyt pilanteko. Hän näytti loukkaantuneelta, kohautti olkapäitään ja sanoi lyhyesti, mennessään huoneeseensa:
"Sen saat sanoa itse, sitten kun väsymyksesi on mennyt ohi."
Dora vaipui nauraen takaisin sohvalle. Hän oli jälleen hyvällä tuulella, ja häntä harmitti, että Eugen ei ottanut osaa hänen pilantekoonsa. Mitähän Lisbet olisi sanonut, jos olisi kuullut Eugenin juhlallisella äänellä vakuuttavan, että hän, Dora, oli enemmän paha kuin hyvä!
Mutta siitä päivästä alkaen tapahtui Dorassa kummallinen muutos. Hän ei enää puhellut ja nauranut kuten ennen, hän oli hajamielinen ja uneksiva; ja kun hän iltasin lauloi Eugenille, tuntui Eugenista, että niin ei hän ollut koskaan ennen laulanut. Ihmetellen ja liikutettuna kuunteli hän, miten kiihkeitä, palavia säveliä hänen pieni lapsellinen vaimonsa loihti esiin.
Eräänä päivänä päivällisen jälkeen, kun he juuri olivat tulleet saliin, kiersi Dora äkkiä kätensä Eugenin kaulaan ja kuiskasi:
"Jos olet oikein, oikein hyvä, kerron sinulle jotain hyvin hauskaa!"
"Vai niin! No mitä sitten?" kysyi Eugen hymyillen.
"Mutta silloin sinun pitää olla oikein hyvä", jatkoi Dora salaperäisesti, "sinun pitää olla oikein hyvä … et saa milloinkaan suuttua pieneen vaimoosi … et saa koskaan lausua kovia, epäystävällisiä sanoja… Sinusta tulee kohta oikein hyvä ja kiltti isä!…"
Hän kohotti päätään, kietoi käsivartensa vielä lujemmin Eugenin ympärille ja katsoi häneen riemuitsevasti hymyillen.
Mutta Eugen tuli aivan kalpeaksi. Hän otti asian niin syvästi, niin juhlallisesti, että hän tuskin voi puhua mielenliikutuksesta; hän vain painoi Doran kerran toisensa perästä rintaansa vasten.
"Onko se mahdollista?" kuiskasi hän vihdoin vapisevalla äänellä.
"Tietysti se on mahdollista!" huudahti Dora nauraen, ja hänen äänensä kuului niin lapsellisen huolettomalta ja itsetiedottomalta Eugenin syvän vakavan äänen rinnalla, "luulitko sinä että me kaksi, jotka olemme niin onnellisia ja niin rakastuneita, emme saisi pikku palleroita rakastaaksemme … rakastaaksemme heitä."
Ja hän nojautui Eugenin rintaa vasten ja katseli eteensä haaveksivan, hymyilevän onnellisin katsein.
"Oi, Eugen, minusta tuntuu kuin kuolisin onnesta!"
Hän sulki silmänsä ja antoi päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten, ikäänkuin suloinen raukeus olisi hänet vallannut.
"Rakas, kallis vaimoni — minustakin tuntuu, kuin olisi se aivan liian suuri onni!"
Ja Eugen syleili ja suuteli Doraa ja kuiskaili hänelle helliä, sydämellisiä sanoja, parhaita, mitä hänen rakkautensa saattoi keksiä.
Myöhemmin illalla kysäisi Dora äkkiä:
"Minkä nimen annamme pikku tytöllemme?"
"Tytöllemme?" toisti Eugen kummastuneena, "miksi luulet, että se on tyttö?"
"Siksi että luulen, että sinä mieluummin tahdot tytön, ja tiedän, että jos oikein hartaasti toivoo jotain sille, jota rakastaa, saa sen. Sentähden minä saan pienen tytön, ja olen jo ostanut lankaakin kutoakseni sille pienen peitteen."
"Armas, armas Dorani! Minä olen yhtä onnellinen, olipa se tyttö tai poika."
"Sano nyt, minkä nimen annamme hänelle — sillä sinä saat määrätä nimen, olipa se nyt kumpi hyvänsä…"
"Jos se on poika, saat sinä määrätä", sanoi Eugen leikillään…
"Ei", vastasi Dora, joka oli aivan täynnä jalomielisiä ja epäitsekkäitä ajatuksia, "sinun pitää määrätä; minä vain ehdotan. Annammeko mielestäsi hänelle nimeksi Märta?"
"Enpä ole juuri ajatellut sitä … mutta se on hyvin kaunis nimi…"
"Niin kyllä … arvasin, että pitäisit siitä… Siispä sanomme häntä Märtaksi. On niin hauskaa saada puhella hänestä ikäänkuin hän jo olisi olemassa…"
Ja siihen se jäi. Pieni olento, joka vielä uinaili käsittämättömissä kätköissä, oli jo nimeltään Märta. Hän oli melkein aina läsnä vanhempiensa aterioidessa, hän leijaili näkymättömänä heidän ympärillään, kun he viettivät hämärää hetkeä, hän makasi myhäillen pienessä korivaunussaan heleän peitteen alla, lämpimänä ja punaposkisena, hän juoksenteli ympäri huoneissa ja teki pahaa ja nauroi ja lauloi — kaikki ylen onnellisen äitinsä mielikuvituksessa.