XIII.
Kalpeana ja riutuneena palasi Karin sairaalasta. Hän tunsi itsensä elämään väsyneemmäksi kuin koskaan; väristen hän katsoi menneisyyteen, velttona ja välinpitämättömänä tulevaisuuteen. Eikö hänen elämänsä ollut lopussa? Eikö hän ollut ainaiseksi tullut murretuksi? Ei mikään maailmassa voinut häntä parantaa kuin vain jokin, jota ei maan päällä ollutkaan: suuri onni, suuri rakkaus, joku, joka rakasti häntä niin, että hän saattoi unohtaa kauhean muistonsa, joka nyt alati häntä kiusasi ja pelotti. Ja yksinäisyyden ja ikävän hetkinä hän toisinaan voi puhjeta huutoon: "äiti — äiti", viiltävään, tuskaisaan, kuin yksinäisen linnun huuto yössä.
Mutta hän oli palannut pieneen tupaansa ja alkanut väsyttävän työnsä juuri sinä päivänä, jolloin "harmaa esirippu" kohosi, ja kevät osottautui elämän ja luonnon valtiaaksi. Ja silloin tapahtui, että niinkuin kevään voima voitti taistelussa kylmää ja pimeyttä vastaan, pääsi myös nuoruus hänessä oikeuksiinsa ja voitti surun ja kuolemanväsymyksen. Hän oli ajatellut, että kaikki muu oli lopussa paitsi suru, mutta nyt alkoivat hänessä herätä kokonaan toiset ajatukset ja tunteet, herätä kilpaa vuokkojen kanssa, jotka avasivat sinisilmänsä rinteessä ikkunain alla. Kalpeisiin poskiin toivat väriä lakeuden raikkaat tuulet — toivo, kuihtunut, hävitetty toivo alkoi taas versoa hänen sydämessään, hän unohti olevansa köyhä, halveksittu, häväisty, hän unohti kaiken kauniitten unien vuoksi, joita kevätaurinko hänelle kutoi. Ah, olihan hän vain kaksikymmentäkolme vuotta — elämä tarjosi niin paljon mahdollisuuksia — menneisyyden voi unohtaa — pois pyyhkiä — oudot kohtalot häntä ehkä odottivat. Ja hän alkoi taas haaveellisesti, kiihkeästi kaivaten kehittää uutta elämänsatua.
Silloin tapahtui, että muuan kuva nousi hänen mieleensä niin eloisan lämpimänä, että hän punastui oman mielikuvituksensa temmellystä. Oi, miten hullu hän sentään oli — mitä huoli hän Karinista, vähäpätöisestä tyttö parasta. Mutta hän oli niin iloinen, niin säteilevä, aivan kuin "kevään prinssi", siksi varmaan täytyi Karinin häntä ajatella, nyt, kun kaikki niin nuorena ja kauniina hymyili hänen ympärillään. Ja kun hän työnsä lopetettuaan harhaili mäkiä, poimien kukkasia, tai kun hän läksi vuoren poikki Hanna Myhreä tervehtimään, silloin voi sattua, että hänen kirkas äänensä yhtyi suureen keväthymniin, joka kohosi metsistä ja mailta.
Sairaalasta palattuaan oli Karin äkkiä tullut rouva Henningsonin erikoisen ystävällisyyden esineeksi. Häntä, joka talven kuluessa oli tuskin pari kertaa käynyt pappilassa, pyydettiin nyt hartaasti sinne joka sunnuntaiksi. Häntä vaivasi ja ihmetytti tämä äkillinen hyväntahtoisuus, eikä hän suinkaan kaihon siivin kulkenut, kun hän sunnuntaisin yksinkertaisessa, mustassa puvussaan lähti pappilaan. Hän tunsi itsensä niin kiusallisen kehnosti puetuksi ja hämilliseksi loistavan Estridin rinnalla, joka juuri oli tullut kotiin Pariisista matkalaukku täynnä komeita pukuja ja puhe höystettynä vieraskielisillä lausetavoilla, joita Karin ei ymmärtänyt. Hiljaisena ja umpimielisenä istui nuori opettajatar pöydässä ja katseli Estridin kauneutta ja kuunteli hänen hienoa puhettaan uteliaisuuden ja kateuden sekaisin tuntein, jotka kiihottivat mielikuvitusta ja puristivat sydäntä, niinkuin puristaa katkera ajatus.
Mutta vielä enemmän kuin Estrid, vaivasi häntä rouva Henningsonin merkillinen hyväntahtoisuus. Ensi kerralla hänen siellä ollessaan, puhui rouva melkein koko ajan luulosairaudesta ja kääntyi silloin ehtimiseen Karinin puoleen, vedoten häneen: "eikö niin, pikku neiti?" Karin ei tietänyt, mitä vastata, mutta hän punastui joka kerta, kun rouva iski häneen pienet, pyöreät, tummanruskeat silmänsä, ja vieläkin punaisemmaksi hän kävi, kun rouva samalla salaperäisesti vilkutti silmää Estridille ja kirkkoherralle. Karin toivoi silloin, että hänellä olisi ollut rohkeutta kaataa kumoon vesilasi tai läikähyttää puolahilloa pöytäliinalle, tai jotain muuta hirmuista, vain kääntääkseen rouvan huomion kiusallisesta punastumisestaan. —
Seuraavana sunnuntaina tarjottiin uusia juttuja ompelijoista, jotka luulivat ruumiissaan olevan nuppineuloja, naisista, jotka luulottelivat käärmeen nielleensä j.n.e. Karin istui kuin kivettyneenä: mitä rouva Henningson tarkotti? Samassa hän huomasi Estridin suuret, mustat silmät itseensä kiinnitetyiksi, pilkkaa, vahingoniloa loistavina. Nyt ei Karin punastunut, hän kalpeni mielenliikutuksesta ja oli vähältä pyörtyä. Niin, täällä voi tosiaan kuvitella saaneensa ruumiinsa täyteen nuppineuloja — tai ainakin nuppineulanpistoja, kaikilta tahoilta, minne kääntyikään! Ei, tänne hän ei enää tahtonut tulla — mielemmin istua yksin kehnoine päivällisineen kuin syödä papinrouvan hienoa ruokaa ja olla kavaloitten neulanpistojen esineenä, joita vastaan ei voinut puolustautua.
— Tervetuloa ensi sunnuntaina taas, rakas neiti, sanoi rouva Henningson hyvästellessään ja hymyili omituista, imelänkatkeraa hymyään, teidän on hyvä vähän tulla ihmisten joukkoon, yksinäisyys antaa aihetta niin moniin mietteisiin ja kuvitteluihin.
— Niin, huomautti Estrid, olkapäitään kohauttaen, la fantaisie, c'est la folle de la maison!
Rouva Henningson heitti tyttäreensä ihastuneen silmäyksen. Mikä käsitys ja mikä ihastuttava pariisilaisääntäminen!
Karin puri huultaan eikä vastannut. Hän vain tervehti jäykästi, mikä toi Estridin hymyyn häijyä terävyyttä. Mutta kun Karin lähti pappilasta, oli hänen pienissä kalpeissa kasvoissaan kova, katkera ilme. Oli kuin olisi hänen veressään kiehunut sähisevä kupla; kaikki ne kerrat, jollain hänet oli työnnetty pappilassa syrjään, häntä haavotettu, kulkivat äkkiä hänen sielunsa silmäin ohi, ja äänettömässä, kuohuvassa katkeruudessaan hän puristi pieniä nyrkkejään. Ja niinkuin aina silloin, kun hän tunsi joutuneensa elämän poljettavaksi, näki hän tuntemattoman isänsä kuvan ja huusi hänelle samalla sekä kostonhimoisesti että rakkautta kaivaten: "miksi teit minulle näin — sinä olet syypää."
Seuraavana sunnuntaina hän ei mennyt kirkkoon, hän ei tahtonut nähdä pappilalaisia, joita hänen katkeroitunut sydämensä nimitti ulkokullatuiksi ja farisealaisiksi. Hän istui yksin koko aamupäivän; sitten hän meni Hanna Myhren luo, jäi sinne yöksi ja tuli vasta seuraavana aamuna kotiin.
Mutta rouva Henningson ei hellittänyt; niinkuin kaikilla pikkumaisesti yksinvaltiailla luonteilla oli hänelläkin rajaton epäystävällisyyden tai tyytymättömyyden sulattamiskyky. Karinin nyreät ilmeet ja kieltävät vastaukset eivät häntä vaivanneet, hän pyysi tai käski Karinia, miten tahdotaan sanoa, tulemaan pappilaan, ja ilman että Karin itse ymmärsi, miksi, pakotti rouvan tahto hänet taas sinne päivällisille värisemään neulanpistoista, joita oli tulossa.
Mutta tällä kertaa ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Rouva Henningson oli jonkinlaisen tyytyväisyyden hurmauksen vallassa, joka ilmeni milloin hajamielisyytenä, milloin lyhyenä, aiheettomana nauruna; kirkkoherra oli tavallista juhlallisemman ja ylhäisemmän näköinen, ja Estrid sekotti myös tavallista enemmän ranskalaisia lauseparsia puheeseensa. Vain pojat olivat kaltaisensa: nälkäiset ja ahneet kuten aina. Päivällisen ajan Estrid enimmiten piti puhetta yllä. Hän kertoi uutisia, teki pilaa ihmisistä, arvosteli kirjoja ja tauluja ja puhui koko ajan niin kaikuvalla ja innokkaalla äänellä kuin olisivat kaikki häntä vastustaneet, sen sijaan että he istuivat hiljaa ja ihaillen. "Miten voi ihminen tietää noin paljon?" Karin ajatteli, puoliksi kadehtien, puoliksi ylenkatseellisena, "ja miten voi noin huutaa, kun ei kukaan ole kuuro?"
Muiden uutisten ohella kerrottiin, että maisteri Scheffer, jonka oli määrä tulla viikon päästä, oli seuraavaksi syksyksi saanut apurahan. "Niin, kyllä sillä pojalla päätä on", sanoi Estrid ylimielisenä, "jolleivät vain hänen mielipiteensä olisi niin vanhanaikaiset." Onneksi ei kukaan katsonut Karinia; heikko puna, joka Göstan nimeä mainittaessa nousi hänen poskilleen, häipyi siksi heti hänen tavalliseksi kalpeudekseen, joka niin räikeästi pisti silmiin Estridin purppuranpunaisten huulten ja poskien rinnalla.
Seuraavana päivänä, kun Karin tuli postitoimistoon pientä postiaan hakemaan, jätettiin hänelle kirje, jonka päällekirjotuksessa hän tunsi Göstan käsialan. Gösta oli kirjottanut pari kertaa talven kuluessa, viimeksi sen jälkeen, kun Karinin kimppuun oli hyökätty, kirjeen täynnä myötätuntoista osanottoa, joka ei ylpeintäkään mieltä loukkaa. Niin, kirje oli tehnyt hänet niin onnelliseksi, se oli tuonut hänelle kuin tervehdyksen auringon ja ilon mailta, jotka hän vain unelmistaan tunsi, ja kun hän nyt tämän kirjeen vastaanotti, sykki hänen sydämensä, ja käsi vapisi sitä avatessa, ja hitaasti käyden tietänsä, hän ahmi sen sisällön.
— Päivää, neiti, sanoi Olle Bull, joka tuli vastakkaiselta taholta ja ystävällisesti nyykäytti lukevalle Karinille, te saatte kai kohta sulhasen, tiemmä?
Karin nauroi ja punastui ja nyykäytti vastaukseksi.
— Ei, rakas Olle Bull, ei suinkaan. Sellaiset köyhät, vähäpätöiset tytöt kuin minä — johan nyt.
— Lorua! vastasi Olle Bull ja kopahutti keppiänsä maahan. Ettekö te ole silmistänne kaunis kuin ruusu? Odottakaa vain, kohta tulee Blombackan patruuna.
Ja Olle Bull nyykäytti ja iski veitikkamaisesti silmää. Blombackan patruuna oli ijäkäs vanhapoika, jonka luona Olle Bullin oli joskus tapana asustaa viikkomääriä yhtämittaa, ja palkaksi tästä vieraanvaraisuudesta hän kihlasi patruunan kaikkien seudun naimakuntoisten tyttöjen kanssa. Mutta tähän asti olivat kaikki kosimayritykset kokonaan epäonnistuneet.
Karin nauroi, ja Olle Bull jatkoi matkaansa, tyytyväisesti hymyillen. Ettei se ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä! Kiltimpää vaimoa kuin pikkukoulun opettajatar Karin Blom ei patruuna voinut saada, koskei postineidin tai Gertrud Björkin naimisesta mitään tullut.
Kotiin tultuaan Karin istuutui ikkunan luo ja luki kirjeen vielä kerran. Se oli aivan lyhyt, sisälsi oikeastaan vain ilmotuksen, että Gösta viikon perästä tulee pappilaan ja toivoo heidän usein kesällä toisiaan kohtaavan. Mutta mikä taikavoima piili riveissä? Kuin kukka, jonka sade ja myrsky on maahan kaatanut, mutta aurinko suudelmallaan taas kohottaa, niin nousi nuori tyttökin, reippaana ja joustavana, ja hymyili kohti tulevaisuutta, joka äsken oli hänestä näyttänyt niin synkältä. Yksinäisyyden kauhut pakenivat, niinkuin pakenevat varjot tasangolta taivaan kirkastuessa. Leukaansa käteen nojaten hän istui ikkunan luona ja katseli vuoren yllä leijaavia kultaisia pilviä ja nautti illan hiljaisuudesta. Se ei enää häntä pelottanut, se oli täynnä unelmia, jotka häntä ympäröivät kuin ystävälliset, salaperäiset olennot,
Siitä päivästä alkain hän läksi joka ilta suurelle maantielle, joka lakeuden poikki vei pappilaan. Hitaasti ja epäröiden hän kulki — kenties se näytti liian lähentelevältä — kenties pitäisi hänen kääntyä takaisin —
Mutta hän ei kääntynyt, tien joka mutkassa hän toivoi kohtaavansa Göstan, jokaisessa kulkijassa, joka etäältä vilahti silmään, hän toivoi erottavansa tämän kauniit kasvot ja nuoren, miehekkään vartalon. Ah, jospa tuo olisi hän — ah, jospa hän pian tulisi! Läheiseltä niityltä pyrähti leivo pesästään ja lensi livertäin pilviin. Karinia halutti seurata mukana, hänen sydämensä kurottautui ylöspäin — jalka tuntui niin tanssivan kevyeltä hänen kulkiessaan ensimmäiseen lemmenkohtaukseensa.
Niin hän sitten tuli eräänä päivänä, aivan sellaisena kuin Karin oli ajatellut, iloisena, säteilevänä, avomielisenä ja vaaleakutrisena, ihan kuin "kevään prinssi".
Ja kun Karin hänet näki, ja Gösta jo kaukaa hymyillen nosti lakkiaan, tapahtui Karinissa omituinen muutos. Arka pikkukoulun opettajatar, vietellyn ja hyljätyn palvelustytön lapsi, katosi, ja isänveren ylpeyttä kuohui hänen suonissaan, se sytytti loisteen suuriin, tummiin silmäteriin ja aukaisi huulet säteilevään hymyyn. Hän ei enää tuntenut itseään poljetuksi ja sorretuksi, koittavan rakkaudenonnen ensimmäinen salaperäinen kosketus vapautti hänet itsensäalentamisen painajaisesta, askelet kävivät joustaviksi ja keveiksi, pieni pää sai toisen ryhdin, oli kuin olisi hän, sitä itse ymmärtämättä, vaatinut käyttääkseen persoonallisuutensa oikeuden, oikeuden elää ja olla oma itsensä.
— Miten suloinen hän on — miten viehättävä, Gösta ajatteli, kun sai hänet nähdä, niin kauniiksi hänet tuskin muistin — hieno ja ilmava kuin keijukainen — miten ihmeelliset hiukset!
Ja outo muutos, joka Karinissa oli tapahtunut, heijastui ihailuna Göstan piirteissä, kun hän tuli tyttöä vastaan ja innokkain liikkein ojensi tälle kätensä:
— Terve, neiti! Tämäpä oikea onnenkohtaus tänä ihanana kesä-iltana. —
Saitte toivoakseni kirjeeni?
— Sain — kiitos.
Karin puristi puolestaan hänen kättään ja ajatteli samoin kuin Gösta: "Mutta miten kaunis hän on — kauniimpi kuin luulinkaan — niin valoisa, niin sädehtivä!"
Sen illan perästä he tapasivat miltei joka päivä koulutalon ja pappilan välisellä tiellä. Joskus he menivät metsään, joskus seurasi Gösta Karinia tämän pieneen kotiin, istui kuistissa ja puhui ja laski leikkiä tai piti pieniä esitelmiä tarkkaavasti kuuntelevalle kuulijalleen. Tai istui hän vaiti ja hymyillen ja nautti Karinin aroista, notkeista liikkeistä tämän laittaessa tulta ja valmistaessa teetä heille molemmille. Ei kumpikaan välittänyt muistella sanaa: varovaisuus. Sitä ei ollut heidän heräävän rakkautensa sanakirjassa. Jo alkoivat huhut hiiviskellä, jo alkoi panettelu heidän laskuunsa viljellä pieniä myrkkysieniään, mutta heitä häikäilemättömässä, myrskyävässä kevätonnessaan vain huvitti uhmata näitä huhuja ja nauraen kertoa niitä toisilleen. "Ajattelepa, että Lisa kertoo Svanin muorin sanoneen, että minut erotetaan virasta, syystä että vierainani käy nuoria herroja, ylioppilaslakki päässä!" sanoi Karin, ylimielisen iloisesti nauraen. Ja Gösta vastasi samaan tapaan: "Silloin panen pois ylioppilaslakin, ehkäpä rouva Svanin siveellinen suuttumus sitten asettuu."
Pappilalaisista ei kenelläkään ollut aikaa kiinnittää huomiota Göstaan ja Kariniin. Gösta sai tulla ja mennä, miten häntä halutti, ilman että kukaan häntä piti silmällä. Estrid ei enää häneen päin katsellutkaan muutoin kuin jonkun häijyn huomautuksen tehdäkseen. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen vastenmielisyys Göstaa kohtaan, jonka tämä, nyt vapautuneena Estridin kauneuden kiusallisesta lumousvoimasta, rehellisesti maksoi samalla mitalla. Muutoin oli Estridillä muuta tehtävää kuin panna huomiota Göstaan ja Kariniin; hän oli nimittäin mennyt kihloihin erään rikkaan perijän kanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Sveitsissä, ja hänen kihlauksensa julkaistiin heti Göstan tultua pappilaan. Koko perhe kulki ylpeyden ja ilon hurmauksen vallassa, kirkkoherra kylpi raskasmielisessä tyytyväisyydessään, rouva oli näköjään pakahtua onneensa, ja pojat kulkivat kerskaten tulevan lankonsa rikkaudesta. Estrid itse otti kaiken: rikkauden, lahjat, rakkaudenilmaisut, hyvin levollisesti. Eihän se ollut muuta kuin hänen kauneutensa ja sivistyksensä kohtuudenmukaista kunnioitusta! Oikeastaan oli sulhanen sekä typerä että tietämätön, mutta hän, Estrid, kyllä osaisi hänet kasvattaa omain aatteittensa mukaiseksi!
Niin saivat Karin ja Gösta, pappilalaisten asiaan sekaantumatta, antautua pitkäin, valoisain kevät-iltojen haaveelliseen onneen. Avomielisyys, joka edellisenä kesänä oli alkanut versoa heidän välillään, ja jota ero ja suru ja myötätunto olivat kypsyttäneet, puhkesi nyt täyteen kukkaan. "Minusta on kuin olisin aina tuntenut teidät, neiti", sanoi Gösta, ihastuneena hymyillen, ja Karin vastasi samaan tapaan: "minusta olette te, maisteri, kuin veljeni, voin sanoa teille kaikki, mitä ajattelen." Göstan oli tapana tuoda mukanaan kirjoja Karinille — tällä ei ollut varoja niitä ostaa — sitten hän joko luki ääneen tai jätti ne tytölle, joka niitä ahmi myöhään yöhön. Sitten he keskustelivat niistä, ja Karinin vilkas, kehittymätön mieli imi janoovana kaikki Göstan ajatukset. Miten hän tiesi paljon, ymmärsi kaiken! Ja kuitenkin sisältyi elämään paljon, jonka hän, Karin, luuli tuntevansa ja ymmärtävänsä paremmin kuin Gösta. — Hän oli niin paljon kärsinyt, Gösta niin vähän, siksi tämä tiedoistaan huolimatta oli niin lapsellinen. — Hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja edelle ennättäneeksi, kun he puhuivat elämänsä erilaisista kokemuksista. Kerran hän kertoi Göstalle äitinsä tarinan. Tämä oli köyhä palvelustyttö, joka oli tullut vietellyksi ja hyljätyksi, jätetty yksin itseään ja pienokaistaan elättämään. Gösta puristi kätensä nyrkkiin, ja hänen iloiset silmänsä säihkyivät tummina. "En käsitä sitä — kuinka voi mies niin menetellä — minusta se on pahempaa kuin murha" — hän mutisi.
— Vaiti, vaiti, sanoi Karin kiihkeästi, älkää sanoko niin, en voi sitä kuulla — hän oli kuitenkin isäni.
Gösta katsoi kummastellen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.
— Hän — mikä hän? Ettehän tunne häntä!
— En, se on totta, Karin vastasi hiljaa, en tunne häntä, en ole edes koskaan saanut tietää hänen nimeään — ja kuitenkin — niin, se on ihmeellistä, pidän hänestä, joka minut hylkäsi. — Se on ehkä heikkoutta — mutta välistä kaipaan häntä tuskaisesti — häntä, joka teki niin paljon pahaa äidille — jota niin rakastin — niin, se on sukkelaa — ihmissydän on niin monimutkainen.
— Ettekö tunne mitään katkeruutta häntä kohtaan?
— Oi tunnen — hirveää katkeruutta — aina, kun olen onneton, syytän häntä — mutta rakastan sittenkin. Katsokaas, minulla on ollut niin ihmeellinen tunne siitä, että hän on katunut — näin hänet kuolevana — kuulin hänen huutavan äitiä ja minua ja rukoilevan anteeksi. Voi, olisin antanut anteeksi — ja äitikin olisi — jos vain olisin hänet löytänyt. — Tiedän hänen kerran olleen kovassa hädässä ja tarvinneen minua. — Katsokaas, kun sen tunsin, oli minusta kuin olisin voinut kerjäten kulkea kaupungista kaupunkiin, talosta taloon, kysyen: missä on isäni, näyttäkää minulle isäni, hän on yksin ja onneton ja täynnä omantunnontuskaa! Ah, minunhan pitäisi häntä vihata, ehkä on kurjaa, etten sitä tee — mutta minä en vihaa — siksi, että verisiteet ovat niin voimakkaat, ja siksi, että hän on niin paljon kärsinyt syntinsä vuoksi.
— Miten sen tiedätte?
— En osaa sanoa. Meissä on ääniä, jotka puhuvat varmemmin kuin kaikki ulkonainen — löytyy näkymättömiä siteitä — tuntemuksia — joista emme ikinä pääse irti — vaikka synti ja suru ja aika ja paikka meitä niistä erottavat. Olen sentään tuntemattoman isäni tytär — ja olisin niin mielelläni rakastanut häntä.
Gösta ei vastannut, hän vain katseli Karinia ihmettelevin, läpitunkevin katsein, siinä hänen istuissaan portailla, päätä käteen nojaten. Ei, Karin ei ollut kansanlapsi — hän oli perinyt enemmän tuntemattoman isänsä vaistoja ja hienostusta kuin äitinsä, palvelustytön, alkuperäistä voimaa. Pienet, hienot kädet, ohimojen suoniverkko, värisevät sieraimet, kaikki tuo hauras, hento ja hieno, joka kohta oli pistänyt Göstan silmiin, siinä perintö, jonka Karin oli saanut aseekseen elämän taisteluun. Lapsi parka, niin arka, niin pehmeä, ja niin armottomasti hyljätty! Göstan valtasi sanomaton hellyydentunne; hänen oma voimakas, nuori, terve ruumiinsa, hänen urhea elämänrohkeutensa, joka kuvasi hänelle tulevaisuutta voitokkaiden taistelujen sarjaksi, täytti hänet verrattuna Karinin turvattomaan hentouteen, rakkaudella, joka pakotti kyynelet silmiin ja sai hänen vapisevan kätensä etsimään Karinin kättä.
Karin punastui keveästi, mutta antoi hänen pitää käden.
— Ei, hän jatkoi, seuraten äskeistä ajatustaan, ei ihminen pääse irti verisiteistä. Ei hän liioin voi voittaa kohtaloaan. Minunlaisillani lapsilla, joilla ei ole syntymisen oikeutta, ei liioin ole elämisenkään — heille ei oikeastaan ole sijaa — he ovat leimatut — leimatut kärsimään — sen olen aina tuntenut ja ymmärtänyt.
Ja kyynelharso peitti hänen suruiset, kauas katsovat silmänsä.
— Ei! huudahti Gösta kiihkeästi ja veti hänet luokseen, te erehdytte — sinä erehdyt, rakas tyttöni! Ei ole mitään kohtaloa olemassa — sillä ei ole mitään, jota ei rakkaus voisi parantaa. Et kanna muuta leimaa kuin tenhon ja runouden. — Sinun kaltaistesi täytyy tulla onnellisiksi, jos rakkaus lie onnea.
Ja hän veti hänet myrskyävässä, nuorekkaassa hurmauksessaan sydäntään vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen.
— Noin, hän kuiskasi, nyt voitin kohtalon, nyt otin pois "leiman", jos sitä lie ollutkaan!
Karin ei vastannut; kuin taipuisa kukanvarsi kumartui hänen hento vartalonsa Göstan käsivarren yli ja vastustamatta hän antautui hänen hyväiltäväkseen; mutta kun Gösta otti hänen päänsä käsiensä väliin ja hymyillen katsoi häntä, oli Karin kuolemankalpea, ja silmäluomet peittivät puoliksi suljettuina katseen hehkun. Oliko hän pyörtynyt?
— Rakkahin, Gösta kuiskasi levottomasti ja pakotti hänet katsahtamaan ylös.
— Ei, ei, mutisi Karin, se tuli vain niin valtavana, niin kuohuvan voimakkaana. Oletko kuullut ihmisistä, jotka ovat kauan nähneet nälkää ja kuolevat, kun viimein saavat kyliänsä?
— Rakkahin — sinä et saa kuolla, et — et — juuri nyt tulee sinun elää.
— Niin, nyt olenkin elävä!
Ja Karin oikaisihe ja avasi silmänsä suureksi, rakkautta hohtavaksi katseeksi, jossa tuntui heijastuvan kokonainen onnenmaailma. Käsi kädessä, sydän sydäntä vasten he istuivat tunnin toisensa jälkeen ja puhuivat rakkaudestaan ja tulevaisuudesta ja muodostivat tuhansia suunnitelmia, jotka hetken auvoisuus peitti satumaiseen hohteeseen.
Niin kuluivat päivät, ja vierivät viikot, ja panettelun myrkkysienet kasvoivat yhä rehevämmin paikkakunnalla. Ne olivat jo kiertyneet kehäksi Karinin nimen ympärille; niin pian kuin se mainittiin, muuttui ihmisten kasvojen ilme, paheksuminen, pilkka, ylenkatse, tuska solui yli kasvonpiirteitten. Mitä ajatteli tuo varomaton, onneton tyttö, kelvoton heittiö! Aikoiko hän tuottaa koko pitäjälle sen surun ja häpeän, että opettajatar, jolla oli nuorison johto käsissään, antautui vapaaseen rakkaussuhteeseen?
Eräänä päivänä kutsui kiivas ja käskevä virkakirje Karinin kirkkoherran luo. Hän noudatti kutsua ja tuli määrättyyn aikaan pappilaan. Siellä hänen oli ensin kuljettava kiirastulen läpi, sillä porstuassa hän tapasi rouvan ja Estridin, jotka tervehdyksen asemesta soivat hänelle vain myrkyllisesti pilkallisen katseen. Siitä hän ei kuitenkaan välittänyt; ylpeä onni, joka täyttää sydämen, kun se tietää omistavansa suuren rakkauden, pani pään pystyyn, ja hän vastasi Estridin katseeseen levollisin, halveksivin hymyin, hän, joka muutama viikko sitten olisi sen painosta maahan vaipunut.
Kun hän tuli kirkkoherran huoneeseen, tuulahti häntä vastaan kylmä kohteliaisuus. Kirkkoherra ei pyytänyt istumaan, vaan alkoi seisaalta pitkän nuhdesaarnan, jonka lyhyenä sisältönä oli, että jollei Karin lopettanut rikollista suhdettaan maisteri Schefferiin, panisi hän alttiiksi pikkukoulun opettajattaren paikkansa. Sillä sellaisten täytyy ennen kaikkea viettää moitteetonta elämää.
Karin kuunteli puhetta maahan luoduin katsein. Kun se oli lopussa, katsahti hän ylös ja silmäili levollisesti kirkkoherraa.
— Maisteri Scheffer on sulhaseni, vaikkemme vielä ole puhuneet kihlauksestamme. Ja koska minulla ei ole isää eikä äitiä, tai muuta kotia kuin pieni huoneeni koulutalolla, en voi olla kohtaamatta häntä siellä. Ja jos sitä pidetään vikanani, että hän tulee luokseni, ja että aamulla varhain hetken kuljemme yhdessä, riippuu se siitä, ettei minulla muulloin ole aikaa. Tämä on minun täytynyt sanoa puolustuksekseni. Pyydän, että olette hyvä ettekä kerro kihlauksestamme, joka on vielä salainen.
Kirkkoherra ei vastannut; mutta hän karisteli kurkkuaan niin epämiellyttävän tarkottavasti, että se ajoi veren Karinin poskiin. Mutta ei hänkään sanonut mitään; Göstan rakkautta ajatellessaan hän kävi taas levolliseksi ja voimakkaaksi. Miksi hän vihastuisi, miksi välittäisi puolustaa itseään — eikö koko maailma ollut köyhä hänen tulvivan rikkautensa rinnalla?
— Toistan sanani, sanoi kirkkoherra viimein ankarasti, te ja maisteri voitte olla kihloissa, se on teidän yksityisasianne; mutta varovaisuus on aina tarpeen, varsinkin teidän asemassanne, neiti. Sen, jonka tulee muita johtaa, täytyy ensin pitää vaaria siitä, että hänen oma käytöksensä on moitteeton. Siis — varotan, ja toivon, että tämä on oleva ensi ja viime kerta.
Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Karin läksi pois, lyhyesti jäähyväisiksi tervehdittyään.
— Ihmisparat, Karin ajatteli, kiiruhtaessaan kotiin Göstaa tapaamaan, minunko onneni herättää katkeruutta — kateutta — kuinka rumaa — mutta — mutta… Jos kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia kuin minä, ei kukaan koskaan sanoisi tai ajattelisi pahaa toisista. Ah, kuinka hyväksi onni tekee. Tahtoisin sulkea syliini koko maailman — rouva Henningsoninkin ja Estridin —
Ja hän kiiruhti eteenpäin ylpeänä ja hymyilevänä suuressa rakkaudenonnessaan.
Oli lauantai-ilta, ja kirkonkellot soivat pyhän alkavaksi. Illan hiljaisuus kantoi sävelet kauas yli lakeuden kaupunkiin, jonka kellot vastasivat intoisin, kaihoavin soinnuin. Metsissä, jotka vuorenrinteillä uneksivat, kaikuivat pyhäkellot kuin vespersoitto korkeassa pylvästössä, ja nummen syvä, auringonpaahteinen hiljaisuus vapisi värisevistä ijäisyyssävelistä.
Karin kiiruhti askeliaan; hän ja Gösta olivat päättäneet kohdata nummella, mutta sitä ennen hän tahtoi ennättää kotiin ja hiukan järjestää huonettaan. Äkkiä hän pysähtyi ja painoi kättä sydäntään vasten, otsan tuskaisesti kurtistuessa. "Mikä nyt?" hän ajatteli, "miksi tekee tämä ääretön kauneus minun pahaa?"
Lintuparvi lensi äkkiä avaruudessa hänen päänsä yli ja katosi etäisyyteen.
— Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat avaruuden lentääkseen — ne pakahduttavat rintani.
Ja hän naurahti — jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen huuliltaan.
Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä, ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö, ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät, ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin — äiti — rakas äiti — kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!"
Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa nummelle.
Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi, ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä kaukaisuudessa oli kaikki sinistä — siniseen harsoon olivat vuoret kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä, äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella, alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa yksinäisyydessä?
Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt, ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista kukkaa — tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli valkokanerva koristava hänen hiuksiaan.
Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta; pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja raastetuilta.
Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät, jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä — kuinka olla toivoton — hän ei voi pettää — omistanhan jo hänen rakkautensa."
Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?"
Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea.
Aurinko oli jo aikoja laskenut kanervameren taa, kun Gösta ja Karin saapuivat pienelle koulutalolle, missä he istuivat kuistin portaille ja jatkoivat kuiskivaa, innokasta puhettaan. Kerta kerran perästä he yrittivät erota, yö oli pitkälle kulunut, ja he tunsivat molemmat, ettei heidän tullut istua tässä kauemmin yhdessä. Mutta he eivät voineet — milloin irrottui Karin arkana ja vavisten Göstan sylistä, ja tämä häntä pidätti: "Jää, jää, ei koskaan toiste ole luonto eikä elämä niin ilmaiseva meille salaisuuttaan. Eikö ole kaikki niin juhlallisen hiljaista, kuin olisi ihmissuku kuollut, ja me kaksi vain jääneet jäljelle? Mikä kammottavan auvoisa ajatus — me yksin lemmessämme rajattoman autiuden helmassa…"
Ja Karin kuunteli väristen hänen ääntään eikä voinut tempautua irti kädestä, joka häntä syleili.
Milloin taas Gösta tahtoi lähteä, ja Karin katsoi häntä rukoilevin silmin, joissa kimmelsivät kyynelet ja kuutamo. Ja silloin hänen täytyi vielä kerran suudellen särkeä nuo ihanat hohtokivet tyttönsä silmistä.
Ah, he olivat molemmat yhtä nuoria ja kokemattomia. Gösta ei ollut koskaan ennen rakastanut eikä rakastettu ollut. Hän ei ollut koskaan tuntenut naisen kiintymyksen hurmaavaa voimaa; mitä olivat lapselliset haaveilut, joiden esineenä hän oli ollut, tämän intohimon rinnalla, joka oli niin hirvittävän voimakas ja niin hivelevän suloinen? Mutta hän tunsi myös vaistomaisesti, että hänen täytyi olla heistä vahvempi, että pienessä, hennossa olennossa hänen rinnallaan piili synkkä kohtalo, jolta hänen oli suojeltava sekä itseään että Karinia.
Hän nousi nopeasti portailta, puristi tyttöä vielä kerran rintaansa vasten ja kuiskasi helliä jäähyväissanoja. Sitten hän kiiruhti alas mäkeä, kääntyi vielä kerran viittoakseen Karinille hyvästiksi ja läksi sitten levottomin, kiireisin askelin eteenpäin, Karinin jäädessä portaille hänen jälkeensä katsomaan.
Mutta kun hän ennätti niin pitkälle, että koulutalo oli peitossa, oli hän äkkiä kuulevinaan Karinin huutavan hänen nimeään tuskasta värisevin äänin. Hän pysähtyi ja kuunteli — oliko se mielikuvitusta? Olipa miten tahansa, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko hänelle jotain tapahtunut. Oikeastaan oli väärin, mieltä kuohuttavaa jättää heikko nainen — jättää rakastamansa nainen yksin ja avuttomaksi taloon, missä häntä kerran oli pahoin pidelty, ja missä hän aina oli päällekarkausten vaarassa. — Mieltä kuohuttavaa, sydämetöntä — hänen täytyi kohta saada hänet täältä pois — ehkä hänen äitinsä — ehkä — niin, jotain oli tehtävä.
Ja näitä ajatuksia miettien hän kiiruhti taas Karinin luo. Karin seisoi yhä portailla, niinkuin hänen lähtiessään, ja kun hän näki Göstan, ojensi hän käsiään, päästäen riemuhuudon.
— Huusitko minua, rakkahin? kuiskasi Gösta, läähättäin, minusta oli aivan…
— En, kuiskasi Karin, en ääneen. Mutta sydämessäni huusin: oi, että hän olisi täällä — vain vielä muutaman sekunnin — ehkä kuulit sen? Tule, rakkaani — istu vielä hetkinen täällä — katso, kuinka kuu kimaltaa vuoren yllä — tule, niin tahdon kertoa sinulle sadun tänä ihanana kesäyönä.
Ja hän hiipi Göstan syliin ja jatkoi kuiskaavin, kiihkein äänin:
— Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta — hän oli onnettomin, hyljätyin kaikista — ja nyt hän on niin rikas ja onnellinen kuin ihminen olla voi. — Kerron sinulle elämästä, joka oli autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi, missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu — kun eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. — Oi, Gösta, sinä et tiedä, mitä olet minulle — sinä annoit minulle elämän — minä olin kuollut — nyt vasta elän.
Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään.
— Suloinen tyttöseni — kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka löysin metsäkorvesta — miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea? Kuutamoko on syypää?
— En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin mahtava — se valtaa — se tarttuu sydämeen — et tiedä, tuskaako se lie vai riemua — se on niin sanoin selittämätöntä…
Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien, ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta, kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä kuuntelevalle puolisolleen hymissyt.
Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän sykkivän sydämensä unelmat.
Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana.
Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan — niinkuin menneisyys aina kostaa.
Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla. Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli.
Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä etäisyydestä ne tulivat — hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt niiden päällitse kohisten kiitävät.
Kaikki nämä aaveet tulivat hiipien sekottaakseen myrkkyä elämän jaloimpaan nesteeseen, sydämen juhlahetkenä kajahuttaakseen kärsimyksen ja kuoleman sävelten ensimmäiset kumeat helähdykset.
Mutta ei kumpikaan huomannut varjoa heidän takanaan. Toisiinsa vaipuneina he näkivät vain kuutamoyön suloisuuden; sydän sydäntä vasten he lumottuina tuijottivat sfinksivuorta lakeuden päässä. Ei liioin kumpikaan huomannut, kuinka omituisen terävinä ja kohtalonraskaina sfinksin piirteet kuvastuivat yön valossa kylpevää taivasta vasten.