XII.
Oli Maarianpäivä.
Vanha mies tuli maantietä Östergårdin suureen talonpoikaistaloon, jonka Svan vaimoineen omisti. Ukon selässä oli pussi, kädessä kiiltäväksi kulunut keppi, johon hän raskaasti nojausi. Köyhä ja kurja oli vanhus, vaatteet riippuivat repaleina hänen yllään, selkä eli koukkuinen kuin onkivapa kalan nykäistessä, ja kasvot syvine uurteineen muistuttivat äsken kynnettyä peltoa. Eivät ne liioin väriltään siitä eronneet, mustat ja likaiset ne olivat, kuin olisi ukko noussut suoraan maakuopasta. Mutta vanhain kasvojen silmät olivat kuin kynnetyn pellon yli valahtavaa päivänpaistetta; ne hymysivät kuin ystävällisen, onnellisen lapsen silmät, ei köyhyys, ei yksinäisyys eikä nälkä, ei mikään voinut sammuttaa kurttuisista piirteistä tätä ihmeellistä auringonvälkettä.
Oli kevättä ilmassa, vaikka päivä oli pimeä ja pilvinen ja maan kaikkia voimia vielä kahlehti jää ja kylmä. Mutta ojat porisivat jään alla, ja kenen korva kuunteli kaipauksen kiihkeydellä, hän kuuli avaran lakeuden yli ikävöivän, salaperäisen suhinan käyvän — muuttolintujen tulon enteen.
Östergårdin pihalla oli kaivo vintteineen, jonka varsi vinona viivana piirtyi maaliskuun harmaata taivasta vasten. Kaivosta oli vuotanut vettä maahan, muodostaen suuria jääpahkuroita, kovia, yrmeitä ja epäystävällisiä, aivan kuin ei kevätaurinko koskaan niille mitään mahtaisi. Epäystävällisinä ne myös asettuivat ukko paran tielle, joka vain vaivoin pääsi kompuroimaan yli liukkaan, jäisen pihan. Kun hän ennätti lähelle sisäänkäytävää, hyökkäsi häntä vastaan koira, pieni sukupuuton talonpoikaiskoira, ja päästi pitkän, häijynilkisen ulvonnan. Sitten se nuuski ukkoa, nosti kapean kuononsa ilmaan ja antoi taas kuulla halveksivaa, taistelunhaluista ulvontaansa.
— Vaiti, koiraseni, vaiti, sanoi ukko ja koetti taputtaa koiraa, joka vastasi hänen ystävällisyyteensä iskemällä hampaansa repaleisiin housuihin, älä hauku köyhää miestä, joka ei tahdo mitään pahaa — vaiti, vaiti, koiraseni.
Mutta koira haukkui yhä häijymmin kutsuakseen talonväkeä apuun taisteluunsa epäilyttävää ukkoa vastaan.
Samassa tuli kaksi pientä lasta, Johannes ja Maria, juosten.
— Olle Bull, Olle Bull! he huusivat vuorotellen, päivää, Olle Bull, kuinka hauskaa, nyt saamme kuulla satuja! Eikö niin, Olle Bull?
Pieni koira rauhottui ja masensi ulvontansa kumeaksi murinaksi, läksi haistelemaan rikkatunkiota ja jätti vaarallisen vieraan rauhaan.
— Tule sisään, tule, Olle Bull, tule! huusivat lapset ja tahtoivat kiskoa vanhuksen sisään, mutta tämä pudisti päätään ja hymyili.
— Ei, rakkaat lapset, ei vielä, ensin täytyy minun tehdä työtä, sitten syödä, ja sitten vasta on tarinain aika.
Ja hän nyykäytti lapsille ja näytti niin ihmeellisen ystävälliseltä ja veitikkamaiselta kuin satujen hyvä noitaukko itse.
Sitten hän meni keittiön ovelle, jäljissään Johannes ja Maria, jotka satunälkäisinä ja innokkaina tarkoin seurasivat hänen liikkeitään.
Keittiössä istuivat renki ja piika päivällistä syömässä; Olle Bull koperoi tupaan, tervehti ja hymyili ystävällistä hymyään.
Renki ja piika katselivat toisiaan ja naurahtivat. Piialla oli suuri lihapala suussa, hän nyykäytti päätään, jatkoi pureksimistaan ja nieleksimistään ja sanoi sitten ottaen vadista taas uuden palan:
— Päivää, Olle Bull, vai olette te taas näillä mailla? Tähän ei suinkaan ylen ystävälliseen tervehdykseen vastasi Olle Bull vain säveästi:
— Onko teillä työtä minulle?
Taas katsoivat renki ja piika toisiinsa ja virnistelivät.
— Älkää naurako, rakkaat lapset, älkää naurako, sanoi Olle Bull vapisevin äänin, ja varjo lennähti ystävällisille kasvoille, kirjotettu on: "joka ei työtä tahdo tehdä, ei hänen syömänkään pidä". Antakaa Herran tähden vähän työtä ja sitten palkaksi hitunen ruokaa.
— Menkää sitten puuliiteriin, sanoi renki ja pyyhkäsi suutaan kädenselällä, tyytyväisenä ja kylläisenä, mäellä on puita, sahatkaa ne poikki, niin saatte sitten muutaman suupalan työn palkaksi.
— Kiitos, kiitos! toisteli Olle Bull, ja nyt säteilivät jälleen kurttuiset kasvot, hänen koperoidessaan pihan yli liiteriin, missä hän hitaasti ja kömpelösti sahasi poikki puita. Sen tehtyään hän hengähti pari kertaa ja läksi pihan poikki keittiöön työnsä palkkaa saamaan.
Ei ainoakaan paikkakuntalaisista tietänyt, kuka Olle Bull oli, mistä hän oli tullut tai minkä perusteella hän kantoi kopeaa nimeään. Joskus menneinä aikoina hän oli ilmestynyt paikkakunnalle, milloin hän oli siellä, milloin täällä herraskartanoissa ja talonpoikaistuvissa, milloin taas hän katosi jäljettömiin, aivan kuin hän olisi jonkun aikaa maannut talvi-unta. Eikä liioin kukaan välittänyt tiedustella hänen menneisyyttään. Hän oli muitta mutkitta paikkakunnan yhteistä omaisuutta, josta kerran tulevaisuudessa oli jäävä tarina puolittain yliluonnollisesta olennosta, joka oli metsän pimennosta tullut, missä menninkäiset ja peikot olivat hänen kehtonsa äärellä kummeina seisoneet. Sillä metsän lumo ja sadun ihme loisti hänen pienistä, tuikkivista silmistään ja kaikui hänen hiljaisesta, salaperäisestä naurustaan. Siksi pienokaiset niin hänestä pitivät, siksi he riemastuivat, kun rääsyinen, likainen vanhus tuli, tuo ihmeellinen uneksija, joka kulki suuren ihmisvirran äärtä ja puoliksi arkana ja kummastellen, puoliksi säälivästi hymyillen kuunteli sen levotonta kohinaa. —
Kun Olle Bull palasi keittiöön, oli piika lopettanut syömisensä ja pesi juuri astioita.
Olle Bull istui nöyrästi pöydän päähän ja kertoi kuiskaten, että nyt olivat puut hakatut ja hän itse työn perästä nälissään.
Piika nauroi, työnsi esiin lautasen, jolla oli luita ja silakoita, ja sanoi ystävällisesti:
— Siin' on, syökää, Olle Bull!
Olle Bull katsahti alakuloisesti ruoka-annokseensa. Sitten risti hän kätensä, söi silakat ja kalusi läpikeitetyistä luista niin paljon lihaa kuin irti sai. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin pyyhkiä ja nuoleksia suuta. Kun se ei auttanut, alkoi hän hiljakseen naurahdella.
— Mitä nauratte? ihmetteli piika.
— No, katsokaas — minä vain kerroin niin hauskan jutun tässä tuonnoin
Lars Andersin tuvassa.
— Millaisen? kysyi piika uteliaasti.
— Niin, olipa muuan muija puoloja poimimassa metsässä. Jopa näkee maassa edessään ihmeellisen esineen. — "Jumala varjelkoon, mikä se on?" sanoo ja kumartuu sitä ottamaan. Se oli hieno ja siisti ja ihka uusi laastarilappu. "Jumala varjelkoon", sanoo muija, "en nyt maar tohtoria kiitä, kun jalkani paransi. Jumala suokoon, että taas kirvelisivät, kun löysin niin komean laastarilapun!" Piika pärskähti nauruun, otti lihapalan ruokasäiliöstä ja heitti sen Olle Bullin kulhoon.
— No, onko vielä juttuja? Sellainen eukko, onkos mokomaa kuultu — ha-ha-ha!
Olle Bull nielasi ahnaasti hyvän lihapalasen, pyyhkäsi suutaan ja jatkoi silmät loistain:
— Niin, tiedän minä jutun Olof Olsonista ja Per Personista. Olivat olleet yhdessä markkinoilla ja tehneet huonot kaupat ja nukkuivat sitten samassa huoneessa kestikievarissa. Sydänyöstä nousee Olof istualleen vuoteessaan ja lyö kädellään peittoa. "Sepä nyt oli" — hän mutisee katkerana — "kuuleks Per, etkö lainaa mulle kymmentä riksiä parempiin aikoihin asti? Kuuletko sinä, nukutko?" "Minä nukun", vastaa Per levollisesti, ja siihen vastaukseen Olof tyytyi ja kömpi vuoteeseensa.
— Pässinpää, huudahti piika, vielä äänekkäämmin nauraen, ja pani Olle
Bullin eteen lautasellisen mehulientä.
Nyt tuli Svanin muori keittiöön silittääkseen hienouksiaan, niin kauan kuin oli tulta liedessä.
— Päivää, Olle Bull, hän sanoi, tapansa mukaan alakuloisesti hymyten, oletteko täällä taas?
Niin, Olle Bullin oli mahdoton sitä tosiasiaa kieltää, että hän todella istui rikkaan Svanin muorin keittiössä. Hän nyykäytti päätään vakuudeksi ja tervehti tavalliseen ilomieliseen tapaansa.
— Mitenkä nyt voitte? kysyi Karolina ja koetti silitysrautaa — huonosti ja kurjasti, kuten aina?
Olle Bull myönsi epäröimättä tämänkin asian.
— Niin, pahassa ja syntisessä maailmassa elämme, Olle hyvä, jatkoi Karolina, varmoin käsin antaen raudan liukua hienoa kaulahuivia, Jumala auttakoon, miten paljon syntiä ja kurjuutta on joka puolella.
Olle Bull pudisti päätään ja hymyili keksimättä sopivaa vastausta. Ei ollut kenelläkään enemmän syytä kuin hänellä pitää maailmaa kurjana; mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan parantumaton optimisti, jonka päivänpaisteluonne itsepintaisesti pani hänet näkemään elämän kirkastetussa valossa.
— Niin, paras on valvoa ja rukoilla, jatkoi Svanin muori, tyytymättömänä Olle Bullin huolettomaan hymyyn, suuremmaksi yhä vaiva kasvaa, eikä kukaan tiedä, milloin tuomio ja hävitys on meidän kaikkien päämme päällä.
Nyt huomasi Olle Bull, ettei Svanin muorin tuvassa sopinut ottaa elämää niin kevyesti kuin hän sen otti. Hän huokasi, rypisti kasvonsa kurttuihin ja alkoi laulella matalalla, särkyneellä äänellä:
"Mies vanha tietä vaeltaa, maasta maahan kulkee hän, lumivalkoisna tukka tuivertaa, käsi vapisee kerjääjän. Mut syli on avoin ja pohjaton: hätä, murhe nimensä on.
"Jumal' auttakoon meitä armossaan, kun vanhuksen kohtaamme. Sinä, Jeesus, meitä voit auttaa vaan, joka kuolitkin eestämme. Hätä, murhe niin raskas, raskas on, vaan voimasi rajaton!"
Rämeät sävelet sammuivat hiljaisuuteen. Olle Bull istui tuijottain eteensä ja huokasi pari kertaa surullista lauluaan. Hän oli sen itse sepittänyt monta vuotta sitten, jolloin pieni runoilijankipinä, joka ei koskaan päässyt tuleksi leimahtamaan, ei jättänyt häntä rauhaan, vaan teki hänet työhön kelpaamattomaksi ja ajoi kulkuriksi.
— Niin, se on totta, Olle Bull, sanoi Karolina, hyväksyvästi hymyten, niin on, juuri niin. Hätä ja murhe on raskas; mitä tulisi meistä ilman Herran Jeesuksen apua? Ja yhä pahemmaksi käy. Jumala meitä auttakoon viimeisten aikain ahdistuksissa. Britta sinä! Pane kahvi tulelle! Ukko voi kaivata jotain lämmittävää näin maaliskuunkylmässä. Tulkaa, Olle Bull, tulkaa istumaan lähemmä valkeaa!
Mutta Olle Bull risti kätensä ja ajatteli: "Kiitos, Jumala, kaikista lahjoistasi! Miten minun kävisikään, jos olisin tavallinen pöllöpää. Alimpana pöydän päässä olisin saanut istua ja syödä pilaantuneita silakoita ja kaluta kuivia luita. Nyt minua kunnioitetaan, saan lihat ja sopat ja kahvit. Jumalalle kiitos järjen lahjasta ja muista lahjoista!"
Nyt tulivat Johannes ja Maria juosten ja huusivat:
— Rakas Olle Bull, kerro meille menninkäisistä!
— Hiljaa, lapset, hiljaa! varotti Svanin muori. Sepä nyt ihme, miten vallattomiksi ja villeiksi lapset kävivät aina, kun Olle Bull tuli!
Mutta lapset asettuivat Olle Bullin eteen, katselivat häntä uteliaasti silmiin ja huusivat yhä: "kerro, kerro!"
— Niin, alkoi Olle Bull, ja hänen satusilmänsä loistivat yhtä halukkaina kuin lasten, entisaikaan hallitsi täällä lakeudella pieni häijy, ilkeä kansa, nimeltä menninkäiset. Pakanakansaa ne olivat, täynnä noituutta ja kavaluutta, ja kun kristityt ihmiset rupesivat tänne muuttamaan, syntyi suuria taisteluita heidän ja menninkäisten välillä. Niin, siitä on kerrottu historiassa, niin että siitä saatte molemmat, Johannes ja Maria, lukea, kunhan kasvatte. Niin, heidät sitten lopuksi karkotettiin luoliin ja maakuoppiin, ja siellä he vieläkin elävät. Sieltä he koettavat vahingoittaa ihmistä niin paljon kuin voivat, turmelevat pellon oraat ja tekevät yöt kolkoiksi ja kamaloiksi räkityksellään. Ihmeellisiä temppuja he osaavat myös tehdä — kerran muuan menninkäinen veti ison Måns Månsonin kuoppaansa ja opetti häntä valmistamaan viljasta viinaa leivän asemesta. Måns Månson perusti tänne ensimmäisen kapakan, ja sinä yönä, jolloin kapakka avattiin, jymisi maa, ja vuorenrinteestä kuului semmoinen räkitys, että ihan kammotti.
— Mutta eivätkö ne koskaan tule esiin — oikein niin, että voisi nähdä? ihmettelivät lapset, pelosta ja ihastuksesta vavisten — ne menninkäiset — menninkäiskansa!
— Tulevat, katovuosina ja pahoina aikoina ne tulevat esiin, ja pahat ja häijyt ihmiset ja sellaiset, joita kiusaus kalvaa, voivat nähdä ne!
— Oletko sinä koskaan nähnyt, Olle Bull?
— Olen, vastasi ukko ja tuijotti eteensä miettivin katsein, kerran, yhden ainoan kerran. Se tapahtui katovuonna kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin nälkä vei köyhän kansan kirkkomaan kuoppaan, ja suurtilalliset teurastivat elukoita kuin kärpäsiä. Vain Bullingin patruuna eli pulskasti, sillä hän möi viljaa korkeisiin hintoihin. Sinä vuonna näin menninkäiset joulukuun kuudennen iltana, uudenkuun aikana. Kuljin tietä Bullingin ja Markevikin välillä, ja olin niin nälissäni, että sydämeni oli kiveksi muuttunut! "Antakaa leipää — antakaa leipää!" huusi ääni sisässäni, mutta Herra Jumala ei kuullut huutoani, sillä en anonut oikealla mielellä. Silloin näin koko menninkäiskansan tulevan tietä pitkin naurain ja räkittäin ja hypäten, aivan kuin harmaat tontut. Tuperruin ojaan, sillä nälkä ja pelästys oli tehnyt minut heikoksi, ja minä näin niiden kulkevan edelleen; viimein ne olivat pieniä, niin pieniä, että näyttivät vain matojoukolta, kieriskellessään maan sisään. Sinä yönä paloi Bullingin kartano poroksi; ei kukaan tiedä, kuka sen sytytti, ei kukaan saa sitä tietääkään, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin oikeammat tuomiot langetetaan; mutta varma on, että sinä yönä liikkui maan päällä paljon pahaa ja moni kiusaava ajatus.
— Häijyt, ilkeät menninkäiset! huudahti Johannes ja pudisti pientä nyrkkiään ilmassa, miksi ne saavat elää? Tapetaan ne, Olle Bull!
— Voi lapsi, niitä on vaikea tappaa, ne ovat kovia ja sitkeähenkisiä.
— Saavatko ne sitten aina elää?
— Eivät, niin sanovat hyvät ihmiset: ikuisen kevään maasta hävitetään ainiaaksi menninkäiset, pimeyden häijyt henget.
— Missä on ikuisen kevään maa? ihmetteli pikku Maria.
Olle Bull pani kätensä ristiin, ja silmissä välkkyi haaveellinen loiste.
— Lakeuden tuolla puolen, pienokaiset, lakeuden ja vuorten ja metsäin takana.
— Millaista siellä on?
— En tiedä — en tiedä — vain yhden asian tiedän —
— Minkä sitten?
— Ettei Olle Bull siellä enää ole likainen eikä repaleinen, vaan käy hienoissa herrasvaatteissa, että se on maa, missä maitoa ja hunajaa virtaa, ja Jumala itse on vanhurskasten aurinkona ja valona.
Johannes ja Maria seisoivat ääneti ja katsoivat miettien Olle Bullia, jonka koko kasvot loistivat ja sädehtivät. Sitten heidät taas valtasi satunälkä, ja he huusivat innokkaina kilpaa: "kerro vielä — kerro vielä, Olle Bull!"
— Niin, pienokaiset, sanoi Olle Bull ystävällisesti, oletteko kuulleet, miten tänään ovat ilmassa torvet törähdelleet?
— Emme — emme — missä?
— Näin ne toitottivat.
Ja Olle Bull pani molemmat kätensä suun eteen ja huusi:
— Tututuu — tu — tuu!
Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat.
— Vielä, Olle Bull, vielä?
Olle Bull uudisti temppunsa, ja lapset nauroivat vielä äänekkäämmin.
— Hiljaa, hiljaa, sanoi äiti ja kääntyi, älkää naurako kuin harakat!
Svanin muori huokasi, sylkäsi silitysrautaan koettaakseen, vieläkö se sähisi, antoi sen liukua vaatekappaletta ja huokasi taas.
— No, tiedättekö, kuka niin toitottaa? jatkoi Olle Bull, tottelevasti alentaen äänensä kuiskaukseksi.
— Emme, vastasivat lapset uteliaina.
— Kurjet niin huutavat: kevät on tullut, tututuu, kevät on tullut!
— Niin, mutta eihän kevät ole tullut —
Svanin muori hymyili kalpeaa, hyväksyvää hymyä ja katsahti harmaisiin pilviin; ne tuntuivat olevan täyteen ladotut raskaita lumikasoja, jotka vain halusivat vyöryä yli maan, Ah niin, pitkältä oli todella kevääseen, ennenkuin tulisi aurinko ja lämmittäisi vetiset pellot ja niityt.
— Kyllä nyt kevät on, rakkaat lapset, sanoi Olle Bull ja nyykäytti vakuudeksi, tänään on, näet, Maarianpäivä; Jan Jansonin keittiössä paistettiin vohveleita, sain kolme kaunista vohvelia, sokeria oli niille sirotettu. Niin, varmaa vaan on, että nyt on kevät tullut. Ja tiedättekö, mitä tänä iltana tapahtuu?
— Emme.
— Tänä iltana tulee kurki luoksenne ja tuo valoa vuoteeseenne — laittautukaa vain varhain nukkumaan, sillä hän tulee juuri illan hämärtyessä.
— Mistä sen tiedät, Olle Bull?
— Sain kuulla sen metsässä talvella. Tie oli liukas, niin että luiskahdin kumoon. Kun siinä äreänä makasin, pahotellen pitkää talvea, joka imee kurjista raukoista lämpimän ja voimat kuiviin, kuulin pienen linnun puussa visertelevän: "tirlit — nyt on kurki kotimatkalla ja hänen siipiensä alla on paljon valoa, jonka hän panee pienten lasten sänkyyn." Niin että kyllä nyt on kevät, oikea kevät, vaikk'ei siltä vielä näytä.
Olle Bull nauroi, ja kasvojen jok'ikinen kurttu kimmelsi kuin kostea vako auringonpaisteessa, kun hän siirteli katsettaan edes takaisin Johanneksen ja Marian välillä. Ja lapset nauroivat vastaan ja taputtivat käsiään ja huusivat: "nyt on kevät — nyt on kevät — tänä iltana tulee kurki ja kantaa valoa sänkyihin."
Mutta Svanin muori pudisti päätään, hymyili raskasmielistä hymyään ja sanoi:
— Ei ole kevät, rakkaat lapset, huomenna on talvi, pilvet riippuvat niin alhaalla Ljungbergin yllä ja reumatti olkaluissani ennustaa lunta.
Ei kuitenkaan kumpikaan lapsista kuunnellut äidin "pahoja" ennustuksia. Sadun lumous oli heidät vallannut: taivas Ljungbergin huipun yllä sinerti, ilma suhisi, kurjen siipein alta tulvi valoa ja välkettä — oli Maarianpäivä — he tahtoivat vohveleita, niinkuin Jan Jansonilla oli — vohveleita ja sokeria — he tahtoivat sänkyyn, mutta ei nukkua — vain maata valveillaan ja katsella, kuinka kurki tuli lentäen ja kevään suuri ihme tapahtui.
Maaliskuun hämärässä, kun aurinko laski vuoren taa ja kultajuova kimalsi säröisten pilvien lomasta, jätti Olle Bull talon, kyömyselkäinen, kompuroiva olento pieneni pienenemistään kiemurtelevalla tiellä ja katosi viimein mustana pilkkuna etäisyyteen.
Mutta huoneessa, joka sijaitsi vierassuojan takana, siinä kamarissa, missä oli isän ja äidin aukivedettävä sänky toista seinää vasten, siellä makasivat vastakkaisella seinällä Johannes ja Maria kyyryksissä sohvassa ja odottivat sitä, minkä tänä iltana piti tapahtuman. He olivat rukoilleet äidin johdolla, joka sitten oli mennyt keittiöön, isä ja Eskil, isoveikko, olivat vielä työssä, lapset makasivat yksinään ja odottivat silmät selkoselällään, täynnä ikävöimisen hurmausta.
Silloin tällöin he nousivat vuoteessaan istumaan ja kuiskailivat hiljaisin, salaperäisin äänin. Hiljaa — nyt kuului jotain ulkoa — siivet rapisivat kattoa vasten — nyt — nyt tuli kurki! Eivätkä he uskaltaneet hengittää, vaan istuivat liikkumatta, suuret lapsensilmät täynnä satuhohteista intoa.
Mutta kaikki oli hiljaa ja ennallaan, ei tapahtunut mitään ihmettä; keittiöstä kuului, miten äiti kolisteli lieden luona, ja isän ääni kajahti ikkunan takaa, kun hän antoi renkiensä tuntea isännän tyytymättömyyttään. Mutta satulinnut ja satuvalo viipyivät.
Ulkona haipui päivä haipumistaan, hämärä levisi raskaana yli lakeuden, isä ja äiti tulivat levolle. Sipp, pieni pihavahti, päästi pari haukahdusta, jotka kimeinä kajahtivat illan hiljaisuuteen, sitten sammuivat kaikki äänet, ja yön äänettömyys hiipi tuvannurkkia.
Mutta sen mukana tuli muuan, jota lapset eivät lainkaan kaivanneet, muuan, jota vastaan he taistelivat tuijottavin, ilmeettömin silmin ja unisin puhein, jonka silloin tällöin pitkät haukotukset keskeyttivät. Häijy uni, kun tulit silmäluomia kiskomaan ja suupieliä kutittamaan juuri nyt, kun tahdoimme niin kernaasti valvoa! Itsepintaisesti he taistelivat vihollistaan vastaan, mutta ei auttanut; hän kävi yhä voimakkaammaksi, lyijynraskaana tuntui hänen hengityksensä puhallus heidän luomillaan. Kuin etäisen pimeyden helmassa uivat huoneen esineet, isän ja äidin äänet kuuluivat mehiläisten surinalta kesäpäivänä. Nyt painuivat silmät kiinni — nyt avautuivat taas — samassa kulki loistava kimallus halki ilman — kurki tuli viimeinkin! Ja tämän ajatuksen keralla sammui heidän tajuntansa, silmäluomet painuivat syvälle, syvälle yli unisten silmäin, ja he häipyivät unen ja unelmain maahan.
Mutta nyt tapahtuikin se ihmeellinen, jota he olivat koko illan odottaneet.
Avaruudesta kajahti kimeä torventorahdus, suuret siivet liehuivat pimeässä yö-ilmassa, ikkuna avautui taikavoimalla, salaperäisesti, ja suuri satulintu — jota ihmiset sanovat kurjeksi, mutta joka oikeastaan ei muistuta mitään todella olevaa — lentää huoneeseen. Ja sen mukana valahtaa kokonainen valovirta; valoa on sillä nokassaan, auringonsädekimput värähtelevät siipien alta, selässä on tukku auringonliekkejä, se tulee Etelän mailta, missä kukat loistossaan komeilevat, missä aallot keinuvat sinervähohteisina.
Samassa tapahtui jotain outoa luonnossa. Purot ja vesiuomat murtavat jääkahleensa, heittävät ne yltään, syöksyvät alas vuorenrinnettä, muodostavat koskia ojiin, roiskahtavat yli kivien, kohisten laulain ja poristen lakeudelle.
Taivasta peittäneet lyijynharmaat pilvet särkyvät — hattarat riippuvat avaruudessa keveinä, kimaltavina harsoina, jotka milloin kohoavat, milloin painuvat, milloin tempautuvat sivulle päin, milloin repeytyvät rikki. Sitten näkyy äkkiä niiden yläpuolella kapea, tummansininen juova: se kasvaa kasvamistaan, kosteankiiltoiset pilvet ahtautuvat yhteen pehmeiksi, valkeiksi villahöytyviksi, jotka yhä pienenevät ja vaipuvat, aivan kuin tuon tummansinisen juovan puristuksesta, taivaanrantaa kohti, sulavat sulamistaan ja katoavat. Kuin taika-iskusta on koko taivas häikäisevän sininen.
Ihmiset kiiruhtavat tuvistaan, varjostavat silmiänsä kädellään ja katselevat taivaalle. "Kuulkaa, kuinka leivo livertää korkealla ilmassa — nyt on kevät tullut!" Koivumetsä verhoutuu vaaleanvihreisiin harsoihin, räikeänpunaisia käpykukkia puhkee kuusiin, taivaanvuohet ja sorsat lentävät suhisevin siivin yli kaislikkojen, sirriäinen keinuu mättäällä, kaislakerttu, alakuloinen mietiskelijä, hakee pesäänsä. Vuoren etelärinne, joka kylpee kevätauringossa, on kuin sinivalkea vuokkomatto, niityllä huojuttavat kevätesiköt kultakruunujaan, satumaisen kauniina lepää vuori, peittyneenä milloin väräjävän siniseen kevätilmaan, milloin auringonlaskun purppuraväreihin. Metsässä narskahtaa ja porisee ja ratisee tuhat näkymätöntä, jälleen herännyttä elämää, havuneulaset lemuavat, kostea sammal on kuin kaikki aistit huumaavaa kevätjuomaa.
— Äiti, äiti, huutavat pienokaiset, aamulla herätessään, kurki oli täällä yöllä! Se toi valoa muassaan — se tuli tuosta ikkunasta — ja siitä se lensi ulos taas — nyt on kevät — kevät! Onhan kevät, äiti?
Svanin muori veti ylös sinisen kierrekaihtimen, johon oli kuvattu valkoinen maisema ja valkoisia ihmisiä, katseli ikkunasta ja pudisti päätään.
— Ei, lapset, ei ole kevät. Taivas on yhtä harmaa ja raskas, kuin se on ollut koko tämän viikon.
— Se on vain harmaa esirippu, arveli Johannes.
— Sen takana on kevät, sanoi pikku Maria, ratkaisevasti päätään nyykyttäin. Sillä kurki jo tuli ja toi valoa.
Mutta päivät vierivät, eikä harmaa esirippu katoa, se näyttää päinvastoin käyvän yhä paksummaksi, myrsky ulvoo pitkin nummea vuoren laella, puskuu lakeuden yli ja heittää sateensekaisia lumijoukkoja ojiin, yli peltojen ja niittyjen. Mutta lapset tietävät sittenkin, että on kevät; valo, jonka kurki toi, vilkuttaa harmaiden usvain väliltä. Ja maamies iloitsee, sillä hän kuulee porinaa ja kasvua likaisten, lokaisten nietosten alta.
Sitten eräänä päivänä ihme tapahtuu; harmaa esirippu kohoaa, ja kaunis taulu, jonka lapset näkivät Maarianpäivän yönä, muuttuu todellisuudeksi. Kevät on tullut aurinkoineen, valoineen ja iloineen; synkät, toivottomat ajatukset se karkottaa; yli vuorten ja metsäin ja lakeutten se kietoo kauniin unelmansa. Ja ihmismielet uudistuvat — lapset riemuitsevat — nuoret tahtovat väkirynnäköllä vallottaa taivaan ja repiä onnen itselleen — ja vanhuksia hivelee muistojen auvo.
— Näetkös, äiti, se oli vain harmaa esirippu! huutaa Johannes.
— Nyt on kevät — nyt on kevät! huutaa Maria ja taputtaa käsiään. Ja pienokaiset laulavat kilpaa lintusten kanssa ja tanssivat ja porisevat kuin kevätpuroset.
Mutta Svanin muori huokaa katsellessaan hymyävää, uudestisyntynyttä luontoa. Hänen on, raukan, niin vaikea unohtaa "maailman pahuutta". Hän ei voi olla ajattelematta, että pian taas harmaa esirippu laskeutuu ja peittää ihanan taulun.