XIV.
Eräänä päivänä elokuun lopulla kutsuttiin Gösta Scheffer juhlallisesti kirkkoherran huoneeseen. Hän aikoi ensin uhmata käskyä, jonka syyn hän niin hyvin ymmärsi, pakata tavaransa ja muitta mutkitta lähteä talosta. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän muutti päätöksensä; pako antaisi vain aseet vihollisen käteen. Ensin hän tahtoi ainakin hiukan purkaa katkeruutta, joka hänessä kuohui.
Göstan astuissa sisään istui kirkkoherra keinutuolissa ja luki sanomalehtiä; kun hän näki nuoren miehen, laski hän lehden kädestään, korjasi silmälasejaan ja tarkasti tulijaa, pyytämättä istumaan.
Kalpeana ja synkkänä seisoi Gösta ja kohtasi rohkeasti terävän katseen, joka tuli silmälasien takaa. Kun äänettömyyttä jatkui, kysyi hän viimein kumeasti:
— Mitä teillä on minulle sanottavaa?
— Kolme kertaa olen varottanut, kaksi kertaa neiti Blomia, kerran teitä, maisteri. Kehotan teitä nyt jättämään kotini, joka minun, suoraan sanoen, olisi pitänyt jo aikoja tehdä. Mutta olen tahtonut menetellä rakastavasti ja hienotunteisesti, koettaen pelastaa, varottaa. Ja miten olette palkinnut hyvyyteni, sääliväisyyteni?
Gösta ei vastannut, hän puristi huulensa vain lujemmin yhteen, ja silmäin katseeseen tuli valkohehkuisen raudan vihlovaa kiiltoa.
Kirkkoherra jatkoi, tällä kertaa lempeällä, surullisella äänellä:
— Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta, kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa.
— Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi.
— Mitä tarkotatte, nuori mies?
— Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa luolassa, kaukana metsässä — jota te, kirkkoherra, sanotte "rauhotetuksi alueeksi" — on seurakunnalle, teille itsellenne häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan hälvene.
Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä korinana.
— Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat, jolloin…
— Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan.
Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska tarjoo levollisemmalle vastustajalle.
— Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus.
— Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta, mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on nyt minulle vieras — jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon! Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja sydäntä.
— Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot, tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun.
Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan. Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy, sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman nuorukaisen sieluun.
Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä, epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut, vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen, ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. — Sillä tavalla menetät suosion — kadotat valtasi sielujen yli." Ja hän kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä esikuvana ja sielunpaimenena.
Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä — on kerrassaan luvatonta pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja pikkuleipiään ruokakaapista.
— Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra, kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä.
— Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti, meillähän on niin paljon, mistä kiittää.
Estrid tukahutti hymyilyn.
— Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin.
— Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta… Nämä nuoret, maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta vievät — perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja yhteiskunnan perikatoon.
— Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut — niin, suoraan sanoen, lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty äänensä — minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on käynyt huonosti — hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset.
— Niin, en koskaan pitänyt hänestä, sanoi rouva — hän oli niin hysteerinen ja kummallinen, ei lainkaan minun mieleiseni.
— Ja maisteri oli myös hävytön ylioppilasnulikka, joka luulee voivansa tehdä mitä tahansa, jatkoi Estrid, ja hänen silmiinsä tuli kiukkuinen kiilto, on tosiaankin sellaisille oikein, että saavat kuritusta.
— No, no, pisti kirkkoherra väliin vaivaantuneena Estridin kovista sanoista, emme saa niin puhua — kuka tietää, emmekö ehkä itse ole jossain määrin syypäät — ehkä emme ole pitäneet Karin Blomista niin tarkkaa vaaria kuin olisi tullut.
Rouvan poskille kohosi punaiset täplät, ja hänen silmänsä synkistyivät.
— Mitä siihen tulee, niin pesen tosiaankin käteni. Olen aina ollut ystävällinen Karin Blomia kohtaan; mutta hän on näyttänyt siltä, kuin olisi pitänyt pappilaa maailman ikävimpänä paikkana. Olen koettanut lisätä hänen pieniä tulojaan antamalla hänelle työtä, ja olen maksanut kelpo lailla; merkitsemisestä, jonka räätälin Lena teki 25:stä örestä kappale tai, jos niiksi tuli, vähemmästäkin, annoin hänelle jopa 75 öreä. — Ja koko talven hän on ollut joka sunnuntaiksi kutsuttu tänne. Niin että siinä suhteessa tunnen itseni lumivalkeaksi.
Ja koska rouva tunsi, ettei ollutkaan niin "lumivalkea", hän puhui kovalla ja innokkaalla äänellä ja pani painoa joka sanaan.
— Niin, kyllä teillä on siihen syytäkin, äiti, sanoi Estrid, eihän häntä huvin vuoksi tänne sunnuntaisin käsketty, vaan pelkästä armeliaisuudesta. Jumala tietää, ettei ollut haaska nähdä hänen pieniä, teeskenneltyjä, nyreitä kasvojaan!
Kirkkoherra ei vastannut, ja tästä epämieluisasta aineesta ei sen enempää puhuttu. Mutta kun Estrid hiukkasta myöhemmin meni huoneeseensa ja istuutui kirjottamaan sulhaselleen, rikkaalle tehtailijalle, valtasi hänet ihmeellinen kylmän voitonriemun tunne. Hän ei välittänyt lähemmin tutkia näitä tuntemuksiaan, hän vain antautui nauttimaan pitkää, kiusallista, kaikilta aavistamatta jäänyttä tappiota seuranneen koston makeutta.
Pakattuaan tai, oikeammin sanoen, haalittuaan kokoon matkalaukkunsa sisällön ja tämän suljettuaan, Gösta huusi palvelustytön luokseen, antoi hänelle juomarahaa sekä käskyn lähettää hänen tavaransa asemalle. Sitten hän kiiruhti, pappilalaisille hyvästi jättämättä, Karinin luo.
Kun hän sinne saapui, oli hän pois suunniltaan vihasta ja mielenliikutuksesta, niin että tuskin voi puhua. Sanat eivät olleet päästä huulilta, ne pysähtyivät kuristuneeseen kurkkuun ja tulivat kuuluviin katkonaisina, ähkyvinä ääninä.
— Siellä he — he — istuvat — hyvin syötettyinä — suoja-aidat joka puolella — ja tuomitsevat — tuomitsevat — sitä — joka —
Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman, leimuvan päänsä rintaansa vasten.
— Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli — etkö tiedä, etteivät ihmiset armahda?
Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan.
Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan.
— Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies. Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra… No niin, sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla.
Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa.
— Matkustatko — lähdet luotani — jätät minut?
— Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään — minun täytyy — tahdon kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan — hän on ymmärtävä — antava anteeksi — hän ei ole työntävä meitä pois.
— Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani — oi Jumalani —
Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina.
— Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi — niin eikö sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä, kunnes minä ennätän järjestää asiat?
— Ei, ei ketään, ei ketään — minulla ei ole koko maailmassa ketään paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään.
— Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna?
— En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua.
Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä; mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän enää voinut Karinin tuskia tuntea.
— Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni on seisahtunut — olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin edelläni ratsastaa panettelu.
— Mutta sinä — sinä — sinun on toista — mutta miten käy minun, jos — jos — etkö ole ajatellut tulevaisuutta?
— Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan — ehkä ei ole niinkuin luulet — ehkei sinua ajetakaan pois.
— Ajetaan — ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihän se muutoin ole pahin puoli asiasta — mutta tulevaisuus — tulevaisuus.
— Niin, enhän minä vielä tiedä.
— Sinun täytyy, Gösta.
Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa.
— Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt ennemmin ajatella.
Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun.
— Tuntuu — kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi.
— En, en syytä sinua, en — en! Mutta en liioin tahdo, että sinä syytät minua, ja tuossa sanassasi; täytyy, piili jotain sellaista. Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja kuin sinä.
He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi:
— En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi. Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä", sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee, vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole saava.
Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui, että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi, joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun — tästä lähin vei tie alaspäin —
— Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen tähtesi — en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset, kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala.
Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten.
— Entä äitisi?
Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa.
— Äitini — niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla on muureja, joihin pää kolahtaa — köyhyyttä — sydämettömyyttä — suruja ääriä myöten.
Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn.
— Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin — ei epätoivoa — ei tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. — Oi äiti — äiti! Mutta hän on meitä auttava — meitä molempia.
Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi.
Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden, kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa.
Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona, molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka, joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut, uneksivat silmät, pieni, värisevä suu.
Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan päällä häntä lähinnä — sen, jota hänen oli suojeltava, autettava, kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti?
Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan.
Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen, heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen.