X.
Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä, sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki, laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.
Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä jäätynyttä maata vasten.
Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.
Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt; vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan, kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan, kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta, jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi, ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan, sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin kuitenkin hyvin lähellä sitä.
Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä, ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö, joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä opettajatoimen kanssa.
Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin, kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena, intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut, ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan välillä.
Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin, sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun edeltäjiä.
Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen, siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää, itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim. ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä, kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto, vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä; oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia, etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys, tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että epämieluisasti seuraava kirje:
Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!
Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita, vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut, jotka ovat huolissaan.
Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla, kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä voi ne todistaa oikeiksi.
Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät, että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa. Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua, kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi, monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat.
Kunnioittaen:
Timeon Tingbom.
Kun kirkkoherra oli tämän kirjeen lukenut, vetäytyi hänen otsansa huolestuneisiin kurttuihin, ja suun ympärille levisi alakuloisen tyytyväisyyden ilme. Hän pani pois silmälasinsa, silitti päätään ja huokasi syvään. Niin, tämä kirje yksinkertaisessa naiivisuudessaan vahvisti juuri sitä, mitä hän — ja moni muu hänen kerallaan — oli ajatellut. Tyytymättömyys Gertrudiin oli silminnähtävästi levinnyt koko väestöön — monipuuhaisuus, josta pappi niin terävästi oli häntä moittinut, oli tehnyt hänet kelpaamattomaksi pikkuvelvollisuuksia täyttämään — lasten lukeminen tuli laiminlyödyksi — että hän rohkeni lähettää lapset keskellä tuntia omille yksityisasioilleen — sehän saattoi ihan mieltä kuohuttaa! Ei niin käsittäin, ettei pappi olisi nähnyt suutari Tingbomin tiedonantojen epäluotettavuutta, kaukana siitä, tietysti ne olivat liioteltuja; mutta ne yhtyivät niin täydelleen sekä papin omiin mielipiteisiin Gertrudista että siihen moitteeseen, jota hän oli usealta taholta kuullut, niin että hänellä oli mielestään syytä kyllä panna niihin huomiota. Niin, hän tuli viimein, yhtä ja toista myöten ja vastaan mietittyään, siihen johtopäätökseen, että hänen oli kouluneuvoston lähimmässä, pian pidettävässä kokouksessa esitettävä asia jäsenille ja tiedusteltava heidän mielipidettään, mikäli ei jo olisi aika antaa neiti Björkille varotusta.
Viikkoa myöhemmin kokoontui kouluneuvosto varsinaiseen kokoukseen pitäjäntuvalle. Pöydän luona ihan salin perällä istui kirkkoherra itseoikeutettuna puheenjohtajana, penkillä hänen edessään muut kouluneuvoston jäsenet, joiden kaikkien tuli olla "kansanvalistusharrastuksistaan tunnettuja miehiä": talollinen Svan, pehtori Kahl, ijäkäs, äreä vanhapoika, opettaja Folkeson, kirvesmies Håf y.m. Sitten kun kirkkoherra tavanmukaisesti oli toivottanut läsnäolijat tervetulleiksi, alkoi hän esittää asioita. Ensimmäinen kysymys koski neiti Björkin pyyntöä saada uusia opetusvälineitä, tällä kertaa n.s. "helmitaulun", jonka kustannukset nousivat noin kolmeen kruunuun viiteenkymmeneen öreen.
Pappi esitti asian huolestuneen ja juhlallisen näköisenä. Lopetettuaan hän laski paperin kädestään ja katseli läsnäolijoita.
— Hyvät herrat, mitä teillä on vastattavana neiti Björkin pyyntöön?
Kahl nousi: "herra puheenjohtaja". Kirkkoherra kumarsi päätään, ja Kahl jatkoi:
— Ajattelin vain kysyä, tuleeko väestö siitä paremmaksi, että joka kouluneuvoston kokouksessa pyydetään kalliita ja tarpeettomia opetusvälineitä?
Pappi huokasi ja pudisti päätään.
— Ei, valitettavasti, pikemmin voisi sanoa huonommaksi.
Talollinen Svan nousi ja sanoi:
— Herra puheenjohtaja! Pitäjää rasittavat ilmankin suuret menot. Me olemme korjanneet kirkonkaton.
— Niin, mutta siitä on, näetsen, kymmenen vuotta, mutisi kirvesmies
Håf ja raapi korvallistaan.
— Me olemme korjanneet kirkonkaton, jatkoi Svan, ääntään korottaen, me olemme rakentaneet koulutalon ja laittaneet uusia teitä. Minusta tuntuu olevan aika ruveta vähän säästämään.
— Tahtooko vielä joku lausua mielipiteensä? kysyi puheenjohtaja ja katseli pitkin salia.
Ei kukaan vastannut.
— Suostuuko kouluneuvosto neiti Björkin anomukseen saada uusia opetusvälineitä?
— Ei.
— Hylkääkö kouluneuvosto hänen esityksensä?
— Hyljätään.
Vasaranisku vahvisti hylkäyksen, ja siirryttiin muihin asioihin, sellaisiin kuin sairaan kansakoulunopettajattaren Hanna Myhren virkavapaus, opettaja Carlsonin huoneidenkorjaus j.n.e.
Puheenjohtaja käytti näissä otteluissa suuressa määrin puolueettomuuttaan, niin, hän jopa osottautui toisinaan sangen välinpitämättömäksikin, mihin oli syynä muuan ajatus, joka yksinomaisesti kiinnitti hänen mieltään. Hän antoi ukkojen kiistellä Carl Carlsonin kattotiileistä, Hanna Myhren keuhkokatarrista ja Gertrud Björkin rikkinäisistä seinäpapereista; vasta kun kaikki nämä kysymykset oli ratkaistu, kun Carlsonille oli luvattu uusi katto, ja Kahl oli toimittanut niin, että Gertrud sai pitää rikkinäiset seinäpaperinsa, vilkastuivat rovastin kasvot, ja hän alotti alakuloisen tyytyväisin ilmein:
— Niin, se mitä minulla nyt lopuksi on teille, hyvät herrat, esitettävänä, on sen pahempi kaikkea muuta kuin mieluista laatua. Olen jo kauan huomannut, että tyytymättömyys vallitsee opettajatar Gertrud Björkiä kohtaan, ja minun täytyy surulla tunnustaa, että, miten suuria ansioita hänellä lieneekin, hän on tehnyt itsensä yhteen ja toiseen syypääksi, mikä varmaan sietäisi pienen muistutuksen. Varsinkin on häntä soimattu monipuuhaisuudesta, josta on ollut seurauksena, ettei hän ole tyydyttävällä tavalla voinut pitää huolta lasten opetuksesta. Vähemmän sopivalla tavalla on hän käyttänyt hyväkseen opettajanasemaansa; niinpä hän esimerkiksi on tunnin aikana lähettänyt lapset omille yksityisasioilleen. Valituksia ovat tehneet useammat vanhemmat. Niin sain esim. eilen kirjeen huolestuneelta isältä, jonka lapset valitettavasti kyllä kaivannevat ymmärtäväisempää huolenpitoa, kuin mitä neiti Björk näyttää heille omistavan.
Ja kirkkoherra luki hiukan lausetapoja lievennellen ja kieltä parannellen Timeonin kirjeen. Sen tehtyään hän pani kirjeen pöydälle, silitti sitä kädellään ja sanoi, läsnäolijoita silmäillen:
— Hyvät herrat, pyydän teitä lausumaan ajatuksenne esittämäni kysymyksen johdosta.
Pitkänä ja suorana kohosi Svan penkistään. Hänen kapeat huulensa olivat kuin vaakasuora repeämä poskien välillä, ja harmaansiniset silmät näyttivät painuneen tavallista syvemmälle ulkonevain kulmakarvain alle.
— Pyydän yhtyä valituksiin opettajatar Björkista. Sen sijaan että pysyisi lestissään, hän puuhaa muita asioita, jotka eivät häntä koske…
— Ehkä tahdotte lähemmin määrätä, Svan, mitä aloja tarkotatte? kysyi puheenjohtaja lempein äänin.
— Niin, tarkotan kursseja, vastasi Svan jyrkästi ja pannen ylenkatseellista painoa viimeksimainittuun sanaan, kursseja, joita oppineet, epäkäytännölliset ihmiset panevat toimeen tehdäkseen kansaa uppiniskaiseksi ja tyytymättömäksi. Tohtorit ja professorit näyttävät suurista tauluista, minkä näköisiä ovat sydän ja munaskuut ja maksa, kun ihminen on ottanut päivällisryyppynsä, ja sitten pitää pölkkypää opettajatar saman esitelmän sydämestä ja munaskuista lapsivekaroille ja tekee heidät uppiniskaisiksi vanhempia vastaan. Mitä tapahtui tässä vast'ikään? Poikanulikkani sanoo minulle, kun otin pienen kohtuudenryypyn: "isä, sinun täytyy lakata juomasta heikon veljesi takia!" Onko mokomaa kuultu nokinenäisen poikanulikan suusta! Mitä? Pitääkö minun luopua ryypystäni siksi, että muiden vatsa on huonossa kunnossa? Mitä minua liikuttavat Erik Andersonin suolet? Pitäköön itse niistä huolta, enkä minä rupea siitä hyvästä ulkokullatuksi goodtemplariksi, että hän otti kymmenen ryyppyä kahden sijasta. Eikö muka kristityn vapaus oikeuttaisi minua juomaan, mitä siedän, ja ottamaan päivällisryyppyä, niinkuin tekivät isät ja iso-isät ennen minua ja voivat hyvin polvesta polveen?
Svan istuutui, vielä suorempana ja kapeahuulisempana kuin ennen, ja puheenjohtaja nyykäytti päätään alakuloisesti hymyten.
— Onko jollakulla vielä jotain sanottavana asiasta?
Pehtori Kahl nousi:
— Tahdon huomauttaa, ettei hän suinkaan opeta puhdasta oppia. Hän antaa esim. lasten oppia pitkiä kappaleita raamatusta, mutta laiminlyö kokonaan kysymykset: "mitä se on?" jotka minä osasin lapsena ulkoa oikein ja nurin, jos niiksi tuli.
— Hm — hm — sanoi kirkkoherra, päätään pudistain, mikä yhtä hyvin saattoi tarkottaa Kahlin kuin Gertrudin opetusmenetelmää. Hyvät herrat, tahtooko joku teistä vielä…
Ja hän silmäili ympärilleen kysyvin katsein.
— Ei hänessä ole tointa eikä taitoa, sanoi Svan ja nousi. Hän ottaa lähettääkseen lapset kesken opetuksen kääröjä ja kirjeitä viemään. Sellaista emme siedä, kun palkkaamme ihmisen lapsiamme opettamaan.
— Niin, mutisi pappi, sama henki: omavaltaisuuden, itsekylläisyyden henki — se esiintyy niin suuressa kuin pienessä.
Mutta nyt oli kirvesmies Håfista, Brittan isästä, aika sanoa sana puolustukseksi.
— Niin, kyllähän on totta, mitä herrat sanovat, että yrmeä ja tyrnä hän on, mutta hyvä ja ystävällinen ihminen hän on silti, se on varma. Kun minun muijani oli tässä kipeänä, ei kukaan niin meitä auttanut hädässämme kuin juuri neiti Björk, aina hän tuli meille, ja aina hän toi jotain — ja —
— Niin, kyllä hän hyvä on, keskeytti kirkkoherra järjestyksestä poikkeamalla, kyllä hän on kelpoluontoinen, kunnon ihminen hän on — sitä ei kukaan tahdo kieltää. Mutta juuri sellaiset helposti joutuvat harhateille, ja heitä pitää koettaa johtaa taas oikeille poluille. Mitä te sitä paitsi, hyvät herrat, olette esiintuoneet, on aivan yhtä pitävää tämän kirjeen kanssa — kirkkoherra laski kätensä raskaasti Timeon Tingbomin kirjeelle — ja muutoin useiden muidenkin asianomaisten, joiden arvostelua olen pyytänyt. Varotus lienee siis paikoillaan, ja vakava toivoni on, että hän sen jälkeen parantaa tapansa. Ehdotan siis, että kansakoulunopettajatar Gertrud Björkille annetaan varotus monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän hajaannuttamisesta, varsinkin nuorten keskuudessa, ja että tämä päätös pannaan pöytäkirjaan. Suostutaanko siihen, hyvät herrat?
Yksimielinen: "suostutaan" oli vastauksena kirkkoherran kysymykseen, jonka jälkeen vasara jymähti.
Kun sitten oli vielä esitetty ja käsitelty muutamia kouluneuvoston kysymyksiä ja valittu sopivat henkilöt pöytäkirjan tarkastajiksi, hajotti puheenjohtaja kokouksen, ja kukin läksi kotiinsa, tyytyväisenä päivän toimiin.
Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka juhlallisin, mutta isällisen lempein äänin ilmotti hänelle kouluneuvoston päättämän ja laatiman varotuksen monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän hajaannuttamisesta.
Gertrud kuunteli kalpeana ja ääneti, pienoisen pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla. Seurakuntaelämän hajaannuttamisesta! Tarkotettiin kai hänen pieniä tiistaikokouksiaan ompelemisineen, kahvinjuonteineen, isänmaallisine esitelmineen, raittiuspuheineen. Monipuuhaisuus! Se johtui siitä, että hän seurasi ajan kysymyksiä ja käytti loma-aikansa lisätietojen keräämiseen.
Katkeruus kuohahti hänessä, mutta hän hillitsi itsensä ja istui yhä liikkumattomana maahan luoduin katsein ja kädet ristissä sylissä.
— Niin, sanoi pappi, lopetettuaan, ja taputti Gertrudia olalle yhä isällisesti lempeän näköisenä, toivon, että tämä pikku varotus vaikuttaa hyvää. Tietysti te tarkotatte hyvää "monipuuhaisuudellanne", neiti, epäilemättä vilpitön, mutta mieletön into ajaa teitä tekemään propagandaa raittiusliikkeen puolesta, joka, paha kyllä, useimmiten synnyttää fariseuksia, fariseuksia, jotka lyövät rintoihinsa, arvellen kaiken vanhurskauden täytetyksi, jolleivät juo olutta, tai lupauksensa rikkojia, jotka toisena päivänä sitovat sininauhan napinläpeensä, toisena sen kiskaisevat pois.
— Se ei ole totta! huudahti Gertrud kiivaasti ja katsahti ylös, päinvastoin vahvistuu ja kehittyy luonne pahan tuntemisesta, kansan täytyy oppia tuntemaan väkijuomain vaarat, ihmisten täytyy tukea toisiaan taistelussa…
Kirkkoherra teki halveksuvan viittauksen kädellään.
— Erehdystä, erehdystä, pikku neiti. Likipitäin samaa olisi sanoa: ihmisten on opittava tuntemaan sähkön vaarat ja tuettava toisiaan taistelussa sitä vastaan. Kaikessa voi piillä vaara, ei pidä vain väärinkäyttää — on käytettävä voimia oikealla tavalla. Koko ehdoton raittiusliike farisealaisine vaatimuksineen on kerran luhistuva mahdottomuutena, suorastaan loukkaavana hyökkäyksenä persoonallista vapautta vastaan.
Gertrudin silmät välähtelivät, ja huulten pilkallinen hymy muuttui teräväksi ja halveksivaksi. Hän tunsi, ettei hänen olisi tullut lausua niitä sanoja, jotka kohosivat hänen mieleensä, hän oli kuulevinaankin varottavan äänen korvissaan: "vaikene, vaikene!" Mutta varottavaa ääntä tottelematta hän huudahti kiivaasti ja ylenkatseellisesti:
— Tuossa kaikessa piilee vain kieltäymisen halun puute, ei tahdota mistään luopua auttaakseen; vain itsekkyys vastustaa maamme suurta, mahtavaa raittiusliikettä!
Kirkkoherra karisteli kurkkuaan. Hän kävi tulipunaiseksi otsaa myöten, niin että oli kuin olisivat hiusjuuret sähisseet kuumuudesta.
— Neiti Björk, te unohdatte itsenne, hän sanoi terävällä, juhlallisella äänenpainolla, unohdatte puhuvanne vanhalle miehelle ja Herran palvelijalle.
Gertrudkin punastui. Hän huomasi, että oli ollut äkkipikainen, ja että hänen siis tuli pyytää anteeksi. Mutta hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin sai suustaan:
— Siinä tapauksessa pyydän, että annatte anteeksi —
— Tietysti, tietysti, keskeytti kirkkoherra alentuvaan, juhlalliseen tapaansa. Kehottaahan Herra meitä antamaan anteeksi, ei yhden, vaan monta kertaa, mitä tahansa veljemme tai sisaremme meitä vastaan ovat rikkoneet. Tunnustan, että esiintymistapanne, neiti, sekä suututti että suretti minua. On kiusallista nähdä, ettei se, jonka tulisi johtaa nuorisoa ja olla esimerkkinä ja esikuvana, voi ohjata omaa mieltään; mutta, kuten sanottu, kun vika on tunnustettu ja anteeksi pyydetty, on se myös jaloista sydämistä pois pyyhitty. Sallikaa minun kuitenkin, ennenkuin eroamme, liittää saamaanne julkiseen varotukseen toinen, yksityisluontoinen. En tosin epäile, että voi löytyä pätevä syy moninaisiin toimiinne, neiti, mutta — tunnen ihmissydämen kavaluuden ja varotan teitä, neiti: tutkikaa itseänne, eivätkö ylpeys ja kunnianhimo näyttele sangen suurta osaa teidän näköjään niin uhrautuvassa toiminnassanne. Te haluatte jotain merkitä, haluatte, että teistä puhutaan ja teitä ihaillaan, ihmisten kiitos ja ylistys on niin houkuttava. Mutta muistakaa, ettei Jumala ole asettanut teitä saarnaamaan eikä esiintymään sellaisten asioiden puoltajana — suokaa anteeksi, puhun totuuden peittelemätöntä kieltä — joita ette lainkaan käsitä. Teidän tehtävänne, neiti, on opettaa lapsia, se on suuri ja ihana, joskin vaatimaton kutsumus, täyttäkää se ilolla ja innolla, tehkää siitä parastanne ja jättäkää raittiusliike ja saarnavirka niille, jotka Jumala on siihen kutsunut. Olkaa uskollinen vähässä: siten parhain pysytte Herran mielisuosiossa!
Näin sanoen kirkkoherra nousi ja nyykäytti päätään merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Gertrud nousi hänkin, kumarsi samoin päätään ja poistui posket yhtä kalpeina, kun ne äsken olivat olleet punaiset.
Ulos tultuaan hän kiiruhti niin nopeasti eteenpäin, kuin olisi tahtonut juosta sitä kiusallista vaikutelmaa pakoon, jonka pappilassa oli saanut. Miten väärin, miten kavalaa kaikki, valkaistu hauta oli tuo juhlallinen varotus, kaunis ja kiiltävä muodoltaan ja sisältä täynnä kuolleitten luita! Toden totta, hänellä oli syytä kuohahtaa, hän teki oikein vastatessaan niinkuin vastasi. Hän katui katkerasti anteeksipyyntöään, hän oli tehnyt tyhmästi, vain jaloilta ja suurilta luonteilta voi pyytää anteeksi, pikkumaisille antaa tuollainen pyyntö vain aseet käteen nöyryyttää muita ja riemuita voitostaan.
Hän tiesi niin hyvin, miten kirkkoherra oli käyttävä tätä asetta, hän tiesi, että kulovalkeana oli kulkeva pitkin pitäjää tieto, että kansakoulunopettajatar Björk oli saanut kouluneuvostolta varotuksen, ja että hän oli vastannut kirkkoherralle niin hävyttömästi, että hänen eli täytynyt pyytää anteeksi. Niin, niin kertoisi koko pitäjä, ja kirkkoherra hymyilisi juhlallista, alakuloista hymyään ja puhuisi vapaakirkollisesta kurittomuudesta ja kristillisestä suvaitsevaisuudesta ja velvollisuuden laiminlyömisestä, ja rouva Henningson siristäisi mustia silmiään ja lavertelisi juttuja, jotka Timeon Tingbom hänelle kokoon keittää. Ja ihmiset uskoisivat kaikki, ei auttaisi se, että hän, Gertrud, uhrasi aikaa, voimia ja rakkautta lapsilleen, että hän tahtoi pelastaa heidät juoppoudesta ja turmiosta, hän oli joka tapauksessa huono opettaja, uhkamielinen, uppiniskainen nainen, joka oli niin hairahtunut, että hänen täytyi nöyrtyä rukoilemaan.
Ja hänen eteenpäin samotessaan ja näiden kuvitteluiden ajellessa hänen aivoissaan, hän kävi kovaksi, katkeraksi ja kapinoivaksi. "Mitä hyödyttää kaikki tyyni?" hän ajatteli. "Panet itsesi alttiiksi, ponnistat öin päivin, ja kiittämättömyyttä, väärinymmärrystä, kateutta kohtaat kaikkialla, ja juuri ne, joiden tulisi tukea ja auttaa, joiden tulisi ymmärtää toisten pyrkimyksiä, ne juuri tekevät voitavansa katkeroittaakseen toisen elämän. Oi jos voisin jättää, irtautua…" Ja hänen sielussaan kajahti kaikuna profeetan epätoivo: "jo on kyllin, ota, Herra, sieluni!"
Hän oli kulkenut niin kiivaasti ja ajatellut niin hurjia, myrskyisiä ajatuksia, että hän lopulta aivan uupuneena vaipui kivelle metsäpolun laitaan. "Ota, Herra, sieluni", hän toisti ja ojensi ristittyjä käsiään. "Eihän siitä ole mitään hyötyä, kaikki epäonnistuu, lapset eivät tule kouluun, vanhemmat ovat epäluuloisia, kouluneuvosto tahtoo saada minut viralta, kirkkoherra vihaa minua, en voi enää taistella näitä vaikeuksia vastaan, jo on kyllin, jo on kyllin, Herra —"
Mutta hänen siinä istuessaan metsän yksinäisyydessä, katkeruuden ja epätoivon kyynelten virratessa poskia, asettui vähitellen hänen sielunsa myrsky, ja hän alkoi kuunnella sydämestään nousevia uusia ääniä.
Kunnianhimoa — huomionhalua, halua olla jotain, halua saada ihmisten kiitosta? Jos olikin kirkkoherra oikeassa sanoessaan, että sellaiset tunteet olivat hänen innokkaan toimintansa kannustajina? Jos olikin hänet, jota Gertrud piti niin matalana, jonka jumalanpelkoa hän sanoi ulkokultaisuudeksi, ja jonka siveellisiä käsityksiä hän niin ylimielisenä halveksi, Jumala valinnut sanomaan Gertrudille, totuutta? Mikä nöyryytys, musertava, ääretön nöyryytys!
Ja kuitenkin hän tunsi tällä hetkellä, että niin oli. Jumala oli valinnut kirkkoherra Henningsonin sormellaan osottamaan mätähaavaa siinä elämässä, josta hän itse, Gertrud, oli ollut niin farisealaisen ylpeä! Niin, farisealaisen ylpeä! Koko hänen elämänsä oli ollut kiihkeää pyrkimystä kehittymään täydelliseksi, toimimaan oikein, antautumaan alttiiksi rakastavin ja uhrautuvin mielin — vastalahjanaan toisten kiitos ja rakkaus! Siksi hän oli tuntenut itsensä niin muserretuksi, kun ihmisten suosio ja lasten rakkaus oli häneltä riistetty.
— Minä olen hyljätty, arvoton, hän ajatteli, minä, joka äsken sanoin kirkkoherraa valkaistuksi haudaksi, mitä olen itse? Olen todella saanut nähdä selvemmin kuin koskaan, miten koko sisin itseni on täynnä kuolleitten luita: ylpeyttä, kunnianhimoa, närkkyyttä — Olenko hetkeäkään ajatellut lapsiani, tuntenut heidän vuokseen surua epäonnistumisestani?
— En, olen vain kierrellyt oman itseni ympärillä — voi, aivan vastakkaisesti olen menetellyt Fénélonin sanoihin nähden: "uskollisena kutsumukselleni, menestyksestä huolehtimatta". Minä olen vain ajatellut menestystä — olen tehtävääni arvoton, lasten edessä arvoton, on parasta, että ainiaaksi luovun — sydämeni kiusauksesta en koskaan vapaudu — parasta etsiä jotain vaatimattomampaa — kätkeytyä — piiloutua kaikkien silmistä.
Mutta päästyään näin pitkälle sairaalloisissa itsesyytöksissään, hänen parempi itsensä nousi, ja ääni hänen sisimmästään huusi: Ei! — ei, nämä ovat pahain voimain vaikutuksia — tämä on kiusausta toivottomuuteen, johon en lankea. Hän on oikeassa, olen etsinyt omaa kunniaani, olen pyrkinyt rakastetuksi ja ihailluksi; mutta ei edes nöyryyttävä tietoisuus tästä voi estää minua, niin kauan kuin elän, sillä paikalla, jonka Jumala minulle antoi, taistelemasta hänen valtakuntansa tulemisen puolesta! Väisty, saatana, älä kiusaa minua niin kavalin asein. Olen heikko, kelvoton taistelija, sen tiedän, mutta viimeiseen asti olen taisteleva!
Hän nousi kiivaasti ja kiiruhti eteenpäin. Silmät säihkyivät, ja miltei voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Suuttumus ja katkeruus, jotka keskustelu kirkkoherran kanssa oli hänessä kuohuttanut pinnalle, olivat kadonneet, hän tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi, nöyryytyksen ja itsensätutkistelun tulessa puhdistuneeksi. Kun hän lähestyi kotia, oli jo hämärä, pilvet, jotka riippuivat vuoren yllä, olivat jo tavallista aikaisemmin kietoneet koulutalon nurkat hämyn peittoon. Portaitten juurella seisoi pieni vanttera olento nyytti kädessä; liikkumatta, miltei jurona hän seisoi, kuin koira, joka odottaa herraansa, ja joka on päättänyt pysyä alallaan, kunnes tämä saapuu.
— Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta. Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen.
— Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla — tahdot yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen poika?
— Tahdon.
Ja pojan sanoessa tämän sanan puhkesi hänen parhain itsensä kauniiksi ja kirkkaaksi katseeksi pieniin, syvälle painuneisiin silmiin.
— Voi Sverker, teet minut niin iloiseksi, niin onnelliseksi. Rakas lapsi, Gertrud jatkoi, ja loppuun taisteltua sielun kamppausta seurannut vapauden ja riemun tunne vuodatti hänen sanoihinsa innostuksen voimaa, seuraa aina sitä ääntä, joka nyt sinussa puhuu. Luo katseesi suureen päämäärään, Sverker — miten ulkonaiset ja sisäiset kiusaukset sinua houkuttelevatkin, älä usko niitä, pakene, kiinnitä silmäsi ainoaan pysyvään, ainoaan toteen: Jumalan rakkauteen, sellaisena kuin se ilmeni Jeesuksessa Kristuksessa. Tahdothan kuulua niihin joukkoihin, jotka taistelevat, taistelevat Jumalan valtakunnan puolesta, oikeuden ja totuuden tulla, tahdothan, Sverker?
— Tahdon.
Ja taas puhkesi kaunis, lempeä ilme katseeseen, jonka hän kohotti
Gertrudiin.
He läksivät nyt sisään, Gertrud edellä, Sverker aivan hänen kintereillään kuin alakuloinen, uskollinen villakoira. Gertrud sytytti lampun, teki valkean lieteen ja asetti kahvipannun tulelle.
— Tässä on kakku, äiti leipoi sen teille, neiti, sanoi Sverker ja ojensi kömpelösti lautasta, joka oli kääritty ristikkäiseen kaulaliinaan.
— Kiitos, vastasi Gertrud, ystävällisesti nyykyttäin. Hän tiesi, mitä tuollaiset pienet kunniatervehdykset merkitsivät: sovitusuhria tai avunpyynnön valmisteluja tai myös molempia. — Olipa äitisi kiltti. Ja miten voitte? Miten on veljesi jalan?
— Oh, se on vähän sukelanmoinen, vastasi Sverker ja nuhisti nenäänsä, niinkuin hänen aina oli tapana tehdä; se on musta polveen asti.
— Jumala varjelkoon, huudahti Gertrud pelästyneenä, mitä sanot, poika, onko jalka musta?
— Onko se sitten jotain vaarallista? ihmetteli Sverker.
— On, tietysti on. Onko hänellä ollut vaivoja?
— On kyllä, eilen hän huusi enimmäkseen koko päivän — ja sitten musteni jalka.
— Oi niin hirmuista! Nyt ovat asiat aivan hullusti, poika. Miksi ette kutsuneet lääkäriä?
— Niin, näetsen, me aioimme kyllä, mutta sitten tahdoimme odottaa katsoaksemme, eikö kipu hellittäisi. Illan suussa hän tuli vähän paremmaksi, ja tänään hän on huutanut vain pari kertaa, niin että kyllä kai se ohi menee.
— Niin kyllä, pikemmin ja perinpohjaisemmin kuin luulettekaan. Mutta huomenna varhain täytyy teidän saada lääkäri luoksenne.
— Niin, mutta me ajattelimme pyytää teitä olemaan hyvä ja tulemaan, neiti. August sanoo tahtovansa tavata teitä.
— Se ei estä tohtorin tuloa. Mutta me lähdemme sinne huomisaamuna varhain. Voit olla yötä täällä keittiössä, Sverker, niin lähdemme vuorta kapuamaan kohta auringonnoususta.
He joivat kahvia yhdessä ja laskeutuivat sitten levolle. Mutta Gertrud rukoili ensin hartaasti oman sielunsa, Sverkerin sielun, nummella makaavan sairas paran ja kaikkien niiden puolesta, joilla on tuskaa ja kärsimystä. Ja hän tunsi niin ihmeellistä vapautumista kaikista näivettyneistä tunteista, jotka hänen keskusteltuaan kirkkoherran kanssa olivat häntä raadelleet.