XVII.
Siitä päivästä alkaen Dora teki, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän koetti koko sydämestään noudattaa Eugenin toivomuksia. Siksi tapahtuikin ensimäisen kerran, että hänen yrityksensä onnistui. "Rouva Täydellistä" ei hänestä tosin koskaan tullut — eikä olisi voinutkaan tulla — hänen liinavaatekaappinsa ja laatikkonsa, hänen keittiönsä ja ruokasäiliönsä eivät olisi koskaan voineet kestää vanhan rouva Blumin arvostelua, ja niin säännöllinen järjestys kuin Blumien kodissa ei hänen kodissaan koskaan vallinnut.
Mutta se ei merkinnyt paljoa, sillä huolimatta ulkonaisesta vajavuudesta tunsi Eugen, että hän koetti tulla paremmaksi; sen saattoi nähdä yhtä selvästi kuin voi kuulla ihmissydämen tykyttävän huonon ja puutteellisen puvun alla, kun vaan kuunteli sitä. Kun Eugen näki, miten lapsellisen innokkaasti Dora koetti tulla hyväksi perheenemännäksi ja parantaa vikojaan, ajatteli hän: "Ehkä olisi hän jo aikoja sitten tehnyt tämän, jos olisin ollut hellempi ja ystävällisempi häntä kohtaan." Ja Dora ajatteli: "Onkohan hän aina huomannut sen? Minun huolimattomuuteni ja uhmailuni ja luottamuksen puutteeniko lienee tehnyt hänet niin ankaraksi minua kohtaan? En tiedä … mutta minusta tuntuu, kuin olisi kaikki toisenlaista nyt kuin ennen."
Siten he nyt tulivat rakkauden taikavoiman kautta yhä lähemmäksi toisiaan, sensijaan, että he ennen itsekkäisyytensä kautta olivat joutuneet yhä kauemmas toisistaan. Ja sensijaan että he ennen olivat etsineet ja liioitelleet toistensa vikoja, koettivat he nyt olla näkemättä virheitä ja etsivät innokkaasti hyviä päätöksiä ja ystävällisiä ajatuksia, joita puhkeili heidän ympärillään kuin kukkia keväällä.
Mutta vasta kun Dora todenteolla alkoi noudattaa järjestystä ja koetti olla suora ja tosi Eugenia kohtaan, huomasi hän, miten vaikeata se oli. Eugen oli täsmällinen kuin kello; jos hän lupasi toimittaa jotain määräajalla, tapahtui se, ja jos hän antoi jonkin tiedon, oli se oikea — kaikki tämä oli yhtä varmaa kuin että kello löi kaksitoista, kun viisarit olivat kahdentoista kohdalla. Ja miten paljon saikaan Dora taistella, ollakseen edes jossain määrin hänen kaltaisensa!
Dora ei katsonut koskaan kelloa, hän unohti usein sekä ajan että paikan laulaessaan, haaveksiessaan, miettiessään kaiken maailman asioita, kun sillävälin kello löi ja aika kului. Ja miten vaikeata hänen olikaan toisinaan olla käyttämättä pientä viekkautta, kun hänen piti saada oma tahtonsa ajetuksi läpi, tahi puhua vilpittömästi ja kiertelemättä, kun kierteleminen oli edullista hänen pyrinnöilleen. "Me olemme erilaiset kuin tuli ja vesi", ajatteli hän, "on yhtä luonnollista, että hän elää kellonmäärän mukaan ja inhoaa kaikkia, jotka eivät ole täydellisiä, kuin että vesi sihisee, tullessaan tekemisiin hillittömän tulen kanssa — ja minun on yhtä välttämätöntä saada elää vapaana, saada liehua mieleni mukaan ja leikkiä veden kanssa, kuin liekin nousta ylöspäin. Mutta meidän ei tule kulkea omia teitämme; on olemassa jotain korkeampaa — korkeampaa — missä tuli ja vesi yhtyvät, tulevat yhdeksi."
Mutta saavuttaakseen tätä "korkeampaa", joka loi uutta valoa hänen elämäänsä ja yksinäisinä hetkinä täytti hänet salaisella onnella, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, ei hän ainoastaan koettanut tulla hyväksi vaimoksi Eugenille, vaan myöskin kiihkeästi halusi saada pikku Main mielestä hävitetyksi muiston siitä illasta, jolloin hän oli nähnyt isän ja äidin seisovan vihollisina toisiaan vastaan.
Sillä hänen mielestään ei Mai enää sen illan jälkeen ollut samanlainen kuin ennen. Hänen kasvonsa eivät enää säteilleet päivänpaistetta, ja hänen silmissään ei enää ollut sama iloinen, huoleton lapsenkatse kuin ennen. Ja sen katseen, jonka Eugen ja hän olivat karkoittaneet, sen tahtoi Dora saada esiin jälleen, sen vuoksi hän taisteli itsensä kanssa, kaikkia vikojaan ja puutteitaan vastaan, taisteli, jottei Eugenin enää milloinkaan tarvitsisi olla vihaisen ja tyytymättömän näköinen eikä Main enää milloinkaan tarvitsisi nähdä muuta kuin iloa ja sopusointua kodissaan.
Mutta tämän pyrkimyksen ohella vaivasi häntä samalla tuskallinen aavistus, jota hän ei voinut karkoittaa. Iltasin, kun lapset olivat paneutuneet maata ja hän oli lukenut rukouksen heidän kanssaan, näytti hänestä, kun hän seisoi katsellen heitä, kuin tämä aavistus olisi saanut muodon, se laskeutui synkkänä varjona Main vuoteelle ja hän väänteli käsiään, tuntien ahdistavaa tuskaa. Ja unessa tämä aavistus ilmeni synkkinä, kummallisina kuvina, joiden muisto sitten päivällä seurasi häntä kuin surumielinen sävel.
Hän ajatteli, mahtoivatko Eugeniakin vaivata samanlaiset ajatukset. Hän oli kyllä synkkä ja alakuloinen — synkkä ja alakuloinen, vaikka he eivät olleet koskaan olleet niin onnellisia keskenään kuin nyt. Eikä hän myöskään leikkinyt lasten kanssa kuten ennen. Hän oli ystävällinen, lempeä, paljon vähemmän vaativa kuin ennen, mutta hän ei näyttänyt onnelliselta.
"Tiedätkö, Eugen", sanoi Dora eräänä iltana, kun he istuivat yhdessä, "on eräs ajatus, joka ei anna minulle rauhaa. Olisin mielelläni tahtonut salata sen, tukahduttaa sen, mutta en voi — ja on niin raskasta kulkea yksin ajatuksineen…"
Eugen ei vastannut, mutta hän ymmärsi heti, että Dora nyt aikoi puhua juuri siitä, mitä hän itsekin aina ajatteli.
Dora katsahti Eugeniin.
"Luulen, että Mai otetaan meiltä pois", kuiskasi hän.
Eugen kohautti olkapäitään ja vastasi tylysti:
"Miksi vaivaat itseäsi synkillä ajatuksilla? Se on niin naisten tapaista, heillä täytyy aina olla takeita tulevaisuudesta, muuten ei heidän ole hyvä olla… Jos heillä ei ole oikeita suruja, nauttivat he kuvitelluista… Eihän meillä ole syytä pelätä, onhan tyttö terve ja reipas…"
Mutta hänen puhuessaan tulivat hänen kasvonsa yhä kalpeammiksi ja hänen äänensä yhä kovemmaksi ja karkeammaksi. Dora hymyili surumielisesti; hän tiesi hyvin, mitä tämän teeskennellyn välinpitämättömän puhetavan alla piili.
"Enpä oikein osaa sanoa, miksi sitä ajattelen, mutta voin vakuuttaa, että se ei ole kärsimyksistä nauttimista; se ei ole minun tapaistani, vaikka olenkin nainen. Kenties on äkillinen heräämiseni tehnyt minut niin selvänäköiseksi", lisäsi hän miettivän näköisenä.
"Heräämisesi?"
"Niin, sillä minä nukuin ennen, nukuin siihen hetkeen saakka, jolloin seisoin lasteni vuoteitten ääressä tuona iltana ja ajattelin, että — että minun pitäisi erota heistä. Silloin heräsin, pääsin selville itsestäni … sinusta … meidän suhteestamme … koko elämästä. Kerronko sinulle, minkälaista unta näin viime yönä, tahdotko kuulla … tiedäthän, että minä ja koko sukumme näemme tosia unia — muistatko, minkälaista unta näin ennenkuin Sonja syntyi ja ennenkuin isäsi kuoli?"
"Muistan … en", vastasi Eugen lyhyesti ja kiihtyneenä.
"Minusta tuntui, että sinä ja minä seisoimme yhdessä korkealla vuorella", alkoi Dora, katsomatta Eugeniin, "allamme oli laakso, ja ympärillämme oli paljon ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Laaksossa juoksenteli pieni hevonen, pieni kaunis varsa, joka piehtaroi nurmikolla ja hirnui ilosta. 'Miten suuresti se nauttiikaan vapaudestaan', ajattelin minä, 'ja kuitenkin se on niin hyvä ja tottelevainen, että jos joku huutaa sitä luokseen, tulee se heti. Oi, jospa ei kukaan huutaisi sitä!' Ymmärsin niin selvästi, että se nautti yli kaiken vapaudestaan, mutta oli kuitenkin niin tottelevainen… Samassa kuulin sinun huutavan sitä. 'Oi, älä mene, älä mene, pieni, tottelevainen hevonen', ajattelin minä. Mutta samassa minusta tuntui, että minunkin piti kutsua sitä, koska sinäkin kutsuit. Silloin näin sen lähtevän laukkaamaan vuorta ylös. Tunsin syvää surua tuon pienen hevosen tähden, ja kun käännyin sinuun päin, näin, että olit kalmankalpea — aivan kuin nyt. Seisoin ja odotin — ja kaikki ympärillämme odottivat… Äkkiä kaikui huuto koko laaksossa, pieni, tottelevainen hevonen syöksyi rinnettä alas ja murskaantui… Kohta sen jälkeen seisoimme — sinä ja minä ja Regina täti ja Pilo neiti ja paljon muita ihmisiä — suuren, kummallisen pesuvadin ympärillä … me pesimme käsiämme … oli aivan pimeätä, mutta minä tiesin kumminkin, että pesimme itseämme pienen, tottelevaisen hevonen veressä… Ja…"
"Ole vaiti … ole vaiti", keskeytti Eugen kiihkeästi, "en tahdo kuulla enempää, en…"
Ja hän peitti kasvonsa käsillään ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, pää käsien varassa.
Dora ei puhunut mitään; hän oli hiljaa ja ajatteli untaan. Kun Eugen vihdoin katsoi ylös, oli hän jälleen kylmä ja tyyni.
"En ymmärrä, mitä tuolla unella on Main kanssa tekemistä", sanoi hän, hymyillen epäilevästi.
"Ymmärrät hyvinkin", vastasi Dora surumielisesti. "Me, sinä ja minä, ajoimme pienen kauniin varsamme, pikku Main, vuorelle, joka oli hänelle liian jyrkkä… Kun hän tuona iltana näki isän ja äidin toistensa vihamiehinä, sai hän nähdä ja ymmärtää elämää, enemmän kuin pieni lapsensydän jaksaa kestää… En unohda koskaan hänen katsettaan … sellainen katse menee sydämen sisimpään … siten katsoo ainoastaan se, joka on 'nähnyt Jehovan'… Ja sellaiset", lisäsi hän matalalla, värisevällä äänellä, "sellaiset kuolevat…"
"Mielikuvitusta!" vastasi Eugen ja kohautti olkapäitään. Mutta hän oli vieläkin kalpeampi kuin Dora ja hän ajatteli: "Niin se on, aivan niin … me olemme tappaneet pienen, kauniin varsamme … me saamme rangaistuksen itsekkäisyydestämme … meidän syntimme sovitetaan hänen verellään… Tietysti — olenhan aina tiennyt … olen aina uskonut, että tulisin kadottamaan Main; — se on elämän laki, että mitä enin rakastaa, sen kadottaa … ja mihin enin luottaa, se pettää…"
Hän lähti Doran luota ja meni omaan huoneeseensa. Kun hän hetkistä myöhemmin tuli juomaan teetä, alkoi hän puhella harvinaisen innokkaasti. Hän lausui paljon kummallisia väitteitä, kuten että kaikkien naisten pitäisi jonkun aikaa työskennellä pankeissa tahi konttoreissa, oppiakseen hallitsemaan tunne-elämäänsä, ja kun Dora jokseenkin laimeasti vastusti häntä, keskeytti hän hänet aiheettoman kiihkeästi, esitti toisia todistuksia toistensa jälkeen, puhui kiihkeästi ja kovalla äänellä ja teki Doran vastaväitteistä mitä kummallisimpia johtopäätöksiä.
"Mutta enhän tarkoittanut sitä", vastasi Dora vihdoin hieman harmistuneena.
"Kyllä", ja taas hän esitti pitkän sarjan todistuksia, "juuri niin naiset aina tekevät … he uneksivat ja puhuvat asioista ylimalkaisesti … koeta pysyä asiassa… Minä sanon…"
Ja hän jatkoi kuten äsken, kiihkeästi ja ärtyisesti.
Dora ei vastannut enää. Hän ymmärsi, miksi, Eugen oli niin kummallinen, ja hän tunsi syvää sääliä. Hän ei kuunnellut, mitä Eugen sanoi, hän näki vain hänen kalpeat kasvonsa ja kuuli hänen äänensä karkean, kovan soinnun, jolla hän tahtoi huumata tuskaansa. Eugen parka, hänen olisi vielä vaikeampi kuin Doran kestää sitä, että Mai otettiin heiltä pois!
Mutta päivät kuluivat, ja muisto siitä, mitä oli tapahtunut, alkoi vähitellen hälvetä. Dora ei enää puhunut asiasta, hän näki, että Eugen ei sietänyt kuulla puhuttavan siitä. Eugen oli muutenkin tähän aikaan synkkä ja raskasmielinen, ja Dora ei koskaan, kuten ennen, saanut häntä iloiseksi laulullaan ja leikinlaskullaan.
Uudenvuoden tienoissa julkaistiin Lisbetin ja tohtori Ernst Viederin kihlaus, ja häät aiottiin pitää syksyllä. Eräänä aamuna, vähää ennen kuin Eugenin piti lähteä työhönsä, tuli hän Doran luo ja sanoi hieman hämillään:
"Puhuimme kerran Lisbetin naimisiin menosta, ja kuten muistanet, lupasin silloin muutamilla ehdoilla auttaa häntä myötäjäisten hankkimisessa. Nyt annamme kuitenkin näiden ehtojen raueta; otaksun että sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että heti paikalla annamme hänelle tuhat kruunua."
Dora punastui ilosta, hänen silmänsä kostuivat ja hän kietoi kätensä
Eugenin kaulaan.
"Oi, rakas Eugen, miten hyvä olet! Jospa tietäisit, miten onnellisiksi teet meidät! Ajattelehan, tuhat kruunua … niin paljon rahaa…"
Eugen hymyili hänen lapselliselle innolleen. "Hyvä ystävä, ei se nyt niin kovin paljon ole! Tuhannella kruunulla ei päästä pitkälle, kun on kysymys talouden perustamisesta."
Dora nauroi ja nipisti häntä leikillä korvasta. "Sinä yläluokan ihminen! sinä luulet että ei voi istua tuolilla, joka on maksanut vähemmän kuin sata kruunua! Tiedätkö, mitä Lisbet tekee? Hän on eräältä maalaispuusepältä tilannut pieniä puutuolia, jotka maksavat 1 kr. 25 äyriä kappale, ja ne hän maalaa ja vernissaa itse. Ja sitten hän ostaa karkeaa liinakangasta ja neuloo siitä itse ikkunaverhot ja pöytäliinat. Mutta kaikki on niin valoisaa ja kaunista hänen pienissä huoneissaan, että tekisi mieli huutaa ilosta."
"Sehän on hyvä, se", sanoi Eugen. "Vakuutan sinulle, että olen hyvin iloinen, kun voimme edes jollain tavalla auttaa Lisbetiä. Hän on todellakin hyvin vaatimaton ja hyvä tyttö, niin hullunkurinen kuin hän toisinaan onkin."
"Hän on hyvä ja hullunkurinen, juuri sitä hän on", vastasi Dora nauraen, "ja sinulla on täysi syy tuntea itsesi iloiseksi, rakas Eugen, sillä ei mikään maailmassa ole niin hauskaa kuin tehdä toisia ihmisiä onnellisiksi!"
Ja hän kietoi vielä kerran kätensä Eugenin kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja poskille, kerran toisensa perästä, kuten hänen oli tapana tehdä, ja Eugen vastasi hänen suuteloihinsa onnellisesti hymyillen.
Myöhemmin päivällä Dora kiiruhti vanhempiensa kotiin kertomaan onnesta, mikä oli tullut Lisbetin osaksi.
Lisbet vaipui sanoman kuultuaan tuolille ja istui siinä kotvan aikaa äänettömänä, kädet hervottomina riippuen sivuilla, pää kallellaan ja silmät kyynelissä.
"Ja tämän tekee 'amiraali'!" huudahti hän vihdoin, kun oli ehtinyt tyyntyä. "Oi, miten hirveitä tulisia hiiliä…"
Ja tarttui nauraen ja voivotellen molemmin käsin päähänsä.
"Oi — voi — voi", valitteli hän, "polttaa … kirvelee! Mutta polttaa suloisesti!"
"Siinä nyt näet!" sanoi Dora mielissään, "et ole koskaan tahtonut tunnustaa, miten hyvä Eugen on. Se on sinulle parahiksi!"
"Onhan se, onhan se, on aivan oikein minulle, että saan tuhat kruunua rangaistukseksi. Ajattelehan, jos kaikista rikoksista olisi niin oivalliset rangaistukset, miten hauskaa olisikaan rikollisilla! Oi, voi, voi, miten onnellinen olen!"
Ja hän nauroi, ja muut yhtyivät hänen nauruunsa, yhtä iloisina kuin hän.
Kun Lisbet oli saanut valmiiksi pienen kotinsa, missä hän oli järjestänyt, maalannut ja neulonut kaiken itse, piti Eugenin tulla sitä katsomaan.
"Tämä on todellakin hyvin sievä", sanoi hän, kun Lisbet punaisena ja onnellisena oli näytellyt hänelle kaiken, "oikea pieni pesä — kunhan vain tulisit onnelliseksi täällä, rakas Lisbet", lisäsi hän, tukahduttaen huokauksen.
"Kiitos, hyvä Eugen, kyllä minä tulen onnelliseksi", vastasi Lisbet vakaumuksella, "tulkoon vaan suruja ja ikävyyksiä toisinaan, täytyyhän niitäkin tulla", lisäsi hän viisastelevasti, "kun vaan rakastamme toisiamme, tulemme kyllä onnellisiksi."
Eugen ei vastannut; hän ajatteli, että yhtä usein on ihminen onneton, vaikka hän rakastaa. —
Kului vuosi; Lisbetin häät olivat syksyllä, ja pienen pesän täyttivät iloiset, riemulliset laulunliverrykset. Mitään muuta erikoista ei tapahtunut; varjo, joka oli langennut pikku Main kevätpäiville, näytti katoavan, hän tuli jälleen entiselleen ja hänen silmänsä saivat entisen "lapsenkatseensa". Eugenin ja hänen suhteensa tuli jälleen yhtä helläksi ja sydämelliseksi kuin ennenkin. Painostava häpeän tunne ja omantunnon vaivat, joita Eugen oli tuntenut tuosta onnettomasta illasta alkaen, sairaloinen suru sen johdosta, että hän oli kadottanut Main rakkauden ja että Main hyväilyt eivät olleet yhtä helliä kuin ennen, katosivat vähitellen, ja hän saattoi taas olla oma itsensä Main seurassa.
Mai oli kasvanut paljon kuluneen vuoden aikana; toiset tytöt olivat lyhytkasvuisia kuten Eugen ja Dora, mutta Mai oli pitkä ja hento, hänellä oli hienot, kauniit jäsenet ja hänen silmänsä olivat siniset ja kirkkaat kuin kaksi metsälampea. Hän muistutti Eugenin tätejä, kauniita Blumin neitejä, jotka aikoinaan olivat Tukholman enin ihailtuja naisia, jotka tanssivat prinssien kanssa ja joita kreivit ja paroonit hakkailivat.
"Hänestä tulee kaunotar", sanoi isoäiti hyvillään, "hän on aivan Blumien näköinen, ja sitäpaitsi on hän Doralta perinyt hänen kauniin hipiänsä ja tukkansa. Mutta ole varovainen, rakas Eugen, älä hemmoittele häntä. Sinä et tiedä itsekään, että Mai hallitsee koko teidän kotianne. Se ei käy laatuun."
"Pitänee koettaa tulla ankarammaksi", vastasi Eugen hymyillen leppoisasti. "Mutta en todellakaan ymmärrä, miten se käy päinsä Main suhteen, ja mistä minun pitää kurittaa häntä — hän ei ole niinkuin muut lapset…"
"Siinä nyt näet, miten sokea olet!" huudahti rouva Blum voitoniloisena, "et kai voine tosissasi väittää, että kahdeksanvuotiaalla lapsella ei olisi vikoja?"
"En, tietysti en … olen ehkä ollut liian myöntyväinen Main suhteen… pitänee ruveta ankarammaksi", vastasi Eugen miettivän näköisenä.
Ja hän koetti pitää päätöksensä ja laati viisaita suunnitelmia, joiden mukaan hän aikoi kasvattaa Maita. Hän aikoi vähentää lahjoja, esiintyä isällisen arvokkaasti j.n.e.
Mutta kun pikku Mai suurin, ihmettelevin silmin ja lempeän moittiva ilme kasvoillaan kuunteli outoa puhetta säästäväisyydestä ja kieltäytymisen välttämättömyydestä, tulivat hänen todistuksensa heti hapuileviksi ja epävarmoiksi, ja lopuksi hän tavallisesti otti Main syliinsä ja hyväili häntä tavalla, josta voi ymmärtää hänen ennen kaikkea haluavan sovintoa, ja jota viisas pikku tyttö piti erittäin lupaavana tuleviin toivomuksiin nähden. —
Eräänä yönä, marraskuussa, heti Lisbetin häitten jälkeen, heräsi Dora äkkiä siihen, että joku seisoi hänen vuoteensa ääressä ja puhutteli häntä kuiskaten. Säikähtyneenä, unenpöpperössä hän nousi istumaan ja haparoi kynttilää. Silloin hän kuuli pimeässä pienen tutun äänen käheästi kuiskaavan: "Isän pikku Mai on kipeä — kaulaan koskee." Vapisevin käsin sytytti Dora kynttilän; siinä seisoi Mai valkeassa yöpaidassaan ja katseli häntä vakavasti, melkein nuhtelevasti.
"Herää, Eugen, herää — nyt se tulee!" huudahti Dora ja tarttui Eugenin käsivarteen. Sitten hän nousi kiireesti sängystä, kääri peitteen pikku tytön ympärille ja otti hänet syliinsä.
"Mihin koskee, rakas, pikku lapseni, oma kultani, sydänkäpyseni?"
Ja hän suuteli hellästi pikku tytön käsiä ja kasvoja ja kasteli ne kyynelillä.
"Tähän — kaulaan", kuiskasi Mai ja osoitti kaulaansa, "Mai ei voi niellä."
Sillävälin oli Eugen herännyt ja noussut ylös. Dora katsahti häneen tuskallisen pelokkaasti, hän oli kalmankalpea ja hänen kätensä vapisi, kun hän hyväili Maita ja samoin kuin Dorakin kyseli, mikä paikka oli kipeä.
"Vie hänet sänkyyn, Eugen", sanoi Dora, "minä herätän Marin, että saamme hänelle kuumaa vettä."
Eugen otti pikku tytön syliinsä, kantoi hänet lastenkamariin ja asetti varovasti vuoteeseen. Vähän ajan perästä toi Mari kuumaa vettä; Dora antoi Main juoda sitä ja pani sitten kylmiä kääreitä hänen kaulaansa.
Eugen seisoi vieressä ja katseli Maita. Hänen mielestään oli Mai muuttunut paljon viime tunteina, hänen silmänsä olivat sameat ja hän vaikeroi monta kertaa. Ja eilen illalla, kun Eugen sanoi hänelle hyvää yötä, oli hän aivan terve!
"Etkö ollut kipeä jo eilen illalla, tyttöseni?" kysyi hän ja siveli hyväillen kädellään hänen otsaansa.
"Olin vähän … kaula oli kipeä."
"Miksi et puhunut siitä?" jatkoi Eugen moittien.
Mai ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi:
"Pelkäsin, että isä ja äiti pahastuisivat…"
Eugen kääntyi äkkiä poispäin. "Pieni tottelevainen hevonen", ajatteli hän, "tietysti hän kuolee — tietysti … on parasta, että en antaudu toivomusten valtaan … tietysti hän kuolee … tietysti…"
Ja hän toisteli näitä sanoja siksi kunnes hänestä tuntui, että hän oli alistunut tähän välttämättömyyteen ja kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat jäykistyneet.
"Soitammeko heti lääkärille?" sanoi hän vihdoin ääneen, ja hänen äänensä oli niin kummallisen kylmä ja välinpitämätön, että hän itsekin säikähti.
"Emme vielä", vastasi Dora, "kellohan on jo yli viiden, ei ole enää kuin muutama tunti aamuun. Heti aamulla soitamme."
Eugen ei vastannut, ja Dora ja hän istuivat seuraten kaikkia hänen liikkeitään. Mai oli nukahtanut, mutta hänen rintansa kohoili raskaasti ja hän valitteli nukkuessaan. He huomasivat, että hänen oli hyvin vaikeata hengittää.
Kun lääkäri, joka oli Eugenin vanha ystävä ja talon perhelääkäri, tuossa kymmenen tienoissa saapui, sanoi hän heti pelkäävänsä, että Mailla oli kurkkumätä. Toisten lasten piti sen tähden muuttaa isoäidin luo, ja sepä täytti heidät, huolimatta surusta, jota he tunsivat Main sairauden johdosta, juhlallisella ilolla. Oli ihmeellistä, että he saivat asua, oikein asua isoäidin luona — Berglund ja mamseli Bendelin ja isoäidin piironki ja sokerilaatikko olivat ilmiöitä, jotka lähinnä muistuttivat satuja ja ihmeellisiä kertomuksia. Ja katkerat kyyneleet, joita he itkivät erotessaan Maista, kuivuivat pian, kun he pääsivät näkemään ihmeitä, joita oli isoäidin luona.
Mutta pikku Mai makasi vuoteessaan raukeana ja polttavan kuumana, ja kurkku niin turvonneena, että hän ei voinut nauttia mitään. Eikä hän tahtonutkaan mitään, hän oli iloinen, kun sai maata silmät ummessa ja pitää kädessään isän tahi äidin kättä, mieluummin molempien. Bakteorolooginen tutkimus osoitti, että Maissa oli kurkkumätä, niinkuin tohtori oli arvellut. Main vanhemmat ottivat vastaan tämän tiedon näennäisesti tyyninä; he olivat alusta alkaen pelänneet pahinta.
Mutta Eugen vastusti jyrkästi tohtorin ehdotusta, että Mai vietäisiin kulkutautien sairaalaan. Hän tahtoi pitää Main kotona, maksoi mitä maksoi. Niinpä järjestettiin sänkykamari ja lastenkamari sairashuoneiksi, Mai eristettiin sinne kahden sairaanhoitajattaren kanssa, ja Eugen ja Dora muuttivat asumaan Eugenin huoneeseen.
Nyt seurasi raskas aika. Dora ei muistanut koskaan nähneensä Eugenia niin synkkänä kuin nyt; hän oli kuin kivettynyt, ja koskaan ei näkynyt hymyilyn merkkiäkään hänen kalpeilla kasvoillaan. Doran mieleen johtui tarina, jonka hän oli kerran kuullut: kaukana meressä oli kallio, joka oli näöltään kuin naisen pää; kerran muinaisaikoina oli eräs äiti siinä nähnyt lapsensa hukkuvan, ja sitten hän istui siinä yöt päivät, tuijottaen syvyyteen, kunnes hänen kasvonsa kivettyivät ja hänen täytyi istua siinä, vuosisata toisensa jälkeen, äärettömässä surumielisyydessä tuijottaen syvyyteen. Niinkö kävisi Eugeninkin? Jäykistyisikö hänkin, kivettyisikö hänkin surusta, jos Mai kuolisi?
"Älä sure niin, oma armaani", sanoi hän kainon hellästi, "koeta taipua
Jumalan tahtoon…"
"En voi, Dora", vastasi Eugen synkästi, "olisin voinut kestää mitä muuta hyvänsä, mutta en tätä…"
"Olisitko ennemmin tahtonut menettää minut?" kysyi Dora hymyillen surumielisesti.
"Olisin", vastasi Eugen häikäilemättä, "sillä silloin en olisi tuntenut itseäni sinun murhaajaksesi, mutta jos Mai kuolee, tunnen, että minä olen hänet murhannut. Uskon uneesi, Dora, uskon, että me olemme tappaneet hänet … sisällisellä, salaperäisellä tavalla … olimme kelvottomat olemaan hänen vanhempiansa … sellainen lapsi kuin hän ei voi säilyttää niin inhoittavaa lapsuudenmuistoa … muistoa isästä ja äidistä, jotka…"
"Mutta jos ajattelet niin, Eugen", sanoi Dora lempeästi, "silloinhan sinun ei pitäisi kapinoida Jumalaa vastaan, vaan ajatella, että Main kuolema on oikeudenmukainen rangaistus…"
"Niin juuri ajattelenkin. Ja siksi en voi koskaan antaa anteeksi itselleni."
"Mutta ehkä Jumala voi antaa anteeksi sinulle."
"Ehkäpä", vastasi Eugen, kohottaen epäilevästi olkapäitään, "mutta minä en voi antaa anteeksi itselleni. Enkä voi antaa anteeksi sinulle … että me olemme eläneet niin, että olemme vahingoittaneet omaa lastamme … lasta, jonka tien olisin tahtonut kukilla siroittaa … niin, niin, älkäämme puhuko siitä nyt… Jos Mai kuolee, on minun elämäni hukassa…"
Doraa puistatti, mutta hän ei virkkanut mitään; hän ymmärsi, että niinkauan kuin Eugen oli tällä mielellä, eivät hänen sanansa voineet lohduttaa häntä.
Mutta lopuksi tuli noihin jäykkiin, kalpeihin kasvoihin kuitenkin eloa; tuli hetki, jolloin lääkäri, ennemmin kuin oli itsekään uskonut, saattoi ilosta loistaen ilmoittaa ilosta loistaville vanhemmille, että taudin valta oli murrettu ja heidän lemmikkinsä pelastettu.
Kolmen viikon kuluttua oli tartunnan vaara ohi, sairaanhoitajatar lähti pois, ja Main sisaret saivat tulla jälleen kotiin.
Oli ilon ja riemun päivä kun pikku tytöt, iloisina ja vallattomina kuin irti päästetyt linnunpojat, hyppelivät Main ympärillä ja nimittelivät häntä kaikilla lempinimillä, joita olivat antaneet hänelle: "Kevätkukka … pikku Mai … isän pikku Mai." Ja he suutelivat häntä, suutelivat hänen käsiään ja käsivarsiaan ja kasvojaan ja tanssivat ilosta hänen ympärillään. He eivät tienneet, mitä hyvää olisivat tehneet hänelle, hänen piti saada lahjaksi heidän rakkaimmat leikkikalunsa. "Pumpedump" raahasi hänen luokseen Rosan, nenättömän nuken, jonka toinen käsi oli poikki, nosti sen hänen syliinsä ja sanoi: "Saat hyvän, hyvän Josani!" Mai ei suurestikaan ihastunut lahjasta; "Pumpedumpin" rikkinäiset leikkikalut eivät miellyttäneet säntillistä pikku tyttöä, mutta sitä hän ei hennonnut sanoa siskolle. Vihdoin hän keksi keinon. Hän sanoi: "Kiitos, pikku Märta, mutta on parasta, että pidät itse Rosan, sillä lasten ei tule koskaan vaihtaa äitiä." Ja hän antoi Rosan omistajalleen, joka painoi sen hellästi rintaansa vasten, kasvot loistaen ilosta. Mutta silloin piti Main saada ainakin hänen lähinnä paras leikkikalunsa! Ja hän haki rikkinäisten leikkikalujensa joukosta sopivaa lahjaa, kunnes löysi hännättömän koiran, jonka Mai sen suhteellisesti vähäpätöisen vamman takia katsoi olevansa velvollinen ottamaan vastaan.
Pikku Main piti vielä olla hyvin varovainen, hän ei saanut tehdä äkillisiä liikkeitä eikä kävellä paljon. Senvuoksi kantoi Eugen häntä aina, kun hän oli kotona, ja hänestä tuntui, että hän ei ollut koskaan kantanut niin kevyttä ja suloista taakkaa.
"Oletko iloinen, kun saat olla isän luona, armaani?" kysyi hän eräänä iltapäivänä, kun Mai istui hänen sylissään ja pikku sisaret hyppivät ja leikkivät hänen ympärillään.
Hän silitti Main poskea ja katsoi hänen silmiinsä hellästi, melkein arasti.
Mai naurahti lapsellisen veitikkamaisesti ja kietoi kätensä isän kaulaan.
"Tietysti olen iloinen, kun saan olla oman rakkaan, rakkaan isäni luona", kuiskasi hän ja painoi päänsä Eugenin rintaa vasten.
Eugen painoi hänet sydäntään vasten; hän uskalsi tuskin hengittää, peläten että hänen hengityksensä vaivaisi lasta, joka istui kokoonkyyristyneenä hänen sylissään. Hän ei ollut koskaan — ei edes silloin, kun elämä antoi hänelle runsaimmat antimensa, ei silloin, kun hän toi Doran kotiinsa vaimonaan, eikä silloin, kun hän ensi kerran tunsi isän iloa — tuntenut sellaista onnea kuin nyt. Hän katseli tuota pientä olentoa kuin suurta, ihmeellistä lahjaa — hän ei voinut tarpeekseen ihailla noita pieniä käsiä, noita suuria orvokinsinisiä silmiä ja pieniä, hienoja kasvoja. Tänä hetkenä hänestä tuntui, kuin olisi hän saanut Main täydellisesti takaisin; Main silmissä oli sama hymyilevä lapsenkatse kuin ennenkin, väkinäisyys, joka oli ollut hänen rakkaudessaan, oli poissa, hän oli saanut lemmikkinsä takaisin, ja menneisyyden muistot tukahdutti nykyhetken suloisuus.
Ja hänen rinnastaan kohosi lapsellisen nöyrä rukous:
"Oi Jumala, anna anteeksi, anna anteeksi minun syntini!"
Main parantuminen näytti edistyvän tasaisesti ja tuotti iloa ei ainoastaan isälle ja äidille ja sisarille, vaan kaikille sukulaisille, jotka kilvan rakastivat, ihailivat ja hemmottelivat häntä. Itse isoäitikin, jolla oli niin ankarat mielipiteet kasvatuksesta, otti osaa yleiseen ihailuun; Mai puolestaan otti vastaan kaiken kuin pieni prinsessa, jonka mielestä on aivan luonnollista, että häntä ihaillaan.
Ainoa, joka ei tuntenut iloa, oli Dora, tuo muuten niin iloinen, huoleton Dora. Hän ei luottanut Main parantumiseen, hänen äidinsydämensä aavisti jotain, jota muut eivät aavistaneet. "Miten he voivat olla niin iloisia", ajatteli hän, "miten voi Eugenkin olla niin iloinen … eikö hän näe varjoa, joka Maita seuraa … eikö hän näe, mikä kirkkaus hänen kasvoiltaan hohtaa…?"
Kun Dora eräänä iltapäivänä oli pienokaisten luona lastenkamarissa, huomasi hän, että Mai oli harvinaisen kalpea eikä ottanut osaa sisarten puheluun ja leikkeihin kuten tavallisesti.
"Mikä sinun on, armaani?" kysyi Dora ja silitteli pienokaisen kalpeaa poskea, "olet niin hiljaa, — voitko pahoin?"
"En", vastasi Mai hymyillen, "mutta minusta on hauskinta katsella, kun nuo toiset lapset leikkivät."
Dora ei vastannut; hän kääntyi äkkiä poispäin, salatakseen kyyneleitään, ja ajatteli: "Niin ei puhu se, joka palaa takaisin elämän iloon…"
Vähän ajan perästä ei Mai näyttänyt välittävän edes toisten lasten leikeistä, hän istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä ilmeettömin, samein silmin. Kun Dora koetteli hänen käsiään, olivat ne jääkylmät.
"Etkö tahdo mennä maata, lapseni?" kysyi hän.
"Kyllä, kiitos", vastasi Mai, "olen niin väsynyt … niin väsynyt…"
Dora soitti Maria, joka riisui Main ja pani hänet vuoteeseen. Pikku tyttö oli yhä vielä vaiti, kun hän oli päässyt vuoteeseen, sulki hän silmänsä ja makasi pitkän aikaa liikkumattomana, kalpeana. Sitten hän avasi pari kertaa hitaasti silmäluomensa ja katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin etsien jotain.
"Tahdotko jotain — etsitkö jotain?" kuiskasi Dora.
"En", vastasi Mai ja sulki jälleen silmänsä. Dora huokasi syvään ja raskaasti. Itse hän arveli voivansa kestää Main menettämisen, hän oli jo taistellut loppuun taistelunsa — mutta Eugen!… Hän olisi tahtonut antaa elämänsä, vapauttaakseen Eugenin iskusta, joka häntä pian kohtaisi.
Suru sydämessä meni hän Eugenin luo. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä tehden työtä, ja kun Dora tuli sisään ja meni hänen luokseen, nyökkäsi hän ainoastaan hajamielisesti päätään. Dora ei sanonut mitään, hän pani vain kätensä Eugenin kaulaan ja hyväili häntä hiljaa.
Eugen katsahti äkkiä ylös; Doran hyväilyssä oli jotain erikoista, jotain hellää ja sääliväistä, jonka hän heti tajusi. Ja kun hän näki hänen kasvonsa, ymmärsi hän heti, mitä tämä hyväily merkitsi.
"Miten Mai voi?" kysäisi hän äkkiä.
"Hän — ei voi hyvin."
"Mikä hänen on?" jatkoi Eugen ja nousi kiivaasti tuolilta.
"En oikein tiedä … hän on väsynyt ja kalpea… Luulen että on parasta heti soittaa lääkärille."
"Onko hänen tilansa niin vaarallinen?" kysyi Eugen ja nieleksi hermostuneesti, voittaakseen mielenliikutustaan, "liioittelet … se ei ole mahdollista … olihan hän vielä hetki sitten terve ja reipas."
Hän puhui yhä kiihkeämmin, voittaakseen tuskaa, joka oli vähällä tukahduttaa hänet.
"Tule, niin saat nähdä!"
"Tulen, tulen heti — mene sinä edeltäpäin…"
Ja hän kääntyi pöytään päin ja järjesti hermostuneena papereitaan. Dora huokasi — Eugen parka — miten saattaisi hän kestää sen?…
Heti kun Dora oli mennyt, riensi Eugen etehiseen ja soitti lääkärille.
Sitten hän meni lastenkamariin Main luo.
Pikku tyttö näytti nukkuvan, hän makasi liikkumattomana, silmät ummessa. Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen häntä.
"Näetkö, että hän on muuttunut?" kuiskasi Dora.
"Näen."
Eugen ei sanonut enää mitään, hän istuutui vuoteen ääreen ja tuijotti synkästi eteensä, pää käden varassa. Nyt kolkutti kohtalo ovea — nyt se kuitenkin tulisi…
Vähän ajan perästä tuli tohtori. Hän teki muutamia kysymyksiä, mutta Dora ymmärsi heti hänen katseestaan, että hän ilman niitäkin tiesi, mikä lapsella oli. Hän toimitti kuitenkin tarkan tutkimuksen, ja tutki etenkin Main sydäntä ja keuhkoja. Sitä tehdessään hän pudisteli päätään, ja Dora kuuli hänen puoliääneen sanovan: "kurkkumätä sydän." Sitten hän laski Main takaisin vuoteelle ja katseli häntä tarkkaan. Mai avasi silmänsä — ne olivat tulleet kummallisen suuriksi ja tummiksi — katseli kuten äskenkin etsien ympärilleen, huokasi väsyneesti ja vaipui jälleen uneen. Tohtori antoi nyt muutamia määräyksiä ja meni sitten saliin, jonne Eugen seurasi häntä. Hän puristi kovasti Eugenin kättä; Eugen vastasi hänen kädenpuristukseensa, mutta ei voinut sanoa mitään, katsoi vaan häneen avuttoman rukoilevasti. "Niin", sanoi tohtori, "se on hyvin vaarallista."
Ja hän puristi jälleen Eugenin kättä ja kääntyi sitten kiireesti pois.
Eugen seurasi häntä etehiseen. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain — mutta mitä? Kysyä, kadottaisiko hän Main? … kuolisiko hän pian? … eikö koko maailmassa löytyisi mitään keinoa … mitään…
"Sanokaa…" alkoi hän, mutta ei keksinyt järkevää kysymystä; hän tarttui molemmin käsin päähänsä, jotain karvasta nousi hänen kurkkuunsa, hänen täytyi päästää suonenvedontapainen nyyhkytys, jottei tukehtuisi.
"Ystävä parka!"
Tohtori syleili Eugenia, painoi hänet rintaansa vasten.
"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa", kuiskasi hän liikutettuna.
Eugen nyökäytti pari kertaa päätään, pyyhki nenäliinalla ohimoitaan ja huuliaan ja meni omaan huoneeseensa.
Siellä hän heittäytyi sohvalle ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, painaen käden sydämelleen.
"Miten voi ihmissydän tuntea niin suurta surua murtumatta", kuiskasi hän monta kertaa.
Pari päivää kului; Main terveydentilassa ei tapahtunut muuta muutosta, kuin että hän tuli yhä raukeammaksi ja hiljaisemmaksi. Hiljaista oli myöskin koko talossa, paitsi etehisessä, missä telefooni lakkaamatta soi. Pikku siskot eivät tahtoneet leikkiä, he kulkivat päät painuksissa kuin nuutuneet kukkaset, he tahtoivat kiivetä äidin syliin ja itkeä ja rukoilla Jumalaa, että hän pian tekisi Main terveeksi. Ja jos joku heistä sattui hiukan naurahtamaan, kuiskasi toinen heti varoittaen: "hiljaa, hiljaa, älä naura, pikku Mai on niin sairas." Mutta eräänä aamuna näytti Maissa äkkiä tapahtuvan muutos. Hänen poskensa alkoivat punoittaa ja liikuttavan epämääräinen ilme hänen silmistään hävisi. Hän alkoi puhella ja laskea leikkiä, kutsui luokseen sisarensa ja isänsä, nousi istumaan vuoteessaan ja tahtoi leikkikalunsa. Silloin riemuitsi koko talo: Mai on parempi … Mai leikkii … Mai on kohta terve! Pikku siskot saivat tulla Main luo, ja Eugen oli siellä, vapisten ilosta ja ihmetyksestä, kun näki lemmikkinsä jälleen virkoavan elämään.
Ainoa, joka ei antanut pettää itseään, oli Dora. Kun Eugen oli sanonut hyvästi Maille ja aikoi lähteä työhönsä, juoksi Dora hänen jälkeensä ja pyysi:
"Eugen, älä mene, tule Main luo!"
"Minkä vuoksi … mitä tarkoitat?" sanoi hän. epävarmalla äänellä, "onhan hän niin paljon parempi…"
"Ei, älä mene … älä mene!" kuiskasi Dora tuskallisen kiihkeästi.
Eugen seisoi hetkisen äänettömänä, katsellen eteensä. Sitten hän sanoi väsyneesti:
"Olkoon, tottelen sinua — en todellakaan nyt kykene itse arvostelemaan mitään. Minusta hän näytti niin paljon paremmalta."
Ja hän huokasi syvään ja meni Main luo.
Hän ei ollut koskaan nähnyt pikku tyttöä niin lumoavan suloisena kuin nyt. Hänen suuret tummansiniset silmänsä loistivat kuin tähdet, vaaleat kutrit ympäröivät hänen kasvonsa kuin sädekehä, ja heleä puna loisti hänen kasvoillaan, kun hän innokkaasti puheli ja nauroi.
"Isä, pikku isä!" huudahti hän, kun Eugen tuli huoneeseen, "nyt saa isä kuulla, mitä kaikkea teemme ensi kesänä, kun menemme Blombackaan. Muistaako isä, että olen saanut pienen maatilkun isoäidiltä?"
"Muistan kyllä, tyttöseni, mutta kesään on vielä pitkä aika…"
"Onko?" kysyi Mai ihmetellen, "ei, ei sinne ole pitkä aika… Kohta on kesä, ja me menemme ulos kylvämään… Minä tahdon hyötymansikoita, isä, saanko? … ja sitten tahdon reseedoja… Andersson sanoo, että ne menestyvät niin hyvin… Oi, miten ikävöinkään pientä maatani!"
Hän löi kätensä yhteen ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.
"Tiedätkö, isä, mitä äiti ja minä teemme, kun tulemme Blombackaan?" jatkoi hän innokkaasti kuiskaten.
"En…"
"Menemme tervehtimään vanhaa Karinia, hän tulee niin iloiseksi. Emmekö menekin, isä?"
"Menemme, menemme, lapsi kulta!"
"Menemme myöskin kitkijä-Leenan luo ja viemme hänelle kahvia ja sokeria, sillä hän pitää siitä niin paljon. Vai mitä, äiti, emmekö menekin?"
"Menemme toki, hyvä, pieni lapseni!"
Näin puheli Mai monta tuntia, sitten hän oli hetken aikaa vaiti, alkoi sitten taas puhella ja kertoi pieniä tapahtumia menneisyydestä, mutta ennen kaikkea siitä, mitä hän tekisi kun tulisi terveeksi ja pääsisi Blombackaan.
Äkkiä hän vaikeni, ja kun Dora pani hänet pitkälleen, sulki hän silmänsä ja näytti nukahtavan. Toiset lapset olivat menneet ulos hoitajansa kanssa ja Main luona ei nyt ollut muita kuin isä ja äiti, jotka istuivat kahden puolen hänen vuodettaan.
Silloin he äkkiä kuulivat hänen laulavan suloisella lapsenäänellään pientä laulua, jonka Dora oli opettanut hänelle:
Jonk' on turva Jumalassa,
Turvassa on paremmassa,
Kuin on tähti taivahalla,
Lintu emon siiven alla.
"Laulan pientä virttäni", kuiskasi hän salaperäisesti, onnellinen hymy huulilla, ja katsoi vuoroon isää, vuoroon äitiä, "sen me laulamme, lupaattehan, että laulatte sen — kun — kun —"
"Milloin me laulamme sen, oma armaani?" kysyi Dora vapisevalla äänellä.
Mai katseli eteensä mietiskelevän näköisenä. Oli kuin olisi jokin ajatus välähtänyt hänen mielessään ja sitten heti jälleen hävinnyt.
"En tiedä", vastasi hän surullisena. "Oi, isä, äiti", ja hänen kasvojansa kirkasti äkkiä säteilevä hymy, "katsokaa, alkaa tulla lunta — katsokaa, katsokaa, miten suuria kauniita lumihiutaleita satelee…"
Ja hän katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä säteilivät ilosta ja ihmetyksestä.
"Miten kaunista … oi, miten suuria hiutaleita … miten ne kiiltävät … ei — ei, ne ovatkin tähtiä … oi — koko taivas tulee luoksemme… Jeesus tulee luokseni … minä pelkään … on niin … kaunista."
Ja kalpeana ja väristen, mutta huulilla säteilevä hymy, hän painoi päänsä Eugenin rintaa vasten.
Sitten hän nousi omituisen kiihkeästi istumaan, katseli ympärilleen ja haparoi kädellään lakanaa. Hän näytti näkevän outoja näkyjä, hän puhui linnuista ja puista, linnuista, joiden siivet loistivat kullalle, ja suurista, tuuheista, suhisevista puista. Hänen rintansa kohoili levottomasti, hänen silmänsä tulivat yhä suuremmiksi, ja hän tuijotti eteensä, kuin olisi nähnyt jotain, jota hänen täytyi seurata. Sitten hänen silmänsä saivat lasimaisen kiillon, hän käänsi äkkiä kasvonsa sivulle päin ja katseli suoraan ikkunaan. Hänen huulensa liikkuivat ja Eugen ja Dora kuulivat hänen kuiskaavan: "Minä lennän … lennän … len…"
Viimeinen tavu kuului hiljaa kuin siipien suhahdus, pieni ruumis kohosi pari kertaa kuin lentoon lähteäkseen, heikko hymy kirkasti kasvot, katse sammui, ja pikku Mai makasi liikkumattomana Doran sylissä.
"Eugen", kuiskasi Dora, "nyt on Mai mennyt — pieni armaamme on kuollut!"
"Ei — ei — se ei ole mahdollista … olihan hän äsken vielä niin iloinen!" kuiskasi Eugen tuskallisesti. Mutta samalla hän otti kellon taskustaan ja merkitsi muistiinsa silmänräpäyksen, jona Mai oli lakannut hengittämästä.
"Mai — pikku Mai!" huudahti hän, heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja hyväili rukoillen hänen kasvojaan ja käsiään. Mutta kukaan ei vastannut … ja kukaan ei puhunut enää. Ainoastaan värisevä nyyhkytys häiritsi kuoleman suurta, juhlallista hiljaisuutta.
"Armas Eugen!" kuiskasi Dora, heittäytyen hänen syliinsä ja itkien yhdessä hänen kanssaan, "saamme vielä kerran nähdä rakkaamme… Jumala on ottanut hänet vain ajaksi … me saamme hänet takaisin kuoleman jälkeen … uskothan sen … uskothan ijankaikkiseen elämään, Eugen?"
Eugen painoi Doran rintaansa vasten, mutta ei vastannut mitään.
"Sano, Eugen, etkö usko", kysyi Dora ja katsoi hänen silmiinsä tuskallisen levottomasti.
"En tiedä, Dora. Tänä hetkenä en usko mitään, enkä tunne muuta kuin katkeraa surua. Hän on poissa, en saa enää sulkea häntä syliini, en painaa häntä rintaani vasten … elämä on minusta kuin erämaa…"
"Oi, ystäväni, Jumala on laupias … hän lievittää surusi… Sillä uskothan, Eugen, että Jumala on rakkaus, etkö uskokin?"
"Säästä minua sellaisista kysymyksistä, Dora", vastasi Eugen katkerasti hymyillen, "anna anteeksi, en tarkoittanut pahaa, mutta nyt — nyt ei mikään voi lohduttaa minua … ehkä sitten myöhemmin…"
* * * * *
Main kirstu oli valmiina; se oli ylt'yleensä koristettu kukkasilla, ja itse lepäsi hän siinä, pää painuneena pientä tyynyä vasten, tyynenä ja rauhallisena kuin olisi hän nukkunut. Tuontuostakin hiipivät vanhemmat ja sisaret ja palvelijat kirstun ääreen, mutta kukaan ei uskaltanut itkeä eikä nyyhkyttää, sillä niin onnellisen näköinen oli pikku Mai.
"Onko Mai nyt Jumalan luona — onko hänellä siivet kuin enkeleillä? — Eikö hän lennä takaisin meidän luoksemme?" kyselivät pikku sisaret kuiskaten. Kaikki oli niin ihmeellistä, niin juhlallista, heillä oli niin paljon kyseltävää, he eivät oikein voineet uskoa, että Mai oli kuollut … ehkäpä hän heräisi eloon, jos he oikein hartaasti rukoilisivat Jumalaa.
Mutta pikku Mai ei herännyt enää; pienten lasten rukoukset ja murtuneen isän sydämestä kohoavat huokaukset eivät voineet palauttaa häntä siitä salaperäisestä maasta, jonne hän oli mennyt.
Hänen rakkaimmat leikkikalunsa oli pantu hänen viereensä kirstuun. Siinä oli pieni orava, jonka hän eräänä jouluna oli saanut isältä, ja jota hän oli pitänyt niin hyvästi, että se oli vielä aivan ehjä, siinä olivat hänen rakkain nukkensa ja pieni porsliinikoiransa. Ruusuja ja kieloja oli siroiteltu hänen ympärilleen, ja viheriät köynnökset koristivat kirstua.
Kirstun jalkopuolessa oli pieni, valkea, vaatimaton ruusu; kukaan ei tiennyt, mistä se oli tullut; muuan vieras oli tuonut sen ja pyytänyt, että se pantaisiin Main jalkojen juureen.
Tuossa ruusussa oli jotain ihmeellistä; se näytti niin pieneltä ja vaatimattomalta, melkein nöyrältä, toisten komeitten kukkien rinnalla. Näytti, kuin sen olisi lähettänyt joku, joka tahtoi sen kautta sanoa jotain kuolleelle. Joka kerran kun Eugen tuli kirstun ääreen katselemaan Maita, osuivat hänen katseensa pieneen valkeaan ruusuun — kuka oli lähettänyt sen? Hänen mieleensä muistui jotain — jotain, joka oli yhteydessä Main kanssa… Hän otti ruusun käteensä ja katseli sitä — silloin putosi jotain sen lehtien lomista; se oli pieni paperinpala, johon oli kirjoitettu sanat: "Anteeksi. Julia." Hän taittoi paperin kokoon, pisti sen takaisin lehtien väliin ja pani ruusun ylemmäksi, Main käden kohdalle. "Mai antaa anteeksi", kuiskasi hän hiljaa, ja nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan.
Hän ei jaksanut tänä hetkenä ajatella, mitä Main tuli antaa anteeksi, mitä Julia oli rikkonut; hän tunsi vain raskaan rikoksen painavan itseään, ja hän tunsi ääretöntä sovinnon kaipuuta, anteeksi annon kaipuuta itselleen, kaikille, koko ihmiskunnalle, joka harhailee, tekee syntiä ja kulkee väärillä teillä.