XI.
Pienessä tuvassa nummella olivat kipu, vaivat ja levottomuus turtuneet, ja rauha laskeunut kiusaantuneisiin jäseniin ja väsyneisiin mieliin. Kaikki nukkuivat. Isäukko oli uinahtanut raskasmielisestä viinatuskastaan, August ei enää tuntenut kipua jalassaan, jota kylmänvihat kalvoivat, äiti ja Edvin kuorsasivat vuoteessa, missä molemmat makasivat vierekkäin. Kylmässä huoneessa oli pimeää; uutimen raosta loi niukkaa valoaan puolikuu, joka kirkkaana ja pikkuisena loisti korkealta taivaalta.
Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä. Ukko — hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen — ukko nousi istualleen vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi:
— Herätkää — herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, että
saamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. —
Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat — kamalimmat pimeässä.
Joudu — joudu!
Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen.
— No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole rauhaa.
— Rukoilkaa — rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa — rukoile, poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta.
Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä permannolle.
Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka tyhmänkysyvin katsein isään.
— Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään poikaa.
Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten ystävä" j.n.e.
— Lisää — lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja unenpökerryksissä:
— "Enkeli kotoa vartioi" j.n.e.
Sillä välin oli Kristin heittänyt ylleen saalin ja seisoi nyt siinä: jalat pistivät kuin kaksi tikkua esiin likaisen paidan alta, ja harmaa, kampaamaton tukka ympäröi kuin sammaleinen risukko laihoja, kellertävän kalpeita kasvoja.
— Rakas ukkoseni, hän alkoi vavisten, mutta Wetting keskeytti hänet käskevästi karjaisten:
— Rukoile, Kristin, sanon minä sinulle! Tuolla — tuolla, ja hänen värisevä kätensä osotti vanhaa kulmakaappia, tuolla on saatana piilossa — rukoile, että voitamme hänet.
Kapeat tikut liikkuivat pienin kompastelevin askelin kaappia kohden. Kristin aukaisi kaapinoven, ja hänen laihat sormensa puristuivat viekottelevan pullon ympärille.
— Särjemme sen, ukko, hän sanoi äkillisestä mielijohteesta, emme anna sen olla täällä sinua kiusaukseen johtamassa.
— Ei! huudahti Wetting tuskaisesti, kuka mieleesi sen saatanan ajatuksen johti? Ei se auta — voiman pitää tulla sisästäpäin — niin sanovat kaikki, jotka ymmärtävät asian.
— Rakas ukkoseni, väitti Kristin väsyneesti, ettet ole jo oppinut ymmärtämään, ettei sisästäpäin mitään voimaa tule.
— Ja miksi ei? huudahti ukko ja väänsi käsiään, niin että suuret punasiniset rustot rutisivat, miksi ei tule voimaa sisästäpäin, miksi, miksi? Muistatko katovuotta, Kristin? ja hänen katseensa kävi kauaskatsovaksi ja ääni helläksi ja itkuiseksi, muistatko, kuinka…
— Niin, niin, keskeytti vaimo, siitä olet puhunut satoja kertoja, mutta ei hätä siitä vähentynyt, että sinä juomaan ratkesit, päinvastoin.
— Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden — unohdin nälän ja köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin.
— Niin, tiedän — tiedän.
— Ja niin on nytkin, jatkoi mies — rukoile, rukoile — en ole koskaan viihtynyt tässä kurjassa tuvassa — rukoile — rukoile — autiolla nummella — oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi — kaukana ihmisistä — niin autiota, yksinäistä — rukoile, rukoile, että Jumala tekee ihmeen — rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi — se tukehuttaa minut — tupa on niin matala — rukoile, että hän poistaa kivut ja vaivat — rukoile, kuuletko, poika, rukoile.
— Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi — tee kipuja ja vaivoja…
— Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän, sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla.
Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja ojensi sen isää kohden.
— Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta — on aika minun valmistautua viimeiselle matkalle — ja ajattelisin, ettei ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni…
Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven.
— Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa, meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin.
Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään.
— Ei se auta — minä heti paikalla haen tohtorin.
Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja.
— Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan, kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu.
— Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme — rukoilkaamme. August lapseni — August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa — anna meille syntimme anteeksi — anna meille jokapäiväinen leipämme, älä johdata meitä kiusaukseen. — Eukko, etkö kuule, että poika on kuolemaisillaan, rukoile — rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi ja veljestäsi. — Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei kukaan voi auttaa. — Niin — yksi — yksi voi auttaa — eikö jossain puhuta särjetystä ruovosta — sano, eukko, muistatko, miten se oli — särjettyä ruokoa…
Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja pimeydessä.
— Särjettyä ruokoa — särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli?
August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin.
— Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä.
Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin.
Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille.
Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä nääntyvänä — miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa?
Kristin laskeutui myös levolle, mutta kynttilä sai pullossaan palaa, ja aina silloin tällöin nousi vaimo ja kostutti Augustin huulia vedellä.
Päivänkoitteessa nukahtivat kaikki, kuolevakin, ja kynttilänpätkä sammui pullosta. Pistävä katku levisi pieneen ummehtuneeseen huoneeseen, johon aamuaurinko sattui, valaisten kalpeita, kiusaantuneita kasvoja.
Askelet ulkoa ja lukon koperoiminen saivat Kristinin kavahtamaan pystyyn unestaan ja nousemaan. Sverker tuli opettajattaren keralla.
— Hyvänen aika, huudahti Kristin ja paiskasi hameen ylleen — tekö, neiti — — se nyt oli aivan…
Mutta Wetting jäi liikkumatonna sänkyyn makaamaan ja kiinnitti Gertrudiin pitkän, läpitunkevan katseensa. Huulet liikkuivat hiljaa, ja hymy lennähti kasvojen yli. Nyt hän tiesi saavansa kuulla noiden ihmeellisten sanain jatkon.
— Päivää, rakkaat ystävät, sanoi Gertrud ja nyykäytti päätään tuvan asukkaille, miten voitte tänään? Augustin jalan ei ole hyvin laita, kuulin minä —
Hän meni vuoteen luo ja ojensi kätensä, johon sairas veltosti tarttui.
— Miten on, August?
— Hyvin, vastasi tämä, tai ainakin kohta on kaikki hyvin. Muutaman tunnin päästä, luullakseni, on kipu tauonnut.
Augustin välinpitämätön ääni näytti liikuttavan ukkoa, sillä hän nousi nopeasti, vetäen housujaan, ja tuli pojan luo.
— August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile — rukoile — rakas neiti — rukoilkaa hänen puolestaan — meidän kaikkien puolesta — me olemme kaikki särkyneitä — kuinka se olikaan? — Särjettyä ruokoa — miten se oli? — Olen unohtanut jatkon.
Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä.
— "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei sammuta", — sanoi Gertrud juhlallisesti.
— Niin se eli — nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa kirkastuivat, on toivoa sinua varten — minua varten — meitä kaikkia. — Mutta rukoilla sinun täytyy — rukoile — rukoile henkesi edestä.
— Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin.
— Rukoile kuolematonta sielua — ijäistä elämää — rukoile — rukoile, August lapseni — Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä ruokoa, hän on kuuleva — rukoile, rukoile…
Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi ijäisyyskaipuu.
Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla.
— Jeesus Kristus — ole kanssamme tänä hetkenä — tee se, mikä meistä näyttää ihmeeltä — pyyhi pois synnit — anna anteeksi rakkautesi tähden — sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen — kuoleman pimeyteen — sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä — suuria eikä pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä, rakastava — sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu — nämä haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi ihmeellisestä liekistä.
Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle, jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. — Mutta kuin sen kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra, suitsevaista sydäntä en sammuta". —
Tähän ajatukseen, jota koriseva, puolisammunut ääni kangertain lausui, nukkui kuoleva vaivoista, köyhyydestä, kiusauksista. Rajut väristykset puistattivat hänen ruumistaan, kasvot vääntyivät, hän haparoi käsillään ilmaa, ikäänkuin taistellen hirveän tuskan kourissa. Hetkinen kovaa hengenahdistusta, viimeisten elonilmausten kamppailu, sitten oli kaikki hiljaista, ja kuoleman rauha tuli, liittyen ikäänkuin lempeäksi loppusoinnuksi hädän, synnin ja katumuksen lyhyeeseen, sydäntä viiltävään satuun.
— August lapseni, August lapseni, huudahti Kristin, vaipuen polvilleen ja painaen itkien kasvonsa pojan ruumista vasten. Tänä hetkenä muisti hän äkkiä hetken, jonka oli ennättänyt unohtaa elämän raadannassa, kevään ja rakkauden iloisen hetken, jolloin hän ensi kerran laski esikoisensa rinnoilleen. Hän nyt makasi tuossa jäykkänä ja kalpeana, hän, pikku August — joka oli hänen rintojaan imenyt — jota hän niin monta kertaa oli kantanut nummen poikki. — Oi Herra Jumala — Herra Jumala!
Ja äidin viiltävä tuskanhuuto halkaisi mahtavana köyhyyden ja raatamisen harmaan arkitunnelman. — Hän itki pientä Augustiaan, niinkuin hän olisi vielä ollut äitinsä kaunis, viaton lapsi, ja äiti itse rohkea nuori nainen, joka voimakaskäsivartinen, lämminsydäminen kuin oli, odotti niin paljon elämästä.
Aurinko oli nyt noussut korkealle yli taivaanrannan; nummen suuri hiljaisuus alkoi särkyä äänistä ja liikkeestä; lehtokurppaparvi lensi suhisten kanervikon yli ja katosi metsänlaitaan; kaukaa tuli hevosia nelistäin, niiden mustat varjokuvat piirtyivät selvinä kirkasta taivasta vasten; yksitoikkoisesti viheltävä ääni viilsi halki avaruuden: joitakuita rantasipejä lensi aivan pitkin vedenpintaa pienellä järvellä vuoren etelärinteellä. Päivä, meluisa, uuttera työpäivä lähestyi, elämän todellisuus karkotti yön juhlallisen tunnelman.
Gertrud auttoi väkeä kantamaan ruumiin liiteriin ja jätti sitten jäähyväiset, luvaten tulla taas hautajaispäivänä "laulamaan ruumista ulos". Hän antoi tämän lupauksen toista lupausta vastaan: ettei mitään väkijuomia saisi olla hautajaisjuhlassa. Wetting ojensi juhlallisesti kätensä ja vannoi, ettei talossa saanut olla tippaakaan väkeviä, niin kauan koin pojan ruumis oli maan päällä, eikä senjälkeenkään, jos Jumala tahtoi kuulla hänen rukouksensa ja antaa voimaa vastustaa kiusausta. Kristin ei ollut yhtä valmis luopumaan ajatuksesta, ettei olisi väkijuomia. Hän vihasi "väkeviä", jotka olivat hänen elämänsä kurjuuteen syypäät, mutta hän ei kuitenkaan voinut tyytyä ajatukseen, että ukot veisivät kirkolle ruumiin, sitä ennen ottamatta vähän "tuimaa" nahkoihinsa. Ei olisi oikein kunnialliset hautajaiset muutoin, hän arveli, ja sanottakoon August parasta mitä tahansa, mutta kunnialliset hautajaiset hänen tuli saada.
— Rakas Kristin, kyllä me parhain "kunnioitamme" Augustia siten, että hänen hautajaisensa ovat kaiken kaikkiaan raittiit, väitti Gertrud.
— Raittiit, tietysti, emmehän muuta ole ajatelleetkaan. Mutta eihän silti täytyne olla ehdoton, vastasi eukko nyrpeänä.
— Täytyy, sanon minä, akka! huudahti Wetting ja löi kätensä pöytään, nyt olen voittanut saatanan, pois pullot, ei yhtäkään saa jäädä.
— Tottakai voi meillä olla pisara lääkkeeksi, väitti vaimo jurosti.
— Ei, sanon minä, ei pisaraakaan, kas niin, pois kaikki perkeleenkojeet!
Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät.
— No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin kunniapäivänä.
Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen.
Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa, että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja komeudella.
— Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan hautaan ja nuoret liittyvät yhteen.
Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä, tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois. Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan.
— Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain, eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa.
Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa, että hän olisi koskaan muuksi muuttunut.
— Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on minun päiväni — nyt on minun päiväni, näetkös — sinun ei pidä ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän virastani vaarin. Katsotaanpas — täytyy vähän laskea, näetkös — vähän laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja…
"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä.
— No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä keittiötä, onko jo tuotu tuomisia?
— On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia.
Lotta naurahti ylenkatseellisesti.
— No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän — lasketaan vähän.
— Voileivoksia Östergårdista Svaneilta — kelpo voileivoksia ne tavallisesti lähettävät — sitten Emelie Lagerin oikeita pursorinkilöitä — ihan ehtaa — sitten Hövekan muorin sokerikakku ja Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä leivoksia, se on nyt jotain kunnollista — kunnollista. — Nyt lasketaan hiukan — lasketaan hiukan.
Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut.
— Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi, merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa "kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella, tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois.
Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle.
— Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti Kristinille.
— No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään.
— Se on jotain kunnollista, selitti Lotta, jotain kunnollista — kyllä tässä tiedetään, mitä tuodaan, ja "klassia" käyttävät sekä ylhäiset että alhaiset.
Pitojen keittäjättären moniin tehtäviin kuului myös ruumiin pukeminen ja kirstun koristaminen. Mitkä terveydenhoidon viholliset tämän tavan ovat keksineet, on hyödytöntä tutkia, yhtäkaikki, tapa oli olemassa, ja Lotan eläessä ei kukaan olisi rohjennut sitä ruveta muuttamaan. Niin pian kuin oli suorittanut tarpeelliset valmistelut keittiössä, hän kiiruhti Wettingin muorin seuraamana kuolinhuoneeseen ja siirtyi joustavasti miellyttävästä puuhastaan kakkujen ja jäätelökoneitten parissa synkempään ja epämiellyttävämpään toimeensa liiterissä. Tosin häntä värisytti, kun hän sai nähdä Augustin kamalan muodottomaksi käyneen, jo kalmanhajuisen ruumiin, mutta hän hillitsi itsensä ja pakotti kasvoihinsa tilaisuuteen sopivan ilmeen. Huolestuneina ja synkkinä kurtistuivat kasvojen rypyt, silmät vilkuilivat kuin levottoman kanan, eikä itse Wettingin muorikaan olisi voinut sen syvemmin ja tuskaisemmin huoata.
— Oi Herra Jumala — rakas taivaallinen Isä, miten pahannäköiseksi on mennyt…
Arvelematta hän ryhtyi kuitenkin työhönsä, Kristinin avustamana. Hän pesi ja kampasi ruumiin, puki sen puhtaaseen paitaan, pani sen ylle kovetetun "yönutun", ja hetken päästä makasi August valmiiksi puettuna arkussaan sypressinoksa sinertävänkalpeassa kädessä ja toinen samanlainen pää- ja jalkopuolessa.
— Näetsen, sanoi Lotta, "eksressi" on vähän niinkuin juhlallinen. Kyllä tiedän, että se sopii hyvin kuolleille ja haudoille, on niinkuin vähän kunnollista, kunnollista, kun annetaan tuollainen oksa mukaan hautaan.
Iltapuolella tulivat koululapset ja koristivat kuolinhuoneen vihreillä oksilla ja valkoisilla lakanoilla, hajottivat kuusenhakoja ja pystyttivät pieniä latvastaan katkaistuja kuusia pitkin tietä, jota hautajaissaaton oli määrä kulkea kirkolle.
Edellisinä päivinä ennen hautajaisia tulivat naapurit ja ystävät tuomisineen. Juustokakkuja, sokerikakkuja, "ostonamusia", leivoksia, täytettyjä tai ilman täytettä y.m. tulvaili pikku keittiö täyteen, niin että se oli kuin oikea varastohuone. Sen lisäksi pöytä huojui lihan, silavan ja juustojen painosta, jotka Kristin oli saanut lahjaksi Svanilta ja muilta rikkailta talollisilta. Ei ollut talo koskaan ollut niin hyvin varustettu kuin Augustin "kunniapäivänä". Lotta hymyili ja nyykytteli päätään, niijaili ja kursaili, kaikki oli käynyt hänen "laskujaan" myöten, tulisi oikein kunnolliset hautajaiset, joita ei tarvinnut hävetä, se oli varma.
Kirkkaana nousi aurinko hautajaispäivänä. Nummen ja metsän ja lakeuden oli runsas kevätsade pessyt puhtaaksi, ilma oli niin häikäisevän kirkas, että silmä oli näkevinään korret, jotka pistivät esiin peltosaroista Månbergin juurella, jonka reunat terävinä kuvastuivat kylmänsinistä taustaansa vasten.
Jo kello kahdeksan aamulla tulivat vieraat. He saapuivat miltei kaikki yht'aikaa: Svan vaimoineen, joiden torpparina Wetting oli, Tingbomilaiset, Emelie Lager, kätilö, sekä useita muita "toisenpuolisia": Hövekan väki, Wettingin muorin sukulaiset, ja Krökesan Hedda, muuan hänen nuoruudenystävänsä. Josefina Asp, "pito-emäntä", joka oli kuitenkin tullut aikaisemmin, lausui nyt vieraat tervetulleiksi ja kursaili heidän edessään, arvoa ja yhteiskunta-asemaa myöten. Kristin itse istui vain penkillä, vastasi vierasten tervehdykseen, huokasi ja pyyhki silmiään kokoonkäärittyyn nenäliinaansa. Sekin kuului hää- ja hautajaistapoihin, ettei talon emäntä itse saanut mistään huolehtia, vaan jätti kaikki juhlamenot ja hommat pitojen emännän ja keittäjättären asiaksi.
Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan jalkojen rapina ja naisten huokaukset keskeyttivät, kokoontuivat nyt vieraat ja istuutuivat kukin paikalleen, joka heille kerta kaikkiaan määrättyä arvojärjestystä noudattain osotettiin. Kaikki kursailivat toisiaan: "ei, rakas ystävä, ole niin hyvä" — "enhän nyt minä" — "eihän toki", kuuli lakkaamatta muijain toisilleen puhelevan; mutta voi sitä, joka olisi pitänyt moiset kohteliaisuudet totena, voi Krökesan Heddaa, jos hän olisi astunut askeltakaan ennen rouva Tingbomia, voi rouva Tingbomia, jos hän olisi rouva Svanin edellä mennyt! Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, kaikki tiesivät asemansa, kohteliaisuus vain vaati kursailua, ja kun se oli suoritettu, asettuivat kaikki paikoilleen, ja katseet rupesivat ikävöimään kahvitarjotinta.
Mutta se viipyi.
Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan. Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain, mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten:
— Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi.
Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein. Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä sietänytkään.
— Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu — ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini — minä määrään — nyt on minun päiväni — se tulee, milloin tulee — kuolleen eno ei ole vielä tullut — me odotamme häntä.
Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla, huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa".
Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa", salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin, heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä — Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt itseään muita parempana — sen minä tiedän varmasti, että hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin jätelihaa halusta, sanon minä."
Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana.
— Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta, sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva — "Jo vaietkoot valitusäänet".
Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten, väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä, jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni.
Nyt seurasi juhlallinen hetki: kirstu oli kannettava ulos ja saattue järjestettävä. Kevättuuli tempoi Lotan ohuita harmaankeltaisia hiussuortuvia, kun hän, köyryselkäisenä ja pientä päätään huojuttain, seisoi katsomassa, että kaikki tuli oikeaan järjestykseen. Saattueeseen kuului neljät ajoneuvot; ensin oli kärryt, joissa oli haudalle pantava risti. Se oli suuri, valkoinen ja äskenmaalattu ja pani takana seisovat ruumisvaunujen hevoset hypähtelemään ja korviaan levottomasti heristämään. Ristiä, johon oli kaiverrettu pienin, ahtaalle kasatuin kirjaimin: "August Wetting, rakastettu, kaivattu", ja jonka ympärillä riippui tekokukista sidottu seppele, kannatti Edvin Sverkerin avustamana, joka samalla oli ajajana. Heidän takanaan istui kaksi muuta poikaa, nuorison "huomattavimmat": Eskil Svan ja Hövekan Petterin vanhin.
Svan kunnioitti torppariaan lainaamalla vaunut ja hevoset kirstua varten. Neljä sukulaista kantoi arkun ulos, asettivat sen vaunuille, ajaja istuutui kirstun päälle ja tempasi lujasti ohjaksista. Hevoset kävivät levottomammiksi, risti pelotti niitä, niin että ajajalla oli täysi työ niitä hillitessä.
Nyt oli saattue järjestynyt, ja kärryt vierivät mäkeä alas pienten taittolatvaisten kuusten välillä, jotka tietä reunustivat. Ensin mentiin tavallista kulkua, mutta sitten vauhti lisääntyi; päristen tuijottivat Svanin varsahevoset valkoista ristiä, niiden sieraimet laajenivat ja korvat heristyivät, välistä ne läksivät nelistämään, ja viimein mentiin puoli laukkaa kirkolle. Ihmiset, jotka vastaan tulivat, pysähtyivät ja ällistelivät hämmästyneinä; eivät he koskaan eläissään olleet nähneet ruumissaaton sellaista jumalatonta vauhtia mennä rämistävän.
Mutta tuvassa istui naisväki pitkin seiniä, liikkumatta, kädet ristissä helmassa. Silloin tällöin kuului kuiskaus, nenäntuhistusta tai lihavain kärpästen surinaa, jotka kevätaurinko oli herättänyt talvi-unesta; muutoin vallitsi hiljaisuus, jossa kahvikuppien kalina kuului selvänä keittiöstä, tunnelmaa keventäin. Krökesan Hedda pyyhkieli suutaan ja laajensi sieraimiaan. Hän ymmärsi kahvin laadun, ja keittiöstä tuleva lemu ilmaisi, että Lotta nyt oli ottanut käytäntöön puodin hienoimman kahvilajin. Ohhoh, nämäpä olivat hautajaiset, joita kelpasi kadehtia. Nyt tuli Lotta kuppeineen, kermoineen ja sokerineen, Josefina Asp asetti pöydälle kaksi koria täynnä mitä hienointa pikkuleipää, ja lopuksi tuotiin sisään juuri kiillotettu, höyryävä kahvipannu.
— Olkaa hyvät — pitäkää hyvänänne! tyrkyttivät Lotta ja Josefina vuorotellen, kaataen kuppeihin ruskeata juomaa. Muijat nousivat, katselivat toisiinsa, suoristivat hameitaan ja siirtyivät hitaasti pöydän luo. "Pitäkää hyvänänne — olkaa hyvät" kuului lakkaamatta ja tarmokkaasti Lotan ja Josefinan ääni, samalla kun he rohkaisevasti nyykyttelivät oikealle ja vasemmalle. Nyt alotti Svanin muori, Hövekan Petterin Lisa ja "opettaja" seurasivat esimerkkiä, lusikat kalisivat, kahvinlemu levisi väkevänä ja suloisena tupaan, muijat ottivat lautasensa kukkuroilleen leipää, puhaltelivat kahvia, kastoivat vehnästään, imivät sokeripaloja ja pyyhkivät tyytyväisinä suutaan kokoon käärittyyn nenäliinaan. "Kiitoksia paljon" — "olkaa hyvä, pitäkää hyvänänne — vielä yksi kapillinen" — "kiitos, kiitos, se nyt on ihan liikaa", kuului lomatusten, ja kakkuvadin kukkura luhistui luhistumistaan, ja kahvipannu täytettiin kerta toisensa perästä uudelleen keittiössä. Tunnelma kävi rattoisaksi, kuiskailtiin ja juteltiin, luettiin raamatunlauseita ja virrenvärssyjä kahvitilkkojen välillä. Puhuttiin kuolleesta, miten "huomattava" hän oli lapsena, urhea ja korea katsella. Kristin Wetting huokasi, rauskutti sokeripalaansa ja kertoi aina luulleensa, että Augustista tulee metsästäjä tai "inspehtuor", sillä ei hän ollut kuin seitsenvuotias, kun jo ampui harakoita, niin että silmiä huikasi. Voi minun poikaani, minun poikaani! Sitten hän kuvasi hänen viimeisiä elinpäiviään ja -tuntejaan, hänen vaikeita vaivojaan, hänen mustunutta jalkaansa, kaikkea, mitä hän oli puhunut. Ja niin kärsivällinen oli poika parka, hän vain valitti hiljakseen: "ai, ai, äiti", sanoi. Eikä hän mitään väkeviä tahtonut kuolinvuoteellaan, eipä vain, ei pisaraakaan. "Anna vettä, äiti", kuiskasi viimeisillään. "Nyt minä olen raitis, äiti", ja "Jumala suokoon, etten olisi muuta juonut kuin vettä", niin, ne olivat hänen viimeiset sanansa. Niin raitis ja kunnollinen hänestä lopulta tuli. Ja niin hartaasti hän rukoili Jumalaa: "suitsevaa sydäntä älä sammuta äläkä särjettyä ruokoa murra" — Poikani, poikani, kyllä Jumala kuuli rukouksesi, kyllä sielusi on pelastettu.
Ja muijat hänen ympärillään huokailivat ja nyyhkyttivät, ja kahvi valui pannuntorvesta, ja Lotta pisti aina väliin: olkaa hyvä — olkaa hyvä!
Viimein asettui Lottakin ja joi hyvällä omallatunnolla kaikki neljä kuppiaan. Sen ohessa parpatti hänen kielensä, ja pää nytkyi innokkaana ja tärkeänä. Alkain kuiskimalla kertoa Augustin kuolinvaatetuksesta ja Kristinin surusta ja omista lohdutusyrityksistään, hän siirtyi muihin samanlaisiin tapauksiin, kuvaili tapaturmia, jalankatkeamia, halvauskohtauksia ja vatsanvaivoja, joita oli omin silmin nähnyt pitkän elämänsä varrella.
Muijat nyykyttelivät päätään, surkeilivat ja värisivät; kakut ja sokeripalat rouskuivat enemmän tai vähemmän hampaattomissa suissa, ja hyvä kahvi maistui kahta paremmalta kurjuuden kuvat silmäin edessä. "Ohhoh, ei voi kyllin kiittää Jumalaa, niin kauan kuin on ehjät jäsenet", huokasi Krökesan Hedda, "Jumala tiesi, kuinka kauan ne saa pitää?"
Nyt kääntyi keskustelu yleisiin asioihin, tarinoitiin vanhoja juttuja, kerrattiin sanoja, joita oli lausuttu kuolinvuoteilla kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ja jotka alituisesti toistettuina, puhujan mielikuvituksesta huomaamattomasti vuotaneine lisäyksineen, lopulta olivat piirtyneet kansan tietoisuuteen kuin kivikirjotus, joka muuttumattomana siirtyi perintönä polvesta polveen.
— Niin, kyllä minä hyvin muistan, kun Petterin isä meni pois, sanoi Krökesan Hedda, katsokaas, sillä oli keuhkotulehdus sekä keuhkoissa että vatsassa, sanoi tohtori, siihen se kuoli. Sillä yhden sellaisen sairauden voi läpäistä, sanoi tohtori, mutta ei kahta, Se oli kauhean kipeä, se ihmisparka. "Anna minulle henkeä, Hedda, anna henkeä", hän huusi. Mutta enhän minä sille raukalle voinut henkeä antaa.
— Ei niin, kun loppuu, niin loppuu.
— Ruumis palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka sen antoi, pujahutti Karolina Svan juhlallisesti väliin.
Kristin huokasi, meni ikkunan luo ja tuijotti tielle.
— Missähän ne nyt ovat? Ehkä Öjevikin mäellä.
— Ohoh, hyvä ystävä, täytyyhän ruumista kuljettaa kirkolle ihmisiksi eikä laukkaa ajaen, eivät ne ole voineet ennättää kuin vasta Krökeniin.
— Krökeniin? Kyllä Svanin varsahevoset jo siitä ohi ovat.
Kristin huokasi taas, ja hänen silmänsä katselivat yhä uneksien ikkunasta, hän ei enää ajatellut arkkua ja saattuetta, hän ajatteli Augustinsa sielua: miten hänen nyt mahtoi olla? Ah, kyllä Herra varmaan oli armahtava, hän kyllä oli säästävä suitsevaista sydäntä.
— Lukekaa meille jotain, neiti, hän sanoi ja kääntyi Gertrudiin, ihminen kaipaa niin kuulla vähän Jumalan sanaa, kun lapsi on viimeisellä matkallaan.
Nyt tuli tupaan kuolemanhiljaisuus, ristityin käsin istuivat muijat ja kuuntelivat hartaasti, kun Gertrud luki kappaleen raamatusta ja rukoili vainajan sielun puolesta.
Juuri kun Gertrud sanoi aamen, tuli pieni lintu, napahutti pari kertaa ruutua ja lensi heti pois. Kaikki säpsähtivät, Kristinin kasvot kalpenivat. Augustin vapautunut sielu toi jäähyväistervehdyksen, samalla hetkellä, kun ruumis laskettiin multaan! Nyt hän ei enää epäillyt poikansa pelastusta, ilonkyynelet virtasivat hänen poskiaan, ja hän kohotti kiitollisena ristiin liitetyt kätensä.
— Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa nöyrät.
Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon, paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli, joka sulki vainajan rauhansa suojiin.
Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina kirkkoväen tulla.
Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on tomu saanut". — Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi, kiitoksia paljon poikani puolesta.
Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain, naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia, ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan. Lihalientä voileivoksien keralla — se tarjottiin kupeista ilman lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt — lihamöykkyjä, suolattua lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass" ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista. Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset.
Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista j.n.e.
"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen, ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä käy hankalaksi ruokkia".
Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana. Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä, jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla niinimatolla…"
— Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti, kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja kaikilla on tilaisuus katua ja parantua.
— Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa. "Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi, tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta, nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja hengellisiä rivileekioita!
Ukot pudistivat päitään, ja Lotta, joka kuuli hänen pärpätyksensä keittiöön, hypähteli harmista.
— Senkin mörökölli Tingbom! Puhuu korvosta, vaikka tietää, että jo lusikkaankin mahtuu kaksikymmentä pisaraa. Hölyn pölyä! Pötyä se on, ei siihen ole luottamista! Näetsen, pitää olla oppia, oppia sanaa julistaakseen, se on niinkuin kunnon perusta, mutta Jumala meitä varjelkoon moisista armeijalaisista, jotka eivät osaa isämeitää eikä Herran siunausta kunnolla lukea!
Josefina Asp nyykäytti hyväksyvästi; hän oli kaikissa suhteissa Lotan vastakohta, suuri ja lihava, ujo ja hiljainen, mutta maallikkosaarnoista he olivat samaa mieltä. Kirkkoa oli kannatettava, oppineitten, eikä suutarien ja räätälien, tuli sanaa julistaa.
Kankeasti ja hitaasti kului iltapäivä; eukot vilkuilivat unisina toisiinsa, nyykäyttelivät silloin tällöin, haukottelivat ja huokasivat. Rouva Svan puhui hiukan ajan pahuudesta, Svan luki harvakseen ja juhlallisesti erään hartauskirjotuksen.
Tingbom alkoi kuorsata, niin että naapurin täytyi häntä survaista kylkeen pelastaakseen hänelle Svanin tilaukset, piiput ja tupakkamällit otettiin esiin, Svanin suuri kullattu nuuskarasia kiersi ukkojen kesken. Kello yhdeksän aikaan juotiin taas kahvia, ristikkäiset kaulahuivit, joihin tuomiset kätkettiin, tukittiin niin täyteen, että ne tuskin saattoi sitoa nyytiksi juustokakkupalojen, rinkiläin ja krokaanikappalten ympärille, ja lopuksi vieraat nousivat ja sanoivat hyvästi. "Kiitos paljon tuomisista", sanoivat Wetting ja hänen vaimonsa jokaiselle kätellessä.
Mutta kun vieraat ennättivät mäelle, tuli Josefina Asp heidän perässään, niijasi ja sanoi juhlallisesti:
— He kysyvät, ettekö tule huomenna aamupäivällä heitä vielä katsomaan?
— Eihän toki — meitä on jo niin kestitty — eihän toki, se on liikaa, kuului joka taholta.
Josefina toisti kuitenkin pitomenojen mukaisesti kysymyksen, ja vastaukset olivat nyt hiukan suostuvampia. "No, kiitos sitten vaan, mutta kyllä se on liikaa, aivan liikaa."
Seuraavana päivänä tulivat kuitenkin kylän muijat, joivat kahvia ja söivät piparjuurilihaa aamiaiseksi. "Näetsen", kuiskasi Lotta Kristinille, "eivät ne nyt ole enää niin hienosuisia, että kyllä tänään lämmitettykin liha kelpaa." Tunnelma oli hyvin rattoisa, juteltiin näistä "huomattavista" hautajaisista, kudottiin ja rauskutettiin sokeripaloja. Vasta päivällisaikaan erottiin ja kiitettiin ja kosteltiin kaikesta kestityksestä. Mutta pitkin viikkoa oli pieni tupa kuin mikäkin kestikievaritalo; Lotta hallitsi yhä keittiössä, ja ukkoja ja mummoja tuli kahvia särpimään ja kuulemaan kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä näinä päivinä oli torpassa tapahtunut. Ja sunnuntaina kirkolla jäi yleiseksi arvosteluksi, että Wettingien hautajaiset olivat olleet kunnolliset, ja ettei kukaan voinut toivoa sen suuremmalla kunnialla tulevansa haudatuksi kuin August Wetting. Väkeviä ei ollut liioin käytetty, ei vähintäkään; olihan sentään kaunista, että Wetting, vanha patajuoppo, pysyi niin raittiina pojan juhlapäivänä.
Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään. Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa — koulutyökin sujui tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa.
Mutta sitten eräänä päivänä — noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen — tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta. Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä.
Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen.
Miten raa'alta ja kyynilliseltä hän näytti: kyömyniskainen, vanttera olento, jonka pienet terävät silmät tirkistivät ulkonevan otsaluun alta Ja miten liikuttavan kaunis ja uskollinen voi hänen katseensa olla, kun hyvät aikeet ja päätökset olivat hänessä vallalla! Gertrud huokasi syvästi ja raskaasti. Hetken aikaa hän viipyi ikkunan luona, kurottautui varpailleen ylettääkseen tarpeeksi korkealle ja katseli likaisen lasin läpi inhottavaa kohtausta tuvassa. Wettingin silmät paloivat outo-ilmeisinä, samalla sekä tuskaisina että nautinnonhimoisina. Joka kerta, kun lasit toisiinsa kilahtivat, kuului milloin typerää naurunpihinää, milloin raakaa, terävää hohotusta. Yksi miehistä veti taskustaan muutamia rasvaisia kortteja; silloin välähtelivät Sverkerin silmät uteliaisuudesta, ja hän kumartui halukkaana kortteja katsomaan. Kristin istui nurkassa paikaten vaatteita haikuavan öljylampun valossa, pikku Edvin piti sormiaan korvissa ja luki ääneen katkismusläksyään; Gertrud saattoi ulos asti kuulla lapsellisen, pomisevan äänen: "Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta sydämestäsi" j.n.e. sekaantuvan miesten nauruun ja kirouksiin. Kaikki oli ennallaan, aivan sellaista, mitä hän niin monta kertaa ennen oli nähnyt tässä kodissa, kun väkijuomaperkele oli irti.
Vielä kerran väsyneesti, masentuneesti huoasten, hän kääntyi ja läksi mäkeä alas.