AILI.
Vilhelm älä naura. Herra Karhi voi olla hyvinkin oikeassa.
AHRÉN.
Niin sitä luulisi puusta katsoen. Mutta nuo ovat sellaisia nuoren miehen mielikuvituksen tuotteita, joille todellisuus pian tekee surkean lopun. Te tunnette kai, herra Karhi, tuollaisia arvoisia, vanhoja siiviksiä, joita löytyy kutakin osakuntaa koristamassa.
KARHI.
Kiivastuen.
Niitä on monellaisia! Älkää sekoittako laiskureita, juoppoja ahkeriin vilpittömiin työntekijöihin.
AHRÉN.
Hartiniin kääntyen.
Minulla on tuttava, joka tuli ylioppilaaksi samana vuonna kuin minäkin. Hän sai jo ensi lukukautena päähänsä, ettei muka professorien luennoista ole mitään hyötyä, koska kirjoista muka saapi paljon selvemmin ja mukavammin samat tiedot, mitä yliopiston opettajat kuivasti esittävät.
KARHI.
Minä yhdyn häneen täydellisesti — ainakin jos hän on filoloogi.
AHRÉN.
Hän on ylioppilas vieläkin, tulematta koskaan miksikään.
KARHI.
Saisiko tietää, ketä tarkoitatte?
AHRÉN.
Miksei. Se on Pekka Toivonen.
KARHI.
Mies, jolle ei vedä vertoja yksikään noista vix-maistereista, jotka suurimman viftinsä muistoksi kultasormusta etusormessaan pyörittelevät. Hänestä toivon minä paljonkin. — Perin syvämietteinen, sivistynyt mies.
AHRÉN.
Se riippuu siitä ketä sivistyneenä pidetään.
KARHI.
Pistävästi.
Ei sitä ainakaan titteli tee.
AHRÉN.
Mutta kuitenkaan ei pääse minnekään ilman tuota — titteliä.
HELLI.
Surkeasti kyllä.
AHRÉN.
Mutta tuo syvämietteinen sivistynyt mies on nyt korviinsa asti veloissa ja voipi joutua milloin hyvänsä hunnikolle, deekikselle, kuten sanotaan.
KARHI.
Rikkaalla on rahaa, köyhällä velkoja. — Oletteko te, herra varatuomari, rikas?
AHRÉN.
En suinkaan!
KARHI.
Teillä on sitten velkoja.
HARTIN.
No, no herrat! Älkää kiivastuko!
AHRÉN.
Menee Ailin luo, hiljaa.
Epähieno keltanokka.
Menevät verannalle ja siitä puutarhaan.
HARTIN.
Minä pidän tuollaisista väittelyistä, kunhan ei mennä liiallisuuksiin.
Vasemmalta kuuluu asteitten rämäys, niinkuin joku lasiastia olisi rikki mennyt.
Herranen aika!
Rientää vasemmalle.
XI:s KOHTAUS.
Helli, Karhi.
HELLI.
Kuinka itserakas tuo herra.
KARHI.
Hän varatuomari, minä vaan ylioppilas.
HELLI.
Kosketittepa kipeään kohtaan.
KARHI.
Kiivastuuhan sitä vähemmästäkin.
HELLI.
Hyvää se tekee, kun nolaa tuollaisia herroja.
KARHI.
Pahaksi onneksi sellaiset eivät juuri ymmärrä nolausta. He ovat niin varmat sanojensa erehtymättömyydestä, ettei heidän itseluottamustaan millään saa järkähtämään.
HELLI.
Se se juuri kiusallisinta.
KARHI.
Tässä kohden ovat teoloogit ja juristit samallaisia. Molemmat ovat he yhtä vakuutettuja itsensä kuin toiset raamatun, toiset lain erehtymättömyydestä.
HELLI.
No, no. Älkää nyt ruvetko liioittelemaan.
KARHI.
Hm. Tietääpähän silloin ainakin koko totuuden sanoneensa, jos vähän enemmänkin.
HELLI.
Aina te osaatte itseänne puollustaa.
KARHI.
Ja aina te minua ymmärrätte.
Menevät myöskin puutarhaan.
XII:s KOHTAUS.
Gryhling, Emma.
GRYHLING.
Tulee oikealta.
No minne ne vieraat niin äkkiä haihtuivat. Taikka menkööt minun puolestani. En minä kuitenkaan heidän seurassaan menestyisi.
Emma tulee vasemmalta, tuoden tarjottimella karafiinin viiniä ja useita lasia.
Viiniä! Sepä hyvä.
Lähestyy Emmaa.
No mitä se pikku sirkku niin alas katselee?
Taputtaa poskelle.
EMMA.
Herra!
GRYHLING.
Oho! Oletko äkänen — — No, en minä enää!
Taputtaa taasen.
EMMA.
Stasrotinna tulee.
XIII:s KOHTAUS.
Edelliset, Hartin, Karhi, Helli, Aili, Ahrén.
HARTIN.
Tulee.
No missä vieraat?
GRYHLING.
Ottaa viiniä.
Minä juuri ajattelin, että tekisipä hyvää lasi viiniä.
Lähtee menemään omalle ovelleen päin.
HARTIN.
Älä nyt pakene taasen.
GRYHLING.
Osh!
Käy istumaan.
HARTIN.
Menee verannalle.
Missä ne nuoret?
Huutaa.
Kuulkaa, hyvät vieraat! Aili ja Vilhelm! Tulkaa viiniä ottamaan, olkaa hyvät!
Itsekseen.
Kuinka hauskaa nähdä nuo molemmat niin onnellisina. Kun kerran heidät saa rinnatusten nähdä polvillaan alttarin edessä, silloin tuntunee, kuin olisi elämäni työ lopussa. Jospa kaikki äidit panisivat niin paljon huolta tyttäriensä kasvatukseen. Mutta ei moni viitsi, usea ei voikaan.
Helli ja Karhi tulevat, tervehtivät Gryhlingiä.
KARHI.
Harvinaisen kaunis puutarha teillä.
HELLI.
Ja tuo ihana näköala sitten.
Aili ja Ahrén tulevat juoksien sisään.
HARTIN.
Kas vaan kuinka keveä se Vilhelmikin vielä on.
AHRÉN.
Rakkaus tekee nuoreksi.
HELLI.
Niinkö te arvelette. Minä luulisin päinvastoin.
KARHI.
Samaa mieltä olen minäkin.
AHRÉN.
Silittää Ailin kättä.
Sanotte niin siksi, että ette ole tunteneet vielä todellista rakkautta.
KARHI.
Kun nuorukainen tuntee rakkauden siteillä itsensä toiseen liitetyksi, alkaa hän paljon vakavammin katsomaan eteensä, rupeaa paljon enemmän vaatimaan itseltään. Onko se lapsellinen tunne?
AHRÉN.
Jokainen ihminen katsoo eteensä, vaatii itseltään sen enemmän, minkä vanhemmaksi tulee. Siihen ei rakkautta tarvita. Rakkauden maukas neste sulostuttaa, keventää elämää, saattaa lapsen tavoin unohtamaan kaikki huolet ja vastoinkäymiset. Eikö niin Ailiseni?
Silittää Ailin kättä.