XIV.
Kun Doran lapsivuoteet joksikin aikaa lakkasivat, tuli hän vähitellen jälleen entiselleen, hänen väsymyksensä hävisi, hänen laulunsa sai entisen raikkautensa, hänen ruumiinsa entisen joustavuutensa. Tämän jälleen saavutetun nuoruudeninnon mukana sai hän ikäänkuin uutta elämänhalua. Hänen lapsellinen nautinnonhimonsa ja romanttinen toiminnanhalunsa, jotka liian aikainen raskas työ oli laimentanut, heräsivät jälleen kaksin verroin voimakkaampina. Hän tahtoi huvitella, hän tahtoi laulaa, tanssia, olla ihmisten joukossa, puhella, vaihtaa ajatuksia, "elää elämää", kuten hänen säteilevä, innostunut lapsenkatseensa näytti sanovan.
Tämä muutos ei herättänyt Eugenissa iloisia tunteita. Kun hän näki Doran kuumeisen levottomuuden, ikävöi hän melkein sitä aikaa, jolloin hän mieluimmin lepäili puolinukuksissa sohvalla. Mitkä äärimmäisyydet koskettavatkaan toisiaan naisen luonteessa! Kohtuutta … malttia … sitä ei ole, heidän täytyy joko nukkua tai tanssia, itkeä tai nauraa — tasainen tyyni työteliäisyys, säännöllinen arkituuli on heille mahdotonta. Hän koetti, niin paljon kuin voi, hillitä Doran vilkkautta, mutta hän ymmärsi hyvin, että hän siten vain jännitti jousta kireämmälle. Doran koko olemus, hänen nuoruudenvoimaa uhkuva ruumiinsa, hänen häikäisevä hipiänsä ja säteilevät silmänsä, se oli kuin kevätpuro, jonka täytyy päästä eteenpäin, kuohua yli kivien, tunkeutua maahan — jos sitä yhdellä taholla kohtaa este, hakee se tietä toisaalla.
"Rakas, hyvä Eugen", sanoi hän eräänä päivänä, kietoen kätensä Eugenin kaulaan ja katsellen häntä lumoavasti hymyillen, "saammeko pitää tanssiaiset? Täytyyhän meidän kuitenkin pitää kutsut seurapiirillemme, ja tanssiminen on niin hauskaa!"
"Tanssiaiset", toisti Eugen, irroittaen Doran käsivarret kaulastaan, "minkätähden me pitäisimme tanssiaiset? Me, vanha pariskunta, jolla on neljä lasta kasvatettavana?"
"Olenko minä todellakin 'vanha'?" Dora hymyili ja asettui hänen eteensä, kädet levällä ja pää hiukan keikailevasti taivutettuna taaksepäin.
"Et", vastasi Eugen, välittämättä vähääkään hänen kiemailustaan, "mutta olet onnettomuudeksesi joutunut naimisiin vanhan miehen kanssa. Ja toistaiseksi määrää vielä mies, mitä hänen perheessään tapahtuu. Äitini ei ollut vanhempi kuin sinäkään, kun hän joutui naimisiin, ja hän…"
"Tiedän, tiedän", keskeytti Dora nauraen ja kärsimättömänä, "mutta hän onkin täydellinen nainen, minulta raukalta et toki voine vaatia samaa…"
"En, en vaadikaan, sen voin sinulle vakuuttaa, en lähimainkaan. Mutta sinä et kuitenkaan ole enää aivan nuori, ja sinun tulee sen vuoksi edes jossain määrin ymmärtää elämää. Naiset, jotka, kuten sinä, varhain saavat tuntea äidin onnea — jota toiset naiset usein koko elämänsä ajan ikävöivät — saavat kenties ostaa sen onnen uhraamalla jotain muuta. Myönnän kyllä, että uhri tässä tapauksessa on suunnaton, mutta sitä ei voi auttaa. Sen, jolla on neljä lasta ja suuri talous hoidettavana, tulee ajatella muuta kuin tanssiaisten pitämistä."
Hän puhui leikillisellä äänellä ja nipisti Doraa piloillaan poskesta, mutta kaiken tämän alta kuuli Dora selvästi hänen sanoissaan piilevän harmin.
Hän ei vastannut mitään; hän vetäytyi syrjään ja ajatteli, että Eugen oli itsekäs, kuten kaikki, jotka Blumin nimeä kantoivat. Sentähden että hän oli vanha ja elämään kyllästynyt, tanssittuaan ja huviteltuaan koko nuoruutensa ajan, pitäisi hänenkin, Doran, nyt olla vanha ja elämään kyllästynyt. Eugenin olisi pitänyt saada kokea, hänenkin, miltä tuntui kokonaisen kuuden vuoden ajan, koko nuoruutensa ajan, olla kytkettynä lapsiin, synnyttää lapsia ja imettää heitä! Ehkäpä hänkin silloin hiukan vähemmän mahtipontisella tavalla puhuisi velvollisuuksista, "elämän vakavuudesta" ja "äidinonnesta".
Eugen ei näyttänyt kuitenkaan olevan aivan ehdoton vaatimuksissaan. Hän ei tosin suostunut tanssiaisten pitämiseen, sillä hän inhosi sellaisia huvituksia, mutta asiata enemmän pohtiessaan hän tuli siihen johtopäätökseen, että juuri siksi, että Dora "onnettomuudekseen" oli joutunut naimisiin vanhanpuoleisen miehen kanssa, häntä ei tullut pakoittaa kaikessa hyväksymään miehensä epäilemättä jossain määrin synkkää elämänkatsomusta. Hän ei siis estänyt Doraa, hän salli hänen huvitella, käydä teattereissa, konserteissa, kutsuissa, vieläpä salli hänen toisinaan "elähyttää" heidän illalliskutsujaan muutamilla satunnaisilla tansseilla. Mutta nämä uhraukset, jotka perustuivat viisauteen eivätkä rakkauteen, eivät tuottaneet hänelle iloa; hänen mielensä oli raskas ja hänen esiintymistapansa kylmä ja jäykkä; ainoastaan silloin, kun hän oli yhdessä pikku tyttöjensä kanssa, tuli näkyviin se, mikä hänessä oli hellää ja lempeää.
Dora ei kuitenkaan etsinyt yksinomaan huvituksia. Hänen vilkasta mieltään kiinnittivät useat muutkin asiat, yhdistykset, esitelmät, kaikenlaiset yleiset, vieläpä valtiollisetkin kysymykset. Hänestä oli hauskaa keskustella, esittää itsenäisiä, mielikuvitusrikkaita mielipiteitään ja pakoittaa Eugenia ottamaan osaa keskusteluihin, jotka huvittivat häntä, kun hän oli hyvällä tuulella — hän sanoi Doran mielijohtumia naisellisen teräväjärkisyyden neronleimauksiksi — mutta jotka hän lopetti lyhyeen terävillä vastauksillaan, ollessaan kärsimätön ja ärtyisä.
Uudenvuoden jälestä hämmästytti Dora kerran Eugenia kertomalla, että Lisbetin kihlaus aiottiin julaista, ja että hän ja hänen kihlattunsa menisivät naimisiin jo seuraavana syksynä.
"Mutta sehän on sulaa hulluutta", vastasi Eugen harmistuneena, "miten he voivat tulla toimeen hänen palkallaan?"
"Kyllä he tulevat", vastasi Dora, loukkaantuen Eugenin moittivasta vastauksesta, "ei kaikkien mielestä elämän onni riipu siitä, ovatko sokeri- ja suola-astiat aina täynnä…"
Hän olisi tahtonut purra poikki kielensä, kun näki, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät Eugeniin.
"Jos sinä tuolla hienolla viittauksella tarkoitat minua, niin voin ilmoittaa, että oli aika, jolloin asetin ihanteeni korkeammalle", vastasi hän jääkylmästi.
Surun ja harmin kyyneleet kohosivat Doran silmiin. Miksi — miksi piti hänen aina sanoa sanoja, jotka loukkasivat Eugenia? Mikä paha voima pakoitti hänen sanomaan niitä — ja mistä tuli se paha voima, Eugenistako vaiko hänestä itsestään?
"Eugen, anna anteeksi!" pyysi hän hetkistä myöhemmin, kun he nousivat pöydästä, "anna anteeksi nuo epäystävälliset sanat, jotka äsken sanoin … tiedätkin, että kun harmistuu, puhuu sellaista, jota ei ensinkään tarkoita…"
"Päinvastoin", vastasi Eugen, ja hänen kasvoillaan oli sama kylmä, halveksiva ilme kuin äskenkin, "juuri silloin kun vihastuu, sanoo suoraan, mitä ajattelee."
"Et siis tahdo antaa anteeksi?"
"Rakas Dora, minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Minkä sille voi, että sinusta minun maailmankatsomukseni on pikkumainen ja ikävä, enempää kuin sillekään, että minusta sinun maailmankatsomuksesi on pintapuolinen ja itsekäs. Ne ovat kaksi suuntaa, jotka eivät sovi yhteen."
Hän naurahti kylmästi, silitti ohimennen hänen poskeaan ja meni omaan huoneeseensa. Dora vei vaistomaisesti käden poskelleen; hänestä tuntui, kuin tuo kosketus ei olisi ollut hyväily, vaan epäystävällinen, kylmä henkäisy, jonka hän tahtoi pyyhkiä pois. Suuret kyyneleet tippuivat hänen silmistään — miksi oli Eugen niin muuttunut … oliko hän, Dora, todellakin ansainnut sen?
Täydelliseksi, kuten Eugenin äiti, ei Dora koskaan voinut tulla, sen oli hän alunpitäen sanonut. Mutta koettihan hän kuitenkin tulla paremmaksi, mikäli voi. Eugen sanoi, että päivällinen ei koskaan ollut valmiina ajoissa; se ei ollut totta … usein, ainakin jokseenkin usein se oli valmiina. Eikä se ollut totta, että hän muka oli pintapuolinen ja itsekäs. Ehkäpä hän otti elämän syvemmin ja vakavamminkin kuin Eugen … hän ei vaan ollut neljänkymmenen vuotias, eikä elämään kyllästynyt … eikä…
Hän nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, ja piti itseään tällä hetkellä marttyyrina, joka vain odottaa kuolemaa. Mutta vähän ajan perästä hän jo lastenkamarissa lauloi ja nauroi yhtä iloisena kuin ennenkin.
Ja parin päivän perästä oli hänen elämänhalunsa ja rohkeutensa kohonnut siinä määrin, että hän uskalsi kysyä Eugenilta, eikö tämä tahtoisi antaa Lisbetille vähän apua myötäjäisten hankkimiseksi.
"Sinähän olet äskettäin perinyt niin paljon", sanoi hän luontevasti.
"Toisenlaisten olosuhteitten vallitessa täyttäisin mielelläni toivomuksesi", vastasi Eugen, "mutta asiain tällä kannalla ollessa on Lisbetin naimisiinmeno mielestäni hulluutta…"
"Hulluutta? Miten niin?
"Tiedät sen sanomattakin. Onhan selvää, että kun Lisbet, joka on niin huolimaton ja epäkäytännöllinen, menee naimisiin miehen kanssa, jolla on 2,000 kruunun tulot, seuraa siitä pelkkää kurjuutta.
"Sinä et tunne Lisbetiä … et tiedä, mitä hän saa aikaan, kun hän rakastaa…"
Eugen nauroi.
"Kyllä minä tunnen hänet — tiedän, minkälainen hän on — minkälaisia te kaikki olette… Voihan hän odottaa — onhan muitakin, jotka ovat saaneet odottaa muutamia vuosia. Kun hänen 'Ernstillänsä' on vähintäin 3,000 kruunun vuotuiset tulot, lupaan antaa 1,000 kruunua myötäjäisavuksi; sitä ennen en anna mitään, sillä se sotisi periaatteitani vastaan."
"Sinun periaatteitasi!" huudahti Dora kiihoittuneena. "Niin, sinun periaatteisiisi kuuluu, että pitää meluta ja juonitella tyhjästä, mutta silloin kun on kysymyksessä kahden ihmisen onni…"
Jälleen olisi hän tahtonut puraista poikki tuon harmillisen kielen, joka ei pysynyt aisoissa. Minkätähden hän aina kiivastui niin kovin? Eugen saattoi sanoa tuhat kertaa loukkaavampia sanoja kuin hän, mutta hän pysyi tyynenä, jäätävän kylmänä ja tyynenä, ja senvuoksi hän oli aina voiton puolella.
Niin hän oli nytkin. Hän ei sanonut mitään, loi ainoastaan halveksivan katseen Doran kiihoittuneisiin kasvoihin ja lähti pois.
Mutta sisässään hän hautoi mieliharmia ja katkeruutta. Doran harmit taas purkautuivat ulos pieninä, kiukkuisina vihanleimauksina, sitten hän oli taas yhtä iloinen kuin ennenkin. Hän ei ymmärtänyt, mitä pitkävihaisuus olikaan; hän uskoi, että kun hän oli itkenyt ja sanonut: "anna anteeksi!" ja Eugen oli vastannut enemmän tai vähemmän ystävällisesti "kyllä", — kaikki harmit olivat unohdetut ja kaikki oli taas ennallaan.
Eugenin sukulaisilta eivät hänen perheessään vallitsevat erimielisyydet kauan pysyneet salassa. Vaikeina hetkinä oli Eugen puhunut niistä äidilleen, ja vaikka tämä oli luvannut olla puhumatta niistä muille, ei hän ollut voinut pitää tätä lupausta muuta kuin näennäisesti; kun tuli puheeksi Eugenin ja Doran asiat, oli hän surullisen näköinen ja vastaili vältellen ja se antoi uutta vauhtia juoruille, jotka jo olivat liikkeellä.
Doran yhäti lisääntyvä huvittelunhalu huolestutti varsinkin rouva Blumia. Hän varoitti miniätänsä, kertoi, mitä pahaa johtuu siitä, että vaimot laiminlyövät kotinsa, esitti itsensä esimerkiksi j.n.e.
"Mutta minä en ole paljon poissa", vastasi Dora viattomasti ja avasi ihmetellen siniset silmänsä, "voin vakuuttaa, että se on erehdys — minusta ei mikään ole hauskempaa kuin olla pienokaisteni luona."
Rouva Blum huokasi.
"Entäs minkälainen on Julia neiti, tuo nuori tyttö, jonka huostaan uskot lapsesi?"
"Oi, hän on aivan erinomainen."
Ja Dora alkoi innokkaasti kuvailla, miten erinomainen Julia neiti oli; hän oli ollut heillä jo kolme vuotta, hän rakasti lapsia kuin omiaan — Dora ei tiennyt luotettavampaa henkilöä, jonka huostaan olisi uskonut lapset, kun hänen joskus täytyi jättää heidät.
Rouva Blum huokasi jälleen, mutta ei virkkanut enää mitään.
"En ymmärrä, mistä äitisi on saanut päähänsä että minä en hoida lapsiani", sanoi Dora Eugenille, "hän piti eilen minulle oikein parannussaarnan sen johdosta. Minä, joka olen niin rakastunut pienokaisiini! Se on jonkinlainen harhaluulo…"
Eugen kohautti olkapäitään ja hymyili väkinäisesti.
"Ehkä", vastasi hän lyhyesti, eikä enää puuttunut asiaan.
Eugen puolestaan omisti kaiken vapaa-aikansa pikku tytöilleen; hänen suurin ilonsa oli leikkiä heidän kanssaan, tutkia heidän luonteitaan ja seurata heidän kehitystään. Päivällisen jälkeen, jota lapset, "pikkuista" lukuunottamatta, nykyään söivät yhdessä vanhempiensa kanssa, saivat he tulla saliin, ja jollei Eugenilla silloin ollut paljon työtä tai jollei hän ollut kovin väsynyt, leikki hän hetkisen heidän kanssaan. Lapset tiesivät, että he silloin saivat tehdä isälle mitä tahtoivat; he vetivät hänet huutaen ja nauraen kumoon lattialle ja panivat hänet esittämään saarta, jonka päälle he kiipeilivät; joka heistä silloin vierähti alas matolle, se putosi mereen, ja hänet piti hätähuutojen kaikuessa vetää ylös saarelle. Ja Eugenilla oli yhtä hauskaa kuin lapsillakin, hän oli sekä saari että pelastaja että kuvitusmestari yhtaikaa.
"Rasitat itseäsi liiaksi, Eugen", sanoi Dora, kun hän huohottaen koetti pysyä tasapainossa, jotteivät huutavat ja nauravat lapset putoaisi mereen, "kas niin, lapset, rauhoittukaa…"
"Ei — ei, anna heidän olla!" sanoi Eugen hiljaa, "heidän ilonsa on kuitenkin ainoata, mikä on todellista elämässä…"
Mutta kun leikki oli loppunut, piti isän saada palkkansa; silloin piti pikku Main istua isän sylissä ja laulaa.
Mai oli perinyt äitinsä kauniin äänen ja mieltymyksen lauluun. Eugen sanoi, että hän ei ollut koskaan huutanut niinkuin muut lapset, hänen ensimäinen äännähdyksensä oli ollut hiljainen, valittava viserrys, ja ennenkuin hän oppi puhumaan selvästi, hän jo seisoi pianon ääressä, paineli koskettimia ja lauloi kirkkaita heleitä säveliä. Nyt hän osasi jo melkein kaikki laulut, joita äiti oli laulanut, Doran ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa laulaa jotain laulua, kun Mai jo oppi sen ja lauloi mukana.
Siinä hän nyt istui isän sylissä ja lauloi, katsoen isää silmiin, otsa hieman rypyssä ja kasvoilla milloin vakava, milloin veitikkamainen ilme, toisen laulun toisensa perästä, kunnes vihdoin arveli isän saaneen tarpeeksi. "Ei nyt enää tällä kertaa, isä kulta", sanoi hän silloin viisastelevasti, pyörähti pois Eugenin sylistä, suuteli häntä ja juoksi toiselle taholle, alkaakseen jotain muuta hauskaa leikkiä.
Mutta Eugenin totisia kasvoja kirkasti valoisa hymy, joka oli ikäänkuin heijastusta kauniista laulusta ja viattomista lapsensilmistä, joihin hän niin kauan oli katsellut.
"Mitä tullee tuosta pikku tytöstä?" ajatteli hän, "saammekohan pitää hänet, vai … vai…"
Hän ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka niin usein pyrki heräämään hänessä, hän sanoi sensijaan itselleen: "miksi aina katsoa kaikkea niin synkästi — miksi uskoa, että kaikki, mikä on hyvää ja kaunista, otetaan meiltä pois? Me ihmisparat tarvitsemme sitä päinvastoin liiankin hyvin…"
Usein, kun Eugen oli lastenkamarissa tai kun tyttöset olivat hänen luonaan ja Julia neiti oli mukana, sattui, että hän joutui puheisiin lastensa hoitajattaren kanssa. Vähitellen, huomaamattaan tuli hänelle tavaksi puhella ja laskea leikkiä Julia neidin kanssa. Tuo nuori tyttö oli hyvin puhelias, hänellä oli nopea käsityskyky, ja samoin kuin Doralla, paljon omintakeisia, valmiita ja jyrkkiä mielipiteitä. Hän ei ollut kaunis, hänen kasvojensa väri oli kalpea, melkein harmaa, tukka oli vaalean ruskea ja silmät tavallisesti puoliummessa — tämä viimeksimainittu ominaisuus oli kenties harkittua, sillä kun hän avasi silmänsä selkosen selälleen, hitaasti tai nopeasti, aina asianhaarojen mukaan, tekivät ne suuremmoisen vaikutuksen. Hänen matalassa, sointuvassa äänessään oli myöskin jotain lumoavaa, samoinkuin hänen liikkeissään ja liukuvassa käynnissään. Kun hän puki lasten päälle, kun hän siivosi huonetta tai ompeli, näytti siltä kuin olisi hän hyväillyt liikkeillään kaikkia esineitä, niin miellyttäviä ne olivat.
Eugen ihmetteli usein, minkälainen Julia neiti oikeastaan oli; lapsia hän hoiti hellästi ja huolellisesti, sen hän tiesi, mutta jotain salaperäistä oli hänessä, josta Eugen ei pitänyt, mutta joka kuitenkin kiinnitti hänen mieltään. Ja niin tuli hänelle tavaksi, vastoin hänen luonnettaan ja tapojaan, kuunnella Julia neidin mietteitä elämän kysymyksistä.
Julia neidin oli tapana sanoa, että hän rakasti lapsia, ja sitä sanoessaan hän aina puristi jotain pikku tytöistä rintaansa vasten; hän ei voinut ymmärtää äitejä, jotka saattoivat hetkiseksikään erota pienokaisistaan — ja sanaa "hetkeksikään" hän painosti aivan samalla intohimoisen hyväilevällä tavalla, kuin hän puristi pikku tyttöjä rintaansa vasten.
Eugen hymyili katkerasti, mutta ei virkkanut mitään. Kun Julia neiti oli useamman kerran lausunut näitä mietelmiä äidinonnesta, vastasi hän vakavasti, että hän piti itseään onnellisena, kun oli saanut niin hellän hoitajan lapsilleen. Julia neiti punastui ja loi äkkiä katseensa alas; kun hän jälleen kohotti silmänsä, oli ilme niissä arka ja pyytävä, kuin olisi hän rukoillut jotain. Mutta Eugen ei puhunut enää mitään. Hän leikki hetkisen lasten kanssa, ja Julia neiti nousi ylös, mennäkseen panemaan lasten vaatteita paikoilleen. Silloin sattui, että Eugen huomaamattaan usean kerran seurasi katseillaan Julia neidin pehmeitä, sulavia liikkeitä.
Kun Julia neiti myöhemmin illalla oli pannut lapset nukkumaan ja hän itse oli mennyt levolle ja kaikki oli hiljaista, makasi hän kauan valveilla, ajatellen ja mietiskellen. Hän rakasti todellakin noita pikku tyttöjä, rakasti sanomattomasti heitä kaikkia — mutta enin kuitenkin Maita, lasta, jolla oli hienot, kapeat kädet ja kauniit kasvot, joita hän ei väsynyt suutelemasta — hän ei voinut ajatella suurempaa onnea, kuin olla heidän äitinsä. Silla jos hän olisi sitä — jos he sanoisivat häntä "äidiksi" … niin silloin, silloin… Tuskallinen kaiho värähytteli nuoren tytön hentoa vartaloa. Hän ojensi ylös käsivartensa ja pani kätensä ristiin, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan…
Eräänä päivänä päivällisen aikaan juuri kun Eugen oli tullut kotiin työstä, sai hän telefoonitse sanan, että Doran isä oli äkkiä sairastunut; vielä mainittiin, että Dora ei tahtonut jättää häntä, ennenkuin oli saanut kuulla, mitä lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan, sanoisi.
Eugenin täytyi siis syödä päivällistä yksin Julia neidin ja lasten kanssa. Hän oli tänään synkimmällä tuulellaan, mutta lasten naurun ja Julia neidin vilkkaan puhelun vaikutuksesta vilkastui hän vähitellen. Julia neiti kertoi kaikenlaista, ja hän kuunteli — jota hän ei juuri usein tehnyt, kun naiset antoivat vapaan vallan puhetulvalleen. Mutta nuoren tytön matalassa äänessä ja vilkkaassa esitystavassa oli jotain suorastaan hypnotisoivaa. Hän käytti puheessaan huvittavia käänteitä ja vertauksia, ja painosti sanojansa pehmeillä, ilmehikkäillä liikkeillään. Hän kertoi pieniä tapahtumia kodista — lapsista ja heidän luonteistaan ja tavoistaan — ja ikäänkuin sattumalta mainitsi hän silloin muutamia Doran lausuntoja, jotka osoittivat, miten vähän tämä ymmärsi lasten sielunelämää. Heti sen jälkeen alkoi hän päivitellä, miten paljon puuhaa Doralla oli, miten paljon harrastuksia — oi, miten suuresti Julia neiti ihmetteli sellaista monipuolisuutta! — se oli toista kuin hän, tyttö parka, joka ei osannut muuta kuin rakastaa ja hoitaa pieniä lapsia!
Ja hän katseli veitikkamaisesti ympärilleen suurin viattomin lapsensilmin, ja nauroi hiljaista, alistuvaa naurua.
Sitten hän jatkoi puheluaan, mainitsi sivumennen, ikäänkuin huomaamattaan, että naisen, jolla oli niin paljon harrastuksia kuin Doralla, tietysti täytyi olla paljon poissa kotoa, ja sanoi sitten vakavammalla äänellä, ikäänkuin hän nyt vasta olisi tullut pääasiaan:
"Miten erilainen ihmisten kohtalo sentään on! Miten paljon olenkaan surrut sitä, että minun jo kuudentoista vuotiaana piti lopettaa lukuni … luulin, että kaikki kävisi toisin … olihan isälläni sellainen asema, että minäkin saatoin uneksia voivani antautua omille harrastuksilleni … ja sitten minun täytyikin lähteä itse ansaitsemaan leipääni…"
"Mutta onhan neidin suurin ilo hoitaa lapsia", huomautti Eugen.
"On kylläkin", vastasi Julia neiti vilkkaasti, "sillä se tyydyttää minua, ja sehän on suurinta ja parasta kaikesta. Se, josta äsken puhuin, on toista. Luuleeko toimituspäällikkö, että nainen voi olla todellinen äiti, olematta ensin eheä persoonallisuus?"
Eugen nauroi. Julia neiti puhui sellaisella asiantuntemuksella, kuin olisi hän, huolimatta vaillinaisista opinnoistaan, kaiken ikänsä pitänyt kasvatusopillisia esitelmiä.
"'Eheäksi' persoonallisuudeksi ei nainen tule juoksemalla kahvikekkereissä ja yhdistyksissä", sanoi hän.
"Sitä en tarkoittanut", vastasi Julia neiti moittien, "en ole koskaan puhunut kahvikekkereistä ja yhdistyksistä, joita inhoan. Tarkoitin, että naisella täytyy olla paljon elämänymmärrystä ja paljon harrastuksia, s.o. paljon sivistystä, jotta hän voisi olla hyvä äiti, joka osaa oikein ohjata lapsiaan."
Eugen ei vastannut, hän istui äänettömänä, katsellen nuorta tyttöä, ja ajatteli:
"Kenen vasikalla hän nyt kyntää? Lienevätkö ne Doran lausumia mielipiteitä? Luuleeko Dora tosiaankin itse, ja luulotteleeko hän muillekin, että hän nyt sivistää itseään lastensa tähden? Vai ovatko ne hänen omia ajatuksiaan?"
"Kuitenkin kaikitenkin", jatkoi Julia neiti keveämmin, "en nyt puhu itsestäni … lapsenhoitajalta ei vaadita yhtä suurta sivistystä kuin äidiltä. Ja minä tulen aina hoitamaan lapsia … toisten lapsia … elämään toisille…"
"Mistä sen tiedätte?"
"Tiedän sen … sillä en tule koskaan menemään naimisiin."
"Ihanko todella? Mutta eihän se asia vielä ole päätetty — neitihän on vasta niin nuori — 24 vuotta, eikö niin?"
"Ei toki, olen jo kohta 30 ikäinen. Mutta ei se ole siksi", ja hänen kasvonsa saivat mietiskelevän ilmeen, "se johtuu muista syistä… Oletteko kuullut puhuttavan Jumalan lapsipuolista? Minä olen yksi niistä."
Hän karkoitti synkän ilmeen kasvoiltaan ja naurahti, ikäänkuin olisi sanonut jotain hyvin hauskaa.
"Ei, mutta neiti kulta, jos uskotte, että Jumala on meidän isämme ja me olemme hänen lapsiaan, niin täytyy teidän myöskin uskoa, että hän rakastaa meitä kaikkia yhtä paljon. Jumalalla ei ole suosikkeja."
"Ei kylläkään … se olikin vain kuvaannollista puhetta. Tarkoitan, että Jumala määrää muutamille lapsipuolen kohtalon. En tiedä, miksi hän niin tekee, mutta niin se on. Ihmiset syntyvät määrättyjen merkkien alaisina: toiset onnen ja menestyksen merkkien, toiset surun ja vastoinkäymisten, eikä kukaan pääse vapaaksi merkistään. Mutta kaikki eivät näe sitä — jotkut kulkevat hautaan asti odottaen onnea, vaikka ovat syntyneet onnettomuuden merkeissä. Mutta minä olen nähnyt sen … minä näin sen jo lapsena."
"Mutta, neiti, mistä saatte noin omituisia ajatuksia?" ihmetteli Eugen, jota nuoren tytön puhe samalla sekä viehätti että oudoksutti.
"Oh, minulla on ollut aikaa miettiä… Kaiken tarmoni, jonka olisin käyttänyt lukuihin, yleisiin harrastuksiin, jos taloudellinen asemani olisi ollut parempi, tahi jos olisin ollut mies, olen nyt käyttänyt omiin mietelmiini. Esim. iltasin, kun lapset ovat menneet nukkumaan, istun tuntikausia lukien ja miettien. Silloin selviää minulle paljon — silloin näen niin paljon…"
"Näettekö näkyjä?"
"Kyllä, tavallaan … sisällisiä näkyjä… Minä näen, että kaikki on edeltäpäin määrättyä, järjestettyä tavalla, jota ei voi muuttaa… Olen esim. nähnyt" — ja hän alensi äänensä ja antoi silmäluomiensa verhota katseensa — "että kaikkialla elämässä vallitsee kolmiluku … että mitään ei tapahdu yksinään … vaan että kaikki — suru, ilo, ystävät, rakkaus — tulee luoksemme kolmiluvun merkeissä… Kolme kertaa kohtaa meitä se, mikä on — tahi olisi voinut olla — elämämme onni … kolme kertaa tavoitamme sitä, mikä kaksi kertaa on paennut meitä… Kolme kertaa kohtaa suru … ja kolme kertaa pettää elämä … aina kolme kertaa… Uskon sen johtuvan siitä, että kolmiluku on pyhä — isä, poika, pyhä henki — sieltä on peräisin se voima, joka kohtaloita ohjaa, ja siksi on kohtalomme kolminainen."
"Kuulkaahan nyt, neiti", keskeytti Eugen, "te istutte aivan varmaan liian paljon yksinänne kotona. Ei ole terveellistä teidän ikäisellenne nuorelle tytölle, enempää kuin muillekaan, aina istua kotona ja mietiskellä. Eikö teillä ole halua toisinaan seurata minua ja vaimoani teatteriin?"
"Ei, kiitos, minä olen mieluummin lasten kanssa kotona", vastasi Julia lyhyesti.
"Mutta eikö teillä ole ystäviä, joiden luona kävisitte? Nuorilla tytöillä on tavallisesti paljon 'parhaita ystäviä'."
Julia pudisti päätään.
"Minulla ei. Minusta ei ole hauskaa paljastaa koko maailmalle tunteitani."
"Sanoitte äsken, että kolmiluku hallitsee maailmaa. Teillä on siis kolme ystävää?"
"Minulla on ollut kolme ystävää, mutta se aika on jo ohi; he pettivät minut kaikki kolme, tai oikeammin, he eivät olleet sitä, mitä luulin heidän olevan. Nyt tulee elämässäni jotain uutta … en tiedä, mitä…"
Hän katsahti äkkiä ylös, niinkuin hänen oli tapana tehdä, ja kiinnitti hetkiseksi katseensa Eugeniin — värisevän, odottavan katseen. Sitten hän jälleen loi silmänsä alas, kätkien ajatuksensa raskaitten silmäluomiensa taakse.
Eugen ei vastannut. Hetkisen vaitiolon jälkeen hän vielä kerran toisti, että Julia neiti istui liian paljon kotona; siihen Julia neiti ainoastaan väkinäisesti, hieman katkerasti hymyili; sitten taukosi keskustelu, ja Eugen nousi pöydästä ja meni omaan huoneeseensa. Mutta siellä hän yhä vielä ajatteli Juliaa. Miten omituinen tyttö hän sentään oli, sekä miellyttävä että epämiellyttävä! Hän ei voinut ajatella lapsenhoitajaa, joka olisi täydellisemmin antautunut tehtäväänsä — mutta oliko hän kuitenkaan sopiva seuralainen hänen pikku tytöilleen? Hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan hänen kummallisia mielipiteitään ja hänen merkillisiä silmiään. Hänessä oli jotain, joka ei ollut luonnollista, ei ollut totta — tuntui, kuin olisi hän ollut aivan toinen kuin miltä hän näytti. Mutta minkälainen hän oli?
Eräänä iltapäivänä, kun Eugen ja Dora juuri olivat eronneet toisistaan ja Eugen oli mennyt omaan huoneeseensa, kuuli hän ovelleen heikosti koputettavan. Hän huusi jokseenkin tylysti: "sisään", ja kun ovi avautui, näkyi kynnyksellä Julia neiti kalpein kasvoin ja silmät, kuten tavallisesti, puoliummessa.
"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi ja pelokkaasti, "anteeksi, että häiritsen toimituspäällikköä. Mutta tänä aamuna sain kirjeen äidiltäni — hän on sairas ja tarvitsee apua … aioin lähettää hänelle vähän rahaa, mutta unohdin pyytää rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti ulos … ehkä herra toimituspäällikkö tahtoisi antaa minulle?"
"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi Eugen. "On ikävää, että neidin äiti on sairas; toivottavasti hän pian paranee. Miten paljon tahdotte?"
Ja hän avasi laatikon, ottaakseen esiin rahaa. Neiti näytti hämmästyneeltä, ikäänkuin ei olisi tiennyt, mitä vastata.
"Tuskin muistan, paljonko minulla on saatavaa", vastasi hän, huulilla omituinen, arka hymy, "olen todellakin pahoillani, että en tullut pyytäneeksi rouva Blumilta, ennenkuin hän lähti ulos … mutta hän tulee aina perjantaisin niin myöhään kotiin, ja minä tahtoisin lähettää kirjeen niin pian kuin mahdollista… Norrlannin posti lähtee jo aikaisin aamulla."
Hän puhui hajamielisesti ja näytti, kuin olisi hän puhuessaankin vain miettinyt, miten paljon hänellä oli jälellä palkastaan.
Eugeniin teki Julia neidin puhe vastenmielisen vaikutuksen. Hän oli juuri aikeissa kysyä jotain, mutta vaikeni, rypistäen otsaansa.
"Miten paljon tahdotte?" sanoi hän lyhyesti, toistaen äskeisen kysymyksensä.
"Voinko saada 50 kruunua?"
Eugen antoi hänelle 50 kruunun setelin, nyökähytti hiukan päätään ja katsoi äkkiä toisaalle, Julia neiti kiitti monta kertaa matalalla, lempeällä äänellään ja meni hitaasti ja viivytellen ovelle.
Mutta juuri kun hän tarttui ovenripaan, kääntyi Eugen äkkiä häneen päin.
"Kuulkaahan, neiti", sanoi hän tuimasti, "mitä oikeastaan tarkoititte kun sanoitte että vaimoni tulee myöhään kotia perjantai-iltaisin?"
Hän oli niin vihainen itselleen, kun ei voinut olla tekemättä tätä kysymystä, että olisi tahtonut paiskata paperipuristimen vasten otsaansa. Mutta hänen suuttumuksensa ei auttanut enää mitään, kysymys oli tehty.
Julia neiti tuijotti häneen ihmetellen. Hänen silmänsä olivat suuret ja viattomat kuin äskenheränneen lapsen.
"Mitä?" kysyi hän, tirkistellen ihmeissään, "sanoinko, että rouva Blum … kenties … en todellakaan muista enää … ajattelin niin yksinomaan sairasta äitiparkaani."
Ja hän huokasi ja katsoi uneksien eteensä.
"Ehkä, mutta niin te kuitenkin sanoitte", sanoi Eugen yhtä töykeästi kuin äskenkin, tuntien samalla, että se, mitä hän puhui, oli alentavaa hänelle itselleen.
"Siinä tapauksessa tein sen, kuten sanottu, huomaamattani", vastasi Julia neiti arvokkaasti, "otaksuin, että herrasväki oli sopinut keskenään, että kun toimituspäällikkö oli poissa, oli myöskin rouva Blum vieraissa. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun, ja jota en välitä pohtia. Ajattelin yksinomaan, miten saisin rahaa äitiparalleni."
Hän taivutti päätään ja meni ulos nopeasti, kuin olisi hän siten tahtonut sanoa, että ne olivat kysymyksiä, joihin hän halusi päästä vastaamasta. Eugen istui vielä kauan kirjoituspöytänsä ääressä ajatellen ja mietiskellen. Synkät, epäluuloiset ajatukset olivat heränneet hänessä. Hän ajatteli Doraa; hän muisti hänen lumoavan hymynsä, kukoistavat kasvonsa ja täyteläisen vartalonsa. Hän vertasi häntä tuohon kalpeaan, varjomaiseen olentoon, joka äsken oli poistunut hänen huoneestaan. Mutta tunne ei ollut rakkautta — hän tunsi kaameaa, jäytävää, tuskallista ahdistusta, jota vastaan hän turhaan taisteli. Sinä iltana ei Julia neiti itkenyt itseänsä nukuksiin, niinkuin tavallisesti, vaan valvoi puoleen yöhön, ajatteli, ja näki pimeässä kummia näkyjä. Kuka tiesi, mitä vielä saattoi tapahtua? Elämä oli niin ihmeellistä. Hän uskoi todella, että Eugen ja Dora eivät enää rakastaneet toisiaan, kun sensijaan hän… Ja kun rakkaus kerran on sammunut, miten helposti katkeavatkaan silloin kaikki siteet … silloin ei ole enää solmuja aukaistavana … silloin kaikki raukeaa itsestään… Ja hän näkee kokonaisen sarjan näkyjä … tapahtumat liittyvät toisiinsa … toiminta jännittyy … draama kasvaa … kehittyy … siihen silmänräpäykseen asti, jolloin kaikki murskaantuu — ja hänen hetkensä on tullut… Ja hän värisee onnesta ja rakkaudesta ja kätkee kasvonsa tyynyyn, jottei nyyhkytyksillään häiritsisi hiljaisuutta, jossa kuuluu ainoastaan pikku tyttöjen tasainen, tyyni hengitys. —
Kun Julia neiti seuraavana päivänä napitti Doran pukua, sanoi hän äkkiä hilpeästi ja iloisesti kuin lapsi, joka kertoo jotain hauskaa:
"Voitteko ajatella, rouva Blum, että kun eilen illalla tulin kotiin
Hjortin herrasväen luota, tapasin erään naisen herran seurassa, joka
oli aivan kuin toimituspäällikkö. Tietysti se ei ollut hän…
Ensiksikin oli hän siiloin kotona…"
"Mieheni ei ollut silloin kotona", vastasi Dora, ja tunsi itse, että sanoi jotain hyvin tyhmää ja lapsellista.
Julia neiti avasi ihmetellen suuret silmänsä.
"Vai niin … jaha … hänhän on tavallisesti aina kotona … ainakin oli hän kotona, kun minä lähdin… No niin, sehän on samantekevä, se ei tietysti ollutkaan hän … mutta on ihmeellistä, miten yhdennäköisiä ihmiset saattavat olla."
Hän naurahti ja näytti hyvin kummastuneelta — oli kuin olisi hän miettinyt luomisen ihmeitä.
Mutta Dora tunsi itsensä hiukan levottomaksi; häntä eivät tuollaiset "ihmeet" ensinkään huvittaneet. Hän muisti, että Eugenilla oli tuona iltapäivänä ollut hyvin kiire lähteä ulos… Ei, mutta tämähän oli lapsellista… Eugen, joka oli itse täydellisyys … miten saattoi tuntea epäilyksen hiventäkään häntä kohtaan, joka niin tarkasti täytti velvollisuutensa?…
Mutta hänen sydämeensä jäi jotain pistävää. Tuontuostakin tuli hänen mieleensä ajatus: "voiko se olla mahdollista?" — jonka hän taas työnsi luotaan: "miten voin olla niin tyhmä, niin lapsellinen… Eugen — tuo erinomainen, täydellinen Eugen…"
Muutaman päivän perästä oli Doran syntymäpäivä. Aikaisin aamulla, kun Dora vielä nukkui, hiipi Eugen hiljaa hänen huoneeseensa ja pani kimpun ruusuja hänen pöydälleen — tapa, jota hän oli noudattanut siitä asti, kun Dora ja hän menivät naimisiin. Sitten hän hiipi pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, hymyillen tyytyväisesti. Samassa silmänräpäyksessä avautui toisen, vastapäätä olevan huoneen ovi ja Julia neiti hiipi nopeasti ja äänettömästi pöydän luo, otti ruusut ja kiiruhti pois, sulkien oven jälessään.
Kun Dora hetkisen perästä tuli pöydän luo, kaipasi hän heti kukkia, jotka hän aina oli saanut syntymäpäivänään, ja katkerat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Oliko se mahdollista — oi, oliko se mahdollista?… Eikö hän rakastanut häntä enää … oliko kaikki loppunut, hukassa?… Oliko runollisuus heidän rakkaudestaan hävinnyt — sitäkö Eugen tahtoi sanoa hänelle tällä julmalla tavalla?…
Aamiaista syödessä hän oli hiljainen ja alakuloinen. Eugen onnitteli häntä ja odotti, että hän kiittäisi kauniista ruusuista, mutta kun Dora ei virkkanut mitään loukkaantui hän ja vetäytyi kylmästi kuoreensa. Niin pitkälle oli siis tultu, Dora ei välittänyt edes kiittää hänen antamistaan kukkasista! Eugenia suututti niin hänen välinpitämättömyytensä, hänen epäkohteliaisuutensa, että hän ei viitsinyt edes puhua siitä. "Hän on mahdoton — parantumaton", ajatteli hän, ja siihen se jäi.
Myöhemmin aamupäivällä tuli enemmän kukkia, ja kun Dora päivällisen aikaan tuli kotiin, oli koko salin pöytä täynnä kukkavihkoja, niiden joukossa myöskin Eugenin. Dora haisteli kukkia ja luki hajamielisenä ja välinpitämättömänä niitä seuranneet kortit; hän ei voinut tuntea enää mitään iloa, hän ajatteli vain Eugenin välinpitämättömyyttä. Kuitenkaan ei hän voinut puhua hänelle siitä; hän saattoi ilveillä hänen kanssaan, vastata nenäkkäästi ja uhittelevasti, mutta tunkea hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä läpi, tyynesti moittien kysyä, mitä tämä merkitsi — sitä hän ei voinut. Hän ei ymmärtänyt Eugenia… Eugen oli niin omituinen … ehkäpä hän vaati, että hän, Dora, pitäisi tätä loukkausta oikeudenmukaisena rangaistuksena jostakin rikoksesta ja vaieten kärsisi sen, ottaen sen opikseen.
Mutta Julia neidin yölliset unet ja näyt tulevat yhä rohkeammiksi ja ihanammiksi. Toisinaan hän uneksii, että kaikki lapset seisovat hänen ympärillään ja sanovat häntä äidiksi. Hän vetää heidät luokseen, hyväilee heitä, ja suutelee heitä itkien, intohimoisesti. Selvemmin hän näkee Main kasvot; hän on unessa vielä enemmän isänsä näköinen kuin todellisuudessa, ja pieni käsi, joka lepää hänen kädessään ja jota hän lakkaamatta suutelee, on ihan kuin Eugenin… Ja kun Julia neiti herää, värisee koko hänen ruumiinsa selittämättömän tunteen vallassa — tunteen, joka on niin hirvittävä, niin kiihkeän ikävöivä, että hän itkien rukoilee — ei elämää eikä rakkautta, vaan kuolemaa…
Jos Doralla olisi ollut taipumusta mustasukkaisuuteen, olisi hän epäilemättä tuntenut sitä Julia neitiä kohtaan — ei Eugenin, vaan lasten tähden. Sillä Julia neiti oli vähitellen voittanut kokonaan heidän sydämensä kertomalla heille viehättäviä satuja, olemalla aina heidän käytettävinään, omistamalla heille kaiken aikansa. Hän ei tosin osannut laulaa niinkuin äiti, mutta hän kertoi satuja paremmin kuin kukaan muu, omituisen hurjia, hirvittäviä satuja, jotka lumosivat pienokaiset.
Julia neiti oli onnellinen, hän iloitsi jo kuin puoleksi saavutetusta voitosta. Ainoa, mikä häiritsi hänen iloansa, oli, että Mai — juuri Mai, jonka hän ennen kaikkea olisi tahtonut voittaa, puolelleen — ei koskaan oikein suostunut häneen. Mai kuunteli hänen satujaan silmät suurina ja pienet kasvot kalpeina mielenliikutuksesta; hän oli aina iloinen ja ystävällinen Julia neitiä kohtaan, mutta hän oli isänsä kaltainen siinäkin, että hän oli itseensä sulkeutunut, huolimatta lapsellisesta iloisuudestaan, ja se ominaisuus tuli varsinkin ilmi hänen käytöksessään Julia neitiä kohtaan.
Julia neiti, joka kaikkialla näki ihmeitä ja salaperäisiä merkkejä, ihmetteli usein, mistä johtui tuo luoksepääsemättömyys Main luonteessa. Oliko hänellä kyky, joka muutamilla ihmisillä on syntymästään, "nähdä" ja ymmärtää ihmisten salaisuuksia? Julia neiti rakasti Maita enin lapsista, mutta pelkäsi häntä samalla — hän pelkäsi omia ajatuksiaan, kun pikku tytön suuret, kirkkaat silmät tutkien katsoivat häneen.
Eräänä päivänä huomasi sitten Julia neiti jotain, joka sai hänet ennustajanaisen tavoin näkemään hämäriä tulevaisuudenkuvia. Hän huomasi, että Main nimessä oli kolme kirjainta, että hän oli syntynyt kesäkuun kolmantena päivänä, ja että hän oli kuuden, siis kaksi kertaa kolmen vuoden vanha. Maista riippui siis hänen kohtalonsa. Siksi tunsi Julia neiti tuskallista, ahdistavaa levottomuutta ajatellessaan, että Mai, juuri Mai, itsepintaisesti pysytteli ulkopuolella sen taikapiirin, johon hän oli vetänyt muut lapset…
Mai oli tänä talvena alkanut käydä koulua, ei vielä "oikeata" koulua, vaan valmistavaa lastenkoulua. Oli hyvin juhlallista, kun hän ensi kerran lähti sinne äidin itsensä saattamana. Hän oli saanut lahjaksi lukukirjan, koululaukun ja muutamia muita pikkutavaroita, ja hän oli hyvin arvokkaan ja vakavan näköinen, kun hän laukku kainalossa sanoi hyvästi "pikkusiskoille" ja äidin kanssa lähti kouluun. Hän oli hyvin onnellinen ja ylpeä, kun äiti itse saattoi häntä, eikä Julia neiti. Oli ollut hyvin juhlallista aamulla ennenkuin isä lähti; isä oli ottanut Main syliinsä ja suudellut häntä vielä sydämellisemmin kuin tavallisesti ja sanonut: "Jumala siunatkoon pientä yritystäsi, lapseni." Ja Maita olivat nämä sanat suuresti liikuttaneet; hän ymmärsi, että koulunkäynnin alottaminen oli hyvin tärkeä ja vakava asia, ja että hän tänään oli paljon merkillisempi henkilö kuin eilen. Muuten oli kaikessa, mitä isä sanoi, jotain erikoista — se erosi kaikesta, mitä muut sanoivat, melkein samalla tavalla kuin sunnuntai arkipäivistä.
Kun Mai myöhemmin päivällä palasi koulusta, oli hän niin innostunut ja iloinen ja täynnä uutisia, kuin pieni tyttö konsanaan voi olla, oltuaan ensi kertaa poissa kotoaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät paloivat halusta saada kertoa äidille kaikki kokemuksensa.
"Äiti, äiti!" huusi hän ja juoksi huoneesta toiseen saadakseen käsiinsä Doran, mutta turhaan. Dora oli, kuten tavallisesti, poissa; hän oli aina aamupäivisin joko kylässä, köyhien luona tahi ostoksilla, ja vaikka hän tänään oli päättänyt joko itse hakea Main koulusta tai ainakin olla kotona kun Mai tuli, ei hän ollut voinut pitää päätöstään.
Pettymyksen tunne kouristi pikku tytön sydäntä ja hänen kasvoilleen tuli jäykkä, umpimielinen ilme. Ja kun Julia neiti tuli hänen luokseen, ja syleili häntä ja iloisesti ja ystävällisesti kyseli häneltä, minkälaista koulussa oli ollut, vastasi Mai hänen kysymyksiinsä niin lyhyesti ja torjuvasti kuin suinkin saattoi, olematta epäkohtelias — aivan kuin isänsä.
Julia neitiä värisytti; pikku tytöstä huokui häntä vastaan jäätävä kylmyys. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että tänään oli yhdeksäs päivä — siis kolme kertaa kolmiluku — ja äkkiä hänestä alkoi tuntua, että tuo hento tyttönen hienoine kasvoineen ja totisine lapsensilmineen oli itse kohtalo, jota ei kukaan voinut välttää.