VII.
Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut.
Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut. Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta, mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta, ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi! Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan — kuningas oli kyllä ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset.
Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa.
— No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä istumaan, mitä sinulla on kerrottavana?
— Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä vastaan, neiti.
— Ei — ei — rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja teki torjuvan liikkeen kädellään — sinustahan meidän nyt oli määrä puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen tiedän.
Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin.
— Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti.
— Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren lapsenkatseen sinisilmistään.
— Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on sanonut samaa sinulle?
Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja silmä sinertävämpänä:
— Niin, neiti — Britta Håf —
— Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän, kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne.
Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan; hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen.
— Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil?
— Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta —
— Mutta et sanonut mitään?
— En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua mitään.
— No, miten se sitten tapahtui?
— Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni.
— Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen.
— Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt? Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni?
— Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna. Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme. Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan kädestä — sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi, Eskil?
— Niin, neiti, vastasi Eskil ja silmäili Gertrudia uskollisin, lämpimin katsein, juuri sellainen on tunteeni. En voi kenestäkään toisesta tytöstä pitää kuin Brittasta, enkä ole muista koskaan välittänytkään. Ja jollemme olisi Jumalan kasvoin edessä kihlautuneet, neiti, niin ei siitä olisi mitään tullutkaan, senkin tiedän.
— Silloin luulen, rakas Eskil, rohkenevani sanoa, että Jumala on siunaava liittonne, ja että te molemmat yhdessä, miten Jumala kohtalonne muodostaneekin, olette taistelevat hänen valtakuntansa tulemiseksi.
— Niin, niinhän se on! huudahti nuorukainen, pannen kätensä ristiin, ja koko hänen kasvonsa loistivat onnesta. Juuri niin olen monasti itselleni sanonut, mutta se ei ole minulle niin selväksi käynyt kuin nyt, kun te, neiti, sen sanotte. Sepä sukkelaa, joskus on Britta ollut kuin kiusauksena, loukkauskivenä tielläni, mutta nyt olen siitä vapaa, nyt tiedän, että rakkaus, sellainen kuin meidän, on Jumalasta, kiitos, rakas, rakas neiti! Jokin on täällä ollut kuin kahlehdittuna — hän osotti sydäntään — en tiedä, kuka tai mikä sitä on kahleissa pitänyt, mutta nyt olen vapaa ja onnellinen.
Hän tarttui Gertrudin toiseen käteen ja puristi voimakkaasti ja hellästi sitä omissansa, Gertrudin silittäessä toisella kädellään hänen tukkaansa ja kuiskatessa:
— Jumala sinua siunatkoon, Eskil, ja pientä Britta kultaa, molempia rakkaita lapsiani! Jumala liittoanne siunatkoon nyt ja ijäisiin aikoihin!
Kiivas kolkutus ruutua vasten keskeytti heidät. He säpsähtivät molemmat samaa ajatusta ja katsahtivat hämmästyneinä ensin ikkunaan, sitten toisiinsa. Mitä se oli? Miten oudon kamalana ja synkeänä sattui koputus keskelle valoisaa tunnelmaa, joka täytti heidän sydämensä!
Gertrud aikoi kiiruhtaa ikkunan luo, mutta Eskil hänet siitä esti kiivaasti tarttumalla häntä käsivarteen ja juoksi edellä. Ajatus, että Gertrudia vainottiin, kohosi epäselvänä hänen aivoihinsa. Kuka tietää — ehkä oli ikkunan takana Tingbom tai joku "Luffilaisista", aikoen heittää Gertrudia kivellä?
Mutta tultuaan ikkunan luo, hän sen sijaan näki Lotta Stålin pienet pyöreät kasvot, innokkaina, punaisina ja ryppyisinä, kuten aina.
— Koputin pikkasen ohi juostessani! hän huusi Eskilille ja Gertrudille, joka tuli esiin ja avasi ikkunan, oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut?
— Emme, mitä sitten?
— Kirkkoherra on kuollut.
Gertrud peräytyi ja kalpeni.
— Mahdotonta, hän kuiskasi, hänhän juuri saarnasi. Eskil oli häntä kuulemassa tunti sitten.
— Niin täällä käy, tänään kukoistaa, huomenna kuihtuu! filosofeerasi Lotta. Emelie Lager sai käskyn tulla tuossa tuokiossa suonta lyömään, mutta kun hän oli puolitiessä, tuli poika vastaan ja sanoi, että kaikki oli lopussa, ja sitten se hölmö kääntyi kotiin eikä mennyt ottamaan asiasta selkoa. Nyt olen menossa pappilaan, ehkä ne tarvitsevat, raukat, apua, ja silloin on Lotta Stål hyvä olemassa.
Lotta nyykäytti merkitsevästi ja sitoi kaulaliinansa lujempaan solmuun leuan alle. Hänen ilmeessään taistelivat epätasaista taisteluaan kunnioittava suru ja tyytyväisyys kaikkeen siihen mieltäkiinnittävään, joka häntä odotti.
— Niin, hyvästi nyt. Pistäyn kai vähän täällä kotimatkalla, jos on jotain kerrottavaa.
Hän nyykäytti taas päätään ja kiiruhti mäkeä alas; kohta muuttui hänen pieni kumara, ontuva olemuksensa vähäiseksi liikkuvaksi pisteeksi maantielle.
Gertrud ja Eskil seisoivat hetken vaiti ikkunan luona, kun Lotta oli lähtenyt. "Jumalan tuomio", kuiskasi ääni Gertrudin sydämessä; mutta hän vaiensi sen, hartaasti rukoillen: "Jumala, armahda hänen sieluaan!" Eskilin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus kalvensi posket. "Jumalan tuomio", hän mutisi, ja kuin voitonriemun välähdys lennähti hänen kasvojensa yli.
— Eskil, älä sano niin — huudahti Gertrud, pelästyen tuota lapsensielun vielä uinuvista syvyyksistä tuikahtanutta väläystä, se sana on samalla sinun tuomiosi. Mitä tiedämme me Jumalan tuomioista? Emme mitään, ennenkuin ne kohdistuvat meihin itseemme. — — Rukoile, Eskil, rukoilkaamme sen sijaan sielun puolesta, joka kenties kulki harhaan — mutta joka ehkä etsii taas kotiaan.
Eskil katsoi maahan eikä vastannut. Hän ei tahtonut näyttää Gertrudille, ettei hän voinut irrottua ajattelemasta, että juuri Jumala oli tarttunut asiaan ja musertanut vihollisen, hänen vihollisensa, jota Eskil rakasti enemmän kuin isää ja äitiä.
— Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme heitä vastaan.
Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun, jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi.
— Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil?
— Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut — niin, sehän on totta, minunhan ei pidä niin sanoa — mutta joka tapauksessa ei meidän tarvitse enää asiasta huolehtia.
— Rakkaat, rakkaat poikani!
Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin, kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen!
Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä vastaan oli peruutettu.
Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa, ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja huoliin.
Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi, korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä, hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja muistojen maailmaan.
Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla, lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu.