III.
Paavo Ruotsalaisen toinen käynti Högmanin luona.
Epäilemättä oli Paavo Ruotsalaisen kehitykselle hyvin tärkeää, että hän jonkun aikaa syrjästä sai tarkastaa herännäisyyden vaiheita, ennenkuin hän opettajana julkisuudessa esiintyi. Jos kenenkään, tarvitsi juuri tämän miehen, jonka puhetta kuulemaan suuret kansanjoukot likeltä ja kaukaa kokoontuivat, oppia näitä joukkoja oikein arvostelemaan. Vaikea oli tämä tehtävä. Aikana, jolloin hengellinen elämä voimallisena heräsi, tarjosi noiden suurten kansanjoukkojen liikkeelle lähteminen ja kokoontuminen sanan ääreen suurta viehätystä varsinkin johtaville henkilöille. Moni näistä eksyi kansan paljouteen mieltyen tyytymään eikä pystynyt kuonaa raudasta erottamaan. Jos Paavo alituisesti olisi ollut tuon riemastuneen joukon keskuudessa ja sen ihailemana heti alusta olisi saanut heränneitten seuroja johtaa, olisi hän ehkä vieraantunut sille Herralle, joka ei anna kunniaansa ihmisille, eikä olisi hän oppinut tyynesti ja puolueettomasti arvostelemaan sitä valtaavaa uskonnollista liikettä, jonka huomattavimmaksi johtajaksi hän oli aiottu.
Aivan erillään Lustigin ystävistä Paavo kuitenkaan ei tähänkään aikaan ollut. Vaikka tuo kuuluisa johtaja häntä halveksien kohteli, saapui hän silloin tällöin heränneitten seuroihin, näissä kuitenkaan julkisesti esiintymättä. Hän toivoi, että noissa entisissä ystävissään muutos tapahtuisi ja että hän jälleen voisi heihin liittyä. Mutta turhalta näytti tämä toivo. Joskus vain tuli hänen luoksensa neuvoa pyytämään joku Lustigin sanankuulija, jota seurojen henki ei enää miellyttänyt ja oma tila epäilytti. Tästä Ruotsalainen näki, että Herra vielä teki työtä heränneitten eksyneessä joukossa.
Tällä tavoin kului lähes kaksi vuotta. Vaikka ajatus ryhtyä heränneitä opettamaan näihin asti olikin ollut Paavolle vieras, heräsi hänessä nyt vastustamaton halu lähteä työhön Herran hävitettyyn viinimäkeen. Vaan oliko tuo oikein? Miten hän uskaltaisi? Kuinka tulisi hänen esiintyä korjataksensa Joosefin vahinkoa? Nuo muutamat ystävänsä, jotka hänelle valittivat Lustigin eksyttävää opetusta ja heränneitten arveluttavaa tilaa, kyllä kehottivat häntä astumaan esille, vaan ei uskaltanut hän heidän neuvoaan noudattaa. Kaipuulla muisteli Paavo Högmania, joka hänelle niin kalliita opetuksia oli antanut. Tuon kokeneen ja luotettavan opettajan neuvoa tunsi hän jälleen tarvitsevansa. Hän päätti käydä hänen luonaan. Lopulla vuotta 1800 tahi seuraavan vuoden alussa lähti hän jälleen Jyväskylään. Keveämmällä mielellä kuin edellisellä kerralla käveli Paavo nyt tuota pitkää tietä. Eihän matkustanut hän vieraan miehen luo, vaan rakkaan ystävän tykö, jolle hän epäilyksettä saattoi sydämmensä avata. Matkallaan poikkesi hän samassa Suonenjoen talossa, jossa häntä kaksi vuotta aikuisemmin niin ystävällisesti oli kohdeltu. Kyyneleet silmissä riensivät häntä vastaanottamaan emäntä ja tämän lapset. He ilmoittivat, että vanha isäntä oli muuttanut parempaan kotiin ja kuolinvuoteellaan lausunut: "Jos joskus tapaatte Ruotsalaisen, niin sanokaa hänelle, että Jumala käytti häntä välikappaleenaan, temmatessaan minut ijankaikkisesta onnettomuudesta." Syvästi liikutettuna kuunteli Paavo tervehdystä. Se rohkasi hänen mieltänsä ja tuki hänen aavistustaan siitä, että Jumala oli kutsunut hänen evankeliumin aarteita ihmisille jakamaan.
Omasta hädästään oli Paavo ensi kerran Högmanin luona käydessään puhunut. Nyt painoi häntä heränneitten onnettomuus [Tiedon tästä Ruotsalaisen toisesta käynnistä Högmanin luona on minulle antanut Kusti Niskanen (1899).]. Tästä oli hän tullut opettajansa kanssa neuvottelemaan. Miten taipumaton Högman itse näkyykin olleen johtamaan hengellistä liikettä, kehotti hän vakavasti Ruotsalaista Iisalmen heränneille neuvomaan autuuden tietä, jotta nämä, vapautettuina Lustigin erehdyksistä, pääsisivät käsittämään uskonelämän salaisuuden. Silminnähtävästi älysi Högman Ruotsalaisen suuret lahjat, ehkäpä aavisti hänen tulevan tehtävänsäkin. Tuo hänen Paavolle antamansa neuvo tukee sitä arvostelua, jonka hänestä olemme lausuneet. Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämmissä ja sen leviäminen isien maassa oli hänelle kallis, mutta itse tahtoi hän asua siimeksessä, missä muutamat harvat vain saivat häntä puhutella. Näille hän näytti löytämänsä kalliin aarteen, muille ei. Paavo Ruotsalainen oli yksi näitä harvoja. Ilman hänettä olisi Högmanin nimi tuskin jälkimaailmalle säilynyt.
L. J. Niskanen kertoo [Hengellisten asiain muistokirja.] Högmanin muun ohessa vieraalleen selvittäneen "sen välin, joka on totisen ja väärän kristityn välillä" sekä "kuinka meidän pitää monen vaivan ja kiusauksen kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman." Vääräksi kristityksi ei Högman voinut Paavoa sanoa ja vielä vähemmin yhteydessä tämän nimityksen kanssa terottaa hänelle jälkimmäisen lauseen sisältöä. Silminnähtävästi tarkoittavat nämä sanat toista henkilöä. Ken tämä on, ei ole vaikea päättää. Tuo puhe väärästä kristitystä, joka ei enää, muista tahi ei koskaan ole kokenut, että "meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan sisälle tuleman" tarkoittaa silminnähtävästi Lustigia.
Millaisia neuvoja Paavo oppi-isältään oli saanut, tuo tuli näkyviin hänen kotia saavuttuaan. Hän ei kuitenkaan vielä esiintynyt julkisuudessa, vaan neuvoi ainoastaan noita harvoja murheellisia ystäviään ja muutamia muita omasta tilastaan epäilykseen joutuneita yksityisesti. Jokapäiväinen käyminen armonistuimen tykö oli näiden neuvojen johtavana ajatuksena. Kysymys kristityn suhteesta maailmaan ja Lustigin tässä kohden osoittama leväperäisyys ei sitä vastoin näy antaneen aihetta erityisiin neuvotteluihin.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin Paavo joutui väittelyyn Lustigin kanssa. Se oli kiivasta eikä suinkaan omiaan vähentämään heidän välillään jo ennestään olevaa juopaa. Lustig syytti vastustajaansa lainalaisesta orjuudesta, tämä taas jyrkästi terotti sitä totuutta, että joutilas, suloisissa tunteissa lepäävä usko, jonka ei enää tarvitse kilvoitella pysyäksensä ja kasvaaksensa Jumalan tuntemisessa, on luuloa vain, ihmisen oman turmeltuneen luonnon luomaa vakuutusta, ei ylhäältä saatua armoa. Sen tuloksena on hengellinen ylpeys ja tekopyhyys. Moni kyllä koettaa kristillisyyden kuoren alla salata tämmöistä tilaa, mutta nuo hänen luukun uskonsa hedelmät ilmaisevat ennenpitkää, minkä hengen lapsi hän on. Högmanin neuvon mukaan ja oman, Herran koulussa saamansa kokemuksen vakuutuksesta puhui Paavo voimallisesti jokapäiväisestä parannuksesta, osoittaen ettei ensimmäinen vanhurskauttaminen suinkaan tee sitä tarpeettomaksi, vaan päinvastoin. Usko — niin hän opetti — ei liiku tuntemisissa eikä elä niistä. Se elää Herrasta, silloinkin kun hän on siltä salattu, turvaa näkemättäkin hänen lupauksiinsa, toivoo häneen pimeässäkin, kilvoitellen kunnes se hänen löytää. Jokapäiväisessä parannuksessa kääntyy se etsien apua hänen puoleensa, toivon uskalluksella kilvoitellen ja ikävöiden Herraa, mutta tyytyen odottamaan, jos Herran apu viipyy ja hän näkee tarpeelliseksi syntisen nöyryttämiseksi pitää häntä murhehuoneessa. Nöyrtyen Pyhän Hengen nuhteiden alaiseksi ja tuomiten itsensä, astuu valvova ihminen Jumalan valkeuteen. Sinne ei uskalla luulousko mennä, mutta kilvoitteleva usko uskaltaa, sillä sen voimana on Herra. Laki kurittaa Kristuksen tykö, ja hänen puoleensa vetää armon Henki, sillä Jumala ei tahdo syntisen kuolemaa. Täten syntyy, uudistuu ja kasvaa uskon vanhurskaus, joka uudistuvassa vanhurskauttamisessa omistaa Kristuksen eikä unohda häntä hänen antamiensa lahjojen tähden. [Kusti Niskasen kertomus; A, Möykkysen kirjoitus Suomettaressa 1856 n:o 22.]
Ei miellyttänyt Paavon kanta Lustigia. Tuommoinen autuudenjärjestys tuntui hänestä liiaksi tukalalta. Eikä se aluksi hänen kuulijakuntaansakaan hyvää vaikutusta tehnyt. Lustigin opetukset olivat päässeet syvään juurtumaan moneen vakaamieliseenkin ja hänen maineensa oli suuri. Ken rohkeni epäilläkään hänen oppiansa ja asettua häntä, tuota innokasta, heränneitten vanhaa johtajaa vastaan? Ja jos tuommoinen mieli muutamissa harvoissa joskus heräsikin, kun seuroissa saadut suloiset liikutukset arkielämän toimissa lamautuivat, tuli kiire etsimään uusia sytytysaineita tunteiden sammuvalle tulelle. Eikä tarvinnut kenenkään turhaan tuota hakea. Sitä oli runsaasti tarjona Lustigin johtamissa seuroissa. Tuntehikas veisu, palavat rukoukset, suloiset, armon ylistystä uhkuvat puheet, lujat vakuutukset armontilan varmuudesta sekä seuraväessä vallitseva iloinen mieliala — kaikki oli omiaan poistamaan epäilykset ja tukemaan Lustigin arvoa.
Tällä tavoin kului noin 8 vuotta. Iisalmen heränneitten enemmistö kannatti alussa Lustigia, Paavoa käyttivät neuvonantajanaan muutamat harvat vain. Vähitellen alkoi kuitenkin luottamus edelliseen vähentyä. Samoihin määrin kasvoi Paavon arvo. Ei ole kummallista, että elävää kristillisyyttä harrastava kansa ilmaisee tarvitsevansa opettajaa, johon se täydellä luottamuksella voisi liittyä. Tuommoinen ihmisiin turvaaminen osoittaa muutakin kuin inhimillistä heikkoutta, siinä ilmenee oikeutettu tarve, jonka vaatimuksille täysi tunnustus on annettava. Alhainen oli kansan käsityskanta, sen lukutaito huono, ei voinut se itse ammentaa vettä Jumalan sanan syvästä kaivosta. Papit eivät pystyneet eivätkä tahtoneet sitä auttaa. He päinvastoin koettivat kaikin tavoin estellä tuota heidän rauhaansa häiritsevää uskonnollista liikettä. Ei liioittele esim. Lustig, kun hän eräässä v. 1814 H. Renqvistille lähettämässään kirjeessä lausuu: "Siitä on meidän seurakunnissa suuri vastus, että papit tämän pahan maailman kanssa meitä vastaan sotivat" [Akiander VI siv. 6.]. Ken oudoksuisi, että nuo synnin unesta heränneet ihmiset näin asiain ollen etsivät itselleen johdattajia sekä että he, semmoisen löydettyään, sydämmen luottamuksella ja rakkaudella häneen liittyivät?
Että Paavolla oli täysi syy esiintymään Lustigia vastaan, siitä ei voi olla kuin yksi mielipide. Vaikea ei myöskään ole päättää, kummanko tappiolla taistelu oli päättyvä. Tunnustettava on niinikään, ettei Paavo omaa kunniaansa etsinyt, antautuessaan tuohon taisteluun. Hän päinvastoin pysyi syrjässä vielä noin 8 vuotta toisen kerran Högmanin luona käytyään, kunnes totuuden voima vastustamattomasti vaati häntä julkisessa tilaisuudessa esiintymään Lustigia vastaan. Tämä tapahtui eräissä seuroissa v. 1808 eli 1809, missä Lustigin erehdykset ja hänen kuulijakuntansa kevytmielinen henki tavallista selvemmin tuli näkyviin. Ruotsalainen astui esille: "Jos ei nyt pikaisesti palata Herran puoleen, niin Lustigin oppi viepi meidät helvettiin" huudahti hän. Ei riittänyt Lustigin arvo enää estämään häntä puhumasta eikä kansaa kuulemasta. Paavo piti voimallisen puheen. Sen sisältö oli pääpiirteissään seuraava: "Herra on henkensä kautta meidät herättänyt. Sentähden tulee meidän vaivaisina, kirottuina syntisinä jälleen ja joka päivä sielun ikävöimisellä palata armahtajan eteen, jotta hän katsoisi armossa meidän puoleemme, antaisi synnit ja rikokset anteeksi, uuden mielen, uudet voimat elämän tielle lähtemään. Koska Herra jo ensimmäisessä vanhurskauttamisessa on meitä armahtanut, niin tulee meidän käyttää siinä saatua voimaa synnin kuolettamiseksi ja maailman kieltämiseksi. Täten opimme tuntemaan ja vihaamaan kaikkea, mikä aatamillisesta turmeluksestamme vuotaa, perisynnin juurta ja myrkkyä sekä tekosynnin saastaisuutta. Tällä tavoin ymmärrämme, miten suuri on erotus tekopyhyyden ja tosi jumalisuuden välillä, opimme vihaamaan omaa lihaamme ja seuraamaan Kristusta, joka sanoo: 'Joka tahtoo olla minun opetuslapseni, hän kieltäköön itsensä'."
Valtaava oli Paavon puheen vaikutus. Toinen toisen perästä vaipui horroksiin lattialle, alkaen "hengessä saarnata" ja "kielillä puhua", kuten noina alkuherätysten ihmeellisinä aikoina. Pintapuolisimmatkin saivat piston sydämmeensä. Kylmyys ja penseys, jotka kauan olivat painaneet heränneitten seurakuntaa, antoivat sijaa ensimmäisen rakkauden tulelle, ja entistä voimallisempana ja raikkaampana kaikui heidän huuliltaan Jumalan kiitos. "Ei ole Herran käsi vielä lyhetty" lausui Paavo tuolle riemastuneelle joukolle. Mutta kielilläpuhujia hän varoitti: "Antakaa Jumalalle kunnia, ihmisten kunnia on häpeää vain" [L. J. Niskasen Muuttokirja; A. Möykkynen, Suometar 1856 n:o 22; Kusti Niskasen ja asessori K. A. Malmbergin kertomukset.].
"Koko seurakunta meni sitten Paavon puolelle, eikä jäänyt Lustigin kanssa kuin kaksi ulkokullattua vaimoa, sillä kaikki muut suostuivat Paavoon ja seurasivat häntä" lausuu Niskanen muistokirjassaan. Hän kertoo myöskin, että "Lustig tämän jälkeen kävi pyrkimässä seurakuntaan sekä päämieheksi että opettajaksi, vaan ei häntä otettu vastaan". Oliko sovinto Lustigin kanssa todellakin mahdoton, oliko hänen uskonnollinen kantansa niin pintapuolinen, hänen opetuksensa niihin määrin erehdyttävät, ettei hän sopinut Paavon ja hänen ystäväinsä "seurakuntaan"? Yksimielisesti ovat viimemainitut sekä menneinä että myöhempinä aikoina antaneet hänestä huonon todistuksen, jossa tuskin ainoakaan tunnustus hänen työstään herännäisyysliikkeen palveluksessa on saanut sijaa. Huonon palveluksen tekee hänelle niinikään Iisalmen rovasti P. J. Collan eräässä häneltä heränneitä vastaan nostetun kanteen johdosta vaaditussa selityksessä v. 1823. Hän näet arvostelee siinä Ruotsalaista ja tämän ystäviä paljon ankarammin kuin Lustigia, josta hän osaksi kiittäenkin puhuu. Mutta tämä Collanin selitys on niihin määrin puolueellinen ja heränneille vihamielinen, että pikemmin joutuu epäilemään niitä henkilöitä, joista siinä myötätuntoisuudella puhutaan, kuin heistä hyvää ajattelemaan. Lustigin hyvistä ominaisuuksista olemme jo ennen puhuneet. Tässä vain huomautettakoon, etteivät hänen vastustajansa ja ankarimmat arvostelijansakaan ole lausuneet ainoaakaan moittivaa sanaa hänen elämästään, lukuunottamatta L. J. Niskasen lausetta "usein ei nähty erotusta hänen ja maailman välillä", jotka sanat kuitenkaan eivät ensinkään tarkoita siveellistä elämää. Täydellä syyllä on sitävastoin hänen uskonnollista kantaansa ankarasti arvosteltu. Häneltä puuttui ylimalkaan tuota ajatusten ja tunteiden syvyyttä, jota paitsi ei kukaan pääse tunkeutumaan ytimeen. Mutta jos hän olikin taipuvainen liikkumaan pinnalla ja jos hän opissaan erehtyikin, on Niskasen todistus tässäkin kohden epäilemättä liioiteltua ja puolueellista. Vastapainoksi lainaamme tähän muutamia otteita Lustigin H. Renqvistille v. 1814 kirjoittamasta, ennen mainitsemastamme kirjeestä:
"— — Minä olen lähes 20 vuotta pitänyt seuraa pienen joukon kanssa. Osoitettuani heille tien Jesuksen veren kautta Jumalan tykö, päätimme vakaasti pysyä tässä armossa ja kasvaa hengellisessä viisaudessa. Jumala on myös armonsa kautta tahtonut piiriimme johdattaa jonkun etsivän sielun, vaikka saatana ja maailma eivät ole laiminlyöneet nuoliansa ampua meihin, pyytäen meitä haavoittaa ja tehdä hitaiksi ja sen kautta vihdoin saattaneet muutamia meidän seurastamme nukkumaan ja voittaneet Demaksen kanssa tätä maailmaa rakastamaan. — — — Se minua ilahuttaa, että Jesus rakkaudellansa Turussa on voittanut niitäkin, joilla tämän maailman kunniaa on. Herra Jesus teitä johdattakoon ja armossa varjelkoon kruununne tallella pitämään. — — — En ole sovelias teitä neuvomaan enkä teille ohjeeksi mitään sanomaan; kirjoitan ainoastaan sentähden, että tekin saisitte meistä jonkun ilon ja huvituksen, niinkuin me täällä teistä iloitsemme ja toivomme kerran karitsan istuimen edessä ei ainoastaan kohdata teitä, mutta myös saada yhdessä iloita ja voiton virrellä riemuita siitä, että olemme päässeet synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta ja saamme jumalan rakkautta Jesuksessa katsella. — — — Kaikkia teitä minä halulla muistan, mutta erinomattain teitä, jotka sanan palvelijoina olette. Muistakaa inhimillistä heikkouttanne ja sitä raskasta työtä, kuin teillä on, jossa totisesti tarvitaan armoa ja apua. — Älkää kuitenkaan oudoksuko, että minä, joka olen teille tuntematon, tätä teille kirjoittanut olen; tähän on minua vähäinen rakkauden kipinä kehottanut" [Akiander VI siv. 5-7.].
Tämä kirje — siitäkin syystä huomattava, että Savon herännäisyys siinä, mikäli tiedetään, ensi kerran tarjoo kättä hengenheimolaisilleen Lounais-Suomessa — ei suinkaan ole omiaan tukemaan Lustigista lausuttuja moittivia arvosteluja. Sen henki on nöyrä ja vaatimaton, Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja näkyy siinä selvästi, ihmisen heikkoudesta ja synnistä samoinkuin Herran armon suuruudesta se puhuu. Huomattava on niinikään, ettei Lustig puhu mitään riidastaan Ruotsalaisen kanssa.
Vaan arvosteltakoon Lustigia miten tahansa, niin on lopputulos selvä: hän ei kyennyt johtamaan herännäisyyttä; se häälyi hänen käsissään sinne tänne, lamautui ja kylmeni, kaiken sen innostuksen uhallakin, jolla hän sitä hoiti. Sentähden täytyi hänen syrjäytyä. Vuosi vuodelta väheni hänen vaikutuksensa niihin määrin, ettei hänen nimeään tämän jälkeen tapaa kuin pari kertaa herännäisyyttä koskevissa asiakirjoissa.