VIII.
Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina, milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan.
Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus hienoissa, kalpeissa kasvoissa.
Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa.
— Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän, näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet, että se raukka oli itse — — Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset, ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta. Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia — oivallisia! Lotta nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut.
Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi, miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti kuntaa ottamaan niistä vaaria.
Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri kuullut hautajaisissa'
"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi."
Koputus keskeytti hänet.
— Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen päin — astukaa sisään!
Ovi avautui, ja Gertrud Björk seisoi kynnyksellä.
— Gertrud, rakkahin, miten hauskaa, että tulit! huudahti Ingrid ja ojensi käsivartensa kohti tulijaa.
— Niin, sepä oli oikein hauska, toisti Lotta, hyväntahtoinen hymy huulilla, nyt panen kahvipannun tulelle, hetken päästä on kahvi valmis — kas niin, en koskaan kiehuta kahvia kauan — sen opin lautamiehen emännältä ennen vanhaan, kun kaksikymmenvuotiaana olin hänellä palveluksessa, ja hän ymmärsi asiansa, se on vissi! Mitäs nykyaikaiset ymmärtävät? Ei edes osata kahvipapuakaan paahtaa! Istu Gertrud, istu! Nytpä saamme kuulla, tiedätkö mitään uutta pappilasta. Ajatteles, että se Henningson oli niin rikas! Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta ja asetti tyynyn Ingridin selän taa ja pani hänet oikein mukavaan asentoon, nyt pidetään oikein hauskaa takkavalkean ja kahvin ääressä. Kas niin — on oikein vähän kolkkoa näin syys-illoin, kun puut laulavat tuvannurkkauksessa.
Kun kahvi oli juotu ja oli hetkinen juteltu, lähti Lotta yläkertaan Emelie Lagerin luo, joka juuri kuului tulevan kotiin toimistaan, ja jolla tavallisesti aina oli uutisia kerrottavana. Gertrud ja Ingrid jäivät siis yksin.
Gertrud istui hetken vaiti, pitäen Ingridin kättä omassaan ja kuunteli uneksien puiden suhinaa ja takkavalkean räiskynää. Sitten hän taas alkoi puhua ja kertoi Ingridille kaikesta, mitä oli näinä viime kuukausina kokenut. Mutta koko ajan hän tunsi aikoneensa puhua aivan jostain muusta. Sitten syntyi muutaman silmänräpäyksen vaitiolo. Ingrid istui liikahtamatta ja tuijotti miettivänä tuleen suurin, verhotuin silminsä. Hän olisi niin mielellään kysynyt erästä asiaa Gertrudilta, vaan ei uskaltanut.
— Tiedätkö, Ingrid, sanoi Gertrud viimein jyrkästi, sanovat pastori Martinin pääsevän kirkkoherran seuraajaksi. Keräävät par'aikaa nimiä kuninkaalle menevään anomuskirjaan, pyytävät, että hänet kutsuttaisiin vaalisaarnaajaksi.
Ingridin väri vaihtui nopeasti; Gertrud ei voinut nähdä, valoako lie ollut vai varjoa.
— Sepä hauska kuulla, sanoi Ingrid hiljaa, luulen, että parempaa emme voisi saada.
Taas äänettömyys.
— Ingrid, sano, eikö hän enää koskaan käy luonasi? Gertrud pelästyi omaa kysymystään; hän oli nytkin aikonut sanoa jotain muuta, mutta nuo sanat tulivat kuin itsestään.
— Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei kahteen viime vuoteen.
Jälleen hiljaista.
— Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi polkenut kukkia.
Ingrid ei heti vastannut.
— Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi — se oli hirmuista — minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni voidakseni antaa anteeksi — ei hänelle, oi ei, tiesinhän hänenkin kärsivän, tiesin, että hän — ei — vaan niille, jotka minusta tekivät raajarikon — olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani — mutta sehän on yhdentekevää, olen antanut anteeksi — en tunne enää katkeruutta — kaikki on hyvin — sillä kaikki on tullut Isäni kädestä.
Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät — onnellista, salaperäistä hymyä kyynelten lomitse.
— Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei tarkotukseni ole loukata — Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku Ingrid, oletko kärsinyt — niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu poistuu?
Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli jotain, joka pakotti vastaamaan.
— Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme — siellä, missä en enää ole raajarikko — ja silloin —
Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka puolitukahutettuna värisi sanoissa.
Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen.
Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja pakotti molemmat tytöt juomaan.
Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi.
— Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista morsianta.
Gertrud pudisti hymyillen päätään.
— Minun sulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon!
Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän katosi suljetun oven taa.
Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki, peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla, putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena syksyn mahtavasta symfoniasta.
Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen, ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin.
Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät.
Hänen askelensa muuttuivat hitaiksi ja vavahteleviksi; tunne, joka samalla oli sekä pettymystä että kuin vapautusta, värähti hänen lävitseen. Siis ei tänä iltana — mutta niin pian kuin hänen oli mahdollista häntä tavata.
Nyt hän äkkiä huomasi, miten majesteetillisen suloinen syksy-ilta oli miljoonine tähtineen, jotka lakeuden yllä tuikkivat. Kuohuvat, levottomat ajatukset vaipuivat — hän kuuli sielustaan vain yön ja tähtitaivaan ja ijäisyyden syviä säveliä.
Silloin hän näki tiellä varjon, joka liikkui häntä kohden. Sydän sykähti hänen povessaan — se oli hän, pastori Martin — hän oli menossa kotiin — Gertrud tiesi sen, vaikkei hän vielä voinut piirteitä erottaa. — Siis sittenkin jo tänä iltana!
Hän kulki viipyvin askelin, sillä välin kuin etäinen varjo kasvoi kasvamistaan tiellä ja läheni häntä.
Yli neljä vuotta olivat Gertrud ja pastori Martin taistelleet saman päämäärän puolesta, tukeneet toisiaan taisteluissa, eläneet samassa henkisessä ilmapiirissä. Gertrud oli ollut syvänä, sisäisenä ponnistimena, joka oli vienyt työtä eteenpäin, Nils Martin oli seurannut, hänen intonsa syttämänä, hänen luottamuksensa kannattamana. Mutta niinkuin avioliitossa voimakasluonteinen vaimo, synnynnäisen vaistonsa ohjaamana, antaa heikon miehensä luulla johtavansa, niin oli myös Gertrudin ja pastori Martinin suhteen laita. Ei ollut Nils Martin koskaan käsittänyt, että Gertrud oli heidän yhteisen työnsä voimakkaana, syttävänä aineksena, eikä Gertrud sitä itsekään ollut käsittänyt. Nils Martin näki hänessä kelpo auttajan viinimäen työssä, uskollisen toverin, puhtaan, jalon naisen, ja vuosien vieriessä oli hänessä kypsynyt luulo, että Gertrud Björk oli se vaimo, jonka Jumala oli hänelle määrännyt, se "apu", joksi Jumala ajan aamuna loi naisen miehelle. Hänkin oli tehnyt päätöksen, päätöksen pyytää Gertrudia vaimokseen.
Mutta vaikeitta taisteluitta ei tämä päätös ollut syntynyt. Hän ei rakastanut Gertrudia, ei edes häntä kaivannut, hän vain luuli, että Jumala oli aikonut Gertrudin hänen vaimokseen, ja ettei Gertrudin lailla kukaan voisi tukea häntä hänen taistelussaan Jumalan valtakunnan kasvamiseksi. Ja sehän oli hänen elämänsä suuri päämäärä; kaiken muun, sydämen haaveksivat pyyteet, suloiset unelmat kalpeasta madonnanpäästä, jota hän povellaan silittäisi ja jonka piirteistä hän suutelisi pois kärsimyksen, hän oli käärinyt unhon kuolinvaippaan ja laskenut muistojen hautaan.
Kaikkea tätä Nils Martin ajatteli tänä syys-iltana, kun hän pitäjällä käytyään vaelsi kohti pientä yksinäistä kappalaiskotiaan. Ja kun hän silloin äkkiä näki sen naisen, joka äsken juuri oli väikkynyt hänen mielikuvituksessaan, tulevan vastaansa tiellä, keskellä illan juhlallista hiljaisuutta, silloin tulvahti sydän niin lämpimäksi, hänestä tuntui, että elon ihme oli hänen edessään, Jumala itse oli puhunut; hän ei enää epäröinyt. Eikö Gertrud tullut aivan kuin Rebekka Eleasaria vastaan, ei rakkaudenhehkun, ei haaveilun, vaan palavan uskonrukouksen morsiamena?
Jollei tähtien tuike ja kuutamo olisi ollut niin häikäisevä, ja jollei mielenliikutus olisi samentanut Gertrudin katsetta, olisi hän huomannut, kuinka liikutettu pastori oli. Mutta nyt hän ei huomannut mitään; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ja niinkuin Nils Martinista oli tämä kohtaaminen hänestäkin Jumalan lähettämä merkki.
He tervehtivät toisiaan, molemmat hämillään. Pastori kysyi, saisiko hän kääntyä seuraamaan Gertrudia kappaleen matkaa, Gertrud suostui, ja he kulkivat hetken vaiti vierekkäin. Viimein pastori pysähtyi, tarttui Gertrudin käteen ja sanoi hiljaa:
— Sallitteko minun käyttää tätä ihmeellistä tapaamista tehdäkseni teille kysymyksen, joka kauan on ollut mielessäni?
Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti, että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö, satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja lintujen laulua.
— Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi", joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi?
Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin; hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat, joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa. Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut; mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan.
— Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain — suuri kunniahan se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin minun täytyy hyljätä tarjouksenne.
Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta.
— Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne, niinkuin te minun.
Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi levollisesti:
— Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni — minun — minun rakkauttani — te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän äidin, siksi käännytte minun puoleeni.
— Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana?
— Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein tärkeimmän.
— Ja minkä sitten — minkä?
— Te unohditte sydämen vaatimukset.
Martin pudisti päätään.
— En ymmärrä teitä, hän mutisi.
— Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla.
Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta.
— Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut umpeen kasvattaa?
— Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa sydämien puhua.
— Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä. Kuinka hän voisi tulla omakseni?
— Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin voima? Ei se, mikä on näkyvissä — ei teot ja toimet, vaan se, mikä piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen voimansa varassa? Hän on niitä. —
He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin.
Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi.
— Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä!
— Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen, uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan kostukkeena. Siunaus on tuleva — hiljaa ja huomaamatta, niinkuin maasta taimi kasteyönä putkahtaa — ette tiedä, mistä se tulee — hänen rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön, voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi — hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. — Mitäpä siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa, ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua!
Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä, hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa, kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt.
— Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en koskaan unohda.
— Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis. Jumala siunatkoon teitä — ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä.
Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi, sotkeutuneiksi solmuiksi.
Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä. Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja tuskan vankilasta, mutta turhaan.
Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä — miksei hän tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani, Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä hetkenä?"
Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun.
Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen nääntyy? Eikö hän ollut itse loukannut sydämen oikeutta, oman sydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän — tuo toinen — olihan hän jo onnellinen — kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan rauhansa rinnalla?
Niin, hän oli erehtynyt — mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty.
Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan.
Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa, sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" — — —
Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko.
Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle huipulle — korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana. Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä — ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana.
Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan.
Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan kasvoista.
* * * * *
Vuosi sen jälkeen muutti Nils Martin vastanimitettynä kirkkoherrana pappilaan vaimonsa Ingrid Medinin, halvatun kansakoulunopettajattaren kanssa, joka monet vuodet oli maannut sairaana Lotta Stålin pienessä tuvassa. Hän ei koskaan katunut, että oli ollut kyllin rohkea ja kyllin nöyrä antaakseen itseään voimakkaamman vaikuttaa siihen hetkeen, jolloin hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin. Sillä Ingrid oli, kuten Gertrud oli sanonut, syvänä, hiljaisena siunauksen lähteenä seurakunnan elämässä. Hänen huoneeseensa, missä hän sairastuoliinsa kahlehdittuna istui vuosi vuodelta, nuoruudenkukoistuksen haihtuessa ja keski-ijän syysvalon kalventaessa kauniit madonnankasvot, sinne tulivat sairaat ja köyhät, surulliset ja huolenpainamat, ja kaikille oli hänellä antaa kärsimyksissä kypsyneen sielun lohdutusta. Ja yksinäisen sairaskammion rikkaasta rukouselämästä virtasi hengellisiä voimia, jotka tuntuivat kaikissa, ilman että he ehkä tiesivätkään niiden lähdettä.
Nils Martin oli onnellinen; hänen sielunsa oli saavuttanut rauhan ja sopusoinnun. Kaiken, mitä yhteiskunta oli rikkonut tuota nuorta naista kohtaan, riistäessään häneltä terveyden ja nuoruuden ja elämänilon, sen Nils sai sovittaa häntä väsymättä, rakastavasti hoitaen.
Ystävällinen, hauska pappila oli myös Gertrud Björkin kotina. Syvä, haaveksiva rakkaus, jota hän kerran tunsi pastori Martinia kohtaan, ilmi lausumaton rakkaus, jota ei edes tämä itse aavistanut, vaihtui vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka yhä kiinteämmin liitti heidät yhteen työssä Jumalan valtakunnan tulemiseksi.