VI.
Kello kuuden aikana lauantai-iltana oli Gertrud saanut kirkkoherralta varotuksensa.
Kun Gertrud oli mennyt ja kirkkoherra jäänyt yksin, hän istui hetken liikkumatta, ristityt kädet lepäsivät kirjotuspöydän reunaa vasten. Silloin liukui alakuloinen tyytyväisyyden hymy hänen kasvojensa yli, ja hän nyykäytti pari kertaa hyväksyvästi päätään. Sitten hän nousi kiivaasti ja pyyhkäsi hermostuneesti kädellään otsaansa.
Ei, ei, hänellä ei ollut mitään, mistä itseään moittia, hän ei voinut toisin menetellä. Tosin oli totta, että Gertrud oli hänelle vastenmielinen — niinkuin kaikki naiset, jotka vastoin sanaa astuvat sen hiljaisen, pyhitetyn työkentän rajain yli, jonka Jumala itse on heikompaa astiaa varten määrännyt — mutta tässä tapauksessa hän ei ollut antanut persoonallisten tunteittensa itseään johtaa. Häntä olivat johtaneet pelkästään objektiiviset näkökohdat, huoli seurakunnan hyvästä, pelko, että laittomuuden ja sen mukana rakkaudettomuuden henki pääsisi siihen lammaslaumaan, jonka paimen hän oli. Ja mitä noihin häpeällisiin syytöksiin tulee, joita salaa oli Gertrudiin kohdistettu, ei hän ollut niihin edes viitannut kouluneuvostossa, vaan hienotunteisesti heittänyt harson koko jutun yli. Kuinka suuri osa siitä oli totta, se joutui kerran Jumalan tuomittavaksi; hän tiesi vain, että Gertrud oli opettajaksi sopimaton ja vaikutti pahaa nuorisoon, hän oli varottanut, nuhdellut, koettanut johtaa oikealle tielle, mutta turhaan. Tapahtuipa nyt mitä tahansa oli hänellä täysi syy pestä kätensä.
Häneltä pääsi syvä, miltei ähkyvä huokaus, kun hän ajatuksissaan suoritti tuon käsien pesun. Ahdistava alakuloisuus, suuri väsymys valtasi hänet äkkiä pistävänä kipuna. Pois, pois, huusi ääni hänen sydämessään, pois kaikesta tästä kinasta, näistä kihnauksista ihmisten kanssa, joihin virka hänet väkisten johti! Pois täältä valoisiin avaruuksiin — rukouksen taivaansiniseen, puhtaaseen ilmaan, missä ajatukset kiitävät ylöspäin kuin kauniin kesäaamun pääskyt — ylös ihanteen korkeuksiin, missä kaikki kurjat ääriviivat ovat häipyneet tukahuttavan, matalan maan usviin.
Oli lauantai-ilta, ja kirkkoherra istuutui kirjotuspöytänsä ääreen seuraavan päivän saarnaa valmistamaan. Silloin tällöin hän nousi ja kulki kerran läpi huoneen, kädet selän takana ja pää milloin pystyssä, milloin painuneena. Vähitellen tasottuivat kasvojen synkät piirteet, ja sopusoinnun ja ilon ilme levisi niiden yli. Yhä kirkkaampina tulvivat ajatukset ja kuvat, kuin helmet helminauhassa vaihtui toinen ajatusjakso toiseen, sileäpintaisena ja hiottuna, hänen sisimmästään kohosi uskonnollisen runollinen tuulahdus ja kietoutui lemuavana suitsutuksena sanain ympärille. Pian hän oli unohtanut todellisuuden; Jumalan majesteettisuus, ijäisyyden suuruus, sovituksen salaisuus, rakkauden ylevyys — kaikki nuo uskonnon mysteeriot täyttivät hänen sielunsa urkujen huminalla, ja hän kirjotti ja ajatteli korkean, tunnekuohuisen henki-innostuksen valtaamana. Toisinaan nousi silmiin kyyneleitä, ja äsken kalpeiden poskien väri muuttui lämpimäksi.
Saarnan lopetettuaan hän laskeutui polvilleen ja rukoili, kasvot käsiin kätkettyinä, rukoili, että voisi olla laumansa oikea paimen, voimakas, milloin voimaa tarvittiin, ja rakastava, niin että voisi palsamia vuodattaa haavoihin, jotka hänen itsensä täytyi iskeä.
Hänen oli vaikea saada unta sinä yönä, tavallista vaikeampi. Ajatukset ja kuvat ponnistelivat päästäkseen suitsutuksen läpi, jolla hän niin mielellään ympäröi itsestään luomansa ihannekuvan. Hän näki Hanna Myhren vilahtavan ohitseen, hintelän vartalon, viisaat, syvät silmät. Mutta hän torjui ne kohta pois. Ei, ei, en voinut toisin menetellä. Kuinka monen täytyy uhrata itsensä, onnensa, niin, toisten onni korkeampain tarkotusten tähden? Minusta ei olisi tullut sitä, mikä olen, en olisi voinut sitä hyvää saada aikaan, mitä nyt olen voinut Jumalan avulla, jollen, huonojen raha-asiain painostamana, olisi purkanut suhdettamme. Sanoin hänelle rehellisesti syyn, vetosin hänen jaloimpiin tunteisiinsa, — jollei hän ymmärtänyt, että elämässä on tilaisuuksia, jolloin ihmisen on uhrattava sydämensä vaatimukset — niin, silloin on hän syypää, enkä minä, silloin oli hän liian pieni sen päämäärän rinnalla, jonka hänelle osotin. — Ja tunsin mitä syvintä kunnioitusta valitsemaani vaimoa kohtaan.
Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden valtaan. "Ei, ei, ei — niin täytyy tapahtua — seurakuntakuria on ylläpidettävä — yksi paimen, yksi lauma — ei ole kysymys henkilöstä, vaan periaatteesta — jalomielisesti käännän katseeni inhottavista syytöksistä — en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta, laiminlyöntiä — ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia."
Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä. Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan leikkinyt oman itsensä keralla — yhä hiljeni hiljenemistään värisevä, arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä.
Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen, josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä.
Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä, ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena; ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän niin ytimekästä saarnaa."
Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä ympärilleen.
Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän."
Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi; hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen tulevaisuutensa. Jollei — tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää."
Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli, nousi ja kulki horjuen ovelle.
Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä, nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja kalpeana tuikkiva tähti.
Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos. Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota kaikkea ennen nähnyt — tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva — niin, tuossa se riippui — sohvan yläpuolella — juuri tuon näköinen hän oli ollut heidän ensi kertaa kohdatessaan — kaunis — tummasilmäinen — hän tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan — mitä syvintä. — Hanna Myhre — köyhä kansakoulunopettajatar — niin, oli hänellä hänenkin kuvansa — mutta se oli kai hyvässä kätkössä — hyvään talteen pistetty…
Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt. Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi; olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu. Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän vaipuu syvälle — syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot soivat ja kumisevat hänen korvissaan.
Kuolemanko pimeys — kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille? Tämäkö oli kaiken loppu — kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten, kaiken taistelun?
Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut, vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden. Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa.
Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua syntistä." —
Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä makaamasta, oli hän jo kuollut.
Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa — mutta samalla nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut.