XVI.
Karin istui ikkunansa ääressä, paikalla missä hän niin usein yksinäisenä, miettien ja ikävöiden oli istunut. Ikkunalaudalla hänen edessään oli Göstan kirje; kerran toisensa perästä hän oli sen lukenut, ja oli kuin olisivat hänen poskensa joka kerralta käyneet entistä kalpeammiksi ja värisevä tuska yhä lujemmin sulkenut pikku suun.
Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan? Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa, loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa — mitä siitä, missä hän oli — kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden omassaan.
Mutta hän — hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta, uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan! Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa.
Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä. Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä.
Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa.
Hänelle oli Gösta kaikki kaikessa; Göstalle oli Karin kuin suloinen unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi — hän ymmärsi sen, ei palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn, vastustamattoman, järkähtämättömän.
Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi — kaikki oli ollut mielikuvitusta — hän ei voinut herättää rakkautta — ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu kuin oli.
Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi.
Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen kasvojaan.
Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä — luuliko Gösta, ettei hän ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta ja suvulta ja ystäviltä, jos uhraus tapahtui.
Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli ajatellut.
Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten.
Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus.
Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima — hän oli uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt häneltä aurinkoa — nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla, jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä. Ei, ei pimeyteen — lepoon ja rauhaan — ijäiseen rauhaan.
Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä, ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin — sinä annoit minulle aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman elämäni —"
Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin päivänpaistemuistonsa.
Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti:
"Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa, ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi, kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat, et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta, siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti — nukun sinun ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä, kaikki muu on unohtunut — ijäiseksi.
"Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa, silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret, valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän. Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen, suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat. Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa; ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko — muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa, raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on voitonmerkki — sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet, sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä ja -sydämistä.
"Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville — oi Gösta, heitä on niin paljon.
"Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni. Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä. Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti minut synnytti — pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä, rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan onnelliseksi.
"Karinisi."
Kun Karin oli sinetillä sulkenut kirjeen Göstalle, kirjotti hän toisen Hanna Myhrelle ja pani edellisen sen sisään. Kirjeensä Hannalle hän jätti kirjotuspöydälleen, sulki sen lakalla ja käytti sormustinta sinettinään. Sitten hän hiukan järjesti huonettaan, tarkasti, etteivät laatikot olleet epäjärjestyksessä, ja irrotti pienen hopeakellonsa, jota hän kantoi nyöriin kiinnitettynä kaulassaan. Sitten hän otti äitinsä valokuvan ja pani sen Göstan kirjeen viereen ja lähti huoneesta taakseen katsomatta. Avaimen hän kätki tavalliseen paikkaansa maton alle, mutta koulusalin oven hän jätti auki.
Nopein askelin hän kiiruhti nummelle. Oli pilvinen lokakuunilta; kanervameren loisto oli sammunut, kesäauringon kärventäminä, tuulen piekseminä makasivat mättäät ja kummut ruskeanharmaina ja risuisina. Raskaana ja tummanharmaana kaartui taivaankansi nummen yllä, vain lännessä näkyi taivaanrannalla valojuova, joka loisti syvänkeltaisena, täynnä sanomatonta kaihoa.
Mutta hän, joka kiirehtäin kulki nummea, ei huomannut lainkaan tuota kaikkea; hän oli jo kuuro ja sokea elämään nähden; kaukaa hän kuuli mahtavia ääniä, jotka kutsuivat…
Vasta kun hän ennätti kunnaan luo, mistä hän kerran turhaan etsi valkoisia kanervakukkiaan ja lapsekkaan epätoivoisena huudahti: "minusta ei koskaan tule morsianta", vasta silloin hän pysähtyi. Hän muisti sen nyt, nähdessään pienen, raastetun mättään, ja hän hymyili hymyä, joka sulautui keltaisen iltaruskon kaihomielisyyteen.
Sitten hän kiiruhti askeliaan; hento olento pieneni pienenemistään kiemurtavalla polulla, kunnes se viimein katosi illan pimeyteen, joka verkalleen laskeusi nummelle.