V.

Koko pappila oli ylösalaisin pantu Estridin lähestyväin häiden vuoksi. Rouva itse oli ensimmäinen työnteossa; hänet oli vallannut puhdistamisinto, joka joskus vaivaa perheenäitejä suurten perhejuhlain edellä. Punaiset täplät poskilla ja ruskeat silmät innosta loistain hän juoksenteli ullakon ja kellarin väliä, vainoten jok'ainoaa tomuhiukkasta, joka hänen tielleen sattui, sen samean päähänpiston ajamana, että hän muka tyttärensä onnen vuoksi ponnisteli.

Estrid itse ei ottanut puuhiin osaa. Niin paljon kuin mahdollista hän pysytteli niistä erillään, lupasi mielessään itselleen, ettei uusissa oloissaan koskaan yhdistäisi "suursiivouksen" ja "perheonnen" käsitteitä, istui muutoin enimmäkseen huoneessaan, luki, kirjotti ja katseli silloin tällöin sulhasen lähettämiä lahjoja. Silloin painui hänen kasvoihinsa ylenkatseellinen ilme. Lahjat olivat herättäneet hämmästystä ja ihastusta koko pappilassa; pojat olivat kerskuneet niistä koulutovereilleen, palvelustyttöjen herännyt halu oli tuottanut heille levottomia unia, papinrouva oli punastunut ja vavissut, kun kalliit kivet otettiin esiin silkkipapereistaan, ja vanha Lina täti oli joka lahjalta yhä syvemmin niijannut Estridin sulhaselle. Vain Estrid jäi koskemattomaksi. Hänessä eli puoliksi läpinäkyvä ajatus, joka ei antanut hänelle rauhaa: "hän ei voi maksaa kyllin suurta hintaa!" Arvostelevasti hän oli tarkastellut jalokivirintaneulaa, joka toalettipöydällä kimalsi siniseltä samettipohjaltaan, ja sitten halveksivasti huudahtanut: "vain ruusutimantteja!" Ja rouva Henningson oli katsellut häntä ihastunein silmin. Kuinka se tyttö kaikki ymmärsi! Niin, jos joku sopi rikkaaksi nuoreksi rouvaksi, niin toki Estrid. Jumalan kiitos, hän oli saanut hyvän kasvatuksen! Mutta kyllä oli hänen aika mennä naimisiin. Yli kolme vuotta hän oli antanut sulhasparkansa huokailla ja kerjäten pyytää häntä määräämään hääpäivää; hyvä oli, että hän sen viimeinkin oli tehnyt!

Kirkkoherra oli tavallista rakkaammalla ja alakuloisemmalla mielellä. Väsyttävät häävalmistukset sattuivat samaan aikaan kuin yhtä väsyttävät raittiustaistelut, niin ettei hänellä ollut rauhaa kotona eikä muualla. Sitä paitsi oli hänen sydänvikansa taas huomauttanut olemassaolostaan, hänellä oli ollut useampia kohtauksia, hän oli käynyt pari kertaa lääkärin luona, mikä aina synkisti hänen mielensä. Estridin tavalla hänkin sulkeutui omaan huoneeseensa, sillä välin kuin kuuruuharjat ja tomurievut raivosivat muussa asunnossa.

Niin hän istui eräänä iltapäivänä kiikkutuolissaan kolme päivää ylimääräisen kunnankokouksen jälkeen ja tuumi pitäjän huolettavia oloja. Ei ollut tulevaisuus koskaan näyttänyt niin synkältä ja epäselvältä kuin nyt. Hänen mielikuvitukseensa heijastuneina kasvoivat nuoret voimat, jotka nyt syvyyksistä kohosivat, uhkaaviksi olennoiksi, jotka täyttivät hänet kiihkeällä vastenmielisyydellä ja samalla herättivät hänessä jonkinlaista uteliasta, levotonta kaipuuta. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa yksinäinen mies, kauhistavan yksinäinen. Hänestä tuntui kuin olisi aika uusine ajatuksineen, uusine päämäärineen livahtanut hänen luotaan ja pilkaten uhmannut hänen yrityksiään sitä seurata.

Tämän kamalan kilpajuoksun hän näki ruumiillistuneena Gertrud Björkissä, joka häikäilemättä puuhasi kiihottaakseen nuorisoa halveksimaan kaikkea olemassa olevaa, kirkkoa, vanhempain valtaa, ja ennen kaikkea häntä, pappia, johtajaa, opettajaa.

Yhä synkempänä kuvastuu hänen silmiinsä tulevaisuus, Kirkko tyhjä — salakapakoiminen kukoistaa kuin myrkkysienet — nuoriso villiintynyttä, antautuen salaisten himojen valtaan vapaakirkollisten myöhäisissä, öisissä kokouksissa — hajaannusta — hämmennystä — laittomuutta — rakkaudettomuutta. — Oi Jumala, armahda onnetonta seurakuntaasi — onnetonta Ruotsin kansaa! Herätä isien henki, kurin, vanhurskauden, tottelevaisuuden henki!

Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa, kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan.

Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin: "Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan teki sellainen kurja mato kuin Tingbom.

Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla myöhään.

Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri…" ja sitten seurasi joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia, jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää — huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun; heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja paheita", j.n.e., j.n.e.

Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse permannossa kiinni.

— Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen — mitä?

Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin, hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran.

— Tietysti — tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut — en huomannut — en ymmärtänyt — tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta — tuota epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta kenpä voisikaan ajatella — kenpä sellaista mielessään kuvitella…?

Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa, jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt — surullista ajatella — hän ymmärsi miksi.

Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan.

Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa, nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan, joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille.

Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta — ei varomattomuutta — ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten pohjalla. — Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa.

Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin mieleen juohtui — Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet, tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä.

Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan.

Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana.

Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi:

— Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut?

Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi, vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin ilmeensä:

— En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa.

— Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti.

Tingbom oli hämmentymäisillään, mutta toipui heti, nielasi, rykäsi ja sanoi rohkeasti:

— Otaksun niitä sellaisiksi, koska te, kirkkoherra, ette tiedä, mistä ne ovat kotoisin.

Kirkkoherra tunsi itsensä hieman laudalta lyödyksi, mutta hän ei antanut perään, hän etsi ensin tulleen kirjeen, ojensi sitä taas Tingbomiin päin ja toisti kysymyksensä:

— Ettekö te siis todellakaan ole kirjottanut tätä, Tingbom?

— En, arvoisa kirkkoherra, vastasi Tingbom vielä levollisemmin ja luotettavammin.

Kirkkoherra kääntyi, heitti kirjeet kirjotuspöydän laatikkoon ja kulki sitten kerran läpi huoneen.

— No, Tingbom, sanoi hän sitten ja pysähtyi suutarin eteen, mitenkäs on nykyjään lastenne laita? Käyvätkö ne kunnolla koulua?

— Eivät, eivät ne käy lainkaan koulua, otin ne pois.

— Mitä se merkitsee? Tiedättehän…

— Se merkitsee sitä, keskeytti suutari kunnioitusta puuttuvasti, etteivät kunnialliset ja viisaat vanhemmat voi pitää lapsiaan koulussa huhujen vuoksi, joita en pitäjällä liikkeessä neiti Björkistä.

— Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut.

— Vai ette — Niin…

Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen, miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia viittauksia, joita oli kirjeissäkin.

Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta.

— Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt ymmärrän teidän valehdelleen minulle.

— Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun! Kysykää Svaneilta — ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin. Minä sanon teille jotain — ja hän tuli aivan tuttavallisesti kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä — on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää henkilöä näimme sen itse — näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. — Omin silmin sen näimme.

Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan käpristyvän.

— No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette! huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista uteliaisuuttaan.

— Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa —ja mitä sitten tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra kirkkoherra!

Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein.

Kirkkoherrasta tuntui kuin olisi oksennus kohonnut hänelle kurkkuun. Kaikki oli tänä hetkenä niin kurjaa: lörpöttävä suutari, velvollisuutensa unohtanut opettaja, hän itse, joka tässä seisoi kuuntelemassa myrkyllisen kielen juoruja. Huoaten hän käänsi suutarille selkänsä ja seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena:

— Hyvä, hän sanoi viimein ja astui Tingbomin luo, kuulen, että pitäjässä on suuri puolue neiti Björkin vastustajana. Olen tarkoin ja omantunnonmukaisesti ottava selkoa, onko niissä häpeällisissä huhuissa todella jotain perää, joita hänestä levitetään, vai onko kaikki tyhjää panettelua, johtuen siitä, ettei hän todellakaan ole mikään miellyttävä henkilö. Mutta siksi kunnes saan selkoa tästä, täytyy minun pyytää teitä kohta lähettämään lapsenne kouluun.

Tingbom pani käden sydämelleen.

— Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta huolestunut isä — sen jälkeen, mitä olen nähnyt —

— Kas niin, älkää lorutko enää! Huomenna lähetätte lapset kouluun. Ja nyt, hyvästi! Minä olen, kuten sanoin, tarkoin tutkiva, mikä on totta ja mikä juorua.

Näin sanoen pappi nyykäytti päätään ja viittasi ovea kohti, niin ettei sitä voinut väärinkäsittää. Timeon kumarsi, raappasi jalallaan ja totteli verkalleen kehotusta. "Niin vai, anteeksi, anteeksi", hän mutisi sillä välin. Mutta ripaan tartuttuaan, hän äkkiä kääntyi ja sanoi uudelleen rohkaistuneena:

— Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta ehkä on jotain korjattavaa, esimerkiksi uusia korkoja pantava?

— Kiitos, ei ole nyt tällä kertaa, vastasi pappi lyhyesti.

— Niin vai, anteeksi, toisti Tingbom, poistuen vielä kerran kumarrettuaan, iloissaan siitä, ettei ollut jättänyt Gertrud Björkin asiaa ainakaan ystävän käsiin.

Tingbomin mentyä istui kirkkoherra kauan syviin ajatuksiin vaipuneena ja punnitsi puolesta ja vastaan kaikkea, mitä hän näinä päivinä oli kuullut. Tosin ei lähde, josta hän oli tietonsa Gertrudista ammentanut, ollut juuri kirkkaimpia, niin, olisipa voinut sanoa, että se oli sangen samea, mutta toiselta puolen — vox populi, vox Dei — kansan ääni, Jumalan ääni — se luottamuksen puute Gertrudia kohtaan, jota hän oli tavannut lasten vanhemmissa, oli hyvin painava seikka. Niin, tässä oli "something rotten", siitä ei ollut epäilystä, olipa se mitä tahansa.

Yhden asian hän päätti aivan välttämättömäksi: hänen velvollisuutensa oli tarkoin kuulustella ja tutkia asiaa. Tiesihän hän synnin vallan hirvittäväksi — olihan vast'ikään muissa osissa maata nähty surullisia esimerkkejä siitä, miten paljon siveellistä kehnoutta voi kätkeytyä ulkonaisen n.s. pyhyyden varjoon. Kirkkoherraa puistatti sitä ajatellessa, ja hän tunsi edesvastuunsa yhä raskaampana ja raskaampana.

Hän nousi, huokasi ja kohenteli silmälasejaan. Hän oli niin kauan kiihottanut itseään synkin, intoilevin epäluuloin, että hän lopuksi oli päässyt jonkinlaiseen levolliseen, tyytyväiseen koetellun sielunhoitajan tunnelmaan, seurakunnan paimenen, jonka täytyy ottaa selkoa eksyneestä laumastaan. Tällainen oli hänen mielentilansa, kun hän läksi omiensa pariin, missä kyyneltyen kuunteli Estridiä, joka lauloi tuntehikkaan laulun Ingasta, nuoresta tytöstä, joka kuin siipeen ammuttu lintu vaipuu aaltoihin vainoojiaan pakoon — laski leikkiä Iina tädin kanssa ja luki lopuksi iltarukouksen, jolloin palvelustytöt tulivat sisään ja istuutuivat ovensuuhun, sillä välin kuin rouva Henningson, jolla ei ollut aikaa luopua työstään, jäi keittiöön kierittelemään häärinkilöitä ja pikkuleipiä.

Vielä muutamia päiviä punnitsi kirkkoherra tunnollisesti mielessään asemaa ja oloja ja kulki tuvasta tupaan keräilemässä syytöksenaineksia Gertrudia vastaan. Soveliaita aineksia ei ollutkaan vaikea löytää, sillä hän kävi ainoastaan niiden luona, jotka olivat hänen puolellaan raittiusasiassa, ja niillä oli aina jotain nurisemista "opettajaa" vastaan. Milloin hän oli lyönyt lapsia viivottimella, milloin kehottanut heitä jättämään kirkkoonmenon ja tulemaan sen sijaan tiistaikokouksiin, jolloin hän "saarnasi", j.n.e. Kirkkoherra kuunteli huolestuneen näköisenä, joskus hän uskalsi tehdä samansuuntaisia viittauksia, jollaisia nimettömät kirjeet ja Timeon Tingbomin juorut olivat sisältäneet, mutta niitä ei koskaan ymmärretty. Silloin huokasi hän vielä syvemmin; niin, sellaiset asiat kuuluvat "saatanan syvyyksiin", jotka ihminen voi haudata aina sielunsa salaisimpiin sopukkoihin.

Hän kutsui nyt kokoon kouluneuvoston ja esitti Gertrudin asian. Lyhyin, voimakkain, alakuloisuutta henkivin sanoin hän kuvasi opettajan asemaa ja luonnetta, kosketti hienosti nimettömiä syytöksiä, puhui "vissistä pingoitetusta, kiihottuneesta suhteesta nuoriin, joiden tunne-elämää vaarallisena kehittymisaikana juuri päin vastoin on pidettävä kurissa ja hillittävä", ja kehotti sitten kokoontuneita lausumaan mielipiteensä. Mitä oli tehtävä? Neiti Björk oli muutama vuosi sitten saanut varotuksen monipuuhaisuudesta ja kiihotuksesta. Tämä varotus, joka oli pantu pöytäkirjaan, oli osottautunut aivan hedelmättömäksi, hänen suhteensa lapsiin ja kouluneuvostoon oli käynyt pikemmin vielä häikäilemättömämmäksi ja itsevaltaisemmaksi. Mitä oli siis tehtävä näin huolestuttavain asianhaarain vallitessa? Kouluneuvostolla on valta tällaisissa tapauksissa erottaa opettaja virastaan; eiköhän kouluneuvoston tulisi uudistaa varotustansa terävämmässä muodossa, s.o. julistaa lopullinen vaatimuksensa ja sitten käyttää oikeuttaan ja valtaansa.

Syntyi lyhyt ja innokas neuvottelu.

— Emme tahdo häntä, sanoi patruuna Kahl, ijäkäs vanhapoika, joka ei ollut koskaan käynyt koululla, ja jonka mielestä lapset olivat vain vanhain ihmisten vaivoina, hän ei opeta puhdasta ja selvää Jumalan sanaa. Hän opettaa, että maailma luotiin miljoonien vuosien kuluessa, ja sana sanoo, että taivas ja maa syntyivät tyhjästä kuudessa päivässä. Hän matkustaa kesäkursseihin jok'ikinen vuosi ja saa sieltä harhaoppeja, joilla hän sitten tekee nuorison onnettomaksi ja hävittää heidän lapsenuskonsa ja kiihottaa heitä kirkkoa, Jumalaa ja esivaltaa vastaan — emme tahdo häntä.

Talollinen Svan ei sanonut mitään. Tärisyttävän herätyksensä pakottamana hän oli voittanut vihansa raittiusliikettä kohtaan, mutta sydämensä lujinta solmua ei hänessä ollut miestä irrottamaan: itsevaltiaan vaistomaista vastenmielisyyttä häntä itseään voimakkaampaa luonnetta kohtaan. Juoppouteen vajonneille kurjille juomareille oli Herran henki kehottanut häntä rakastain ojentamaan auttavan käden, mutta saarnaava ja itsepäinen naisväki — ei, heistähän oli Herra itse lausunut sanassaan tuomionsa.

Hän istui aivan vaiti, tuo jäykkä talonpoika, taistellen heikkoa ääntä vastaan, joka hänen sydämessään puhui toista kieltä, antoi silmäluomiensa painua syvemmälle, yhä syvemmälle katseen verhoksi ja puristi yhä lujemmin yhteen pitkät kapeat huulensa. Hän kuunteli äänetönnä, miten syytöskirja Gertrudia vastaan laadittiin, kuinka puheenjohtaja kohta kohdalta sen tarkisti ja tunnollisesti muutteli sanamuotoa sekä sitten liikutettuna kiitti toisia heidän auliudestaan tässä asiassa, joka häneen, pappiin, oli koskenut kovemmin kuin sanoin voi selittää — hän näki puhujan tässä kohdassa kyyneltyvän, niin että tämän täytyi irrottaa silmälasinsa ja huolellisesti pyyhkiä niitä. Hän kuuli viimein kirkkoherran sanovan: "olemmeko siis yksimieliset siitä, että jos tätä varotusta, kun se rakkaudella ja kehottavasti esiin tuodaan, ei oteta vastaan nöyrästi, vaan niinkuin tähänastiset varotukset, uhkamielisesti ja itsetyytyväisesti, ryhdymme toimiin ja otamme sen askelen, joka olkoonpa se kuinka tuskallinen tahansa, on minun vakaumukseni mukaan koituva koko pitäjän hyväksi, ja, mikä vielä tärkeämpää, oleva varottavana esimerkkinä kansakoulunopettajain, Jumala paratkoon, suurelle joukolle, joka neiti Björkin tavoin on väärinkäsittänyt asemansa nuorison johtajana?" Hän kuuli, kuinka yksimielinen "olemme", johon heikko "ei" ja paheksuva mutina tukahtui, vastasi kysymykseen ja aiheutti sitten ratkaisevan kynänrapinan syytöskirjelmäpaperilla. Jäykkäniska talonpoika kuuli tuon kaiken, ja huulet kävivät yhä kapeammiksi ja ohuemmiksi, katse vajosi yhä syvemmä raskaitten silmäluomien taa.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka isällisellä, hyväntahtoisella saarnaäänellä luki hänelle kouluneuvoston syytöskirjelmän.

Kun hän oli lopettanut, vastasi Gertrud lyhyesti ja levollisesti:

— Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset.

— Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti.

Gertrud ei vastannut.

— Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee, joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin varotuksiin?

Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut.

— Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta. Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink. majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettu kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin.

— Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla totuuden puolesta.

— Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi.

Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti.

Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun. Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina. Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut jokaista heistä rakastavin rukouksin!

Ja nyt — pois ajettu, hyljätty kelvottomana, velvollisuutensa unohtaneena opettajana! Poltinmerkillä leimattu koko pitäjän silmissä, niin, koko Ruotsin!

Se oli katkeraa, hirvittävän katkeraa. Hänen silmänsä tulvehtivat täyteen kyyneleitä, ei lievittäviä, vaan teräviä, kirveleviä, pistäviä, kun hän kiiruhti tietään eteenpäin, ja hänen särkönäisestä sydämestään kohosi palava rukous, pyytäen apua tulevain päiväin varalta, joiden suru ja häpeä ja köyhyys häntä uhkasi.