Kevätkukka: Perhetarina

by Mathilda Roos

XVI.

Syyskuun alussa Dora palasi kylpymatkaltaan. Hän tuli eräänä iltana pikajunassa, ja Eugen oli asemalla ottamassa häntä vastaan. Kumpikaan ei osoittanut erikoista iloa nähdessään toisensa; he suutelivat toisiaan kylmästi, Dora kysyi, miten lapset voivat, ja Eugen vastasi hänen kysymyksiinsä. Sillävälin he salavihkaa tarkastelivat toisiaan; Eugen huomasi heti, että Dora oli muuttunut; hän ei enää ollut niin täyteläinen kuin ennen, hän oli tullut hoikemmaksi ja näytti senvuoksi pitemmältä. Hänen kasvonsakin olivat hienomman näköiset kuin ennen, posket punoittivat ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina — hän ei ollut koskaan ollut niin kaunis kuin nyt.

Puhelu ei tahtonut ensinkään sujua kotimatkalla.

"No, onko sinulla ollut hauskaa?" kysyi Eugen, sanoakseen jotain.

"On toki — hyvin — hyvin hauskaa", vastasi Dora, painostaen erityisesti sanaa "hyvin".

"Pitänee minun tehdä eräs toinen pieni kysymys", jatkoi Eugen, hymyillen hieman ivallisesti, "onko ollut hyötyä kylvyistäsi — tunnetko itsesi terveemmäksi?"

"Kyllä — tunnen toki."

Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Dora:

"Entäs sinä? Kirjeesi ovat olleet niin lyhyitä ja alakuloisia."

"Siinä tuo on mennyt … eipä ole juuri ollut syytä iloita…"

Sitten tuli jälleen pitkä vaitiolo. Vihdoin alkoi sopimaton hiljaisuus vaivata molempia ja he koettivat saada aikaan keskustelua, mutta turhaan; se supistui vain lyhyisiin kysymyksiin ja vastauksiin,

Eugen makasi sitten puoli yötä valveilla ajatellen sitä, miksi hän, oltuaan useita viikkoja erossa vaimostaan, jälleen nähdessään hänet, tunsi ainoastaan kummallisen ärsyttäviä ja epäluuloisia tunteita.

Pahinta oli, että nämä tunteet eivät ensinkään kadonneet, vaan pikemminkin lisääntyivät päivä päivältä. Miksi oli Dora niin säteilevän iloinen, miksi oli hänen laulunsa ihanampi kuin koskaan ennen, miksi oli koko hänen olennossaan, hänen käynnissään, hänen liikkeissään vilkkautta; jota niissä ei ollut sitten heidän onnensa kevätpäivien? Miksi näytti siltä, kuin olisi hän koko ajan tuntenut salaista onnea? Hänen naurunsa ja laulunsa, jotka kerran olivat olleet ihaninta mitä hän tiesi, kiusasivat häntä nyt niin, että hänen toisinaan, kun Dora istuutui pianon ääreen, täytyi lähteä pois kotoa…

Hänen viimekesäiset surulliset kokemuksensa lisäsivät vielä hänen epäluuloisuuttaan. Miten ihmeellisiä naiset sentään ovat, epäluotettavia, häilyväisiä, puolinaisia … ei milloinkaan eheitä, kokonaisia… Joko sellaisia kuin hänen äitinsä ja sisarensa, oivallisia, täydellisiä, mutta vailla sitä, mitä hän vaati naiselta, voidakseen rakastaa häntä, ilman sitä tunteen lämpöä ja runollisuutta, mikä juuri oli vetänyt häntä Doran puoleen — tahi sitten sellaisia villikissoja kuin Dora ja Julia. Missä oli oikea, tosi nainen, se, jossa oli yhtyneenä kaikki, mitä hän etsi. Sitä ei ehkä ollutkaan muualla kuin mielikuvituksessa, muisteloissa… Ja hänen ajatuksensa palasivat hänen nuoruutensa päiviin ja hänen mieleensä muistui hento nuori tyttö, jolla oli lempeät, totiset kasvot… Oi niin, hän oli ollut ihanne, hänessä olisi ollut kaikki, mitä hän etsi! Sitten hänen mieleensä johtuivat hänen omat pikku tyttönsä, jotka kohta kehittyisivät naisiksi. Minkälaisia heistä tulisi — mitä olivat he perineet häneltä ja Doralta — miten osaisi hän oikein johtaa noita pieniä, vilkkaita, elämänhaluisia olentoja, joilla oli tuhansia mahdollisuuksia? Mai, pikku Mai … niin, hän muistutti ihannetta, hän toteuttaisi hänen unelmansa… Mutta ihanteet katoavat, ne eivät ole tästä maailmasta, parasta ja kauneinta emme saa koskaan pitää… Hän vavahti tuskasta, ajatellessaan tätä. Mutta miksi katsoi hän kaikkea niin synkältä kannalta, miksi mietti ja ajatteli hän niin paljon? Ja ennen kaikkea, miksi vaati hän niin paljon kaikilta?

Tänä syksynä, jolloin hänen mieltään kuohuttivat niin monenlaiset ajatukset, tapahtui hänen ulkonaisessa elämässään suuri muutos: hänet nimitettiin korkeimman kuninkaallisen tuomioistuimen jäseneksi.

Eugen Blum ei ollut suuremmoisen lahjakas, ja sama jäykkyys ja pikkumaisuus, joka oli hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli myöskin hänen työssään. Mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ja hänellä oli selvä, terävä järki, ja sen avulla hän jätti kauas jälkeensä monet toverinsa, jotka olivat monessa suhteessa häntä etevämpiä. Hänen oivallinen muistinsa ja laajat tietonsa olivat niin tunnetut hänen toveriensa keskuudessa, että heidän oli tapana sanoa: "kysytään Eugen Blumilta", kun oli ratkaistavana joku pulmallinen kysymys. Ja harvoin sattui, että he jäivät vastausta vaille.

Viime vuosina olikin toinen nopea nimitys seurannut toistaan, kunnes Eugen nyt syksyllä nimitettiin oikeusneuvokseksi. Hän tiesi itse, että hän oli kunnianhimoinen; mutta hänen kunnianhimonsa ei ilmennyt naurettavana turhamaisuutena, se oli intohimo, yhtä syvä ja salattu kuin hänen muutkin tunteensa. Hän oli jo lapsena tahtonut tehdä kaikki paremmin kuin muut, hän oli päättänyt, ettei koskaan antaisi aihetta moitteisiin tai muistutuksiin. Hän oli pitänyt päätöksensä, ja nyt sai hän palkan siitä. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli uneksinut: hän oli päässyt yhteiskunnan kukkuloille ja oli kunnioitettu ja arvossapidetty. Mutta hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin alakuloiseksi ja elämään kyllästyneeksi kuin nyt. Niinkuin auringon säteet sammuvat ja häviävät synkkien pilvien taa, niin sammui ja hävisi myötäkäymisen tuottama ilo hänen sydämessään vallitsevaan synkkyyteen ja epäluuloisuuteen.

"Ne ovat kiviä leivän asemasta", ajatteli hän, "kun kodin ilo on mennyt, kun ei enää luota siihen, jolle tahtoisi antaa sisimpänsä, silloin on kaikki mennyttä, silloin ei ulkonainen myötäkäyminen merkitse mitään."

Ja hän kadehti nuorta virkamiestä, joka alituisesti vaivasi häntä valittamalla huonoja raha-asioitaan ja ylistämällä lemmittynsä sisällisiä ja ulkonaisia avuja.

Blumien perheessä otettiin tieto Eugenin nimityksestä vastaan tyytyväisyydellä, joka ilmeni hyvin rauhallisella tavalla. Eihän muuta voitu odottaakaan, eihän tapahtunut muuta kuin mikä kohtuullista oli, katsoen Eugenin lahjoihin, ulkonäköön ja velvollisuudentuntoon. Päinvastoin olisivat kaikki olleet hyvin ihmeissään ja moittineet ankarasti hallitusta, jos olisi kulunut vielä muutamia vuosia ilman että Eugenia olisi edelleen ylennetty.

Hjortin perheessä sitävastoin herätti tieto ylennyksestä oikeusneuvokseksi yleistä hämmästystä ja säikähdystä.

"Oi pyhä Antonius!" huudahti Lisbet, kun Dora tuli heille ja kertoi, mitä oli tapahtunut, "auta minua kestämään tätä ylennystä! Aivanhan värisen ajatellessani, että lankoni on oikeusneuvos…"

Ja hän asettui Doran eteen ja hänen hampaansa kalisivat ja kädet ja jalat vapisivat.

"Miten ihmeellä uskallat olla naimisissa hänen kanssaan, rakas Dora?" kysyi hän.

"Mitäpä muutakaan voin tehdä?" vastasi Dora nauraen, "enhän voi erota hänestä sen vuoksi, että hän on oikeusneuvos?"

"Eipä juuri sitäkään! Mutta johonkin varovaisuustoimenpiteeseen minä ainakin ryhtyisin. Oi, miten iloinen olenkaan että pikku Ernstilläni on ainoastaan 2,000 kruunua vuodessa ja että meillä on vain kaksi pientä huonetta ja 1 kr. 25 äyrin tuolit ja että kaikki meillä on niin pientä ja puutteellista ja sievää! Kunpa ei Ernstistä vaan koskaan tulisi 'oikeusneuvosta' tahi 'amiraalia'!"

Ja hän nousi varpailleen ja pyörähteli pari kertaa ympäri iloisena siitä, ettei voinut koskaan tulla niin ylhäiseksi kuin Dora.

"Pikku sisko parka", sanoi Tulla, "isä sanoo, että sinut vielä esitetään hovissa. Mitenkähän se käy?"

Ja hän hyväili Doraa niin surullisen näköisenä, kuin uhkaisi tätä jokin vaara.

"Se ei ole vaarallista", huudahti Lisbet, "pitää vain niijata, lakkaamatta niijata, ja kun kuningas tai hänen rouvansa sattuu katsahtamaan sinuun, pitää sinun panna käsi sydämelle ja kuiskata: 'teidän majesteettinne, teidän majesteettinne'!"

Ja hän niijaili syvään joka taholle, loi silmänsä maahan ja sopersi:
"Teidän majesteettinne", ja puhkesi sitten vallattomaan nauruun.

Mutta Dora itse oli jokseenkin iloinen "ylennyksestään"; kun hän aamuisin pukeutui peilinsä ääressä, hymyili hän tyytyväisenä ja toisteli tuontuostakin: "Oikeusneuvoksetar … oikeusneuvoksetar." Ja rouva Hjort oli jo selvillä siitä, miten huolimattomalla ja välinpitämättömällä äänellä hän ystävättäriensä pienissä kutsuissa puhuisi "vävystäni oikeusneuvoksesta."

Sinä aamupäivänä, jolloin Eugen palasi esittelystä kuninkaan luota, oli säteilevän kaunis ilma ja ihmisiä vilisi Sturekadulla. Hän tapasi ystäviä ja tuttuja, ja kaikki tervehtivät häntä erityisen kohteliaasti ja ystävällisesti. Hän vastasi tervehdyksiin yhtä kohteliaasti, mutta jäykkä, totinen ilme ei hetkeksikään hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän kulki ja mietiskeli nyt, kuten aina, milloin raskas työ ei vaatinut kaikkia hänen ajatuksiaan, suhdettaan Doraan, muutosta, mikä oli tapahtunut Dorassa ja piinaavaa, selittämätöntä mustasukkaisuutta, joka ahdisti häntä kuin painajainen. Dora kertoi usein lapsellisen ihastuneena, miten suurta huomiota hänen laulunsa oli herättänyt kesällä, miten kaikki olivat ihailleet häntä, verranneet häntä Kristina Nilssoniin, Adelina Pattiin j.n.e. Varsinkin sellaisina hetkinä hän tunsi niin raivokasta mustasukkaisuutta, että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa voidakseen olla huudahtamatta: "Vaikene — vaikene — älä pakoita minua kuuntelemaan puhettasi, joka ainoastaan vaivaa minua."

Pari kertaa olivat myöskin hänen äitinsä ja sisarensa omituisella tavalla kyselleet häneltä Doran kylpymatkasta, tiedustelleet, kenen kanssa hän oli seurustellut j.n.e. ja nämä kysymykset sekä omituiset katseet, jotka seurasivat niitä, olivat ärsyttäneet ja kiukustuttaneet häntä niin, että hän tuskin saattoi vastata.

Kun hän ennen päivällistä tuli kotiin, löysi hän pöydältään kirjeen, jonka päällekirjoitus oli outoa käsialaa. Hän oli tottunut saamaan kirjeitä tuntemattomilta henkilöiltä ja avasi sen sentähden välinpitämättömästi — mutta tuskin oli hän nähnyt sen ainoan sanan, mikä siihen oli kirjoitettu, kun hän hätkähti, tuli kalmankalpeaksi ja rutisti suonenvedontapaisesti paperia kädessään. Sitten hän avasi sen taas ja tuijotti siihen kauan, rutisti sen vihdoin kokoon, heitti uuniin ja sytytti palamaan.

Sitten hän istui kauan kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päänsä käsiinsä. Kuka — kuka oli lähettänyt hänelle tämän kirjeen — kuka oli lausunut sanan, jota hän ei uskaltanut ajatuksissaankaan lausua? Hänen mieleensä johtui Julia, mutta hän karkoitti heti tämän ajatuksen — oli alhaista, hänen arvolleen alentavaa, epäillä naista syypääksi sellaiseen tekoon… Julia oli ollut intohimoinen, epätoivoinen — mutta ei koskaan halpamainen.

Mutta kuka?…

Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tuttavansa, joiden hän tiesi kantavan kateutta tai kaunaa häntä kohtaan. Mutta hän ei muistanut ketään, jota hän olisi voinut epäillä syypääksi tähän tekoon. Hän ei tuntenut ketään, jolla olisi ollut niin halpamainen luonne — sillä ainoastaan halpamainen ihminen saattaa menetellä niin kurjasti intohimojen pyörteessä. Intohimot ahdistavat kaikkia, mutta ainoastaan kunnottomissa ihmisissä ne ilmenevät kunnottomina tekoina. Ja voiko olla mitään kehnompaa kuin sellainen nimetön kirje, jonka hän oli saanut?

Jälleen muistui hänen mieleensä Julia… Eikö nainen juuri ole taipuva sellaisiin rikoksiin — eikö nainen juuri salakavalasti hyökkää uhrinsa kimppuun?…

Hän oli niin kiihdyksissä, kun hän tullessaan päivällispöytään tapasi Doran ja lapset, että hän tuskin saattoi tervehtiä heitä luonnollisesti. Pienokaiset puhelivat kuten tavallisesti ja Dorakin oli hyvin iloinen ja vilkas. Hän oli hyvin sievä uudessa, hienossa syyspuvussaan, tukka kammattuna tavalla, joka sopi hänelle erinomaisen hyvin. Eugen katseli salavihkaa vaimoaan ja hänen kauneutensa herätti hänessä raivoa ja mustasukkaisuutta, joka sai veren pakenemaan hänen kasvoiltaan..

"Mitä nyt, Eugen, voitko pahoin — olet niin kalpea", sanoi Dora äkkiä katsellen häntä osaaottavasti, "eikä sinulle näy maistavan ruoka. Onko syytä olla tuon näköinen, kun on tullut oikeusneuvokseksi?"

Ja hän nauroi hilpeästi ja vallattomasti.

"En voi hyvin", vastasi Eugen jäykästi, "saattaa voida pahoin, vaikka onkin oikeusneuvos."

"Tietysti, tietysti", vastasi Dora nauraen, "mutta ei kukaan, joka on oikein iloinen, ota pahoinvointia noin vakavalta kannalta."

Eugen ei vastannut; hän antoi Doran ja lasten pitää huolta puhelusta, joka näytti luistavan hyvästi, vaikka hän ei ottanutkaan osaa siihen.

Seuraavina päivinä hän vaaniskeli lakkaamatta Doraa, ja mitä enemmän hän vaaniskeli, sitä epäluuloisemmaksi ja ilkeämmäksi hän tunsi itsensä. Hänestä tuntui, että kaikessa, mitä Dora sanoi tahi teki, oli jokin salainen tarkoitus. Miksi pukeutui hän nyt niin huolellisesti — hän ei ollut koskaan pukeutunut niin aistikkaasti ja huolellisesti kuin nyt. Miksi oli hänen ilkivaltaisuutensa, joka muuten aina oli harmittanut häntä, nyt kokonaan hävinnyt?

Tämä hirveä mustasukkaisuus, joka sai hänet halveksimaan itseään, herätti hänessä alinomaa kauheita näkyjä. Hän ei voinut nukkua öisin, ja ainoastaan ponnistamalla kaikki voimansa saattoi hän hoitaa virkatehtäviään. Ja jännitys kasvoi päivä päivältä, hänen sielunsa oli kuin avoin haava, joka taholta alttiina kavalille hyökkäyksille.

Sitten tuli jälleen nimetön kirje, jossa oli samanlainen, yhtä lyhyt ja yhtä ilkeä sisällys kuin edellisessäkin — ja nyt oli isku vielä ankarampi kuin edellisellä kerralla.

Koko päivän näki Eugen edessään tämän yhden ainoan sanan, aivan kuin kipeä silmä näkee väreilevän kaikkien esineitten vieressä mustan pisteen. Kun hän otti osaa asiain käsittelyyn oikeuden edessä, soi tämä sana koko ajan hänen korvissaan, ja kun tehtiin päätöksiä tärkeissä jutuissa ja hän yhtä tyynenä kuin tavallisesti lausui mielipiteensä, ajatteli hän koko ajan yhtä ainoata asiaa: "Kuka on kirjoittanut sen? … olenko todellakin petetty aviomies? … tietääkö kukaan täällä siitä? Ehkä he kaikki tietävät sen ja juuri nyt nauravat minulle ja sanonut minua siksi … siksi, mikä oli kirjeessä…"

Tämä viimeinen ajatus sai hänen ylpeytensä nousemaan sitä musertavaa häpeän tunnetta vastaan, joka oli vallannut hänet. Hän piti itseään niin häväistynä, että hän olisi tahtonut piiloittautua kaikkien katseilta. Mutta nyt hänen täytyi olla, kuin ei hän olisi välittänyt mistään, hänen täytyi turvautua ylpeyteensä ja ottaa avukseen jäykkä, kopea tapansa kaikkea sitä pilkkaa vastaan, jota hän oli huomaavinaan kaikkialla. Ja hänen ystäviensä ja tuttaviensa mielestä oli surullista, että menestys saattoi tehdä ihmisen niin ylpeäksi, kuin se oli tehnyt Eugen Blumin.

Mutta miksi ei hän mennyt Doran luo, näyttänyt hänelle kirjettä ja kertonut avomielisesti synkistä epäilyksistään? Hän naurahti katkerasti, tehdessään itselleen tämän kysymyksen, mikä ei ensinkään sopinut etevälle lakimiehelle. Mikä eroittaa ihmiset toisistaan? Sitä eivät koskaan tee ulkonaiset tapahtumat — ne ovat vain seurauksia siitä, mikä on kauan mielessä kytenyt — sen tekevät salaiset, jäytävät voimat sydämen sisimmässä. Oikeastaan oli hän aina epäillyt Doraa — silloinkin, kun tunnusti rakkautensa … ja hänen epäilyksensä oli kasvanut … kasvanut … ja tämä epäilys se nyt eroitti heidät.

"Menetkö ulos tänä iltana, kuten tavallisesti?" kysyi Dora eräänä perjantaipäivänä päivällistä syödessä.

Hän puhui teeskennellyn välinpitämättömällä äänellä eikä puhuessaan katsonut Eugeniin, vaan salvettirenkaaseen, jota pyöritteli vasemmalla kädellään.

"Menen", vastasi Eugen lyhyesti, "miksi sitä kysyt?"

"Muuten vaan, vanhan tavan mukaan… Jos olet poissa iltaan asti, menen ehkä käymään kotona…"

Eugen tunsi että hän ei puhunut totta, mutta vastasi yhtä lyhyesti ja välinpitämättömästi kuin äsken:

"Nils Vestren ja minä olemme päättäneet revisioonin jälkeen syödä illallista Oopperakellarissa."

"Vai niin — no sitten et tule kotiin ennenkuin myöhään illalla."

Dora nauroi. Eugenin mielestä oli hänen naurunsa teeskenneltyä ja typerää, ja hänessä heräsi niin ankara viha, että jollei hän olisi hillinnyt itseään, olisi hän saattanut lyödä Doraa vasten kasvoja.

"Mitä sinä naurat?" kysyi hän ärtyisästi ja katseli Doraa tavalla, jonka olisi pitänyt viedä häneltä naurunhalun.

"Enpä oikein tiedä itsekään", vastasi Dora vallattomasti, "nauran usein ilman mitään syytä … mieleeni juolahtaa niin hullunkurisia ajatuksia…"

"Silloin on parasta että koetat hillitä itseäsi", sanoi Eugen kylmästi, "muut ihmiset eivät voi nauttia sukkeluuksistasi yhtä paljon kuin sinä itse."

"Niinpä niin — unohdin sen", vastasi Dora yhtä vallattomasti kuin äsken.

Eugen ei vastannut, ja pikku tytöt, jotka olivat kaiken aikaa puhelleet ja lörpötelleet keskenään, saivat nyt yksinään ylläpitää keskustelua.

"Miten ikäväksi Eugen on tullut", ajatteli Dora, "ukko Penn sanoo, että hänestä vielä kerran tulee valtioneuvos — minkälaiseksi hän sitten tuleekaan, kun hän jo oikeusneuvoksena on näin ikävä!"

Kuuden aikaan lähti Eugen kotoa; hän sanoi kylmästi hyvästi Doralle, mutta Dora suuteli häntä huolettomasti ja ihmetteli vieläkin, miten masentavan vaikutuksen oikeusneuvoksen arvo oli tehnyt hänen mieheensä.

Heti kun Eugen oli mennyt, juoksi Dora huoneeseensa ja alkoi pukeutua. Hän avasi tukkansa ja laitteli sitä useilla eri tavoilla, ennenkuin sai sen mielensä mukaiseksi. Hän katseli kuvaansa peilissä ja hymyili tyytyväisenä, nähdessään miten kaunis hän oli. Sitten hän pukeutui toiseen pukuun, joka oli hyvin yksinkertainen, mutta joka sekä värinsä että kuosinsa puolesta sopi hänelle erittäin hyvin.

Sitten hän meni lastenkamariin ja leikki ja puheli ja lauloi pikku tyttöjensä kanssa, kunnes heidät pantiin nukkumaan; kun lapset olivat sängyssä, meni hän toisen luota toisen luo ja luki iltarukouksen heidän kanssaan. Sitten alettiin sanoa hyvää yötä ja sitä kesti siksi, kunnes palvelustyttö tuli sisään ja ilmoitti, että eräs herra oli jättänyt korttinsa ja kysyi, saisiko hän tavata oikeusneuvoksetarta.

"Käskekää hänen tulla sisään", sanoi Dora, otettuaan vastaan kortin, jonka palvelustyttö ojensi hänelle. Sitten hän suuteli useita kertoja kiihkeästi pikku tyttöjään ja riensi ulos, viitaten kädellään lapsille, jotka innokkaasti huusivat: "Hyvää yötä, äiti kulta … hyvää yötä … nuku hyvin, rakas äiti…" ja heittivät hänen jälkeensä sormisuukkosia.

Kun Dora tuli saliin, joka oli etehisen toisella puolella, vastapäätä lastenkamaria, oli siellä hyvin hienosti puettu nuori mies, pitkässä takissa ja silinterihattu kädessä; hän kumarsi syvään Doralle, hymyilevillä kasvoilla kunnioittava ja ihaileva ilme. Hänellä oli lempeät, haaveksivat silmät ja täyteläiset, hieman aistilliset huulet, ja piirre suun ympärillä oli epämääräinen ja epäluotettava.

Dora ojensi hänelle kätensä ja tervehti häntä luontevasti ja iloisesti kuin vanhaa tuttua ikään.

"Istukaa", sanoi hän ystävällisesti, "ettepä tosiaankaan tullut liian aikaisin…"

"Oh — rouva Blum … oikeusneuvoksetar…"

"Ei, ei, älkää toki käyttäkö tuota pitkän pitkää nimitystä, olkaamme kuten kesällä…"

Ja hän nauroi ilman mitään aihetta, kuten hänen toisinaan oli tapana tehdä; tämä nauru harmitti aina Eugenia.

"Ei ole minun syyni, että olen ollut kauan tulematta", jatkoi vieras, "minulla on ollut liian ikävä — ja silloin ei aina tiedä, mitä pitää tehdä…"

"No, minkälaista oli kylpylaitoksessa minun lähdettyäni?" keskeytti
Dora nopeasti.

"Hirveätä… Tiedättekö, minkälaista on metsässä, kun lintujen laulu on tauonnut? Sellaista oli kaikkialla. Kukaan ei tahtonut mennä seurusteluhuoneeseen, missä sävelenne olivat kaikuneet. Oi, rouva Blum — teidän laulunne … ehkä saattaisi unohtaa teidät itsenne … en tiedä … mutta ei koskaan teidän lauluanne…"

Dora punastui ja pudisti päätään — kumpikaan heistä ei tietänyt, mille.

"Ette voi aavistaa, miten suuri vahinko on, että niin harvoin laulatte suuremmalle yleisölle", jatkoi vieras, vetäen tuolinsa lähemmäksi Doraa, liike, joka sai Doran vetäytymään huomaamattomasti taaksepäin, "muutamat ihmiset ovat saaneet osakseen liian paljon onnea, ja niihin kuulutte te. Teidän ei pitäisi olla naimisissa, kytkettynä kotiin, teidän pitäisi laulaa koko maailmalle, ja koko maailma ihailisi teitä."

Nämä sanat eivät olleet pelkkää imartelua; katse, jonka nuori mies loi
Doraan, säteili vilpitöntä ihastusta.

Dora vuoroon punastui, vuoroon kalpeni. Ei ollut toista tapaa, jolla saattoi niin helposti voittaa hänen sydämensä, kuin puhumalla hänen laulustaan ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Sitä tietä olivat Eugen ja hänkin kerran yhtyneet. Nyt oli hän koko kesän, joka kerran kun oli laulanut, kuullut lauluaan kehuttavan, ja tänä hetkenä hän tunsi ihastusta, joka hurmasi hänet.

Niin, ehkä oli hän väärällä uralla, ehkä olisi hänestä voinut tulla taiteilijatar, suuri, kuuluisa laulajatar, jonka nimen jälkimaailmakin olisi muistanut… Hän tunsi tuskallista ahdistusta, tuntui, kuin jotain olisi ainaiseksi mennyt hukkaan…

"Te liioittelette", kuiskasi hän levottomana ja hämillään, peläten, että toinen ei panisi vastaan, "onhan minulla kaunis ääni, mutta se sopinee parhaiten laulujen laulamiseen pienokaisilleni…"

"Siihen se tietysti sopii erinomaisesti, sitä en ensinkään epäile. Mutta sopivin paikka sille olisi konserttisali tahi teatteri. Jos tietäisitte, miten monen olen kuullut sanovan samaa…"

"Oletteko todellakin?" kysyi Dora innoissaan ja ihastuneena.

"Olen kyllä … tuntijoiden … arvostelijoiden… Mutta miksi te todellakaan ette esiinny? Miehellänne ei voi olla mitään sitä vastaan, että voitatte kultaa ja kunniaa."

Dora purskahti nauruun. Eugenin vaimo esiintyisi julkisesti laulajattarena! Silloin kaikki Blumin perheen jäsenet saisivat halvauksen, vieläpä neiti Pilokin.

"Ei, ei, sitä ei kannata ajatellakaan", sanoi hän nauraen ja huokasi samalla, "mieheni ei sallisi minun laulavan edes seurassakaan, saati sitten…"

Hän vaikeni äkkiä ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Hän oli kuulevinaan äänen, joka syntyi, kun Eugen pisti avaimen etehisen lukkoon ja avasi oven. Aivan oikein, nyt hän sulki oven, ja…

"Mieheni tulee kotiin!" huudahti Dora lapsellisen pelokkaasti, "ja minä en ole kertonut hänelle, että te olette täällä … hän ei siedä taiteilijoita … hyvä Jumala, hän tappaa meidät molemmat."

Nuori mies naurahti, mutta hänen oli samalla hieman tukalata olla. Hän oli nähnyt Eugenin pari kertaa ja hän ajatteli, että jollei tämä pitänyt taiteilijoista, ei hänkään pitänyt pikkubyrokraateista.

"Hiljaa", kuiskasi Dora kalmankalpeana, "teidän täytyy paeta, sillä jos hän nyt tapaa teidät, tekee hän meidät kaikki onnettomiksi…"

"Mutta onko hän nyt sellainen Otello?…"

"On kyllä — kaikki miehet ovat Otelloja… Tehkää nyt niinkuin minä käsken. Jos viittaan oikealle, menkää ulos ruokasalin ovesta ja kadotkaa — jos seison hiljaa paikallani, tulkaa tätä kautta…"

Ja hän juoksi etehiseen vievälle ovelle, avasi sen varovasti ja kurkisti ulos. Mutta hän oli unohtanut päällysvaatteet, eikä tiennyt, että Eugen oli jo lukinnut oven salin ja ruokasalin välillä.

"Kas niin, menkää nopeasti — hyvästi!" kuiskasi Dora, viitaten ruokasalin oveen. Mutta tuskin oli nuori mies, hämillään ja kiihdyksissä, laskenut kätensä oven ripaan noudattaakseen Doran käskyä, kun hän hämmästyneenä peräytyi pari askelta. Mitä tämä oli — ovi oli lukittu ulkoapäin ja hän oli kuin hiiri satimessa!

Hänen ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloonsa. Hän pyörähti ympäri ja koetti näyttää huolettomalta ja välinpitämättömältä, mutta Doran ulkonäkö ei ainakaan ollut omiaan rauhoittamaan häntä. Hän seisoi kädet riipuksissa ja silmissä arka ja säikähtynyt ilme kuin pelästyneellä linnulla.

Samassa astui Eugen sisään etehiseen vievästä ovesta. Jos Dora ja hänen ihailijansa olivat säikähtyneen näköisiä, oli Eugen sensijaan kylmä ja tyyni. Hän ei hämmästynyt siitä, mitä sai nähdä, sillä se vahvisti vain sitä, mitä hän jo kauan oli epäillyt.

Dora koetti olla vapaan ja luonnollisen näköinen ja esittää vieraan Eugenille, mutta Eugen ei kuunnellut häntä vaan astui hänen sivuitsensa vieraan luo, joka koetti tervehtiä.

"Herraseni", sanoi hän, "kuka lienettekin, tulen aina kohtelemaan teitä samalla tavalla."

Hän tarttui nuorta miestä kaulukseen ja työnsi hänet ovea kohti.

"Herra oikeusneuvos … minä … minä panen vastalauseen sellaista kohtelua vastaan … rouvanne on ottanut minut vastaan, ja…"

Mutta Eugen ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen hieno, kapea kätensä puristi toista takinkauluksesta kuin rautaruuvi ja heitti hänet kuin rukkasen etehiseen. Sitten hän avasi ulko-oven, osoitti hänelle portaita ja sanoi tyynellä, jääkylmällä äänellä:

"Olkaa hyvä ja poistukaa täältä niin pian kuin mahdollista, jos ette tahdo että heitän teidät portaita alas."

Hän otti vieraan hatun ja takin, ojensi ne hänelle ja sulki kiireesti oven hänen jälkeensä…

Dora kirkasi pelosta, kun Eugen palasi saliin. Hän oli kalmankalpea ja hänen silmissään oli outo, kylmä kiilto — Dora ei ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän oli äärimmilleen kiihoittunut, hän oli kuin polttava, hehkuva rautainen ase.

"Selvitykseni sinun kanssasi ei kestä kauan", sanoi hän lyhyesti, "miten paljon tahdot vuotuista eläkettä?"

Dora tarttui molemmin käsin päähänsä.

"Oi, Jumalani … tarkoitatko … tarkoitatko … että meidän on … erottava…"

Eugen nauroi kylmästi ja ilkeästi.

"Tietysti. Sehän on itsestään selvä."

Doran silmiin tuli hätääntynyt, tuskallinen ilme ja hän ojensi hapuillen kätensä, ikäänkuin etsiäkseen tukea.

"Asia ei ole niin, kuin luulet … vannon, että se ei ole niin."

"Minulla ei ole syytä uskoa sinua. Koko avioliittomme ajan olet valehdellut minulle…"

"Vannomalla vakuutan, että hän on vieras minulle … hän ihailee lauluani … hän … piti ehkä vähän ulkonäöstäni … mutta hän ei merkitse minulle sen enempää… Olen ehkä haaveksinut hieman … me lauloimme yhdessä … kerran on hän suudellut kättäni … siinä kaikki. Tiedän, että et pidä taiteilijoista … siksi en uskaltanut kertoa sinulle, että hänen piti tulla tänne … sinähän olet ollut niin kova ja paha minua kohtaan…"

Hän loi alas silmänsä salatakseen esiinpyrkiviä kyyneleitä. Hän oli sinä hetkenä niin puhtaan ja viattoman näköinen, että hänen näkönsä oli kuin lievittävää palsamia Eugenin kiihtyneelle mielelle.

"Koetan uskoa sinua", sanoi Eugen lempeämmin, "mutta liittomme on joka tapauksessa purettu. Olin asettanut suhteemme niin korkealle, pidin sen niin pyhänä, että vähempikin kuin kaikkein törkein rikos riitti tekemään sen tyhjäksi silmissäni."

Dora katsahti äkkiä ylös.

"Etkö sinä sitten koskaan ole rikkonut sitä?" kysyi hän matalalla äänellä, ja hänen silmissään välähti kuin uhmaa.

"En, uskallan sanoa, että en ole. Yksikään mies ei ole asettanut avioliittoa korkeammalle, kuin minä tein, pyytäessäni sinua vaimokseni, ja kukaan ei ole hartaammin kuin minä halunnut tehdä vaimoaan onnelliseksi. Mutta minä en ole koskaan huomannut sinun haluavan samaa, en milloinkaan, en edes avioliittomme alku-aikoina ole tuntenut, että sinun hartain halusi olisi tehdä miehesi onnelliseksi. Hitaasti, mutta varmasti on sinun itsekkäisyytesi tappanut rakkauteni, ja kun nyt sinun ajattelemattomuutesi, — käyttääkseni niin lievää sanaa — on mennyt niin pitkälle, että annat liehakoida itseäsi kylpypaikoissa ja käytät hyväksesi minun poissaoloani ottaaksesi vastaan herroja, valehdeltuasi ensin minulle — silloin on mielestäni parasta, että eroamme."

Doran kasvoille nousi hehkuva puna ja hänen silmissään välähti salama.

"Hyvä, olkoon niin!" huudahti hän äkkiä uhmaten ja intohimoisesti, "tiedän, että rakkautesi on loppunut … tiedän sen … sitä ei sinun tarvitse kertoa … sen tappoivat sellaiset vähäpätöiset asiat, kuin että suola-astia ei ollut esillä, tai että ikkunaverho ei ollut alhaalla, kun aurinko paistoi … tai että… Miksi otit minun vaimoksesi? Miksi et ennemmin hankkinut itsellesi hyvää taloudenhoitajatarta? Miksi vaadit, että minä olisin täydellinen? Luuletko, että kukaan maailmassa on täydellinen? Runoutta ja laulua ja kauneutta ja iloa … kaikkea sitä sinä tahdoit … tehdä kotisi yrttitarhaksi, missä kaikki kukoistaisi vain sinua varten… Ja sitten olisi minun pitänyt olla sinun taloudenhoitajasi … ruokkia sinua hyvällä ruualla … parsia liinavaatteita kuten äitisi ja neuloa koniompeluja, kuten sisaresi ja kutoa sukkaa kuin vanha Pilo ja … ja…"

Hän puhui kovalla, värisevällä äänellä ja hänen silmänsä säihkyivät tulta. Mutta Eugen katseli häntä vain pilkallisesti hymyillen. Kumpikaan heistä ei tänä hetkenä voinut väistyä tuumaakaan, he eivät tunteneet muuta kuin palavaa vihaa ja halua puolustaa itseään ja todistaa toisen olevan väärässä.

Äkkiä molemmat hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan oveen päin. He olivat unohtaneet, että ovi oli auki, ja että heidän kiihkeät, vihaiset äänensä saattoivat kuulua läpi koko huoneuston.

Kynnyksellä seisoi Mai pitkässä yöpaidassaan, vaaleat kiharat hulmuten pienten, hienopiirteisten kasvojen ympärillä. Hän seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja katseli ihmetellen ja kauhuissaan vuoroon isää, vuoroon äitiä. Sitten hän meni hitaasti heidän luokseen, tepsutellen pienillä, paljailla jaloillaan, ja hänen hento ruumiinsa keinui kuin kukanvarsi.

"Miksi te riitelette?" kysyi hän moittivalla äänellä.

Kumpikaan heistä ei voinut vastata. Dora tuli purppuranpunaiseksi ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Eugen tuli vieläkin kalpeammaksi ja puristi kovasti sohvan selkämystä, johon nojasi. Hän ei voinut kohdata pikku tyttönsä katsetta, hän tuijotti itsepäisesti hänen kiharoihinsa ja toisteli mielessään: "Miten — miten olen tullut siihen, että tunnen itseni rikolliseksi oman lapseni edessä?"

Pikku Mai kiipesi sohvalle, kiersi toisen kätensä Eugenin ja toisen
Doran kaulaan ja taivutti heidät toistensa puoleen.

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä", sanoi hän juhlallisesti, "suudelkaa nyt toisianne!"

Ja hän painoi heidän päänsä yhteen ja pakoitti heidät suutelemaan toisiaan. Sitten hän eroitti heidät toisistaan ja katseli heitä kysyvästi. Hänen kasvoillaan oli niin surullisen ajatteleva ilme, joka ei ensinkään sopinut hänen nuorelle ijälleen, että sekä Eugen että Dora unohtivat kaikki muut ajatukset ja heidät valtasi hämärä, tuskallinen aavistus.

"Olemme, olemme", vastasi Dora nyyhkyttäen, "rakas pikku tyttöseni … anna anteeksi isälle ja äidille…"

Ja hän painoi tyttösen rintaansa vasten ja peitti itkien hänen kasvonsa suuteloilla.

Mutta Eugen ei voinut puhua sanaakaan; hän otti Main syliinsä, kietoi pitkän yöpaidan hänen ympärilleen ja kantoi hänet takaisin lastenkamariin. Main toinen käsi oli silloin hänen kaulassaan, mutta tyttönen ei painautunut häntä vasten kuten hänen tapansa oli, hän tuijotti suoraan eteensä kuin olisi hän miettinyt selittämätöntä arvoitusta. Eugen olisi mielellään antanut vaikka elämänsä, jos olisi tänä hetkenä saanut tuntea Main helliä hyväilyjä ja kuulla hänen, kuten tavallisesti, kuiskailevan: "pikku, pikku isä", mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan suustaan; hän pani vain Main vuoteeseen, peitti hänet huolellisesti ja kiiruhti sitten omaan huoneeseensa.

Hän tahtoi olla yksin; tämä oli katkerin hetki hänen elämässään; hänestä tuntui, että hän oli kadottanut sekä vaimonsa että lapsensa — Doran ja hänen suhteensa ei enää voinut tulla entiselleen, ja Mai ei enää koskaan voisi rakastaa ja kunnioittaa isäänsä…

Mutta Dora istui yhä vielä salissa, pää käsien nojassa, ja nyyhkytti hiljaa. Mitä pahaa oli hän tehnyt, että näin suuren surun ja häpeän piti tulla hänen osakseen? Ensi kerran elämässään toivoi hän kuolemaa — mitäpä elämällä enää oli hänelle annettavaa, hänen miehensä ei enää rakastanut häntä, hän oli äsken juuri vieraan edessä häväissyt häntä, ja — mikä oli pahinta — hän oli tehnyt omalle lapselleen pahaa, jota ei milloinkaan enää voisi korjata. Hän ei koskaan, koskaan voisi unohtaa ilmettä Main silmissä — hänestä tuntui, kuin nuo lapsensilmät, joissa oli kuvastunut niin syvä suru, eivät enää koskaan saisi takaisin entistä iloista ilmettään… Hän oli pienessä lapsensielussa herättänyt eloon jotain … jotain, jonka olisi pitänyt saada vielä kauan uinua … hän oli herättänyt sen liian aikaisin … hän, lapsen oma äiti…

Hän nousi, pyyhki kyyneleet silmistään ja hiipi lastenkamariin katsomaan, joko Mai nukkui.

Pikku tyttöjen vuoteen takana paloi yölamppu, jonka valo pehmeänä ja hillittynä lankesi pienten nukkujain pörröisille päille. Dora seisoi hetkisen liikkumattomana, katsellen lapsiaan. Mai oli jo nukkunut; hän makasi pää käännettynä sivulle päin, niin että hänen kasvonsa — jotka olivat aivan kuin Eugenin — kuvastuivat selvästi päänalusta vasten; Sonja ja Gertrud makasivat selällään ja tuhisivat, ja pikku Märta oli kuin sotkuinen kerä, josta näkyi vain vaaleat kiharat, punaiset posket ja valkoiset, palleroiset jäsenet.

Miten kauniita he olivat — Dorasta tuntui, että hän ei ollut milloinkaan nähnyt heitä niin viehättävinä kuin tänä hetkenä. Epätoivo, jota hän viimeksi kuluneina tunteina oli kokenut, sai hänet pitämään tätä suloista suruttomuutta, tätä paisuvaa kevätvoimaa jonakin ihmeellisen kauniina … jonakin, joka muistuttaa auringonnousua, kun kaste kimaltelee ja elämän ihanuus avautuu ihmiselle synkän, unettoman yön jälkeen…

Hän meni toisen luota toisen luo ja suuteli heidän lämpöisiä poskiaan ja hymyili kuullessaan, miten he puhkivat kääntyessään puolelta toiselle ja nähdessään, miten he kohottivat silmäluomiaan, sulkeakseen ne heti jälleen. —

Näky oli niin ihastuttava, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun. Äidinrakkaus heräsi voimakkaana hänen rinnassaan, hän risti kätensä kuin nähdessään jotain pyhää ja seisoi kauan vaipuneena lastensa katselemiseen.

Äkkiä hän hätkähti, kuin olisi aave kohonnut hänen eteensä. Erota … olihan hän sanonut, että heidän piti erota … heidän … isän ja äidin…

Hän oli kuulevinaan pikku Main lempeällä, nuhtelevalla äänellä sanovan:
"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä…"

Ja hän puhkesi itkuun ja suuret, katkerat kyyneleet putoilivat pienille suloisille kasvoille, joita hän äsken kuohuvan äidinrakkauden vallassa oli suudellut. Hyvä Jumala — miten oli Eugen saattanut lausua sellaisia sanoja … ja miten oli hän itse hetkeksikään saattanut uskoa niitä…

Erota … miten voi erota, kun on yhdessä antanut elämän neljälle pienelle lapselle ja on luvannut yhdessä hoitaa heitä ja antaa heille joka päivä aamu- ja iltasuukkosen isältä ja äidiltä? Sehän on mahdotonta — mahdotonta.

Ja uusia, ihmeellisiä ajatuksia heräsi hänessä. Mitä on se, kun ihminen rakastaa — rakastaa niin kuin Eugen ja hän kerran rakastivat? Eikö se ole sitä, että tuntee kaiken, mikä elää ja liikkuu sydämessä, niin sanomattoman suurena ja voimakkaana, että se pyrkii esille, sytyttämään uutta elämää? Mutta silloinhan elää itsekin sen uuden elämän mukana, elää sen mukana ijankaikkisesti… Oi, miten suurelta ja ihmeelliseltä se hänestä tuntui… Hän ja Eugen elivät näissä neljässä pienessä olennossa … kaikki, kaikki heissä oli vain häntä ja Eugenia… Ja kun Eugen ja hän kerran kuolevat, jatkuu heidän elämänsä heidän lapsissaan… Ja kun nämä tulevat suuriksi ja saavat omia pieniä lapsia — yhäti elävät Eugen ja Dora uuden elämän mukana… Oi, elämä … ihmeellinen, ihana elämä loputtomine, äärettöminä näköaloinesi! Ja kesken tuskansa ja surunsa hän tunsi äkkiä huumaavaa iloa elämän ja ikuisuuden ihanuudesta… Ei, eihän voinut erota, kun oli niin yhtynyt — vaikka he matkustaisivat maailman ääriin asti, päästäkseen näkemästä toisiaan, eläisivät he sittenkin yhdessä lapsissaan. Kun kaksi ihmistä on kerran rakkaudessa antanut itsensä toinen toiselleen, eivät he enää voi erota — se on rakkauden taivas ja helvetti.

Nyt ymmärsi hän paremmin kuin koskaan ennen, miksi Eugen asetti avioliiton niin korkealle, hän ymmärsi, miksi Eugen kerran oli lausunut: "Avioliitto on minulle sakramentti, ja jos se saa tahran, on koko minun elämäni hukassa." Silloin oli hänestä tuntunut, että Eugen liioitteli, haaveili — mutta ei nyt enää.

Ja hänen oma pikku tyttärensä oli opettanut hänelle tämän.

"Isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä…"

Hän polvistui Main vuoteen ääreen ja alkoi rukoilla hiljaa. Ja tuska, jota hän oli tuntenut, muuttui iloiseksi, ihanaksi toivoksi. Kaikki tulisi jälleen hyväksi… Eugen antaisi hänelle anteeksi — hän rakastaisi lapsiaan, eläisi heidän hyväkseen, hoitaisi kotiaan, pitäisi sen siistinä, järjestyksessä … hänestä tulisi oikea "rouva Täydellinen".

Ja hän hymyili toivehikkaasti ja hänen sydämensä oli täynnä hyviä, jaloja päätöksiä ja uskoa tulevaisuuteen.

Hän nousi ylös ja meni miehensä luo. Mennessään hän rukoili lapsellisen innokkaasti: "Hyvä Jumala, älä anna hänen olla paha minulle, anna hänen tuntea yhtä paljon rakkautta kuin minä tunnen! Miten on mahdollista, että äsken saatoin olla niin vihainen ja sanoa niin pahoja sanoja — minusta tuntuu, kuin yksikään paha ajatus ei enää saattaisi herätä minussa…"

Kun hän tuli Eugenin luo, istui tämä kirjoituspöytänsä ääressä, selkä oveen päin; hän ei liikahtanutkaan, kun Dora astui sisään.

Dora meni hiljaa hänen luokseen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:

"Eugen, tahdotko Main tähden antaa anteeksi, mitä on tapahtunut, tahdotko antaa anteeksi, että olen ollut niin huolimaton ja epäluotettava ja… Tahdotko antaa anteeksi minulle kaikki — lupaan tästälähin tulla toiseksi, paremmaksi ihmiseksi."

Hänen katseensa oli kainon hellä ja säteilevä; Eugenin katse oli synkkä, ja hän vastasi matalalla äänellä:

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa… Main tulee antaa anteeksi … sinulle … minulle … meille molemmille."

"Main tähden — Main tähden saamme kaikki anteeksi, ja kaikki on tuleva toiseksi. Koettakaamme rakkaudessa, Eugen, koeta kärsiä Dora parkaasi … tiedänhän, miten huono olen ja aina tulen olemaan sinun sukusi rinnalla … mutta Main tähden…"

Hän katsoi Eugeniin hellästi ja painoi hyväillen poskensa hänen poskeansa vasten. Mutta Eugen ei vastannut hänen hyväilyynsä. Hän puristi vain heikosti hänen kättään ja hymyili väsyneesti.

"Mikä on tapahtunut, sitä ei voi enää muuttaa", sanoi hän, "Main rakkautta ja kunnioitusta emme saa enää koskaan takaisin. Mutta koettakaamme unohtaa se, mikä on mennyt, ja koettakaamme elää niin, että meidän ei enää tarvitsisi hävetä lastemme edessä."

"Meidän tulee tehdä vielä enemmän, Eugen", sanoi Dora yhtä hellästi kuin äsken, "sinä et saa enää olla ankara ja epäystävällinen minua kohtaan. Muista Main sanoja: 'isien ja äitien pitää aina olla hyviä ystäviä'. Koettakaamme noudattaa pikku tyttömme kehoitusta."

"Niin, koettakaamme…"

Ja hänen kasvojensa ankara ilme suli surumieliseen hymyyn, ja hän veti vaimonsa luokseen ja silitti hyväillen hänen poskeaan.