XVIII.
Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun Karin
Blomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle.
Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi. "Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä.
— Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen, mitä ulkona tapahtuu!
Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja lapset panneet pois tavaransa.
Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana.
— Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia?
— Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet.
Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla.
— Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja käheällä äänellä.
— Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei tullut. — Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei löytynyt. — Koko tunnin etsimme. — Sitten löysimme tämän kirjeen pöydältä.
He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen.
— Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon.
Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti kirjeestä!
— En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti.
— Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi edeltäpäin sen sisällön.
Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset. Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn.
Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä.
— Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki täydellisen rakkauden silmäin edessä.
Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin.
— Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti, hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu alkaa.
Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä.
— Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi. Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin kulkisitte haudan ylitse.
Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi ja lähetti heidät pois.
Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin.
Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle.
Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu, lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa, nauraen he juoksivat yli mättäiden.
Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen, "hoi, Pelle, halloo, Pelle!"
Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman elämäniloisena yli tietymättömän haudan.
Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen, sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut tulla häirityksi.
— Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä.
Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä olisi olleet niin terävät — mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi!
— Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse.
— Vai niin — niin vai — vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä ovelle ja koputti epäröiden.
— Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni.
— Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa.
Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!"
Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus.
Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten, polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka, piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen meri naisenrakkautta ammennettavaksi.
Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen, joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti hänet arasti katsomaan sivulle.
Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle. Sellainen oli elämän kulku — sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta mahdoton järkyttää.
— Mikä teidät — hän kysyi arvokkaasti.
Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin.
— Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus teki äänen kumeaksi.
Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä samanmuotoisena.
— Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja epävarmasti.
— Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään hukkaan menneen, ei — hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä — ei, ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi — mutta erään kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä — Karin Blom on eilen tehnyt itsemurhan.
Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui.
— Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika sitten, ystävällisesti — rohkaisevasti — tarjosin apuani — minä — minä —
— Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä — kuinka te — kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi. Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua auttakoon.
— Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja kohtaamatta Hannan katsetta — minäkin voin tosin olla syypää puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensa kyllin? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät kansakoulunopettajain elinehdot.
— Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte kohdelleet häntä rakkaudella, niin — Mutta en tahdo syyttää sinua sen enempää, omantuntosi tuomio — Jumalan tuomio on kyllin. Mutta tahtoisin olla mies — tai nainen — jolla olisi kynä ja sana vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua, yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina, nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi raajarikkona — tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa — tuolla muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä — ei kukaan kuule hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista — tuolla taistelee toinen tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. — Tuolla sortuu muuan köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne, jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa näkemättä!
Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat, avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta, osaksi levottomuudesta.
— Mikä nyt — mitä on tapahtunut?
Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran ja
Hannan väliä.
— Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra lyhyesti.
Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti äkkiä hänen piirteensä — niissä heijastui jotain Hanna Myhren syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen.
Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi:
— Oo — niin surullista — kuka olisi voinut sellaista ajatella — siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan — tapani mukaan ystävällisesti ja rohkaisevasti.
Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä!
— Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi!
Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme.
Juuri hänen mennessään, kohtasi hänen katseensa kirkkoherran katseen, ja hän näki silloin noiden silmäin pohjassa synkkää epätoivoa, joka pani hänen läpitsensä valahtamaan jotain, joka oli miltei kuin iloa. "Hän kärsii", hän ajatteli, "silloin hän ei ole vielä aivan hukassa".
Tavallisin, pitkin askelinsa hän kiiruhti eteenpäin vuorta ylös. Miten kamalalta nummi näytti — oli kuin olisi pimeys lainehtinut sen päällitse mustina aaltoina, joiden syvyys kätki kauhua ja kuolemaa helmassaan. — Silloin tällöin hän oli kuulevinaan hillittyä, vaikeroivaa huutoa, joka kulki kuin eksyneen linnun kirkaus yli mustain aaltojen.
Pelko, niin outo hänen voimakkaalle luonteelleen, jonka tunnesäikeet olivat lujasti yhteenpunotut, hiipi häneen, kun hän, niin nopeaan kuin jaloistaan pääsi, kiiruhti poikki nummen. Harhailiko ehkä Karinin henkiruumis rauhatonna täällä — tapaisiko hän jonakin tällaisena iltana vainajan ja saisi häneltä tietää viimeisten elonhetkien salaisuuden, jonka nyt vain nummi ja yö ja yksinäisyys tunsivat?
Rauhatonna? Miksi oli se sana hänen mieleensä juohtunut?
Niin — niin — onhan synti, raskas synti surmata itsensä — väistyä paikaltaan — pettää se tehtävä, jonka Jumala meille jokaiselle antoi pyhässä taistelussaan. —
Mutta eikö Karin ollut tullut ajetuksi kuolemaan, niinkuin hätyytetty eläin? Eihän hän ollut ottanut, sammuttanut elämää itsestänsä, eikö hän pikemminkin ollut antanut sitä pois, uhrautuvasti rakastain? — Jumalan kiitos, tässä ei kenenkään tarvinnut tuomita. — Jumalan kiitos, että voitiin jättää lapsi parka laupeuden käsiin, jonka syvyyttä ja leveyttä ja laajuutta ei ihmisajatus aavista!
Ja Hanna Myhren sielu ojentui äärettömällä rakkaudella kuollutta ystävää kohden, ja rukoillen se kutsui rauhaa hänen tuntemattoman hautansa yli laskeumaan.
* * * * *
Karinia ei koskaan löydetty. Hän ehkä nukkuu salaperäisen järven syvyydessä, mistä ei kukaan palaa, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin kaikki kätkössä piilevä tulee esiin todistamaan ja syyttämään.
Mutta vanha koulutalo oli vaatinut uhreja kyllin. Ei kukaan pannut vastaan, kun kirkkoherra, kouluneuvoston puheenjohtajana, esitti ehdotuksen uuden rakentamiseksi, joka ei olisi niin kaukana ihmisasunnoista kuin entinen.
Nyt seisoo tämä suljettuna ja hyljättynä. Kauan se on sellaiseksi jäävä, lahoova ja luhistuva, vieriväin vuotten kutoessa sen kallistuvain seinäin ympärille tuskaansa ja yksinäisyyteensä murtuneen sydämen synkkää tarua.