XV.
Karinin kirje Göstalle.
Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta, miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden? Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo, että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen lapsemme, meidän lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä teemme?
Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi, mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt — köyhyyttä ja häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut, kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti, kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen. Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä — se tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. — Mietin ja mietin, ja kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua: "Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule, pelkäävä"… Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!
Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen, mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se jotain auttaisi — rakastan sinua — en kadu. Ei tunnu lainkaan siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat, sydämettömät ihmiset. Kirjota pian
Karinillesi.
Göstan vastaus.
Rakas tyttöni!
Minäkin olen miettinyt — miettinyt, niinkuin miettii se, joka seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun tieni, tuoko — tuoko — tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät, itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme, silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla: "daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi, erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se tie on velvollisuuden. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta tietä vei mennä.
Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja hän — hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni. Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa. Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat yhdeksi!
Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan — enempää minun ei tarvinne sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan — vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä!
Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut. Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini luona — siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään ystävänsä luo — me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät kaikki puheet — pahansuovat tai hyväntahtoiset — jotka kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät.
Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta. Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin, tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä — jopa ilollakin. Ja tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on korvaava kaikki uhraukseni.
Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja tule — kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on kiusannut ja rikki raastanut.
Oma Göstasi.