XVII.
Läntisen taivaan valojuova oli yön kuluessa laajennut, pilvet olivat kohonneet, hajoutuneet ja viimein väistyneet suurten, syvänsinisten kaistojen tieltä. Aurinko ja kuu taistelivat aamunkoitteessa keskenään; mutta viimein aurinko voitti, pitkinä, untuvaisina juovina pilvet purjehtivat pois, ja yli lakeuden niitettyjen peltosarkojen kaartui avaruus kirkkaana ja syksyisen kylmänä, täynnä säteilevän päivänpaisteen hohdetta.
Torppien, muonamiesten ja puolen penikulman päässä Ljungbergistä sijaitsevan suuren tehtaan työmiesten pienokaiset varustautuivat kouluun lähtemään. Milloin hätyytti äiti lapsia: "kas niin joutukaa nyt, mitä siinä vetelehditte, myöhään vielä tulette!" Milloin taas huusivat lapset, jotka oli lähetetty perunamaalle: "äiti, äiti, nyt meidän täytyy lopettaa — opettaja vihastuu, jos myöhästymme." "Kyllä te vielä lukemaan ennätätte oppia, se on varma — kas niin, tuon korin pitää olla täynnä — pitäähän olla jotain hyötyä ihmisellä kuudesta vesasta, jotka on maailmaan saattanut, tiemmä!"
Ja perunat vyörivat ja lapset vaikeroivat ja äiti torui, kunnes taalaalaiskello, joka toi varottavan puolituntisensa, lähetti tuvasta muistutuksensa. Silloin saivat perunat vieriä kaiken maailman tietä, lapset ryntäsivät tupaan, sieppasivat pienet nyyttinsä kirjoineen ja eväslaukkunsa ja lähtivät kouluun.
Tänään oli niin kaunista joka puolella! Kaikki kimmelsi ja loisti auringonpaisteessa, ja metsässä tuntui niin hyvä kostean mullan haju. Ja kuinka paljon sieniä oli noussut maasta yöllä, ja niin koreoita! Katsokaas, tuollahan oli koko "Kantarellin perhe", josta neiti oli lukenut lapsille eräänä päivänä, se oli hauskinta, mitä he ikinä olivat kuulleet! Nyt piti heidän ottaa selkoa heistä kaikista, isästä, äidistä, Kallesta ja pikku siskosta! Tuollahan olikin Kalle, pieni kantarellinulikka ja näytti niin nyreältä ja häijyltä. "Hyi, Kalle Kantarell, kun löit pikku siskoasi, kyllä me sinulle kyytiä annamme!" Ja he kiskaisivat pienen rauhallisen kantarellisienen maasta ja heittivät sen korkealle ilmaan, kirkuen ja riemuiten.
Ei, nyt oli lähdettävä eteenpäin! Mutta katsokaas, miten komeita puoloja — muutama kahmalollinen piti niitäkin saada. — Ja pienet ahnaat kädet kopeloivat risukossa, vanhempain lasten korottaessa varottavan äänensä: "tullaan myöhään, neiti niin suuttuu, niin kovasti suuttuu." Silloin jätettiin puolukkamaa, ja pienet jalat luiskahtelivat ja lätisivät märillä, liukkailla metsäpoluilla tai lakeuden yli vievällä savisella maantiellä, ja pienet lastenäänet helähtelivät ja räkittivät lintujen asemesta, jotka olivat siirtyneet etelämmäksi tai istuivat vaiti ja uneksien pesissään, odottaen talven vaivoja ja vastuksia.
Niin tulivat varhaisena aamuhetkenä kansanlapset idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, tulivat pieninä poika- ja tyttöparvina, toiset iloisina ja vallattomina, täynnä elämänhalua ja kurittomuutta, toiset vaiteliaina ja miettien elämän vakavuutta "piplianhistorian ja katkismuksen" vaikeaoppisten kysymysten ja vastausten muodossa.
Koulun ympäristö oli tänään niin omituisen hiljainen, "opettajaa" ei näkynyt, ovi oli kiinni, ikkunat kiinni, jotka aina muulloin olivat avoimet. No, sepä sukkelaa, oliko "opettaja" mennyt tiehensä, vai eikö heillä tänään ollenkaan ollut oppitunteja? Helpotuksen huokaus oli kohota niiden rinnasta, jotka eivät olleet selvillä katkismuskysymyksistä; mutta hiljaisuus ja suljetut ovet tekivät niin ahdistavan vaikutuksen, että kaikilta jäi huokaus kesken. Ajatelkaas, jos neiti olikin sairas, koska häntä ei näkynyt!
Yksi pojista nousi portaita ja väänsi lukkoa. Se aukeni, samoin koulusalin lukko. Hiukan epäröiden ja pelokkaina he menivät sisään, panivat nyyttinsä eväslaukkukaappiin, istuutuivat paikoilleen ja odottivat.
Kärsivällisinä he istuivat neljänneksen, puhellen ja nauraa tirskuttain saadakseen ajan kulumaan, vetivät toisiaan palmikosta ja hihoista j.n.e., mutta neitiä ei vain kuulunut.
Huh, tämäpä kävi liian ikäväksi! Jotain hauskaa piti keksiä, koska neiti niin kauan viipyi. Pojat juoksivat pihalle, jotkut tytöistä seurasivat; muutamat tytöt jäivät paikoilleen ja kuiskailivat pelokkaasti: "neiti on varmaan sairas, emmekö mene häntä katsomaan?"
Lapset kävivät pihalla yhä vallattomammiksi. Pojat kieriskelivät sikin sokin, ja tytöt kiisivät heidän välitseen. Kaikki muodostui lupapäivän tapaiseksi; aurinko nousi yhä korkeammalle, syksyn raikas ilma sai pikku posket punottamaan kuin omenat, tämäpä oli toista kuin istua antamassa vastauksia, joita ei oikeastaan osannut antaa! Miten kiltti neiti oli, kun antoi luvan, varmaankin siksi, että oli niin kaunis ilma, nyt voitiin mennä metsään puoloja poimimaan ja sieppaamaan kiinni koko Kantarellin perhe. Hihhei, niin hauskaa!
Mutta koulusaliin jääneet pikku tytöt, ne, jotka osasivat katkismuksen vastaukset, kuiskailivat yhä innokkaammin ja yhä tärkeämmän näköisinä keskenään: "Hän on varmaan sairas — mennään katsomaan — tulkaa, kolkutetaan ovea."
Käsikädessä hiipivät nyt kaikki kolme pikku tyttöä hiljaisin askelin porstuan kautta Karinin huoneelle ja koputtivat varovasti ovea. Seitsemän kertaa he koputtivat, viimeisellä kerralla jymisytti ovea kolme käsiparia, mutta kukaan ei vastannut. Silloin huomasi yksi heistä pienen kohopaikan räsymatossa, joka oli oven edessä. "Siinä on varmaan avain, hän on mennyt pois!"
Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi niin."
Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään.
— Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja uteliaina perässä.
Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään. Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi:
Neiti Hanna Myhre!
Omakätisesti.
Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä, että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä tiedän, mitä se merkitsee!
— Mitä sitten?
— No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä — omakätisesti, ymmärrättekös.
Toiset kaksi katsoivat harkitsevina sananselittäjää
— Ehkä — mutta mitä sitten?
— Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä!
— Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä — vaari sanoi, että vanhoille se niin helposti tapahtuu — viedään kirje neiti Myhrelle, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo.
Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan.
Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu, joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi. Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta, jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi kivisade vyöryi rapisten syvyyteen.
— Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme sinne!
— Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista voitonriemuisena.
— Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi toinen.
— Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaan
Stupetista takaisin.
— Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana.
— Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. — Silloin ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien tuomittaviksi ja todistamaan.
Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen.
— Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään.
— Olle Bull kertoi.
— O-o!
Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. Olle
Bull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taas
katsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys.
Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven sai
Stupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti!
Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui, loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä.
Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen vesisade väristen vaipui syvyyteen.