IX.
Syys-iltana, kun kanerva hehkui punaisena päivän sammuissa, vaelsi yksinäinen mies poikki nummen. Hän kulki kuin muistojen etsijä tai muistojen vetämä, milloin sinne, milloin tuonne, hitain askelin, pää painuksissa.
Hän oli vielä nuori mies; kasvojen väsyneen ilmeen oli suru eikä ikä uurtanut. Piirteet olivat pehmeäviivaiset, huulet ja silmät näyttivät hymyämään luoduilta; synkkyys, joka ne nyt kattoi, ei ollut niissä luontainen, suuri, parantumaton elämänmurhe oli sen niihin vajottanut.
Yhä eteenpäin hän kulkee, ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin hän silmäilee ympärilleen ja nyykäyttää hiljaa päätään herääville muistoille. Läpi illan hiljaisuuden hän kuulee etäisen vesiputouksen heikon, sorisevan humun; tuota ääntä kohti hän kulkee, se paisuu, hän tuntee sen sävelet, ne ovat kuin murhevirsi keskellä lakeuden suurta äänettömyyttä.
Nyt hän on perillä, Stupetin vesi kohisee pyörteinä; kuin lumottuna hän seisoo, tuijottain syvyyden mustaan jättiläissilmään. Siitä kohoaa näkyjä, ääniä, ja ne kaikki sanovat: "muistatko — muistatko?"
Nyt loistaa lännen taivas leimuavan punaisena, ja koko kanervameri kuvasteleikse sen hohteessa. Pikku kumpujen harjat hehkuvat, ja sinipunervia varjoja laskeuu notkelmiin. Vieraan silmä näkee tuon kauneuden, ja nuoruusmuistot valtaavat suonenvedontapaisella voimalla hänen sielunsa. Suu kouristuu, ja silmät puhkeavat täyteen kuumia, kirpeitä kyyneliä.
Silloin hän huomaa Stupetin vieremällä mättään, valkoista kanervaa kasvavan, joka hohtaa vienona laskevan auringon väreissä. Ja hänestä on kuin saisi syvyyden ääni sanoiksi ja kuiskaisi tutusti: "muistatko yksinäisyyteni? Muistatko kaiken kärsimykseni? Muistatko, miksi kuolin? Muistatko, että sinun piti kasvaa suureksi ja rakkaudesta rikkaaksi ja taistella kaikkien hyljättyjen ja sorrettujen, Karin rukkasi köyhäin pikku siskojen puolesta? Muistatko? — muistatko?"
Ja vieras hymyilee, ei nuoruuden kevätriemuista hymyä, vaan niinkuin hymyillään ajatusta, joka on omin sydänverin synnytetty, ja jonka toteuttamiseksi ihminen antaa elämänsä.
Mutta valkokanerva, tuskanleimaisen rakkauden kukka, kimmeltää yhä vienontuvassa lumihohteessaan, kun vieras hitain askelin poistuu nummelta elämän työhön ja taisteluun.
End of Project Gutenberg's Valkoisia kanervakukkia, by Mathilda Roos