Kevätkukka: Perhetarina

by Mathilda Roos

XV.

Sen illan jälkeen, jolloin Julia neiti kävi pyytämässä Eugenilta rahaa, oli Eugen kauan mitä raskaimmalla ja synkeimmällä mielellä. Hän koetti karkoittaa pois epäilyksiä, jotka sinä hetkenä heräsivät, mutta turhaan. Ne kasvoivat päinvastoin yhä; ja epäystävällisyys, jota Dora nimipäivänään osoitti hänelle, lisäsi niitä siihen määrään, että ne muodostuivat itsepintaisiksi ajatuksiksi, jotka alinomaa vaivasivat häntä. Hän urkki, hän vertaili, hän palautti mieleensä tapahtumia, joita ei ennen ollut ajatellutkaan — ja lopulta hänestä alkoi tuntua, että mikä hyvänsä, jopa tuskallisin varmuuskin, olisi parempi kuin kurjat epäilykset, joita hän hautoi päivin ja öin ja jotka halvensivat häntä hänen omissa silmissään..

"Minä tahdon selvän siitä", sanoi hän raa'asti ja häikäilemättä, "kysyä häneltä ei kannata, sillä olipa puhe mistä hyvänsä, osaa hän aina luikerrella pois; hän latelee noita puolinaisia valheita, joita puhumaan naiset, ja varsinkin hän, ovat niin taitavat. Mutta selvyyttä tahdon, ja osaan sen myös hankkia."

Ja hänestä tuntui että se, mitä hän nyt aikoi tehdä, oli alhaista, halpamaista ja kurjaa — se ei ollut sen ritarillisuuden ja oivallisuuden mukaista, jonka hän oli kuvitellut omistavansa — mutta hän teki sen kuitenkin.

Perjantaina iltapäivällä, heti kun hän ja Dora olivat juoneet kahvia, hän nousi ja sanoi lyhyesti hyvästi. Dora kysyi, aikoiko hän viipyä kauan poissa; hän kohautti olkapäätään ja vastasi, että hän tuli aina perjantai-iltana myöhään kotiin. Hän lähti, mutta ei mennyt kauas; hän pysähtyi pienelle poikkikadulle lähelle omaa porttiaan ja jäi odottamaan. Hän — mustasukkainen aviomies! Mutta sitä ei voinut auttaa … sellaista oli elämä … syvemmälle, yhä syvemmälle se vetää lokaan ihmisen hienoimmat tunteet…

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan; tuskin oli neljännestunti kulunut, kun Dora jo juoksi portaita alas kuin koulutyttö, kiiruhti kadun yli ja hyppäsi lähimpään raitiovaunuun. Eugen kiiruhti perästä, nousi samaan vaunuun ja jäi seisomaan takimmaiselle vaunusillalle. Hänellä oli hyvät silmät ja hän saattoi sieltä selvästi nähdä Doran. Dora taas oli likinäköinen, ei voinut niin kaukaa eroittaa häntä, vaikka olisi sattunut katsomaankin sinnepäin.

Seistessään siinä ja lakkaamatta katsellessaan vaimoaan alkoi Eugen vähitellen tuntea melkeinpä raivoa. Doran kukoistavat kasvot punoittavine poskineen ja sinisine silmineen, jotka milloin olivat suunnattuina suoraan eteenpäin uneksivina, lapsellisen iloisina, milloin katselivat toisia vaunussa olijoita, ikäänkuin ihmetellen ketä he olivat, mistä tulivat ja minne menivät, harmittivat häntä niin että hän tuskin saattoi pysyä paikoillaan. Toisinaan Doran kasvoilla leikki tyytyväinen hymy, näytti siltä, kuin olisi hän ajatellut hyvin iloisia ajatuksia ja tahtonut syleillä koko maailmaa. Silloin hän joutui vielä enemmän raivoihinsa; miksi hän hymyili noin raitiovaunussa? Eikö hän ymmärtänyt, että se oli sopimatonta … julkeata? Tuossa istui vinosti vastapäätä häntä kaksi herraa, jotka ahmivat häntä katseillaan… Miten he uskalsivat katsoa häneen noin … tietysti siksi, että hänen hymynsä antoi heille siihen aihetta… Nyt hän taas hymyili tuota harmillista, sopimatonta hymyä… Eugenin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen silmänsä välähtivät… Noin ei hymyile kunniallinen vaimo … kas, miten he kuiskuttelevat keskenään … ja miten he katsovat häneen… Hänen teki mieli mennä sisälle vaunuun, antaa korvapuusti molemmille herroille, vetää Doran mukanaan ulos ja sanoa hänelle, että hän käyttäytyi sopimattomasti, julkeasti…

Äkkiä hän hillitsi itsensä, kauhistuen omia ajatuksiaan. Mihin hän olikaan joutunut? Hän luuli, että hänen rakkautensa oli kuollut, hän oli väsynyt tuohon huolimattomaan, ajattelemattomaan lapseen, jonka hän oli kiinnittänyt itseensä, hän ei enää ilmaissut hänelle ajatuksiaan, tunteitaan — ja nyt hän tunsi melkeinpä raivokasta mustasukkaisuutta. Hän alkoi pelätä itseään. "Olenko minä, huolimatta velvollisuudentunnostani ja pyrkimyksestäni hyvään ja oikeaan, olenko ehkä sittenkin, kun kaikki ympäri kääntyy, vain kurja raukka, huono, kunnoton ihminen?…"

Kun raitiovaunu pysähtyi, riensi Eugen ulos ja antoi Doran kulkea ohitseen. Dora nousi toiseen vaunuun, joka meni eteläiseen kaupunginosaan; Eugen astui samaan vaunuun ja asettui, kuten äskenkin, takimmaiselle vaunusillalle.

Mihin ihmeellä aikoi Dora mennä?

Niin pitkälle kuin raitiovaunu kulki, ajoi Dora sillä. Sitten hän kulki jalkaisin pitkän matkan etäisimpään kaupunginosaan — Eugen seurasi häntä koko ajan vähän matkan päässä — ja hävisi vihdoin pieneen kaksikerroksiseen puutaloon, jossa oli pienet nelisnurkkaiset ikkunat ja vanhanaikuinen portti.

"Hän käy varmaankin köyhien luona", ajatteli Eugen, ja häpeän, kiukun ja säälin tunteet alkoivat herätä hänessä. Samassa hän näki tulen loistavan eräästä ikkunasta. Hän meni pihalle ja lähestyi, tuntien mitä suurinta vastenmielisyyttä, valaistua ikkunaa. Sen läpi hän näki Doran ja Tullan, jotka seisoivat keskellä huonetta viittoen ja puhellen keskenään. Tulla näytteli Doralle kaikenlaisia talouskapineita ja pieniä lastenvaatteita, ja Dora näytti tarkastelevan niitä ja tekevän huomautuksia. Sen ohella he nauroivat ja puhelivat, niinkuin heidän aina oli tapana tehdä keskenään. Eugen saattoi tänne ulos asti kuulla heidän hilpeän puhelunsa. Pari pientä lasta, yksinkertaisissa, mutta siistissä pukimissa hyppeli heidän ympärillään ja riippui Tullan hameissa, ja kun Tulla kumartui heidän puoleensa, loistivat hänen kasvonsa onnesta.

Eugen huokasi syvään ja lähti pois. Nyt hän ymmärsi kaiken; se oli Tullan "lastenkoti", josta oli ollut niin paljon puhetta; sen olivat Tulla ja Dora yhdessä järjestäneet, ja sinne siis Dora meni joka perjantai-iltapäivällä, kun hän oli poissa. Mutta miksi ei Dora ollut puhunut hänelle siitä? Miksi ei hän ollut kertaakaan maininnut hänelle omista puuhistaan, omista pienistä yrityksistään? "Olenko minä todellakin niin kova, niin sydämetön", ajatteli hän, "että hän ei voi puhua minulle sellaisista asioista? Olenko ollut niin välinpitämätön lähimmäisteni hädästä, niin haluton auttamaan, että olen ansainnut tämän?"

Ja katkerat tunteet heräsivät hänessä, hänen siinä kulkiessaan katuja pitkin ja karttaessaan valaistuja paikkoja, missä joku tuttu saattoi tulla häntä vastaan ja tervehtiä häntä.

Niin, luottamus, ilo, rakkaus — hän epäröi, lausuessaan ajatuksissaan viimeistä sanaa — ne olivat hävinneet, ja jälellä oli ainoastaan kiihkeä mustasukkaisuus, omistusoikeuden vaatimus. Mutta miten se oli saattanut tapahtua, miten oli hän joutunut siihen, hän, joka oli asettanut ihanteensa niin korkealle, joka oli pitänyt avioliittoa niin pyhänä? Nyt oli hänen avioliittonsa yhtä jokapäiväinen kuin kaikkien muittenkin. Kenen oli syy? Hän mietti sitä kaiken matkaa, pohti asiata puolelta ja toiselta, piti pitkiä itsetutkisteluja, mutta ei päässyt selvyyteen.

Ja kun Dora näki, että Eugen tuli yhä synkemmäksi ja ärtyisämmäksi, ja hänen käytöksensä häntä kohtaan yhä jäykemmäksi, ajatteli hän: "hänen rakkautensa on loppunut. Miehet kai ovat sellaisia, että he, kun huumaus on ohi, pitävät vaimoaan vain taloudenhoitajattarena, joka saa pitää hyvänään muistutukset ja nuhteet. Kaikki, mikä meidän suhteessamme oli hienoa ja runollista, on mennyttä… Se on mennyttä, sen ymmärsin silloin, kun hän ei enää antanut minulle kukkia nimipäivänäni. Hän teki sen tahallaan, hän tahtoi sen kautta sanoa, että jotain suhteestamme oli ijäksi kadonnut. Eikä hän myöskään huomaa, että minä todella koetan olla huolellinen ja säntillinen … koetan paljon enemmän kuin avioliittomme alkuaikoina … mutta hän ei välitä siitä … hän vain pilkkaa minua…"

Ja syvä suru, tuskallinen, värisyttävä halu, halu saavuttaa jotain, joka ainaiseksi näytti paenneen, sai hänen huulensa vavahtelemaan ja suuret kyyneleet vierimään pitkin hänen poskiaan. Ensimäisen kerran lannistui hänen elämänhalunsa, ja hän piti itseään onnettomana naisena. "Miten se on mahdollista?" ajatteli hän, "me, jotka niin rakastimme toisiamme… Ennen kuullessani hänen askeleensa, hypähti sydämeni riemusta — nyt, kun kuulen hänen tulevan, heräävät mielessäni katkerat muistot… Oi, jospa se edes olisi ollut jotain suurta … jos olisimme olleet uskottomia toisillemme, olisi se ollut tuhat kertaa parempi … mutta että rakkautemme on kuollut muutamien vinojen ikkunaverhojen ja epäsäännöllisten ruoka-aikojen takia, se on kurjaa, sitä on vaikeata kantaa. Oi, tuntuu siltä kuin rakkauteni olisi tukehtunut kaikkeen pölyyn ja huolimattomuuteen, josta hän on pitänyt niin paljon melua…"

Pari päivää sen jälkeen piti Eugenin ja Doran yhdessä lähteä illalliskutsuihin. Heidän piti lähteä kello kahdeksan, mutta kuten tavallista ei Dora tullut valmiiksi ajoissa; hän seisoi vielä peilin edessä, kun salin kello löi kahdeksan. Samassa naputettiin hänen ovelleen, ja kun Dora kuumeisen hätäisesti huusi: "sisään", astui kynnykselle Eugen; hän oli paheksuvan ja tyytymättömän näköinen.

"Olen heti paikalla valmis", huudahti Dora, "kas niin", hän napitti pukuaan ja puhui koko ajan innokkaasti, "nyt ei puutu muuta kuin tämä hakanen — oih, aina käy hullusti, kun on kiire — kas niin, nyt olen valmis."

Ja hän pyörähti ympäri peilin edessä nähdäkseen, oliko kaikki järjestyksessä;

Eugen seisoi äänettömänä ja tarkasteli häntä. Hän oli hyvin sievä siinä seistessään, kihara tukka kammattuna korkealle päälaelle, ja hänen hieno hipiänsä oli heloittavan kaunis vaaleansinistä pukua vasten, joka ympäröi hänen upean vartalonsa.

Eugen näki kaiken tämän, ja hän ajatteli kylmästi, melkein kuin sivullinen, että Dora ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt. Mutta tarkastellessaan huomasi hän myöskin, että Doralla ei ollut yhtään koristusta päällään.

"Etkö aio tänään ottaa jalokivistä rintaneulaasi?" kysyi hän tyytymättömänä.

Dora ei vastannut; hän oli kumartunut pöydän yli ja haki innokkaasti erästä neulaa.

"Etkö kuule, että kysyn sinulta?" sanoi Eugen ihmeissään.

Dora kääntyi äkkiä häneen päin ja sanoi vallattomasti hymyillen ja silmät puoliummessa, peittääkseen epävarmaa katsettaan:

"Mitä sanoit? Minulla on niin kiire, etten joutanut kuulemaan."

"Kysyin, miksi et tänään, jolloin on syytä olla hienosti puettuna, ole ottanut jalokivistä rintaneulaasi, jonka sait minulta hääpäivänämme?"

"Oi, rakas Eugen, älä nyt vaivaa minua — tiedäthän, että en rakasta tuollaisia koruja."

"Sitä en tosiaankaan tiedä. Minusta sinä päinvastoin hyvin mielelläsi koristelet itseäsi…"

Dora ei vastannut; hän oli kääntynyt peiliin päin ja laitteli innokkaasti tukkaansa.

"Etkö kuule, mitä sanoin?" toisti Eugen.

"Kuulen kyllä, ja olenhan jo vastannutkin."

Eugen seisoi liikkumattomana ja katseli Doraa, joka yhäti seisoi selin häneen ja järjesti tukkaansa.

"Hyvä ystävä, älä nyt toki seiso siinä ja hermostuta minua! Näethän, että olen heti valmis…"

"Menen heti", vastasi Eugen tyynesti, "mutta tahdon ensin tietää, oletko ymmärtänyt, että toivon sinun tänä iltana pitävän jalokivi-rintaneulaa?"

"Vai niin — jaha — enkö minä saa pukeutua, miten itse tahdon?"

"Kyllä, hyvin mielelläsi — en minä pyydäkään muuta, kuin tuota pikkuesinettä."

"Perhejalokivet!" huudahti Dora, nauraen uhittelevasti ja pilkallisesti.

"Niin juuri, perhejalokivet. Ole hyvä ja ota esiin rintaneula, olen varma siitä, että muuten unohdat sen."

"En unohda, kunhan nyt vain menet…"

"Ole hyvä ja ota se esiin ensin…"

Dora ei vastannut, mutta ei myöskään seurannut hänen kehoitustaan.

"Mutta Dora — mitä tämä merkitsee? Etkö kuule, mitä pyydän sinun tekemään?" sanoi Eugen ja hänen äänensä oli matala ja kylmä, jollaiseksi se tuli, kun hän hillitsi sisässään kuohuvaa kiukkua.

"Mutta, hyvä ystävä — älä nyt pidä melua tyhjästä!…"

"Ota esiin se, ennenkuin minä menen!"

Jälleen hiljaisuus.

Eugen tuli Doran luo, tarttui hänen käteensä ja toisti:

"Tee heti, mitä sanon sinulle!"

Dora huudahti ja riuhtasi itsensä irti.

"Sinä teet minulle pahaa … katso nyt, käsivarsi on ihan punainen … sinulla ei ole oikeutta kohdella minua noin … noin … raa'asti."

Ja hän vaikeroi, pani huulensa pitkälleen ja alkoi innokkaasti hoitaa käsivarttaan, jonka hienoon, valkoiseen nahkaan Eugenin puristus oli jättänyt punaisen merkin.

"Dora, älä ärsytä minua … älä saata minua suunniltani … älä saata minua tekemään jotain, jota saisin katua perästäpäin!"

"Ei, sillä olisihan hirveätä, jos unohtaisit Blumien arvokkaisuuden", sanoi Dora lapsellisen ilkeästi, "yhtä hirveätä, kuin että minä en rakasta perhejalokiviä."

"Dora, nyt käsken sinun tekemään sen, mitä äsken pyysin. Ota esille jalokivet!"

Ei tullut vastausta.

"Missä ovat jalokivet?"

Dora seisoi hänen edessään silmät alas luotuina. Hänen huulensa alkoivat vapista ja puna haihtui hänen poskiltaan, mutta hän vaikeni yhäti yhtä itsepäisesti.

"Dora, mitä tämä merkitsee? Mitä on tapahtunut jalokiville? Oletko kadottanut rintaneulan — — onko se mennyt rikki? Sano, mitä on tapahtunut — Jumalan tähden — — äläkä seiso siinä kuin itsepäinen lapsi, joka koettaa kiertelemällä päästä asiasta … sano, mitä se on … sillä ymmärränhän, että jotain tässä on … katso ylös ja vastaa."

Mutta Dora seisoi yhäti silmät alas luotuina, puhumatta mitään.

"Ovatko ne laatikossasi … ovatko ne poissa … oletko myönyt ne … missä ne ovat? Jumalan tähden, sano missä ne ovat!"

Eugen oli nyt menettänyt kokonaan mielenmalttinsa. Hän ei enää tiennyt, mitä hän sanoi tahi teki, vielä vähemmän mitä hänen tuli ajatella — kummallisia, kauheita ajatuksia tuli hänen mieleensä, muistelmia romaaneista ja teatterikappaleista, kertomuksia petetyistä aviomiehistä, väärennyksistä y.m.s.

"Dora", sanoi hän, tullen äkkiä ulkonaisesti aivan tyyneksi, "nyt sinun täytyy sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee!"

Hän tarttui Doran molempiin ranteisiin ja puristi niitä, pakoittaen hänen katsomaan ylös.

"Oletko myönyt jalokivet?"

"En."…

"Oletko kadottanut ne?"

"En."

"Ovatko ne laatikossasi?"

"Eivät", kuiskasi Dora melkein kuulumattomasti vapisevin huulin.

"Sano sitten, mitä olet tehnyt niille?"

"Olen vienyt ne panttilaitokseen", kuiskasi Dora yhtä hiljaa kuin äsken.

Eugen hätkähti ja heitti hänet luotaan melkein inhoten. Oliko hän kuullut oikein? Blumien perhekalleudet pantti … panttilaitoksessa…

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, koettaen päästä selville ajatuksistaan.

"Mitä — — mitä sinä tarkoitat — — en ymmärrä", sanoi hän vihdoin sopertaen.

"Olen pantannut ne, saadakseni rahaa Tullan lastenkotia varten", sanoi
Dora rohkeammin.

Ja kun hän ajatteli, että Blumien kallisarvoiset, juhlalliset perhekoristukset olivat panttilainakonttorissa, tuntui se hänestä äkkiä niin hullunkuriselta, että hän, huolimatta aseman vakavuudesta, veti suunsa nauruun.

Eugen katsoi häneen halveksuvasti, mutta huokasi samassa helpoituksesta. — "Olet menetellyt huonosti, Dora, ajattelemattomasti, kerrassaan sopimattomasti", sanoi hän ankaralla äänellä, "miksi et mieluummin pyytänyt minulta apua?"

Dora katseli valkeita käsivarsiaan, joissa oli punaiset merkit ranteitten kohdalla.

"Pyysin sinulta kerran vähän apua Lisbetin myötäjäisten varustamiseksi", sanoi hän matalalla äänellä, "mutta sinä et antanut. Et siis myöskään olisi antanut mitään Tullan kotia varten."

Eugen kohautti olkapäitään.

"Mutta nehän ovat kaksi aivan eri asiaa. Syy, joka aiheutti kieltoni ensimäisessä tapauksessa, ei kelpaa toisessa. Etkö sitten ymmärrä sitä? Eikö ole rahtuakaan järkeä eikä johdonmukaisuutta päässäsi?"

"Onpa kyllä, jokseenkin paljonkin", vastasi Dora terävästi, "on niin paljon, että ymmärsin sinun pitävän tyhmyytenä sitä, että köyhä Tulla perustaa lastenkodin. Siksi päätimme tulla toimeen omin neuvoin."

"Tulla toimeen omin neuvoin! Mutta etkö sitten ymmärrä, että et ole ensinkään tullut toimeen omin neuvoin, vaan että olet päinvastoin käyttänyt varoja, jotka… Etkö ymmärrä, että sinulla ei ollut oikeutta … pantata" — hänen oli vaikea lausua viimeistä sanaa — "pantata lahjoja, jotka olet saanut mieheltäsi ja anopiltasi?"

"En, sitä en ymmärrä. Lahjat ovat minun, ja minä saan siis tehdä niillä mitä tahdon."

"Et siis myönnä, että olet tehnyt väärin?"

"En, minä päinvastoin arvelen, että olen tehnyt aivan oikein", vastasi Dora itsepäisesti ja uhmaten, "kun on niin paljon köyhiä, jotka näkevät nälkää, ja niin paljon lapsia, jotka ovat ilman kotia ja vanhempia … ja kun…"

"Se ei kuulu tähän … se ei kuulu tähän!" keskeytti Eugen, "etkö osaa eroittaa oikeaa väärästä? Luuletko, että auttaessa köyhiä saa jättää kaikki muut suhteet huomioon ottamatta? Oletko kuullut puhuttavan jesuiittamoraalista?"

"Olen kyllä. Olen myöskin kuullut puhuttavan kultaisen vasikan- ja
Grottemoraalista!"

"Dora!" huudahti Eugen, silmät säkenöiden vihasta, "tämä on jo enemmän kuin minä voin kärsiä… Sinun huolimattomuutesi … epäjärjestyksesi … epäluotettavaisuutesi … kaikki olen kärsinyt … mutta nyt … aiotko nyt opettaa minun lapseni varastamaan ja valehtelemaan?…"

Dora kirkasi ja polki jalkaa, säkenöiden vihasta hänkin.

"Miten — — miten sinä uskallat?"

"Mitenkä minä uskallan? Minä en ainoastaan uskalla, vaan minun täytyy sanoa mitä nyt sanon… Se, mitä sinä olet tehnyt, on sinun yhteiskunnalliseen asemaasi katsoen, ja katsoen siihen kasvatukseen, jonka kai kuitenkin olet saanut, varastamista ja valehtelemista… Sinä olet käsitellyt ominasi esineitä, jotka eivät olleet yksistään sinun, ja tehnyt sen tavalla, jota tiesit minun suuresti paheksuvan, ja sinä olet tehnyt sen minun tietämättäni. Se on kuulumatonta, Dora, en tosiaankaan luullut, että minun koskaan tarvitsisi kokea tällaista… Jumala auttakoon minua — Jumala auttakoon meitä molempia. Annan sinulle miettimisaikaa … tutki sydäntäsi … rukoile Jumalaa, että hän tekisi sinut nöyräksi, niin että voit tunnustaa syntisi, muuten … niin, muuten on kai parasta, että eroamme… Sinun täytyy tulla paremmaksi … en voi sallia että henkilö, jonka tulee kasvattaa lapsiani, on niin vailla alkeellisimpiakin oikeuskäsitteitä…"

"Sinun … sinun lapsiasi!" huusi Dora, säkenöiden vihasta, "ne ovat minun paljon, paljon enemmän kuin sinun, minä olen…"

"Vaiti", keskeytti Eugen ja kohotti kättään, niin ankaran näköisenä, että Dora kauhistuneena peräytyi muutamia askelia, "ole vaiti ja häpeä, äläkä huuda noin… Koeta nyt rauhoittua ja ajatella tekoasi. Ja ole hyvä ja anna minulle", nyt olivat sanat taas takertua hänen kurkkuunsa, "anna minulle panttilippu, sillä olet kai saanut sellaisen … ja sano, miten olet järjestänyt tämän asian … huomenna selvitän kaikki."

Dora otti kirjoituspöytänsä laatikosta pienen paperin ja antoi sen hänelle, ja mainitsi matalalla äänellä panttilainakonttorin, jonne oli vienyt jalokivet.

Eugen otti kuitin ja pisti sen taskuunsa.

"En ole voinut uneksiakaan, että minun täytyisi kokea tällaista", sanoi hän naurahtaen katkerasti, "että minun täytyisi mennä lunastamaan isoäidin jalokivet panttilainakonttorista."

"Se on hyvin terveellistä sinun ylpeydellesi", vastasi Dora hymyillen ilkeästi.

Kaikki, mikä hänessä oli huonointa, oli tullut esiin tämän väittelyn aikana.

Eugen ei vastannut. Hän napitti hännystakkinsa ja pyyhkäisi pari kertaa nenäliinallaan otsaansa.

"Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, ei meidän ole syytä mennä ulos yhdessä. Sinulle on terveellisintä olla yksinäsi ja hiljaisuudessa miettiä tekoasi ja sanojasi. Minä menen yksinäni ja sanon, että sinä voit pahoin, mikä epäilemättä lieneekin totta. Minä ainakin olen aivan sairas surusta."

"Silloinhan on parempi että sinä jäät kotiin 'miettimään', sillä minä olen ainakin täysin terve!" sanoi Dora hymyillen yhtä ilkeästi ja pilkallisesti kuin äsken.

"Dora!"

Eugen katsoi häneen kauan ja läpitunkevasti, kunnes Dora vihdoin käänsi katseensa pois ja puhkesi kiihkeään, hillittömään itkuun.

Hän itki niin kuin ainoastaan intohimoiset naiset voivat itkeä; hänen kätensä tulivat jääkylmiksi, päätä poltti kuin tulessa, ja koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä, joita hän ei koettanutkaan pidättää.

Eugen asetti hänet sohvalle, avasi hänen pukunsa, hautoi hänen ohimoitaan Kölnin vedellä, siveli hänen käsiään ja keksi kaikenlaisia keinoja rauhoittaakseen häntä — paitsi yhtä: rakastavaa sanaa, hellää hyväilyä — mutta hän sai hoidella häntä kokonaisen tunnin, ennenkuin tuo hillitön mielenpurkaus asettui.

Vasta sitten kun nyyhkytykset taukosivat ja Dora makasi siinä raukeana ja itkettyneenä, mutta hiljaa, sanoi Eugen hyvästi hänelle, niin ystävällisesti kuin voi, ja lähti hetkiseksi kutsuihin.

Mutta Dora makasi yhäti sohvalla, ja vaikka hän oli ulkonaisesti rauhoittunut, riehuivat hänen sisässään monenlaiset tunteet. Hän ei aikonut "nöyrtyä", kuten Eugen oli sanonut, hän ei ollut tehnyt mitään pahaa … hän oli päinvastoin tehnyt aivan oikein, auttaessaan köyhiä … niin sanotaan raamatussakin … siinä ei käsketä pitämään jalokiviä … päinvastoin, rikas mies, jolla oli purppuraa ja kalliita liinavaatteita, joutui helvettiin… Ei, hänen ei tarvinnut "nöyrtyä"… Eugenin piti nöyrtyä, eikä hänen. "Hän on lyönyt minua, hän on pidellyt minua pahoin, hän on puristanut kättäni, niin että sitä vieläkin pakottaa … hän on uhannut erota minusta… Nyt … nyt on kaikki meidän väliltämme loppunut…"

Ja hänen kiihkeä vihansa ja epätoivonsa suli pois, ja sijaan tuli suuri hiljaisuus, suuren, syvän surun hiljaisuus. Hän ei enää nyyhkyttänyt, hän itki katkeria kyyneliä, ja hänestä tuntui, kuin olisi tänä hetkenä kumeaan sointuun loppunut laulu, jossa kerran väreili kevään ja kesän riemu…

Seuraavana päivänä Eugen lunasti jalokivet ja säilytti niitä senjälkeen omissa kätköissään. Dora ja hän eivät enää puhuneet siitä, mitä oli tapahtunut; hän odotti, että Dora tunnustaisi tehneensä väärin, mutta kun Dora ei tunnustanut, vaikeni hänkin ja sulkeutui vielä enemmän itseensä. Ja Dora odotti että Eugen ottaisi puheeksi asian ja moittisi ja nuhtelisi häntä — silloin hän kyllä puolustaisi itseään ja todistaisi Eugenille, että hän oli tuominnut väärin ja farisealaisesti. Mutta kun Eugen ei sanonut mitään, ei hänkään rohjennut ottaa asiaa puheeksi.

Ja niin jätti tämä tapaus molempien sydämeen haavan, joka ei koskaan mennyt umpeen; kumpikaan ei tahtonut tehdä voitavaansa parantaa sitä.

Kevätpuolella alkoi Dora, joka viime vuosina oli ollut kukoistavan terve äkkiä tulla heikoksi. Hän kalpeni ja laihtui, ja uni ja ruokahalu katosivat. Lääkäreiltä kysyttiin neuvoa, sairasta tutkittiin, hänelle määrättiin pillereitä, voimistelua y.m. mutta mikään ei auttanut. Dora itse arveli, että suru Eugenin kylmyydestä teki hänet sairaaksi, ja hän tunsi salaista tyydytystä ajatellessaan, että hänen hiljainen riutumisensa oli kosto Eugenille. Hän ajatteli sitä usein maatessaan, hän ajatteli kuolemaansa ja hautaustaan, ja nautti kuvitellessaan mielessään katkeria omantunnontuskia, joiden alaiseksi Eugen sitten joutuisi. Ja sensijaan että hän olisi noudattanut lääkärien määräyksiä, heitti hän pois lääkkeet, laiminlöi voimistelun, väsytti itseään ja teki kaiken minkä voi, tullakseen niin heikoksi ja kalpeaksi ja sairaan näköiseksi kuin mahdollista.

Eugenissa ei ainakaan syrjästä katsoen huomannut katumuksen merkkiäkään. Hän tiedusteli joka päivä tarkkaan Doran terveydentilaa, kyseli neuvoa kahdelta lääkäriltä, ja kun nämä pitivät oleskelua kylpylaitoksessa välttämättömänä Doran terveydelle, tilasi hän heti huoneen kalleimmasta ja kehutuimmasta kylpylaitoksesta. Mutta hän teki kaiken sen velvollisuudesta eikä hellyydestä, ja Dora tunsi sen ja se painoi häntä kuin ies, jonka hän olisi tahtonut heittää päältään.

Heinäkuussa matkusti Eugen Doran kanssa mainittuun kylpypaikkaan. Hän jäi sinne itsekin pariksi viikoksi ja piti koko ajan tarkkaa huolta siitä, että Dora hoiti itseään lääkärien määräyksien mukaan. Pikku tytöt olivat sillaikaa Julia neidin kanssa isoäidin luona Blombackassa.

Mutta kahden viikon kuluttua piti Eugenin matkustaa kotiin virkavelvollisuuksiensa tähden. Dora jäi kylpylaitokseen kylpykauden loppuun asti; hän hoiti itseään huonosti; ei tehnyt muuta kuin huvitteli itseään, lauloi ja soitti, ja oli koko seurapiirin lemmikki. Tänä aikana Eugen ja hän kirjoittivat kirjeitä toisilleen, ja tekivät sitä, kuten kaikkea muutakin, velvollisuudesta. Kerran viikossa sai Dora kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas Dora", ja sisälsi tarkan selonteon lasten terveydentilasta ynnä muita tietoja perheen elämästä. Ja yhtä usein sai Eugen kirjeen, jossa oli samanlainen päällekirjoitus ja samanlaisia lyhyitä tietoja Doran terveydentilasta ja uutisia elämästä kylpylaitoksessa.

Eugenin täytyi työnsä tähden asua kaupungissa, mutta hän matkusti niin usein kuin voi myöhemmin päivällä Blombackaan, ja sunnuntait hän aina vietti siellä. Nämä käynnit maalla olivat hauskimpia hetkiä hänen elämässään tähän aikaan. Muuten oli tämä aika, kauniit elokuun päivät polttavine päivänpaisteineen ja ihanan leppeät illat punertavine kuutamoineen, hänestä tukala. Kaikeksi onneksi oli hänellä paljon työtä; mutta heti kun hän oli hetkisenkään vapaana, pyörivät hänen ajatuksensa itsepäisesti samassa asiassa. "Minkälaiseksi muodostunee tulevaisuus?" kyseli hän itseltään. Ja kun hän, kulkiessaan yksinään ja synkkänä virastoonsa ja sieltä takaisin, kohtasi tuttavia, jotka tervehtivät häntä, tuntui hänestä kaikki joutavalta ja ikävältä. Tuolla kadun toisella puolella kulki keski-ikäinen lihava herra, joka nähdessään Eugenin nosti hattuaan, nyökähytti ystävällisesti päätään ja viittasi kädellään. Eugen vastasi hänen tervehdykseensä jäykästi ja välinpitämättömästi — häntä harmitti tuo tyytyväinen hymyily, miksi ihmeellä hän oli niin tyytyväisen näköinen, tuo pieni, paksu kaljupää herra? Eugen tunsi hyvin hänen perheolonsa; hänellä oli turhamainen, pintapuolinen vaimo, yksi hänen pojistaan oli juopporatti, hänen raha-asiansa olivat huonolla kannalla — kannattiko hänen nyt iloita yksistään siitä, että hänellä oli siisti kesäpuku ja että hän saattoi kävellä pitkin Sturekatua ja nostaa kohteliaasti hattua joka toiselle ihmiselle? Miten vähiin onnen murusiin ihmiset sentään tyytyvätkään…

Mutta toisiakin ajatuksia ja tunteita saattoi herätä hänessä. Toisinaan, kun hänellä ei ollut aikaa lähteä Blombackaan, teki hän kauniina loppukesän iltoina pitkiä kävelyretkiä maalle päin, ja haki silloin aina yksinäisiä teitä ja polkuja. Kun hän silloin pysähtyi katselemaan taivaalla tuikkivia tähtiä, unohti hän hetkiseksi itsensä ja surunsa. Ensin hän aina tarkkaan määräsi tähtien aseman taivaalla — hän oli nuorena ollut hyvin huvitettu tähtitieteestä ja muisti vielä tarkalleen tähtikartan — sitten hän antoi ajatustensa liidellä kauemmas, tuolle puolelle tahtien, tuolle puolelle ajan ja paikan. Kun silloin kysymykset äärettömyydestä, ikuisuudesta, Jumalasta, nuo suuret kysymykset "minne" ja "miksi" heräsivät hänessä, tuntuivat hänestä hänen surunsa ja huolensa niin ihmeellisen pieniltä, ja kaikki, sekin, mitä hän palavimmin oli toivonut, niin, koko hänen elämänsä tuntui mitättömän pieneltä ja vähäpätöiseltä; hänestä tuntui, kuin olisi hän äkkiä noussut korkealle vuorelle ja sieltä nähnyt maiseman ääriviivojen häviävän etäisyyteen. Sellaisina hetkinä tunsi hän itsensä taas onnelliseksi, yhtä onnelliseksi kuin ennen pienenä poikana, jolloin hän seisoi salin ikkunassa, missä suuri neeria kukki — kun kuun säteet tunkeutuivat huoneeseen ja aavistuksentapaiset ajatukset liikkuivat lapsen sydämessä. Silloin ei alakuloisuus enää vaivannut häntä; näiden äärettömien, salaperäisten sielullisten avaruuksien edessä hän tunsi juhlallista, vapauttavaa yksinäisyyttä.

Mutta tullessaan maalle pikku tyttöjensä luo hän oli aina iloinen, lapsellisen iloinen ja vallaton. Lasten oli tapana Julia neidin saattamina juosta alas laivarantaan häntä vastaan, ja siellä he seisoivat ja hyppelivät ja nauroivat ja viittoivat käsillään, nähdessään hänet laivan kannella. Toisinaan, kun he eivät ehtineet ajoissa rantaan, riensivät he häntä vastaan mäessä, vanhimmat ensin ja pikku Märta viimeisenä, huutaen ja kirkuen, Julia neidin taluttamana. Sitten syntyi tappelu ensi suudelmasta. "Minä ensin … minä ensin", liverteli neljä kimeää ääntä, neljän pienen käsiparin kietoutuessa hänen ympärilleen ja neljän ruusunpunaisen, kostean lapsensuun ojentuessa häntä vastaan.

Ja hän hymyili ja sulki heidät syliinsä ja puheli kilpaa heidän kanssaan ja oli sen näköinen, kuin ei hän olisi tiennyt, että suruja ja pettymyksiä maailmassa onkaan.

Sitten hän tavallisesti istui verannalla päivälliseen asti; odottaessaan hän nosti pikkutyttönsä polvelleen, toisen toisensa jälkeen, tarkasteli heidän pukuaan ja ulkonäköään aivan kuin huolellinen äiti, puheli heidän kanssaan ja kuunteli, mitä heillä oli hänelle kerrottavaa.

"Tässäkö minun neliapilaani nyt on", sanoi hän ja katseli hymyillen pikku tyttöjään, "'pikku Klumpedumpko' se siinä on?"

Ja hän hyväili pientä punaposkista Märtaa, joka seisoi nojautuneena hänen polveaan vasten ja hyppeli pyöreillä, lihavilla jaloillaan.

"Pumpedump", toisti pikku tyttö, loi Eugeniin tummansiniset silmänsä ja hymyili niin suloisesti ja lempeästi kuin suinkin voi. Gertrud kiipesi hänen syliinsä ja nyki hänen viiksiään, "höyheniä", kuten hän sanoi; hän ihmetteli suuresti, miksi kaikilla sedillä oli "höyheniä" kasvoissaan, ja hän tutki hyvin mielellään lähemmin tätä ihmettä. Sonja, joka oli järjestyksessä toinen, asettui hänen olkapäätänsä vasten ja toisteli: "pikku isä — pikku isä…"

Mai seisoi äänettömänä hänen vieressään ja piteli hänen kättään omassaan. Hän oli ulkonäöltään aivan toisenlainen kuin sisarensa; toiset sisaret olivat lihavia, punaposkisia ja terveyttä uhkuvia, Mailla sitävastoin oli hieno, hento ruumis ja kalpeat kasvot, joka teki että hänen suuret silmänsä näyttivät vieläkin suuremmilta ja miettivämmiltä. Eugenista tuntui, että hän ei ollut niin terveen ja iloisen näköinen kuin hänen mielestään pienen tytön olisi pitänyt olla, tytön, joka kaiket päivät juoksentelee ulkona ja pulikoi rannalla ja jota muutenkin kaikin tavoin hyvästi hoidetaan.

"Mitä nyt, tyttöseni", kysyi hän, silittäen Main poskea ja tarkastellen hänen hienoja, säännöllisiä kasvojaan, "miksi et ole iloisen näköinen — oletko pahoillasi jostain, pikku Mai?"

Mai katsoi miettien eteensä — niin teki hän aina, kun hänen piti vastata tärkeään kysymykseen. Toiset pienet tytöt olivat juosseet pois isän luota, Mai oli yksin jälellä, Eugenin käsi vyötäistensä ympärillä ja nojaten häneen.

"Isän pikku Mai", hän käytti toisinaan tätä nimitystä itsestään, huolimatta siitä että oli jo kuuden vuoden ikäinen, "isän pikku Mai ikävöi isäänsä ja äitiänsä…"

"Mutta onhan sinulla kiltti isoäitisi ja sisaresi ja Julia ja serkut … onhan sinulla niin hauskaa täällä Blombackassa!" sanoi Eugen nuhtelevasti; samalla hän tunsi salaista iloa siitä, että kukaan niistä, jotka hän oli luetellut, ei voinut anastaa hänen paikkaansa Main sydämessä.

Mai pudisti päätään ja toisti:

"Niin, mutta minulla on kuitenkin ikävä… Minä tahdon pitää sekä isäni että äitini luonani … tahdon aina pitää heidät luonani."

"Mutta ajattelehan, jos kadottaisit toisen heistä!" huudahti Eugen, ajattelematta ollenkaan, mitä sanoi, ja katui heti sanojaan.

Mai katsoi häneen kummastellen ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.

"Silloin ei isän pikku Mai tahdo elää enää!" huudahti hän, kietoen kätensä Eugenin kaulaan ja tukahduttaen nyyhkytyksen.

"Rakas pikku lapseni!"

Eugen painoi Main rintaansa vasten, suuteli häntä ja kuiskaili hänelle helliä, lohduttavia sanoja.

"Älä itke, rakas lapsi kultani! Toivokaamme, että aina saat pitää isäsi ja äitisi."

Ja vähän ajan perästä pikku Mai nauroi taas, mennessään isän kanssa ruokasaliin syömään päivällistä.

Blombackassa oli paljon vieraita tänä kesänä; koko suuri huvila oli täynnä väkeä. Hovioikeudenneuvos Bergenstiernan koko perhe asui siellä, sitten oli siellä joukko kaikenikäistä nuorisoa, joka pulikoi lammikossa, kävi soutelemassa iltaisin ja antoi iloisen naurunsa kuulua puutarhassa ja metsässä huvilan ympärillä. Paitsi sitä oli siellä aina vieraita; eversti Dufva löysi tien teekuppinsa luo myöskin kesällä, Regina neiti seuranaisensa kanssa kävi aina elokuussa, kun pahin kuumuus oli mennyt ohi, ja perheen tapoihin kuului, että pojat, tyttäret ja vävyt joka kesä viettivät pari päivää isoisän ja isoäidin luona Blombackassa, asuivatpa he miten kaukana tahansa. Ja mamsseli Bendelin istui täällä, aivan kuin kaupungissakin, rouva Blumin liinavaatekasojen ääressä, sillä eroituksella vain, että hän täällä neuloi uusia vaatteita ja kaupungissa paikkasi vanhoja. Kaikki kävi yhtä säännöllisessä järjestyksessä kuin vuodenajat seuraavat toisiaan.

Eugen ei voinut muuta kuin ihmetellä heikon äitinsä voimia, jotka eivät näyttäneet koskaan loppuvan. Miten jaksoi hän, tuo hento, heikko nainen, pitää huolta kaikista, valvoa kaikkia vähäisimpiäkin taloustehtäviä? Ja reipas, terve Dora ei jaksanut pitää koossa edes heidän suhteellisesti pientä talouttaan — mitä häneltä puuttui, tahtoako vaiko kykyä, vai mikä teki hänet niin surulliseksi vastakohdaksi hänen äidilleen?

Eugen itse oli hyvin väsynyt, kun hän päivällisen aikaan tuli Blombackaan, ja hän olisi mielellään tahtonut olla enemmän yksinään tahi pikku tyttöjensä kanssa. Mutta se ei kuulunut perheen tapoihin; rouva Blum olisi suuresti paheksunut, jos joku olisi vetäytynyt pois iltapäiväseurustelusta verannalta, missä naiset istuivat käsitöineen ja herrat sikareineen, ja Eugen oli liian hyvä ja kuuliainen poika, asettuakseen äitinsä tahtoa vastaan tässä suhteessa. Hän istui ja piti kärsivällisesti seuraa, niin kauan kuin rouva Blum tahtoi. Vasta illalla, kun kukin sai vapautensa takaisin, pääsi Eugenkin lähtemään minne tahtoi. Silloin hän tavallisesti meni pikku tyttöjensä luo, leikki heidän kanssaan hetkisen, kuunteli, kun he lukivat iltarukouksensa ja sanoi heille hyvää yötä; siksi ajaksi Julia neiti aina hienotunteisesti poistui.

Sitten hän meni kävelemään, tavallisesti vasta teenjuonnin jälkeen, ja mieluimmin yksinään. Silloin sattui usein, että hän takaisin tullessaan kohtasi Julia neidin ja he pysähtyivät puhelemaan hetkiseksi. Toisinaan nämä puheet supistuivat vain muutamaan kohteliaaseen lauseeseen; mutta toisinaan ne olivat enemmänkin kuin pelkkiä kohteliaisuuksia, ja ilman että Eugen huomasi tahi ajatteli sitä, tuli heidän ajatustenvaihtoonsa jotain lämmintä ja sydämellistä.

Eräänä iltana, kun Eugen palasi kävelyltään rantatietä myöten, näki hän Julia neidin istuvan kivellä tien vieressä. Hän istui pää käden varassa ja tuijotti merelle, ja näytti siltä kuin ei hän, katsellessaan kaunista elokuun kuutamoa, olisi huomannut häntä ensinkään. Eugenin ei tehnyt mieli puhella ja hän aikoi juuri varovasti hiipiä pois, kun Julia neiti äkkiä käänsi kasvonsa häneen päin. Hänen ei auttanut muu kuin nostaa hattuaan ja tervehtiä. Julia neiti nyökähytti päätään ja huudahti teeskennellyn lapsellisesti ja vilkkaasti, osoittaen erästä tähteä taivaalla:

"Eikö toimituspäällikön mielestä tuo tähti tuolla muistuta pikku Main silmiä?"

"Kyl-lä", sanoi Eugen vastahakoisesti. Hänen mielestään asia oli juuri niin, juuri tuo tähti tuolla sai hänet aina muistelemaan pikku tyttönsä lempeitä, syviä silmiä, mutta hänestä oli kummallisen vastenmielistä kuulla Julia neidin sanovan samaa.

Hän hämmästyi samassa suuresti nähdessään Julian äkkiä kumartuvan alas, painavan molemmat kädet kasvoilleen ja nytkähtelevän kuin nyyhkytyksistä.

"Jumalan tähden, neiti, mikä teidän on?" huudahti hän säikähtyneenä.

Julia katsoi häneen. Hänen pitkissä, tummissa silmäripsissään väreilivät kyyneleet, joiden hän ei vielä antanut tipahtaa alas, kuin kirkkaat kastepisarat. Nyt vasta Eugen ensi kerran huomasi, miten harvinaisen kauniit silmät Julialla oli.

"Kun näkee tuollaisen näyn", kuiskasi hän, osoittaen kädellään merelle, "ja ajattelee sellaista lasta kuin Mai, voi sattua että oman … köyhyyden tunto valtaa mielen … anteeksi … tiedän kyllä miten tuhmasti puhun…"

Eugen istuutui kivelle Julian viereen ja tarttui hänen käteensä. Hän tunsi syvää sääliä ja unohti kokonaan vastenmielisyyden, jonka hänen sanansa äsken olivat herättäneet.

"Lapsi parka", sanoi hän ystävällisesti, "elämän taival on kyllä ankara kulkea, yhdelle yhdellä, toiselle toisella tavalla."

Julia neiti loi äkkiä silmänsä alas. Hän oli vielä kalpeampi kuin tavallisesti ja istui niin liikkumattomana, kuin olisi hän kivettynyt paikoilleen. Tuo hieno, hyvin muodostunut käsi, jota hän niin usein oli ajatuksissaan suudellut, oli nyt vihdoinkin tuossa hänen polvellaan, mihin hän intohimoisilla, haaveellisilla ajatuksillaan oli pakoittanut sen.

Hän katseli koko ajan kättä. Oi, jospa hän saisi tarttua siihen ja painaa sen sydäntään vasten! Mutta hän uskalsi tuskin hengittääkään, saati sitten liikahtaa, pelosta että unelma katoaisi.

Vihdoin veti Eugen kätensä pois, puristettuaan hieman hänen kättään. Silloin loi Julia neiti häneen pitkän, salaperäisen katseen, joka kiusasi häntä ja saattoi hänet hämilleen.

Hän nousi, nosti hattua ja lähti pois. Mutta astuttuaan pari askelta hän tunsi, että jotain osui hänen niskaansa; hän kääntyi ja näki maassa suuren tummanpunaisen ruusun. Konemaisesti kumartui hän alas ja otti ruusun maasta, katsahtaen samalla kivelle päin, missä Julia oli istunut. Julia oli noussut ja seisoi nojautuneena puunrunkoa vastaan. Tuossa hennossa, hintelässä naisolennossa oli jotain liikuttavan avutonta, hän näytti pitemmältä kuin tavallisesti, ja hänen pienet, kalpeat kasvonsa olivat kurottautuneet eteenpäin, ikäänkuin olisi hän kuunnellut jotain. Hän oli kuin tarina toivottomasta rakkaudesta, hänen suurissa, loistavissa silmissään oli sellainen epätoivon rukous, että Eugenin hyväsydämisyys voitti hänen järkensä varoitukset.

Hän tuli Julian luo ruusu kädessä. Hänen hymynsä oli epävarma ja ääni värähteli hieman, kun hän, koettaen laskea leikkiä, sanoi:

"Se kukka osui väärään maaliin…"

Julia ei vastannut, katseli vain häntä omituisen läpitunkevasti, kuten äskenkin. "Sinä tunnet elämää paljon paremmin kuin minä — sinä ymmärrät sydämen kaipauksen yhtä hyvin kuin minä — älä leiki kanssani, älä puhele turhia intohimojen riehuessa, lyö minua — tahi rakasta minua, mutta tee se pian!" näytti tuo katse sanovan.

Eugenin tuli häntä äkkiä niin sanomattoman sääli; hän tarttui hänen käteensä, joka riippui velttona sivulle, ja sanoi osaaottavasti: "Lapsi parka!"

Samassa hänestä tuntui, kuin olisi pohja luistanut hänen jalkojensa alta ja hän olisi ollut kaatumaisillaan. Hän ei enää voinut päästä irti Juliasta, hän tahtoi heittää hänet luotaan, mutta hänestä tuntui, kuin olisi hän pitänyt kiinni hukkuvasta ihmisestä, jota hän ei hennonnut heittää takaisin syvyyteen.

"Parka", toisti Julia huohottaen, "älkää sanoko niin, nyt … nyt olen rikas … rikkain maailmassa…"

Ja hän katsoi äkkiä ylös, ja oli kuin hänen silmissään, jotka olivat kirkkaina ja avoimet, olisi voinut kirkkaina ja polttavina lukea sanat: "Rakasta minua!"

Mutta tuo katse rikkoi lumouksen. Eugenin sääli muuttui vastenmielisyydeksi; koko hänen suora, velvollisuudentuntoinen luonteensa nousi vastarintaan. Hän sysäsi Julian luotaan hiljaa, mutta varmasti, ja sanoi aivan muuttuneella, tyynellä ja hiukan opettavalla äänellä;

"Niin juuri, sanon teitä siksi, koska olette yksin ja kuljette väärillä teillä. Teidän täytyy saada toista työtä, päästä toisiin olosuhteisiin, nykyinen toimenne ei sovi luonteellenne… Sanoitte kerran, että haluaisitte saada sivistystä … hyvä … olen teille todella kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt lapsieni hyväksi näinä vuosina… Jos sallitte, hankin teille tilaisuuden harjoittaa opintoja — sittenhän voitte hakea toista työtä, joka paremmin soveltuu teille…"

Hän innostui puhuessaan ja hänen ääneensä tuli ystävällinen sointu; hänen hyvä sydämensä sai hänen tuntemaan myötätuntoa lastensa hoitajaa kohtaan, ja tietämättään tahtoi hän myöskin hyvittää sen, mitä hän äsken heikkona hetkenä oli rikkonut.

Mutta hänen puhuessaan muuttui Julia äkkiä kokonaan. Hän riuhtaisi kätensä Eugenin kädestä, hänen ruumiinsa suoristui — kuin tulenliekki, joka äkkiä leimahtaa — ja silmät katselivat terävästi ja pistävästi pienistä raoista.

"Kiitos", sanoi hän kylmästi, "olen tähänkin asti tullut toimeen omin neuvoin — en ole koskaan pitänyt armolahjoista."

Hän katsoi Eugeniin epätoivoisen kiukkuisesti, kääntyi ja lähti kulkemaan metsään päin.

Eugen huokasi syvään; hän tunsi, kuten hienotunteinen ihminen ainakin, surua, kun oli ollut pakoitettu tuottamaan toiselle ihmiselle tuskaa, ja kun tiesi saaneensa Julia neidistä ikuisen vihamiehen.

Kun hän oli kulkenut muutamia askelia, tunsi hän taas jotain heitettävän niskaansa, jotain kylmää ja märkää, ja kun hän tunnusteli sitä kädellään, huomasi hän sen olevan multaa. Hän karisti mullan pois ja kääntyi katsomaan taakseen; siellä seisoi Julia, kalpein kasvoin ja säihkyvin silmin. "Siitä saatte samaa, mitä äsken tahdoitte antaa minulle — kiviä leivän asemasta!"

Ja hän nauroi pilkallisesti ja katsoi metsään. Tietämättä, mitä tahtoi ja minne aikoi, kiiruhti hän eteenpäin. Hän kompastui puihin ja pensaisiin, repi rikki vaatteensa tiheiköissä, hänen sydämensä jyskytti kuin kuumeisella ja pää poltti kuin tulessa, mutta hän ei huomannut mitään, kulki vain eteenpäin … eteenpäin … johonkin hiljaiseen pimentoon, jonka täytyi olla jossain, joka lievittäisi hänen tuskansa… Vihdoin hän aivan uupuneena vaipui sammaleelle ja painoi kasvonsa kosteaan maahan. Raskaat valittavat huokaukset kohosivat hänen rinnastaan ja hän heittelehti suonenvedontapaisesti puolelta toiselle. Hänen jalkansa olivat jääkylmät aina polviin asti ja pää oli kuin tulipallo. "Minä kuolen…" huudahti hän, painaen kätensä sydäntään vasten, "ei, minä en kuole, vaikka tunnen kuoleman tuskia … sieluni kuolee … sydämeni jähmettyy … mutta elämästä en pääse… Jumala, armahda … se oli synti, hirvittävä synti … hän on toisen oma … minä tahdoin eroittaa heidät … minä olen saanut palkkani … mutta minä olisin valmis antamaan henkeni hänen edestään … saadakseni hituisenkaan rakkautta … ja hän, mitäpä hän hänestä välittää…"

Hänen sanansa tukehtuivat valittaviin nyyhkytyksiin. Ja hän makasi siinä, hän ei tiennyt miten kauan, välittämättä velvollisuuksistaan, lapsista, maineestaan, välittämättä mistään, illan varjojen pimetessä ja tähtien syttyessä taivaalla. Vihdoin hänessä heräsi hurjan ilon, syvän, surumielisen rauhan tunne. Hän pani kätensä ristiin, ojensi ne kiihkeästi taivasta kohti ja huudahti: "Sinua ei kuitenkaan kukaan voi riistää minulta … kaikki, kaikki muu otetaan minulta pois … mutta sinä … sinä … oi, ole laupias, rakas, rakas kuolema!…"

Kun Eugen tuli kotiin, oli hän melkein sairas mielenliikutuksesta. Julian kalpeat kasvot olivat koko ajan hänen mielessään, kuin aavenäky, joka häntä kammoksutti, mutta joka samassa herätti hänessä paljon muitakin tunteita… Äkkiä hän tuli ajatelleeksi pikku tyttöjään, jotka nukkuivat tuolla sisällä rauhallista unta. Silloin hänet äkkiä valtasi pelko … hän oli näkevinään Julia neidin intohimoisten katseitten kohtaavan heidän viattomat lapsensilmänsä. Ei, hän ei enää saanut tulla heidän luokseen, hän ei saanut edes nähdä heitä, hänen pelkkä läsnäolonsa saattoi vahingoittaa heitä… Hänen äskeinen säälinsä katosi, itsetiedottoman itsekkäästi hän asetti ylitsepääsemättömän juovan lastensa ja Julian välille; hänen lapsiaan eivät elämän likaiset aallot saisi saastuttaa, heitä tuli suojella, heihin ei saanut epäpuhdas henkäyskään koskea.

Huone, jossa hän asui, oli alakerroksessa, ikkunat puutarhaan päin. Tämän huoneen vieressä oli sali, ja salin toisella puolella asuivat hänen sisarensa ja lankonsa. Niin hiljaa kuin voi hiipi hän saliin ja koputti hovioikeudenneuvos Bergenstiernan ovelle. Rouva Bergenstierna, joka ei vielä ollut paneutunut levolle, tuli heti ulos. Hän oli hyvin hämmästyneen ja paheksuvan näköinen; hän osasi olla aivan yhtä kohteliaan paheksuvan näköinen kuin äitinsä, kun tapahtui jotain, joka vähimmässäkään määrässä poikkesi asian säännöllisestä, kerta kaikkiaan määrätystä kulusta.

"Mitä — mitä on tapahtunut? Onko sattunut jokin onnettomuus?"

"Pelkään, että niin on käynyt", vastasi Eugen epävarmalla äänellä, "anna anteeksi, että häiritsen sinua … mutta … luulen, että Julia neiti … on joutunut jonkummoisen … en tiedä, miksi sitä sanoisin … mielenhäiriön uhriksi, ja minä pelkään lasten tähden."

Rouva Bergenstierna hymyili kylmästi ja halveksivasti.

"Se ei minua ensinkään kummastuta", sanoi hän lyhyesti, "olen koko ajan odottanut sitä. En ole koskaan voinut kärsiä tuota tyttöä enkä voi ymmärtää, miten Dora ja sinä, oikeammin sinä, olette voineet antaa hänen häikäistä itsenne: Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut?"

Sisaren kovuus loukkasi Eugenia — hän oli näkevinään edessään kalpeat, epätoivon vääristämät kasvot, jotka rukoilivat sääliväisyyttä: "Älkää tuomitko minua niin kovasti, ajatelkaa ensin, miten ankara minun elämäntaisteluni on ollut, miten olen janonnut onnea ja rakkautta, te, joille elämä on antanut niin paljon…"

Hän vastasi lyhyesti:

"Hän on kadonnut, en tiedä minne hän on mennyt, ja kun äsken tapasin hänet, oli hän kummallisen kiihoittuneessa mielentilassa. Häntä ei pitäisi päästää lasten luo … mutta minä en myöskään tahtoisi tavata häntä … näyttää siltä, kuin minun läsnäoloni kiihoittaisi häntä… En ymmärrä, mitä minun on tekeminen."

Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään ja hymyili pilkallisesti.

"Ei, sinun ei todellakaan pidä tavata häntä", sanoi hän äänenpainolla, joka sai Eugenin hätkähtämään. Oliko mahdollista … oliko hän huomannut sen, mitä hän, Eugen, tähän päivään asti ei ollut nähnyt? Eugen vältti sisaren kylmän tutkivaa katsetta ja odotti, että hän jatkaisi.

"Lupaan sinulle pitää huolta lapsista", sanoi rouva Bergenstierna, "en paneudu levolle, vaan menen Fannyn huoneeseen ja valvon siellä. Jätän oven, joka on sen ja lastenhuoneen välillä, raolleen; siten voin pitää silmällä lapsia, ilman että he tahi Julia neiti — jos hän tulee kotiin — huomaavat minua. Uskon kuitenkin, että hän ei tule kotiin…"

Rouva Bergenstierna puhui lyhyesti ja varmasti, merkitsevin elein, ja hänen silmänsä säteilivät innostuksesta, kuin olisi hän lukenut jännittävää romaania.

Eugen pudisti päätään; jälleen teki sisaren kylmä arvostelu häneen kiusallisen vaikutuksen. Rouva Bergenstierna kohautti olkapäitään, meni huoneeseensa, selitti miehelleen että eräs Eugenin lapsista oli sairastunut, meni sitten vanhimman tyttärensä luo ja avasi oven pikku Blumien huoneeseen raolleen. Täällä hän sitten istui valveilla pari tuntia, tarmokkaana ja virkeänä, ja odotti että Julia neiti palaisi kotiin.

Vihdoin hän näki oven varovasti avautuvan ja Julia neidin hiipivän huoneeseen Main vuoteen luo. Kynttilän valossa, jota tuo nuori tyttö piti kädessään, näkyivät selvästi hänen kasvonsa; ne olivat kalmankalpeat ja ilme niissä oli ankara ja epätoivoinen. Muutaman sekunnin hän seisoi liikkumattomana, katsellen Maita; sitten hänen kasvonsa vääntyivät suonenvedontapaisesti, huulet liikkuivat ja hän nosti uhkaavasti kätensä nukkuvan lapsen yli. Rouva Bergenstierna kuuli hänen kuiskaavan: "Sinua olisin rakastanut … nyt vihaan sinua … sillä sinä omistat ja tulet kerran omistamaan kaiken onnen, mikä minulta kielletään ."

Ja hän kohotti jälleen kätensä Main yli. Rouva Bergenstierna aikoi juuri avata oven mennäksensä huoneeseen, kun samassa kynttilä sammui ja Julia neiti hiipi pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Rouva Bergenstierna sytytti kynttilän. Hän oli niin kiihdyksissä, että hänen kätensä vapisi; hän, jonka elämä oli niin kaikinpuolin oivallista, ei ollut koskaan voinut ajatellakaan joutuvansa näkemään mitään tällaista, ja hän tunsi samalla sekä halveksivaa vihaa että kummallista mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Mitä tarkoitti Julia neiti ja mitä oli tapahtunut? Monenlaisia arveluja heräsi rouva Bergenstiernassa, hänen seistessään siinä ja katsellessaan pikku Maita, jonka uni näytti häiriintyneen Julian käynnin kautta, sillä hän heittelehti levottomana vuoteellaan ja huokasi monta kertaa unissaan. —

Kun Eugen tuli huoneeseensa, oli hän niin kiihoittunut, että ei voinut ajatellakaan nukkumista. Hän otti kirjan käteensä, mutta hänen oli yhtä mahdotonta lukea; viime tuntien tapahtumat olivat koko ajan hänen mielessään, vaihtelevina, mutta aina samanlaisina. Vihdoin hän pani kirjan pois, meni ikkunan luo ja avasi sen. Puutarhassa oli aivan pimeätä, pari yöperhosta lensi huoneeseen ja pani siivillään kynttilän liekin lepattamaan, resedat tuoksuivat, meren hiljaisen, yksitoikkoisen kohinan keskeytti silloin tällöin metsäkyyhkyjen valittava kuherrus. Elokuun illan hiljaisuus rauhoitti hänen kiihtynyttä mieltään — hänen ajatuksensa eivät enää pyörineet tuossa tuskallisessa pyörretanssissa. Vähitellen ne keskittyivät yhteen ainoaan kysymykseen: miten voisi hän auttaa tuota onnetonta nuorta naista? Voimatta lähemmin selittää miksi, tunsi hän olevansa velallisen suhteessa häneen. Kenties se ei ollut mikään persoonallinen velka, kenties oli se vain onnellisen, etuoikeutetun ihmisen tunne velastaan elämän lapsipuolelle. Lapsipuolelle? Niin, hän oli todellakin ollut oikeassa, hän oli elämän lapsipuoli!… Hän ajatteli pikku tyttöjään, joita hän tahtoi suojella niin, ettei pahan varjokaan heihin koskisi … jos hekin joutuisivat maailman tallattaviksi, jos heitäkin kohtaisivat kiusaukset, jos heidänkin täytyisi tuntea yksinäisyyttä, kuten Julian…

Silloin oli hän äkkiä kuulevinaan kuiskauksen puutarhasta. Hän säpsähti ja kuunteli … oliko se mielikuvitusta, oliko se noita luonnon salaperäisiä ääniä, jotka syntyvät yössä; lintujen kaihoa, tuulen humahdus, meren huokauksia, vai… Nyt se kuului taas … nyt … taas … kovemmin … se oli ihmisääni, joka värähdellen ja hiljaa lausui hänen nimensä.

Sisäinen varoittava ääni kuiskasi: "Älä mene — anna hänen olla — olet liian taipuvainen, liian tunteellinen, liian sääliväinen … älä mene … mies joutuu aina tappiolle taistelussa sellaisten naisten kanssa." Mutta huolimatta varoittavasta äänestä hiipi hän niin hiljaa kuin voi salin kautta kuistille ja siitä pihalle.

Vaahterien varjossa ikkunan alla hän näki henkilön, joka pelokkaasti vetäytyi piiloon puunrungon taakse. Mutta kun Eugen lähestyi, tuli hän esiin ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä.

Se oli Julia.

"Jumalan tähden", kuiskasi Eugen ja koetti saada häntä nousemaan ylös. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja vaivaantuneeksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tahi teki. Mutta Julia ei noussut, hän makasi liikkumattomana maassa, ja kuiskasi:

"Tahdoin vain sanoa teille, että en ole niin kurja, kuin te ja kaikki muut luulette…"

"Ei, ei … sitä en ole koskaan uskonut."

"Kyllä!" huusi hän kiihkeästi, "niin te luulette … niin te kaikki luulette … ja kurja minä olenkin … olen tehnyt paljon kehnoja tekoja … joita en voi mainitakaan … olen tahtonut tehdä pahaa … eroittaa … mutta vannon teille, että en ole niin läpeensä paha, kuin luulette … olen vain äärettömästi onneton…"

Ja hän kohotti äkkiä päätään, loi silmänsä Eugeniin, ja katsoi häneen liikkumatta, suurin silmin, antaen päänsä painua taaksepäin. Kaikki kova ja ilkeä oli hänestä kadonnut; Eugen näki vain pienet, kalpeat lapsen kasvot ja suuret, rukoilevat silmät… Sama ahdistava säälin tunne, jota hän äsken oli tuntenut, valtasi hänet taas vielä suuremmalla voimalla. Miten nurjaa elämä sentään oli, miten paljon tyydyttämätöntä kaipiota, pettäviä toiveita se tarjosi … sydän parka, joka haparoit pimeässä kuin sokea, etsien sitä, mikä aina katoaa…

"Neiti kulta, nouskaa Jumalan tähden ylös", kuiskasi hän, kumartuen hänen puoleensa ja koettaen saada häntä nousemaan.

"Annatteko minulle anteeksi", kuiskasi Julia, tarttuen molemmin käsin hänen käteensä, "annatteko anteeksi kaikki — kaikki?"

"Mutta eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa", sanoi Eugen hämillään.

"On, on — sellaista, jota ette voi aavistaakaan ja jota minä en voi sanoa … olen tehnyt teille pahaa … paljon pahaa … ja jota ei voi tunnustaa… Mutta sanokaa, että annatte anteeksi … sanokaa yksi ystävällinen sana … niin minä häviän, menen pois, enkä koskaan enää tule teidän tiellenne…"

Hän nousi ylös Eugenin tukemana ja pitäen hänen kättään omassaan.
"Sanokaa … sanokaa, että annatte anteeksi…"

Hän hiipi Eugenin luo, lempeä, lapsellinen ilme hänen kasvoiltaan hävisi, hän oli taas yhtä intohimoisen näköinen kuin ennenkin ja käsi, joka oli Eugenin kädessä, oli polttavan kuuma ja värisi.

"Lapsi parka", kuiskasi Eugen, "minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa … mutta jos niin olisi, niin — annan mielelläni anteeksi."

Hän veti hänet luokseen, irroitti kätensä hänen kädestään ja siveli pari kertaa hänen polttavaa otsaansa. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä — nuoren tytön koko olennossa oli jotain niin avuttoman epätoivoista.

"Oi, jos saisin kuolla nyt!" mumisi Julia, sulkien silmänsä ja antaen päänsä painua Eugenin olkapäätä vasten.

Samassa kuului sisältä kimeä lapsen huuto. He päästivät toisensa äkkiä ja seisoivat molemmat kuin kivettyneinä. "Mitä se on?" kuiskasi Eugen, "mitä on tapahtunut?"

Ja muistamatta enää Juliaa syöksyi hän sisään. Kun hän tuli lastenkamariin, istui pikku Mai vuoteessaan vavisten ja nyyhkyttäen, ja hänen vieressään seisoi rouva Bergenstierna koettaen rauhoittaa häntä. Toiset lapset olivat myöskin heränneet, he istuivat sängyissään ja katselivat säikähtyneinä ja ihmeissään Maita. Isoäiti, joka asui kerrosta ylempänä, oli herännyt ja lähetti palvelijansa kysymään, mitä oli tapahtunut. Koko talo oli jalkeilla — pikku Mai oli sairastunut. Lähetettäisiinkö hakemaan lääkäriä? Soitettiin jo palvelijalle; ja kaikki olivat kovassa touhussa.

Mutta kun Mai näki Eugenin, rauhoittui hän. heti. Hän ojensi kätensä
Eugenia kohti ja huusi. "Isä — isä!"

"Mitä nyt, rakas, armas lapseni?" kuiskasi Eugen ja sulki värisevän tytön syliinsä, "sano isälle, mikä sinun on — pelkäätkö jotain — voitko pahoin, sano, lapseni?"

"Missä Julia on?" kuiskasi Mai, katsellen pelokkaasti ympärilleen.

"Tahdotko, että hän tulee luoksesi?"

"Ei — ei — ei!" huudahti Mai vavahtaen ja painautui syvemmälle Eugenin syliin. Parin sekunnin kuluttua hän kuiskasi niin hiljaa, että ainoastaan Eugen ja rouva Bergenstierna, joka seisoi hänen vieressään, saattoivat kuulla:

"Minusta tuntui kuin Julia olisi kumartunut ylitseni ja tahtonut lyödä minua … hän kohotti kätensä näin…"

Ja hän toisti liikkeen, jonka rouva Bergenstierna oli nähnyt Julian tekevän, kun hän seisoi Main vuoteen vieressä.

Eugen ja rouva Bergenstierna tulivat kalmankalpeiksi, mutta kumpikaan heistä ei virkkanut sanaakaan. Rouva Bergenstierna loi Eugeniin pikaisen, kylmän läpitunkevan katseen; mutta Eugen ei huomannut sitä, hän katseli Maita ja hyväili häntä hermostuneesti vapisevin käsin.

"Isä", kuiskasi Mai, vetäen Eugenin luokseen, "älä mene luotani … lupaa, että olet luonani koko yön … minä niin pelkään…"

"Mitä sinä pelkäät, lapseni?" kysyi Eugen, koettaen hymyillä.

"Pahoja unia", kuiskasi Mai, "en tahdo nähdä pahoja unia…"

Ja hän vapisi ja tarrautui vielä lujemmin Eugeniin, ikäänkuin etsiäkseen suojaa yön hirmuja ja kauhuja vastaan…

"Lupaan istua luonasi, rakas lapseni", sanoi Eugen, pani tyttösen sänkyyn, kääri peitteen hänen ympärilleen ja pyyhkäisi tukan pois hänen kostealta otsaltaan.

Rouva Bergenstierna koetti rauhoittaa toisia pienokaisia, hän pöyhi heidän päänalusiaan, silitti heidän peitteitään ja sai heidät vihdoin vaipumaan uneen.

Kohta oli talossa kaikki hiljaista; mutta ainoastaan lapset nukkuivat, aikaihmiset olivat valveilla ja tunsivat kukin, mikä selvemmin, mikä hämärämmin, että jotain sopimatonta ja vastenmielistä oli tapahtunut Blumien niin oivallisessa kodissa.

Mutta aamulla, kun kokoonnuttiin ruokasaliin syömään aamiaista, Eugen ja rouva Bergenstierna yhtä kalpeina ja väsyneen näköisinä kumpikin unettoman yön perästä, astui kaikkien ihmetykseksi Julia neiti sisään kuten tavallisesti, hiljaisin, sulavin liikkein ja silmät puoliummessa. Hän ei ollut yhtään hämillään, hän näytti vain syvästi surulliselta. Kukaan ei tiennyt, missä hän oli viettänyt yön; rouva Bergenstiernan palvelustyttö oli auttanut lapsia pukeutumisessa, ja Julia neiti näyttäytyi vasta nyt.

Hän meni suoraan Eugenin luo ja sanoi nöyrästi ja matalalla äänellä, mutta niin selvästi että se kuului yli koko huoneen:

"Olen hyvin pahoillani että tänä aamuna laiminlöin tehtäväni, mutta syy oli se, että sain sähkösanoman että äitini on pahasti sairastunut. Uskallanko pyytää, että heti saisin matkustaa kuolevan äitini luo?"

Hän katsoi Eugenia suoraan silmiin ja hänen katseensa oli niin synkkä, kuin olisi hän nähnyt kuoleman silmiensä edessä.

Eugen ei saanut puhutuksi sanaakaan; hän tuijotti Juliaan kuin aavenäkyyn. Oliko hän sama nuori tyttö, jonka hän eilen oli nähnyt värjöttävän jalkainsa juuressa?

"Toivon, että pyyntöni ei ole liian rohkea?" jatkoi Julia hymyillen pilkallisesti.

"Ei — tietysti ei — neiti voi lähteä, milloin haluaa", vastasi Eugen kylmän ylpeästi; hänen säälinsä oli äkkiä kuin pois puhallettu, ja hän tunsi ainoastaan vastenmielisyyttä.

"Äiti parkani tarvitsee apua", jatkoi Julia hämmentymättä, "uskallanko pyytää palkkani…"

"Tietysti — tietysti", keskeytti Eugen samoin kuin äsken, "miten paljon?"

Ja hän otti esiin lompakkonsa ja antoi Julia neidille summan, minkä tämä mainitsi.

"Kiitos", sanoi nuori tyttö ja pisti setelin taskuunsa.

Sitten hän sanoi hyvästi kaikille. Rouva Blum, joka ei vielä tiennyt, mitä oli tapahtunut, syleili häntä ja kuiskasi kyyneleet silmissä: "Lapsi parka!" Mutta rouva Bergenstiernan oli vaikea tarttua käteen, joka ojennettiin hänelle, hän kosketti siihen vain sormenpäillään ja sanoi kylmästi; hyvästi.

Viimeiseksi kääntyi Julia Eugenin puoleen. Silloin katosi pilkallinen ilme äkkiä hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan ja hän katsoi Eugeniin läpitunkevasti. "Tuomitse minua, jos uskallat", näytti se katse sanovan, "tuomitse onnetonta, joka taas heitetään yksinäisyyteen ja uusiin taisteluihin — sinä, joka et koskaan ole tuntenut muuta kuin onnea."

Eugen näytti ymmärtävän tämän katseen; hänen vastenmielisyytensä hävisi ja tunsi ainoastaan syvää myötätuntoa.

Hän tarttui Julian käteen, puristi sitä kovasti ja kuiskasi epävarmalla äänellä:

"Hyvästi. Jumala auttakoon teitä."

Samalla hänestä tuntui, että rouva Bergenstierna katseli häntä koko ajan tutkivasti ja epäluuloisesti.

Julia neiti ei vastannut; hän kääntyi pois ja meni nopeasti ja hiljaa ulos huoneesta.

Sinä aamuna vallitsi aamiaispöydässä harvinaisen raskas ja painostava mieliala. Eugen ei sanonut omasta alotteestaan sanaakaan, ja kun joku puhutteli häntä, vastasi hän niin lyhyesti kuin suinkin voi, olematta epäkohtelias. Rouva Bergenstierna ja hänen miehensä olivat molemmat yhtä äänettömiä; edellisen terävillä kasvoilla oli niin tärkeän surullinen ilme, kuin niillä aina oli, kun sattui jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Vanha rouva Blum katseli ihmetellen vuoroon Eugenia, vuoroon rouva Bergenstiernaa, mutta ei kysynyt mitään, ja nuori väki, joka paloi uteliaisuudesta päästä tietämään, mitä oli tapahtunut, oli myöskin vähemmän puhelias kuin tavallisesti.

Vasta kun kaikki olivat nousseet pöydästä, ja hajaantuneet mikä minnekin, kertoi rouva Bergenstierna äidilleen, omine lisäyksineen, mitä yöllä oli tapahtunut.

Vanha rouva Blum oli hyvin kauhuissaan.

"Onko todellakin olemassa sellaisia naisia?" huudahti hän ja risti ihmeissään kätensä, "ja poikani on kolmen vuoden ajan pitänyt lastensa hoitajattarena sellaista henkilöä! Se on hirveätä!"

"Niin, se on todellakin hirveätä!"

"Dora, tuo ymmärtämätön, ajattelematon Dora — miksi ei hän ota, tarkemmin selkoa henkilöstä, jonka huostaan uskoo lapsensa!" päivitteli rouva Blum ja pudisteli huolestuneena päätään.

Mutta rouva Bergenstierna ei vielä jättänyt asiata sikseen. Hän ei hellittänyt ennenkuin sai selvän Julian perhesuhteista; hän sai m.m. tietää, että äiti, jonka Julia oli sanonut olevan kuolemaisillaan, oli kuollut jo kun tyttö oli kymmenvuotias, että Julia viidennestätoista ikävuodestaan alkaen oli ollut lastenhoitajattarena ja useissa perheissä saanut aikaan samanlaista onnettomuutta kuin täälläkin.

Vahingoniloisena kertoi rouva Bergenstierna kaiken tämän veljelleen —
hänen vahingonilonsa kohdistui yhtä paljon Eugeniin ja Doraan kuin
Juliaan — antoi hänelle neuvoja vastaisen varalle ja kiitti sitten
Jumalaa, kun oli itse antanut niin oivallisen kasvatuksen lapsilleen.