IV.
Paimenääniä Lounais-Suomessa 19 vuosisadan vaiheessa.
Siihen aikaan jolloin Pohjois-Savon kansa alkoi herätä suruttomuuden unesta, kutsui Herran henki voimallisesti Lounais-Suomen asukkaita parannukseen ja elävään uskoon. Savon alkavaa herännäisyyttä johtavat kansanmiehet; papit vastustavat sitä ja koettavat sen leviämistä estää. Lounais-Suomessa sitävastoin seisovat muutamat seurakunnanpaimenet taistelun eturivissä, pyytäen saarnoillaan ja kansalle toimittamallaan kirjallisuudella levittää Jumalan valtakuntaa.
V. 1801 ilmestyi Turussa painosta "Uskon harjoitus autuuteen" niminen saarnakirja. Sisällykseen nähden ei tuomiokapituli, jonka tarkastettavana kirja ensin oli ollut, tehnyt mitään muistutuksia; ainoastaan muutamia muotoa koskevia korjauksia oli se vaatinut tekijää toimittamaan, ennenkuin se antoi luvan kirjan painattamiseen. [Ecclesiastikt Litteraturblad 1844, n:o 5, 104.] Jo ensimmäisen adventtisunnuntain saarnan alkulause "Nouse pohjatuuli ja tule lounatuuli ja puhalla minun yrttitarhani läpitse, että sen yrtit vuotaisivat" ilmaisee, missä hengessä postilla on kirjoitettu. Kirja pyytää olla herätyshuutona maailman suruttomille lapsille sekä luulokristityille näyttää, ettei kukaan pääse Jumalan valtakuntaan, ellei hän synny uudeksi luontokappaleeksi. Uhkaavana kaikuu näissä saarnoissa Siinain ukkosenjylinä, mitään syntiä säästämättä, tuomiten kaikki, mitä ihmisessä omaa on, kelvottomaksi ja Jumalan vihan alaiseksi. Vakavasti vaatii se parannukseen ei vain suruttomia, vaan heränneitä ja uskoviakin. Vaan ei koeta tämä kirja lain saarnalla ketään eläväksi tehdä. Se päinvastoin alusta loppuun terottaa sitä totuutta, että evankeliumi yksin voi tuon vaikuttaa. Niinpä lausuu tekijä (5:nä sunnuntaina loppiaisesta): "Joka ei halaja evankeliumin autuaallista sanaa, vaan etsii ja odottaa lain musertamisen vaikuttavan välttämätöntä sydämmen muutosta, hänessä kasvaa ilkein farisealaisuus, tekopyhä ja luonnonvoimilla ulkonaisiin töihin luottava kuvakristillisyys, joka ei ulotu kuin kiusauksiin asti, joissa semmoisen kristityn myötäkäymisessä menestyneet ulkonaiset työt, muoto ja ahkeruus revitään rikki ja hajoovat tuhaksi". Taistellen elävän kristillisyyden puolesta, pyytää kirja vaikuttaa sitä mielenmuutosta, joka on kääntymisen edellytyksenä ja jota paitsi ei P. Hengen jatkuva armontyö voi menestyä. Tunne-elämää kiihottamaan ja siihen perustuvaa kristillisyyttä rakentamaan tekijä ei milloinkaan eksy. Hänen voimallinen ja vilkas esitystapansa on samalla maltillista, raitista. Kuvaava on esim. seuraava kohta pääsiäispäivän saarnassa: "Uskossa ontuvaiset tahtovat, ennenkuin Jesuksen ylösnousemisen voima on tullut heissä vahvistetuksi, uskonsa perustukseksi vastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, vaatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa on, arvellen tuota ainoaksi Herran tieksi. Sielun pyrkiminen käännetään pois uskon esineestä, joka on Kristus, ja kiinnitetään pysymättömiin tunteisiin, jotka sitten ylipaimenen tahdon ja neuvon jälkeen ainakin ajaksi seisahtuvat, jotta usko yksinänsä työtä tekisi. Evankeliumin herättämä usko on ainoa välikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksissa jää sydämmeen; yksin Jesus jää perustukseksi ja kulmakiveksi, ja häneen usko nojaa." Jyrkästi seisoen Lutherin vanhurskauttamisopin kannalla, erottaa tekijä vanhurskauttamisen pyhityksestä, joka kasvaa hedelmänä edellisestä. Kirkkaana säteilee kaikkialla tässä kirjassa Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa. Sitä se kehottaa lukijoitaan etsimään, pyytäen vetää heitä armonistuimen eteen armoa armosta vastaanottamaan. Sitä tekemättä — tätä totuutta terottaa tekijä usein — lakastuu usko, antaen ennenpitkää sijaa tekopyhyydelle ja julkisesti syntiselle elämälle. Jo kirjan nimi "Uskon harjoitus autuuteen" osoittaa, että se etupäässä on kirjoitettu uskoville, samoinkuin siinä esitetyn uskonelämän eri tilat, sen vaarat, taistelut, tappiot ja voitot, sen taantuminen, varttuminen ja kasvaminen, ehdottomasti edellyttää syvällistä kokemusta tekijässä. Sitä huomattavampi on tuo usein tavattava varoitus perustamasta uskoa liikutuksiin ja tunteisiin tahi muihin omassa sydämmessä tajuttaviin muutoksiin. Maailman ja Jumalan valtakunnan välinen raja näkyy kirjassa selvästi, nimikristitty ja Herran opetuslapsi erotetaan tarkkaan toisistaan. Pelkäämättä julistaa se totuuden ylhäisillekin. "Meidän aikamme kristikunnassa" niin lausuu tekijä 8:na sunn. kolminaisuudenpäivästä "on pakanallisuus niihin määrin varttunut, että varsinkin säätyläisten seuroissa pidetään suurena häpeänä puhua jotakin Jumalasta ja hänen tahdostaan". Vaan ei eksy hän silti puolueellisesti säätyläisistä ankarasti puhumaan. Hän näkee muidenkin synnit ja erehdykset, vetäen ne säälimättä valkeuteen. Viimemainitun saarnan jatko kuuluu: "Mutta paitsi näitä tämän maailman suuria, jotka eivät Jumalan sanaa siedä kuullakaan, etenkin jos nuhdesanaa heille julistetaan, löytyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan luonnollisen muistinsa mukaan puhuvat Jumalasta, vaan eivät mitään omasta koettelemuksestaan ja Pyhän Hengen uudistavasta armosta. Syy tähän puustavinpuheeseen on Jumalan sanan voiman puute, sen hengellisyys kun ei vielä ole päässyt sydämmeen. Senkaltaisen puheen hedelmä on pysymätön. Kokemus osoittaa että ne, jotka ilman Kristuksen henkeä puhuvat, eivät saa muuta aikaan kuin pian loppuvan varjokristillisyyden ilman olennollista pyhittävää voimaa ja hengellistä elämää. Siten kuolettavat he sisällisen Pyhän Hengen kuuliaisuuden toisten sieluista. Varokaa puheitanne, kuten apostoli varoittaa: jos joku puhuu, hän puhukoon niinkuin Jumalan sanoja. — Omassa nimessä, hengessä ja mielessä puhuminen on saanut vallan meidän aikanamme. Muilta opituilla puheilla koettavat useat toisten seurassa esiintyä kristittyinä, ollen arkioloissaan murhamiesten kaltaisia, vaeltaen tyhmässä eripuraisuudessa, vihassa ja vainossa." Mikä totuuden tasapuolisuus alalla, jolla herätyssaarnaaja hengellisesti kuolleena aikana helpoimmin voi eksyä sanankuulijoitaan puolueellisesti arvostelemaan, mikä vakaa vaatimus herätykseen, valvomiseen, totuuden hengen kuuliaisuuteen!
Verrattuna esim. Tornion koulun rehtorin Juhana Vegeliuksen v. 1747-1749 ilmestyneeseen mainioon postillaan "Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä" ei vedä "Uskon harjoitus autuuteen" vertoja, etenkin jos silmällä pidetään uskonopin käsitteiden tarkka ja perusteellinen selvittäminen. Mutta käytännölliseen hyötyyn nähden ei se suinkaan jää jälelle edellisestä, ollen sen kera vielä tänään heränneitten rakkaana ystävänä kaikkialla Suomessa. Paitsi kirjan voimallinen ja evankelinen henki on tätä asemaa sille säilyttänyt saarnojen selvyys, jota ei kielen puutteellisuus eikä lauserakennuksen vanhanaikainen omituisuus ole voinut turmella. Kirjan suureksi ansioksi on myöskin merkittävä, ettei saarnoja pilaa tuo väsyttävä pituus, joka on miltei kaikkien vanhojen saarnakirjojen yhteisenä vikana. Lyhyen esipuheen jälkeen seuraa itse saarna, joka on jaettuna kahteen, joskus kolmeen osaan. Saarnan tekstiä koskettelee tekijä verraten vähän, silloinkin kun eksegeettiset selitykset olisivat tarpeen. Hän kiinnittää huomionsa ainoastaan muutamaan siinä olevaan näkökohtaan, jota hän sitten kehittää, valaisten ja tukien esitystään muualta lainatuilla raamatunlauseilla. Kahdeksan eri painosta on tästä kirjasta ilmestynyt; viimeinen "Herättäjän" kustannuksella v. 1895. Ruotsiksi käänsi kirjan v. 1843 herännäisyyden historiassa tunnettu L. J. Achrén.
Tämän huomattavan kirjan tekijä on Vehmaan kappalainen Antti Björkqvist. Hän syntyi Härjänsilmän talossa Nousiaisten pitäjässä v. 1741. Isänsä — hänen nimensä oli Antti Antinpoika Grelsson — oli ahkera ja toimellinen talonpoika. Ollen hyvissä varoissa, päätti hän kouluttaa papiksi yhden kolmesta pojastaan. Vanhin ei ollut siihen taipuvainen eikä toinenkaan, vaan nuorin, Antti, vastasi päättävästi: "No minä lähden". Nautittuaan alkeisopetusta Turun koulussa, tuli Antti, joka oli ottanut nimekseen Björkqvist, ylioppilaaksi v. 1760. Jo ylioppilaana kerrotaan hänen heränneen. Hänen karkean jyrkkä luonteensa vaati häntä vastustamaan kaikkea mietoa, ytimetöntä kristillisyyttä. Turun seuduilla jo ennestään kotiutunut, hänen aikoinaan elpyvä pietistinen liike tarjosi hänen taipumuksilleen monta liittymiskohtaa, ja täydestä sydämmestä päätti hän antautua tämän liikkeen tulkiksi. Luultavasti sentähden että Turun piispanvirka silloin oli avoinna, lähti Björkqvist v. 1765 Tukholmaan, missä hän samana vuonna vihittiin papiksi. Oltuaan ylimääräisenä pappina ensin Turussa, sitten Loimaalla, määrättiin Björkqvist pitäjänapulaiseksi Sauvoon (1767), jota virkaa hän hoiti 15 vuotta. Syytä on otaksua, että hän jo näissä seurakunnissa ollessaan herätti huomiota ja sai aikaan herätyksiäkin, vaikkei siitä mitään varmoja tietoja ole jälkimaailmalle säilynyt. Enemmän tunnettu on sitävastoin hänen vaikutuksensa Vehmaan kappalaisena, johon virkaan hän seurakunnan yksimielisen kutsumuksen nojalla astui v. 1781 ja jossa hän pysyi kuolemaansa asti, joka tapahtui syyskuun 9 p:nä 1809.
Saarnoillaan ja esimerkillään tahtoi Björkqvist johtaa sanankuulijoitaan elävään kristillisyyteen. "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa" lausui hän ensimmäisen Vehmaalla pitämänsä saarnan esipuheessa. Hänen kiivas luonteensa ja vaikeat kotiolot olivat kyllä usein suurenakin esteenä, vaan eivät kuitenkaan voineet tuota hänen päätöstään turhaksi tehdä. Varsinkin pyhäpäivinä ja monesti muulloinkin kantoi Vehmaan pappila Björkqvistin aikana heränneen kodin leimaa. Nuo hänen saarnoistaan heränneet eivät tyytyneet siihen ravintoon, jonka he kirkossa saivat. Jumalanpalveluksen päätyttyä tulivat he pappilaan saadaksensa enemmän. Syötyään puolista, kokosi Björkqvist heidät huoneisiinsa sananharjoitukseen. Jos hän kirkossa monesti oli ankara ja nyrkillään saarnatuolin laitaan lyöden antoi kiivaudelleen ja karkealle voimalleen liika suurta valtaa, oli hän näissä tilaisuuksissa erinomaisen lempeä ja hiljainen. Selitellen päivän evankeliumia, tiedusteli Björkqvist ystäviensä sieluntilaa, varoitti, neuvoi, kehotti ja lohdutti. Puheiden välissä veisattiin virsikirjaa tahi Siionin virsiä. Miltei aina päättyivät nämä hartaushetket rukouksella.
Ahkeraan liikkui Björkqvist pitäjällä, käyden tuttavia tervehtimässä tahi sairasten luona. Monesti seurasi häntä näillä matkoilla muutamia ystäviä, ottaen osaa siihen veisuun, jolla hän maantiellä kulkiessaan virkisti mieltään. Suruttomain talonpoikain pidoissa ei Björkqvist viihtynyt ja saapui semmoisiin ainoastaan virkansa puolesta. Kun tanssi alkoi, vetäysi hän muutamain ystäväin kera syrjähuoneeseen tahi lähti kotia. Jonkun päivän kuluttua oli hänen tapanaan palata taloon vieraanvaraisuudesta kiittämään. Silloin puhui hän painavia sanoja armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Seudun säätyläisten kanssa seurusteli Björkqvist niinikään hyvin vähän. Syynä ei ollut ujous eikä sivistyneen seuran halveksiminen, vaan noiden säätyläisten suruttomuus. Ehkä asettui hän liika jyrkälle kannalle heitä kohtaan. He puolestaan mittasivat hänelle vielä runsaammalla mitalla.
Björkqvistin ensimmäinen vaimo Helena Elisabet Helleday oli jalomielinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vaikutuksensa mieheensä oli monessa suhteessa terveellinen. Hän taivutti ja hienostutti tämän jäykkää ja karkeata luonnetta ulkonaisestikin noudattamaan kristitylle sopivaa käytöstä. Lastensa kasvattamisessa näkyy hän sitävastoin huonommin onnistuneen. Toisista näistä oli Björkqvistillä vanhoilla päivillään paljo surua. Pääsyynä siihen oli luultavasti kuitenkin toinen vaimonsa Anna Lovisa Forselius, joka oli hänelle niin suurena ristinä, että hän, kuten on väitetty, ei saarnoissaankaan saattanut olla tähän onnettomuuteen viittaamatta. Taloudelliset huolet, joita tämä vaimo ei millään tavoin kyennyt helpottamaan, liittyivät katkeroittamaan hänen elämäänsä. Mikäli aikaa riitti, koetti Björkqvist kyllä johtaa pappilansa ulkotöitä, kyntäen ja kylväen itse peltojaan, vaan tulos oli tavallisesti huono. Jos hänellä tällaisiin toimiin olikin taipumusta, liikkuivat ajatuksensa aina muualla, estäen häntä perehtymästä tämän maailman askareihin. Huonosti menestyivät rahallisessa suhteessa myöskin hänen kirjalliset toimensa. Kahdeksan vuotta työskenteli hän postillansa kirjoittamisessa. Enimmäkseen käytti hän siihen yön hiljaisia hetkiä, päivän tunnit kun tarkkaan kuluivat virkatehtäviin ja taloudellisiin toimiin. Kirjaa painettiin 2,000 kpl, joista suuri osa pilaantui pappilan aitassa. Ei sekään paljon tappiota korvannut, että Björkqvist itse sitoi monta sataa kappaletta sekä opetti erästä tytärtään tätä työtä tekemään. Vasta hänen kuolemansa jälkeen meni kirjaa suuremmassa määrässä kaupan, kun hänen poikansa erään talonpojan kanssa lähti Hämeeseen sitä myymään. Ainoastaan harvoista kappaleista saivat he kuitenkin hinnan rahassa; useimmat maksoivat pellavilla, voilla y.m. maalaistuotteilla. Eivät vastanneet nämäkään tulot Björkqvistin kustannuksia, puhumattakaan kirjailijapalkkiosta. Myöhempien aikojen kirjankustantajat perivät voiton.
Björkqvistin ja hänen virkakumppaniensa väli ei ollut hyvä. Seurakunnan toinen kappalainen J. Syrenius moitti häntä julkisesti saarnatuoliltakin, saaden sitten hänkin vuorossaan seuraavana pyhänä kuulla samankaltaista puhetta itsestään samasta paikasta. Ei ymmärtänyt I. Enebergkään, joka v. 1805 tuli Vehmaan kirkkoherraksi, Björkqvistin ansioita eikä koettanutkaan päästä häntä likemmin tuntemaan. Heidän välinsä pysyi loppuun asti kylmänä, vieläpä vihamielisenäkin. Vaan epäilemättä antoi Björkqvistkin puolestaan siihen paljon aihetta. Hänen vastenmielisyytensä tätä esimiestään kohtaan aiheutui sitäpaitsi hyvin itsekkäästä syystä. Kun näet Vehmaan kirkkoherranvirka v. 1804 tuli avonaiseksi, tahtoivat seurakunnan talonpojat Björkqvistiä tähän virkaan. Vaalisijaa hän ei kuitenkaan voinut saada, hän kun ei ollut suorittanut siihen vaadittua tutkintoa. Hänelle toivotun kolmannen sijan sai Eneberg, joka ennen oli ollut pappina seurakunnassa ja silloin päässyt säätyläisten suosioon. Hänellä oli siis toivo päästä virkaan. Varmuuden vuoksi matkusti hän Tukholmaan, missä hän sai valtakirjan virkaan. Sitä ennen oli siellä samoissa asioissa käynyt myöskin Björkqvistin vaimo. Miehensä kiellosta huolimatta oli hän kullattuihin kansiin sidottanut kolme kappaletta hänen postillaansa, antanut ne kuninkaalle sekä, vedoten kirjan tekijän ansioihin, pyytänyt tälle palkinnoksi Vehmaan kirkkoherranvirkaa. "Teidän miehenne saa viran, rouvaseni" oli kuningas vakuuttanut. Jo oli Björkqvistkin ehtinyt perehtyä tuohon toivoon, kun hän sai tiedon, että Enebergin vaikuttavien suosijain oli onnistunut hankkia valtakirja viimemainitulle. Tämä vaikutti, ettei Björkqvist kahteen vuoteen avannut kilpailijansa ovea. Vasta kuolinvuoteellaan sopi hän hänen kanssaan.
Björkqvist oli rehellinen ja suora mies. Vilppiä ja teeskentelyä hän ei kärsinyt itsessään eikä muissa. Sentähden olikin nimikristillisyys hänelle vastenmielinen. Ja pian huomasi hän tämän vian, missä muodossa se sitten esiintyikin, ja paljasti sen säälimättä. Kun hän kerran kävi ystävänsä ja hengenheimolaisensa Heikki Achreniuksen luona Nousiaisissa, kysyi hän seuroissa oltaessa viimemainitulta: "Oletko varma siitä, että kaikki täällä ovat vilpittömiä kristityltä?" Achrenius vastasi myöntämällä, vaan Björkqvist lausui: "Etkö huomaa mitä vehkeitä noilla on?" osoittaen erästä akkaa, joka viekkaasti nykäsi toista hiasta, siten kehottaen tätä polvistumaan. Ja yhtä jyrkästi vastusti hän hurmahenkisyyttä ja tunteitten liiallista kiihottamista saarnoissa ja seurapuheissa. Vaikka hän terotti kristittyjen yleistä pappeutta ja eli aikana, jona maallikkosaarnaajatkin alkoivat esiintyä kuollutta kirkollisuutta ja puhdasoppisuutta vastaan, ei eksynyt hän tässäkään kohden ykspuolisuuksiin. Kaikkea vanhaa, joka oli kelvollista, puolusti hän voimallisesti eikä hyväksynyt uutta uutuuden tähden. Niinpä lausui hän kerran matkalla ollessaan, veisattuaan loppuun erään lempivirtensä, kyytimiehelleen: "Jos joku kerjäläisukko olisi tämän virren sepittänyt, niin sitä pidettäisiin erinomaisena, vaan kun se löytyy virsikirjassa, ei sitä suuressa arvossa monikaan pidä."
Yhtä väsymättömällä ahkeruudella ja innolla kuin nuorena hoiti Björkqvist loppuun asti paimentyötään, vaikka kova päätauti elämänsä loppuaikoina usein häntä vaivasi. Hän ei ollut tottunut itseään säästämään eikä sitä koskaan oppinut. Vielä kuolinvuoteellaan piti hän tuskistaan ja omaistensa kiellosta huolimatta pitkän seurapuheen muutamille hänen luokseen saapuneille ystäville. Kun nämä sitten valittaen hänelle lausuivat: "Kuka nyt meitä opettaa, kun pastori meidät jättää?" vastasi hän tunnettuun jäykkään tapaansa: "Hakekaa raamatusta." Kolme viikkoa kesti hänen kuolintautinsa. Se oli kovaa sekä ruumiille että sielulle. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Onko Jumala unhottanut olla armollinen ja sulkenut laupeutensa vihansa tähden?" Mutta pimeässäkin toivoi hän Herraan, hartaasti ikävöiden päästäksensä hänen luokseen. Kun hänen omaisensa huomasivat, että loppu oli lähellä, ja hänen tyttärensä lausui: "Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois", vastasi hän: "Niin, minä vain odotan lunastustani". Kuolinvuoteellaan lausumansa toivon mukaan haudattiin hän ensimmäisen vaimonsa viereen. Haudan siunasi Eneberg, joka hautausvirreksi määräsi "Jumalast' en eritä tahdo".
Björkqvist oli kutsuttu kylvämään suolaa Lounais-Suomen virkistyvään kirkolliseen elämään, jotta tämä tuon tunteellisen ja sävyisän esiintymisen takia, jonka leimaa se kantaa, ei menettäisi voimaansa eikä kesken heittäisi aseitaan maahan. Näin asiain ollen ei sovi kummastella, että hänellä oli monta vihamiestä ja etteivät herännäismieliset papitkaan ylimalkaan häneen ystävyydellä liittyneet. Myöntää täytyy kuitenkin, että hän itsekin monesti loukkaavalla esiintymisellään sopua esteli. Pian hajosi myöskin se pieni joukko, joka oli ottanut osaa hänen johtamiinsa hartausseuroihin ja muodostanut Lounais-Suomen ehkä raitishenkisimmän herännäisyysliikkeen. Ei sekään jäänyt jälkimaailmalle todistamaan hänen innokkaasta työstään Herran viinimäessä. Mutta sitä paremman todistuksen ovat hänestä antaneet ne lukuisat joukot, jotka lähellä hänen kotiseutuaan ja kaukana siitä sukupolvesta toiseen hänen postillansa neuvomina ovat "harjoittaneet uskoaan autuuteen". [Lähteitä: Strandberg, Åbo Stifts Herdaminne; Ecclesiastikt Litteraturblad, 1844. Tolpo, Åbo Stifts Matrikel, johon omistaja, Gabr. Borg, on tehnyt lisäyksiä; L. J. Achrénin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä tekijän elämäkerta; eräs vanha, huolellisesti ja tarkasti tehty, rovasti A. O. Törnuddin papereista löytynyt käsikirjoitus, johon on koottu Björkqvistin tuttavien suusanallisia kertomuksia hänestä. (Käsikirjoituksen omistaa piispa J. R. Forsman.)]
* * * * *
19 vuosisadan alussa vaikutti Turun tienoilla eräs toinen pietististä suuntaa edustava mies, joka monessa kohden esiintyy Björkqvistin vastakohtana. Tämä mies oli Perniön kirkkoherra Kustaa Rancken. Hänen ulkonaiset elämänvaiheensa, joista hän itsestään tekemässään, vuoteen 1821 ulottuvassa elämäkerrassa kertoo, ovat pääpiirteissään seuraavat [Akiander V, 269 — 305.].
Rancken syntyi v. 1756 Hattulassa, missä isänsä oli kappalaisena. Lapsena orvoksi jääneenä täytyi hänen kauan puutetta ja muita kärsimisiä kokea, vaan pääsi kuitenkin ylioppilaaksi jo v. 1772. Varojen puute teki lahjakkaan ja tietohaluisen nuorukaisen ylioppilasajan Turussa hyvin raskaaksi. Etenkin suri Rancken sitä, ettei hän voinut hankkia itselleen kirjoja. Hänen lukujaan estelemässä oli sitäpaitsi kotiopettajan toimi maalla, johon hänen loma-ajoiksi täytyi sitoutua. Innolla ja menestyksellä jatkoi hän kuitenkin opintojaan. Jo oli hän valmistua maisterintutkintoa suorittamaan, kun aivan odottamaton käänne tapahtui hänen elämässään, joka erotti hänet yliopistosta ja laski hänen hartioilleen entistä raskaamman kuorman. V. 1774 sai hän tietää, että Sahalahden seurakunta, missä isänsä oli ollut pappina, aikoi kutsua hänet pitäjänapulaiseksi. Anomus siitä jätettiinkin tuomiokapituliin. Rancken, joka alussa aikoi kieltäytyä kutsumusta vastaanottamasta, hän kun piti itseänsä aivan kelvottomana Herran seurakuntaa paimenena hoitamaan, suostui siihen kuitenkin enonsa, rovasti N. Idmanin kehotuksesta. Päävaikuttimena oli kuitenkin ylipaimenen ääni, jonka vaativaa kehotusta: "Sinun tulee mennä, minne minä sinun lähetän" hän omassatunnossaan luuli kuulevansa. Helmikuussa 1775 kävi hän Sahalahdella vaalisaarnaa pitämässä, sai seurakunnan melkein yksimielisen kutsumuksen ja vihittiin papiksi kesäkuun 10 p:nä. Hän oli siihen aikaan vain 19 vuoden vanha.
Minkä mielinen mies Rancken oli ja missä hengessä hän aikoi pappina toimia, tuli ennen pitkää selvästi näkyviin. Joutui vuosi 1776. Se oli tärkeä Lounais-Suomen kirkolle. Kuuluisa Anna Rogel (k. 1784) oli saarnoillaan sytyttänyt tulen, joka nopeasti levisi hänen kotipitäjästään Merikarvialta laajalta Satakuntaan ja Hämeeseen. Haaveilevia, jonkunmoisessa horrostilassa pidettyjä olivat monesti hänen puheensa, mutta sisällykseltään Jumalan sanan mukaisia, voimallisena herätyshuutona kuolleelle kristikunnalle ja tuomiona kaavoihin kangistuneelle kirkolle. Tuhansia ihmisiä niiden kautta heräsi kysymään elämän tietä. Harva seurakunta Lounais-Suomessa jäi siltä koskematta; useimmissa herätti se kansassa ennen kuulumatonta uskonnollista innostusta. Näin kävi esim. Tyrväällä, Karkussa, Pirkkalassa, Messukylässä, Orihvedellä, Sahalahdella, Längelmäellä, Ruovedellä, Hämeenkyrössä, Ikalisissa y.m. Papit säikähtyivät. Toiset heistä valittivat neuvottomina tuota outoa, kaikkea järjestystä häiritsevää ja heidän arvoaan loukkaavaa levottomuutta; toiset asettuivat vastarintaan, ilmoittaen asiasta tuomiokapituliin sekä ryhtyen lain ankaralla käsivarrella painamaan liikkeen kannattajia maahan.
Ei kuulu tämä huomattava uskonnollinen ilmiö tämän teoksen käsiteltävän ajan piiriin. Olemme siitä sentähden ainoastaan sivumennen maininneet huomauttamalla sen merkityksestä tienraivaajana uskonnollisessa suhteessa valoisamman ajan kristillisyydelle. Vielä nukkuivat Suomen Siionin palvelijat suruttomuuden unta, kuulematta heräävän kansan levotonta kysymystä: "Vartija, mitä kuluu yö?" Mutta että niitäkin löytyi, jotka tiesivät, mitä ajan kello oli lyönyt, sitä todistaa muun ohessa sen miehen käytös, jonka elämäkertaa tässä silmäilemme. Tuosta vasta mainitsemastamme uskonnollisesta liikkeestä ja suhteestaan siihen kertoo Rancken: "Huomasin heti näissä jumalisuudenharjoituksissa jotakin, joka minusta tuntui arveluttavalta ja epäjärjestystä synnyttävältä. Siitä en kuitenkaan mitään puhunut, ennenkuin kypsyneen tutkimuksen kautta olin tullut vakuutetuksi siitä, että pääasia oli hyvä ja varsin tärkeä, vaikka vihollinen oli siihen ohdakkeita kylvänyt; näitä ei saisi väkivallalla repiä pois, vaan varovasti tukehuttaa ja kasvamasta estää. Suostuin siis hoitamaan näitä liikkeitä ja niissä myötävaikuttaen toimimaan omaksi ja muiden hartaudeksi, mikäli kykyni ja tietoni siihen riittivät, enkä ole vielä koskaan tämän johdosta muuta katunut kuin että minulta puuttui eloa ja ahkeruutta, niin etten voinut näistä liikkeistä osakseni saada sitä hyötyä, minkä ne minulle tarjosivat. Vaikka pienin osa liikutukseen ja heräykseen tulleista kehittyi oikeiksi ja vakaiksi kristityiksi, niin vaikuttivat kuitenkin nämä liikkeet voimallisen puhdistuksen ja käänteen kuolleessa, uneliaassa ja jumalattomassa kristikunnassa. Ja varma on, että vielä 20 vuoden kuluttua hyviä jäännöksiä niistä löytyy näillä seuduin. — —. Mutta minun tulee myöskin ilmaista mielipiteeni niistä lausutuista moittivista arvosteluista. Hartausseuroja ja niihin kokoontuneita soimattiin vallattoman haaveileviksi, heitä syytettiin tekopyhyydestä, teeskentelemisestä, luultujen näkyjen näkemisestä ja kaikenlaisista erehdyksistä opissa ja elämässä. Totta on, että moni heistä eksyi kauas näillä harhateillä, vaan puolueeton tarkastelija on altis heitä tämän johdosta enemmän säälimään kuin moittimaan. Sillä jos semmoinenkin yksityinen henkilö, jolla on kirjoista opittua tietoa, herätessään synnin unesta, monesti on epätietoinen, eksyy harhateille ja sentähden tarvitsee neuvoa ja ohjausta, onko kummallista, että oppimaton ja liikutuksiin joutunut yleisö menee liiallisuuksiin, kun toinen toista kiihottaa, yksi keksii yhtä, toinen toista, ja he puhuvat toisilleen sekä valetta että totuutta, tietämättömyydessään turvautuen mielettömiin ja vahingollisiin keinoihin, joita käyttämään ihmisen aistillinen luonto hengellisissäkin asioissa usein heidät eksyttää. Juuri niin täällä kävi; ja uskallan väittää, että suurin syy siihen on papeissa, joista toiset julkisesti ja puhdasoppisuuden nimessä ilmaisivat heille vastenmielisyytensä, karttoivat sekä yksityistä keskustelua heidän kanssaan että etenkin heidän seurojaan kuin ruttotautia, perustaen heistä lausumansa arvostelut panettelijoitten perättömiin kertomuksiin. — — Heitä syytettiin itsepäisyydestä ja tottelemattomuudesta opettajia kohtaan. Tekisi melkein mieli sanoa, että suuri osa papeista eivät muuta ansainneetkaan, he kun itse olivat lihallisia ja hengellisesti kuolleita sekä toivoivat, että kuollut kristillisyys muuttumattomana jäisi entisilleen."
Monta muutakin vapaamielistä ja valistunutta ajatusta aikansa herätysliikkeistä lausuu Rancken samassa kirjoituksessa. Ne ilmaisevat kaikki rakkautta Jumalan valtakuntaan ja hellät, oikeaan osaavaa huolenpitoa kansan heränneistä lapsista. Niinpä kertoo hän muun ohessa kehottaneensa kansan omia miehiä seuroissa puhumaan, arvellen heidän puheestansa kuulijoilla olevan paljon hyötyä ja valmistavan näiden sydämmiä papin puheita vastaanottamaan. Ja kuitenkin eksyivät 1776 vuoden uskonnollisen liikkeen kansan riveihin kuuluvat puhujat opissaan monesti kauas raamatun totuudesta, eikä ainoakaan heistä saavuttanut suurempaa mainetta. Miten toisin kohtelivat esim. Savon papit etenkin alussa siellä syntyneen herännäisyysliikkeen edustajia, vaikka näiden joukossa oli Paavo Ruotsalainen! Mutta Rancken olikin herännyt pappi.
Nöyryydellä puhuu Rancken toimistaan seurakunnan opettajana. Hän valittaa, ettei hän osannut saarnata, ei kansaa oikein neuvoa. Etenkin näkyy häntä painaneen yksityinen sielunhoito varsinkin sairasten ja kuolemaan valmistettavien luona. Hän surkuttelee sitä, että yliopisto lähettää nuoria, kokemattomia miehiä seurakuntiin sielunpaimenen pyhää virkaa toimittamaan, antamatta heille neuvoa ja ohjeita, miten heidän käytännöllisinä pappeina tulisi toimia. Ylentävää on 18 vuosisadan iltahämärästä kuulla tämän uskollisen sielunpaimenen valituksia ja hänen kehottavia sanojaan. Jos kaikki vartijat Suomen Siionin muureilta olisivat tuohon tapaan puhuneet, olisi ihmeitä nähty isiemme maassa, sillä altista oli kansa siihen aikaan totuutta kuulemaan. Mutta Jumalan valtakunnan sankarit ovat tuntemattomat maailmalle, halvoilta näyttävät usein sen aseet, tappioilta monesti sen voitot. Jos mikään, todistaa Suomen herännäisyyden historia, että niin on laita.
Erinomaisen sävyisää ja maltillista mahtoi Ranckenin esiintyminen olla, koska hänen ei esimiehiltään tarvinnut kokea minkäänlaista sortoa, vaikka hänen toimensa sielunpaimenena jyrkästi poikkesi vanhan ajan tavoista. Jos kohta silloinen Turun tuomiokapituli jossain määrin osoittaakin älynneensä, ettei pakkokeinoihin ryhtymisestä suurta apua ollut, todistavat sen toimenpiteet esim. tunnetun Orihveden kirkkoherranapulaisen I. Utterin asiassa, joka päättyi tämän pappisvirasta ainaiseksi erottamisella (1778), mikä mieli sillä itse teossa oli herännäisyysliikkeen edustajia kohtaan. Rancken sitävastoin näkyy aina olleen sen erityisessä suosiossa. Epäilemättä oli syynä siihen osaksi sekin, että asianomaiset tunsivat tarvitsevansa hänen kykyään ja oppiaan.
Oltuaan yhdeksän vuotta kappalaisena Kuhmolahdella, haki ja sai Rancken kappalaisenviran Turun suomalaisessa seurakunnassa (1789). Jo juhannuspäivänä pitämällään tulosaarnalla, jossa hän terotti lain merkitystä armonvälikappaleena, herätti hän levottomuutta kaupungissa. Paitsi Spenerin ystäviä löytyi täällä herrnhutisen hengen vaikuttamaa evankelismia, jonka edustajista ainakin toiset olivat eksyneet julistamaan lihan evankeliumia, uskoa ilman parannusta. Nämä loukkaantuivat herätyssaarnaajan puheesta, pitäen sitä liika laillisena. Tyytymättömyyttä lisäämässä oli tietysti moni maailman lapsi.
Levoton oli aika. Kirkkojumalisuuden vanhat muodot eivät enää riittäneet tyydyttämään janoavan hengen vaatimuksia. Ihmiset tunsivat tarvitsevansa jotakin parempaa. Mutta moni eksyi luulemaan, että tuo oli saavutettavissa oikeassa opissa semmoisenaan, ja kysyi epätietoisena, mikä oikea oppi oli aikana, jolloin toinen puolusti toista, toinen? toista opinsuuntaa. Tämän johdosta lausuu Rancken elämäkerrassaan: "Yhtä katkeraa kuin outoa oli tavata ihmisiä, jotka, levottomina sielunsa tilasta, tiedustelivat: mitä tulee uskoa, mihin oppiin tulee luottaa, kun pidän Jumalan sanan autuudenoppia niin selvänä, että jokainen, joka vain rehellisesti tarkoittaa omaa parastansa, voipi löytää totuuden". Selvittääksensä kysymystä ja tämän ohessa näyttääksensä myöskin tuon vasta mainitsemamme evankelisen suunnan erehdykset, pani Rancken mietteensä paperille eräässä kirjoituksessa, jolle hän antoi nimen "Se oikia uskon oppi, ihmisten valheesta puhdistettu". Tämä käsikirjoitus, joka vasta myöhemmin painettiin, lähetettiin kahden muun papin toinen niistä oli Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalainen B. J. Ignatius — allekirjoittamana myöskin Uusmaalle, missä herrnhutilais-evankelinen suunta oli voittanut vielä suuremman alan kuin Lounais-Suomessa.
Ahkerasti ja pelkäämättä julistettuaan totuuden sanaa Turussa 14 vuotta, siirtyi Rancken Perniöön, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän oli nimitetty (1803). Valvoen Herrassa jatkoi hän täällä uutterasti työtään, kooten kokemusta ja kasvaen uskossa ja Vapahtajan tuntemisessa. 1808-9 vuoden sota, jonka tuottamat kärsimykset kipeästi koskivat hänen hellään sydämmeensä, eivät lannistaneet hänen intoaan, vaan vaativat häntä sitä ahkerampaan työhön kärsivien kansalaistensa hyväksi. Hänen vakaat, rakkautta uhkuvat sanansa eivät voineet olla kuulijoihin koskematta, ja voimallisesti tukivat niitä hänen etevä puhelahjansa ja perusteelliset jumaluusopilliset tietonsa. Terottaen parannuksen ja uuden syntymisen välttämättömyyttä, taisteli Rancken sitä käsitystä vastaan, joka kääntymättömällekin ihmiselle kasteen perustuksella omistaa kristityn nimen. Huomattava kohta hänen uskonnollisessa katsantotavassaan on niinikään se, että oppi pyhityksestä siinä saa tärkeän sijan. Sitä terotti hän kirjoissaan ja puheissaan, siitä saarnasi hän ei ainoastaan kirkossa, vaan koko elämällään.
Samoinkuin Ranckenin koko elämäntyö viittaa koittavaan valoisampaan aikaan, oli hänen hellänä huolenaan sen sukupolven kasvattaminen, joka oli tätä aikaa edustava. V. 1808 perusti hän Perniössä sunnuntaikouluja, jotka kuitenkin vasta myöhemmin alkoivat toimensa, niihin valitut opettajat kun sodan synnyttämän levottomuuden tähden eivät heti työhön ryhtyneet. Miten vähän paljas tieto kristinuskon totuuksista Ranckenin vakuutuksen mukaan voikaan ketään johdattaa autuuteen, oivalsi hän toiselta puolen sen suuren tärkeyden. Tämä näkyy paitsi hänen toimistaan yllämainittujen koulujen perustamisessa omasta antamastaan uskonnonopetuksesta. Tässä työssä oli hän erinomaisen huolellinen. Kun Svebeliuksen katkismus ei häntä miellyttänyt, se kun hänen mielestään oli omiaan synnyttämään suruttomuutta ja tukemaan siihen aikaan yleistä luulouskoa, rupesi hän toimittamaan uutta kristinuskon oppikirjaa. Se painettiin Turussa v. 1808 nimellä Autuuden oppi syntisille ja ansaitsee monesta syystä huomiota, vaikkei sitä hyväksytty yleisesti käytettäväksi. Omassa seurakunnassaan käytti Rancken yksinomaan sitä, tehden siihen vuosien kuluessa lisäyksiä. Katkismuksen opettamisessa saavuttamiensa kokemuksien nojalla ja hartaan, kirkon parasta aina lämpimästi tarkoittavan innostuksensa elähyttämänä, kirjoitti hän ystävilleen, piispalle sekä muille johtaville henkilöille usein ehdotuksia paremman oppikirjan tarpeellisuudesta. Hän saikin asian niin pitkälle ajetuksi, että kysymystä pohtimaan ja uutta katkismusta toimittamaan asetettiin komitea, jonka jäseneksi hänkin valittiin (1817). Useimmat papit vastustivat ehdotusta Svebeliuksen katkismuksen syrjäyttämisestä, silminnähtävästi etenkin siitä syystä, että aiottiin ottaa käytäntöön Ranckenin oppikirja, jonka vakava kristillisyys tuomitsi heitä kristittyinä ja seurakunnan opettajina. Tämän johdosta kirjoitti viimemainittu valaisevan mietinnön Svebeliuksen katkismuksesta. Siinä lausutut mielipiteet ansaitsevat huomiota. Lainaamme siitä muutamia otteita:
"Kysyn Svebeliuksen katkismuksen puolustajilta: eikö ole pyhän raamatun tärkein oppi, oppi syntisen parannuksesta s.o. miten langenneiden ja lunastettujen syntisten tulee etsiä ja saavuttaa armoa ja miten armoitettujen tulee vaeltaa evankeliumille otollisina, kokonaan suljettu pois tästä kirjasta? — — — Löytyykö siinä mitään siitä hengen köyhyydestä, jota Vapahtajamme niin paljon kiittää? Myöskin se murhe, joka Jumalan mielen jälkeen tapahtuu ja joka välttämättömästi seuraa elävää itsensätuntemista, on tästä kirjasta kokonaan unohdettu pois. Kun nyt uskon edellytykset ovat näin katkonaisesti esitetyt, niin ovat myöskin ne opinmuodot, joilla Vapahtaja itse kuvaa autuaaksi tekevän uskon elävyyttä: häntä isoominen ja janoominen, häntä etsiminen, kääntyminen ja pakeneminen hänen luoksensa, hänen vastaanottaminen ja hänessä pysyminen jätetyt sikseen, jota vastoin kirjaan on otettu skolastinen uskon käsitteen selitys, joka röyhkeimmälle teeskentelijälle tarjoo tilaisuutta pitämään kuollutta järjenuskoaan, lihallista suruttomuuttaan ja paatumustaan oikeana ja lujana uskona". Todistuksena siihen, mitä tämmöinen kristinuskon opettaminen vaikuttaa, kertoo Rancken yhteydessä edellisen kanssa, miten eräs mestattavaksi tuomittu vanki, jota hän v. 1800 valmisti kuolemaan, vastusti hänen varoituksiaan ja puolusti itseään Svebeliuksen katkismuksella. "Tuossa mielentilassa" huudahtaa Rancken "menetti hän oikean kätensä ja päänsä. Oi ettei tuolla onnettomalla olisi sadottain yhtä lujauskoisia vertaisia!" — — "Millaiseksi muodostuu autuuden oppi tämän oppikirjan mukaan?" kysyy hän edelleen, vastaten tähän kysymykseen: "Ei yhdenkään kristikunnassa syntyneen ihmisen tule itsestään muuta uskoa ja tunnustaa kuin että hän on totinen kristitty, koska hän on kastettu Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kasteessa on pukenut päällensä Kristuksen sekä sanoo uskovansa ja tunnustavansa Kristuksen Vapahtajakseen." — Niitä vastaan, jotka mahdollisesti väittäisivät, että katkismus, jos oppi parannuksesta siihen lisättäisiin, kasvaisi liika laveaksi, huomauttaa Rancken mietinnössään: "Ystäväni, pyhi pois kaikki Svebeliuksen eriuskolaisia vastaan tehdyt väitökset, sillä täällä Suomessa eivät meitä hätyytä katoolilaiset, kalvinistat eivätkä muut kerettiläiset; pyhi vielä pois kaikki ulkoa luettavaksi aiotussa kirjassa tarpeettomat, kummalliset, skolastiset ja puhtaasti opilliset kysymykset, niin saat tarpeeksi sijaa raamatulliselle ja käytännölliselle, kääntymistä ja kristillistä elämää käsittelevälle opille, jossa ei ole skolastisia kaavoja, määritelmiä, jaoituksia ja alajaoituksia, vaan yksinkertaisesti historiallista opetusta Jesuksen vertauksessa tuhlaajapojasta antaman ohjeen ja evankelistain kertomuksen mukaan Jesuksen elämästä, opista ja kärsimisestä".
Tämmöiset ajatukset ovat todellakin tienraivaajan ajatuksia. Miehuullisesti rohkenee hän vastustaa aikansa vanhoja ennakkoluuloja ja ryhtyä poistamaan lahonneita ja kelvottomia kerroksia Suomen kirkon rakennuksesta. Vaan ei tahdo hän ainoastaan repiä ja hävittää, hän tahtoo ennen kaikkea rakentaa. Eikä puutu häneltä rakennusaineita. Niitä on hän rukoillen ja työtä tehden koonnut.
Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa (1817) nimitettiin Rancken jumaluusopin tohtoriksi. Saman arvonimen sai silloin myöskin hänen likeinen ystävänsä ennen mainittu B. J. Ignatius. Samana vuonna teki hän tämän ystävänsä kera tuomiokapitulille ehdotuksen, että Suomessa perustettaisiin yhdistys, jonka tehtävänä olisi kansalle toimittaa hyviä hengellisiä kirjasia. Aiheen tähän ehdotukseen oli hän saanut Ruotsin evankelisesta seurasta, jonka ripeää edistymistä hän ilolla oli seurannut. Kun sitäpaitsi yksi tämän seuran innokkaimmista jäsenistä, Tukholman kappalainen Joh. Vaetterdahl, jonka kanssa hän oli kirjevaihdossa, lämpimästi kehotti häntä toteuttamaan aikomustaan samanlaisen seuran perustamiseksi Suomessa, jätti hän siitä hakemuksen tuomiokapituliin, joka otti yritystä kannattaaksensa. Täten syntyi (1818) Turun evankeliumiyhdistys.
Näiden aikojen jälkeen alkoivat Ranckenin voimat vähitellen uupua. Siihen vaikutti suuressa määrässä Suomen erottaminen Ruotsista, joka kipeästi oli koskenut häneen. Elämänsä loppuun asti suri hän katkerasti isänmaansa kohtaloa, työläästi perehtyen uusiin oloihin. Mutta sitä rakkaammaksi kävi hänelle taivaallinen isänmaa, sitä hartaammin toivoi hän sinne päästäksensä. Kauan täytyi hänen kuitenkin vielä vapautumisensa hetkeä odottaa. Vasta tammikuun 16 p:nä 1831 sai hän siirtyä siihen "lepoon, joka on Jumalan kansalle tarjona".
Paitsi ennen mainittuja kirjoja on Rancken painosta julkaissut "Halullisen rippilapsen kaksi virttä" (1817) sekä seuraavat käännökset: "Sana syntisille ja sana pyhille, jonka Th. Gouge Englannissa kirjoitti. Turussa 1801;" "Buggen postilla eli evankeliumillisia tutkistelemuksia. Turussa 1804;" "Tien osottaja ijankaikkiseen elämään, kirjoitettu N. Hamnerinilta. Turussa 1804;" "Rosenmüllerin autuuden oppi ja jumalisuuden historia lapsille. Turussa 1803;" "Neuvo pyhästä ehtoollisesta. Turussa 1814;" "Yhden torppariflikan kristillinen elämä ja autuaallinen kuolema. Turussa 1815;" "Muutamain talonpoikain terveellisiä kanssapuheita keskenänsä. Turussa 1815;" "G. Murray, Niiden sieluin vaara, jotka parannuksensa viivyttävät. Turussa 1822" sekä "Sydämmellinen neuvoja varoitus nuorukaisille, aikoessansa ensimmäisen kerran Jesuksen pyhää ehtollista nauttia. Turussa 1823".
* * * * *
Ranckenin ystävä ja ehkä läheisin hengenheimolainen oli Bengt Jaakko Ignatius. Hän syntyi Tuusulassa v. 1761. Suoritettuaan Helsingin trivialikoulun ja Turun katedralikoulun oppimäärän, tuli hän ylioppilaaksi v. 1775 ja vihittiin papiksi v. 1780. Samana vuonna määrättiin hän pitäjänapulaiseksi Sahalahdelle, missä hän tutustui v. 1776 syntyneeseen herätysliikkeeseen. Ei tiedetä, mihin määrin tämä elävähenkinen, jos kohta eksyttäväkin liike häneen vaikutti, vaan varma on, että hän jo muutamia vuosia myöhemmin esiintyi herännäisyyden innokkaana ja voimallisena tulkkina, kun hän, oltuaan yhden vuoden (1783) henkirakuunain eskadroonasaarnaajana, v. 1784 nimitettiin Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaiseksi. Ranckeniin, joka siihen aikaan täällä vaikutti, liittyi Ignatius ystävyydellä. Harvoin on köyhässä maassamme kaksi niin lahjakasta ja totuuden taisteluun niin ehdottomasti antautunutta pappia samassa seurakunnassa työtä tehnyt. Rancken, joka luonteeltaan oli lempeämpi, julisti ehkä oikeammin kuin tuo hänen voimallinen ystävänsä evankeliumia särjetyille sydämmille; hän oli oppineempi ja hänen näköpiirinsä ehkä laajempi, mutta herätyssaarnaajana ja puhujana oli Ignatius etevämpi. Minkä henkinen Ignatiuksen herätyshuuto oli, näkyy esim. hänen Turun tuomiokirkossa 25:nä sunnuntaina kolminais. päivästä v. 1789 pitämästään saarnasta. Elävästi kuvattuaan Jumalan vanhurskaita tuomioita Israelissa, puhuu hän siinä Suomen kansan luopumisesta Herrasta, joka sentähden rankaisi sitä verisellä sodalla ja kauhealla hengellisellä eksytyksellä. Saarna [Se painettiin kuulijain pyynnöstä nimellä "Den rättfärdige Gudens hämdedomar öfver ett syndigt folk" Turussa 1790.] päättyi seuraavilla sanoilla: "Ei ole totuutta, ei laupeutta eikä Jumalan tuntoa maassa, mutta valapattoisuus, valhe, murha, varkaus ja huoruus ovat vallan saaneet ja yksi verenvika tapahtuu toisen jälkeen (Hos. 4: 1-2). Ja tämä hävittävä synnin tulva, tämä yhä kasvava turmelus on levinnyt kaikkiin säätyihin, komeimmista asunnoista halvimpiin mökkeihin, niin että Jumalalla on syytä meistä katkerasti valittaa: 'Koko pää on sairas, koko sydän on väsynyt; kantapäästä kiireeseen asti ei siinä ole tervettä.' Mutta kauheinta kaikesta on tuo ääretön suruttomuus, joka estää meitä näkemästä kurjuuttamme ja viimeiseen asti vastustaa pitkämielisen Jumalan väsymättömiä yrityksiä hänen koettaessaan taivuttaa meitä parannukseen. Ja katso, sentähden ovat myöskin Jumalan kostontuomiot joutuneet ja hänen vihansa maljat täytetyt ylitsemme vuodatettaviksi. Katso, hänen miekkansa höyryää kaatuneitten veljiemme verestä ja rajoillamme palaa tuli, levittäen kauhua ja hävitystä kaikkialle. Miksi me täällä kotona vielä saamme kokea Kaikkivaltiaan kärsivällisyyttä, miksi on hänen ääretön armonsa meille niin runsaalla mitalla jakanut siunausta, ja minkätähden antaa hän meidän vielä rauhassa kuulla noita vakavia kehotuksia parannukseen? Sentähdenkö että olemme vähemmän syyllisiä kuin ne, jotka jo ovat joutuneet julman sodan hävitettäviksi, kuoleman nuolien surmattaviksi? Oi, ei; me olemme synneillämme kantaneet puita siihen kauheaan liekkiin, joka nyt on sytytetty, ja meidän pahuutemme on tehnyt niin monen kristityn rangaistuksen esimerkiksi meille. Mutta jos emme tee parannusta, jolleivät nämä vakavat varoitukset mitään voi vaikuttaa, niin täytyy meidän kaikkien samalla tavalla hukkua (Luuk. 13: 3)".
"Mutta, vanhurskas Jumala, kuka uskoo sinun niin raskaasti vihastuvan ja kuka pelkää senkaltaista sinun hirmuisuuttasi (Ps. 90: n)? Voi, useimmat meistä elävät vielä röyhkeästi sokeudessa ja tunnottomuudessa, jota eivät veriset kyyneleet riitä surkuttelemaan. Liikkumattomina kuni kalliot ovat heidän sydämmensä, vaikka armo niin voimallisesti niiden ovia kolkuttaa, eivätkä Jumalan vihan tuomiot saa heissä vaikuttaa luonnollistakaan pelkoa, puhumattakaan kristillisestä. Meidän syntimme ovat enentyneet meidän päämme ylitse ja meidän pahat tekomme ovat kasvaneet hamaan taivaaseen asti (Esr. 9: 6); mutta kuitenkin täällä huudetaan: ei ole mitään hätää, ei idästä eikä lännestä (Ps. 75: 17). Vanhurskas Jumala puettaa itsensä koston vaatteilla ja pukee yllensä kiivauden niinkuin hameen (Jes. 59: 17), ja kuitenkin käydään epäuskossa sotaa taivasta vastaan. Kuolemalla ja perikadolla uhkaa hurmeinen miekka, ja kuitenkin rientävät useimmat hymy huulillaan nopeasti eteenpäin synnin tiellä, uiden kevytmielisten huvien virrassa. Mitä meitä näin ollen hyödyttävät onnen ja myötäkäymisen unelmat? Mitä meitä auttaa luottamuksemme lukuisiin sotajoukkoihin, miehuuteen ja voimaan, niin kauan kuin me jatkuvalla jumalattomuudellamme taomme aseita itseämme vastaan sekä turmiollisilla riidoilla ja uskottomuudellamme revimme maahan turvamme perustukset? Voi, täytyyhän todistaa: itse sinä olet kadotuksesi, Israel (Hos. 13: 9). — — — Oi, isänmaani, jos tuntisit, etsikkoaikasi ja tietäisit mitä rauhaasi sopii! Oi että koittaisi kaivattu päivä, jolloin elpynyt jumalisuus jälleen sitoisi kiinni rakkauden ja yksimielisyyden siteet, jotka jumalattomuus ja sen sikiöt, tunnottomuus ja itsekkäisyys, ovat repineet rikki! — Ja, rakkaat sanankuulijani, jos voisin kyyneleillä kostutetuilla huokauksilla ja hellimmillä varoituksillani taivuttaa teitä katuvaisina polvistumaan vihoitetun Jumalan eteen. Rukoilen teitä sitä tekemään sen äärettömän armon tähden, joka näihin asti on teitä säästänyt; isänmaan tähden ja oman autuutenne tähden rukoilen: palatkaamme Herran tykö ja tarttukaamme Jesuksen nimessä hänen kostavan vanhurskautensa käsiin. Tulkaa, me tahdomme pysyä Herrassa ijankaikkisella liitolla, jota ei ikänä pidä unhotettaman (Jer. 50: 5). Ehkä hän vielä säästää tätä syntistä Ninivetä ja katuu sitä pahaa, jota hän meitä vastaan on puhunut. — Mutta, suruton sielu, kaikki nämä varoitukset ovat luultavasti nyt, kuten ennenkin, turhat eivätkä vaikuta tunnottomaan sydämmeesi. Et vieläkään huomaa mitään vaaraa ja hätää, vaan lepäät häiritsemättä suruttomuuden helmassa, uneksien onnesta onnettomuudessa. Tähän päivään asti olet halveksinut Jumalaa, hänen sanaansa ja hänen palvelijoitaan. Olet siunannut itseäsi sydämmessäsi joka kerta, kuin olet kuullut tuomion sanoja ja kuuron kyykäärmeen tavoin tukkinut korvasi hellimmiltäkin varoituksilta. Jumalan armoa olet väärinkäyttänyt syntiin, kun hän uudistetuilla armonhuudoilla vuosi vuodelta on tahtonut taivuttaa sinua parannukseen. Anna nyt hänen vanhurskasten tuomioinsa, hänen korotetun kostonvitsansa, hänen vihansa jylinän tuntuvammin puhua nukkuvalle omalletunnollesi; anna kaatuneiden veljesi maahan vuotaneen veren, heidän särjettyjen jäseniensä, heidän tuskansa ja onnettomuutensa, heidän kyyneleensä ja huokauksensa, jotka sinun ja koko maan pahuus on heistä pusertanut, liikuttaa sydäntäsi. Opi tästä tuntemaan vanhurskasta Jumalaa ja synnin hävittävää kauhistusta. Joudu pelastamaan köyhää sieluasi, jotta se temmattaisiin kuin kekäle tulesta. Pakene katuvin sydämmin Vapahtajasi rakkauden avonaiseen helmaan, jonka sovittavan vanhurskauden turvissa sinä voit välttää tulevaa vihaa. — — — Ja te harvat uskolliset Jumalan lapset, te rehelliset sielut, jotka kyynelillä valitatte kristillisyyden suurta turmelusta ja huokaatte yleisen onnettomuuden tähden näinä viimeisinä aikoina, lohduttakaa itseänne sillä, että Herra kostonsa tuomioitakin toimittaessaan armollisesti muistaa valittujaan ja niiden tähden lyhentää tuskan päivät. Iloitkaa siitä, että olette hyvässä turvassa kaikkivaltiaan isällisessä helmassa, ja pelastakaa sielunne saaliina, jos onnettomuus tulisikin kaiken lihan päälle. Jesuksen verisissä haavoissa on varmin turvapaikkanne, hänen autuaallisessa osallisuudessaan luja linna kaikkia uhkaavia vaaroja vastaan. Verellään on tämä lunastajanne merkinnyt teidät Jumalan vapautetuksi omaisuuden kansaksi ja sillä tehnyt kostajan voimattomaksi ijankaikkisesti teitä vahingoittamaan. Älköön maailma saastuttako sielujanne, paetkaa jumalattoman Sodoman saastaisia himoja. Rukoilkaa, rukoilkaa Herraa ainakin lieventämään rangaistusta, vuodattamaan armoa kostonpäivienkin osalle, siten kääntämään syntisiä parannukseen ja etenkin varjelemaan lapsiaan kaikista sielun vaaroista ijankaikkiseen autuuteen. Mutta ennen kaikkea luokaa kaiken tuskan uhalla, joka täällä surun laaksossa painaa sielua ja ruumista, uskonne silmät oikeaan isänmaahan ja siihen autuaalliseen ijankaikkisuuteen, missä te, vapautettuina kaikesta onnettomuudesta, alituisesti saatte iloita ja veisata Jesuksen ylistystä, taivaan rauhan majoissa, Jumalan lasten ilossa. Amen."
Ei ollut tavallista tämmöinen puhe Kustaa III:nen uskonnollisessa suhteessa pintapuolisena aikana, jolloin saarnaajat tyhjillä korusanoilla koettivat salata ihmisiltä Jumalan sanan vakaat totuudet. Mutta Ignatius ei taipunut uhraamaan ajan hengelle. Rohkeasti paljasti hän vallitsevan uskottomuuden ja kevytmielisyyden. Hänellä oli luja, omaan kokemukseen perustuva vakaumus. Hyvät tiedot, laajalle kantava katse, joka pystyi huomaamaan yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän ilmiöitä, tarkka arvostelukyky ja harvinainen puhelahja tukivat hänen esiintymistään, vaatien tunnustusta vastustajiltakin. Herännäisyyden tienraivaajaksi teki hänet kuitenkin etupäässä hänen elävä uskonsa ja voimallisen miehuullinen luonteensa.
Oltuaan 12 vuotta pappina Turussa, tuli Ignatius (1794) Vihdin ja v. 1799 Halikon kirkkoherraksi. Viimemainitussa seurakunnassa vaikutti hän 25 vuotta, ollen likeisessä kanssakäymisessä Ranckenin kanssa ja johtaen yksissä hänen kanssaan sitä hengellistä liikettä, jonka edustajia he olivat. Näyttää siltä kuin eivät heränneet heidän seurakunnissaan ulkonaisesti olisi niin jyrkästi eronneet muista kuin esim. Vehmaalla ja Nousiaisissa. Ehkä koettivat Rancken ja Ignatius, jotka jo nuorina pappina omasta kokemuksestaan tiesivät, mihin ykspuolisuuksiin elävähenkinenkin uskonnollinen liike helposti voi eksyä, huolellisemmin kuin muut senmieliset papit säilyttää johtamaansa herännäisyyttä niin kirkollisena kuin suinkin.
Kirkon johtavissa piirissä nautti Ignatius suurta kunnioitusta. Uskonpuhdistuksen riemujuhlassa 1817 nimitettiin hän jumaluusopin tohtoriksi, oli samana vuonna Turussa kokoontuneen käsikirjakomitean ja v. 1820 virsikirjakomitean jäsenenä. Viimemainittuna vuonna, jolloin Rancken omasta pyynnöstään vapautettiin Perniön rovastikunnan lääninrovastin tehtävistä, nimitettiin Ignatius tähän virkaan, sekä, saatuaan (1824) Ulvilan kirkkoherranviran, samaan toimeen Ala-Porin rovastikunnassa (1825).
Kirjailijanakin on Ignatius tunnettu. Paitsi yllämainittua on hänen saarnoistaan painettu myöskin "Ruotsin kansan valitus ja lohdutus kuningas Kustaa III:nen kuoleman johdosta" (1792) sekä "Kristillinen saarna Antti Achreniuksen hautaamisen johdosta" (1811). Ignatiuksen suorasanaisista kirjoituksista ansaitsee mainitsemista etenkin "Rehellisten ja vilpillisten kristittyjen tuntomerkit" niminen kirja, joka v. 1797 painettiin Falunissa ja palkittiin ruotsalaisen N. Södergrenin toimeenpanemassa kirjailijakilpailussa. — Virrensepittäjänä on Ignatius toimittanut vielä enemmän. V. 1788 ilmestyi hänen ja Antti Achreniuksen toimittamat "Halullisten sieluin hengelliset laulut", jotka vielä tänään ovat heränneille kaikkialla Suomessa hyvin rakkaita, sekä v. 1824 "Uusia suomalaisia kirkkovirsiä", joista 47 ovat hänen sepittämiään, muut käännöksiä ja muunnoksia. Jos Ignatiuksen virsien runollista muotoa vastaan onkin paljon muistuttamista, on varsinkin ensinmainittu kokoelma sisällykseen nähden yhtä syvä, kuin se on raamatullinen ja elävää kristillisyyttä uhkuva. Palajamme siihen vasta.
Elämänsä loppuun pysyi Ignatius uskollisena pietismille. Niinpä esiintyi hän, kuten vasta saamme nähdä, Ulvilassakin tämän liikkeen luotettavana ystävänä. Hän kuoli marraskuun 6 p:nä 1827 ja haudattiin Halikkoon [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Finsk biografisk handbok; Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift; Akiander V, 306-307.].
* * * * *
Näiden tunnettujen miesten kera edustavat Lounais-Suomen herännäisyyttä 19 vuosisadan vaiheessa muutamat muutkin paimenet, joita emme saa unohtaa. Olemme jo maininneet Antti Achreniuksen nimen. Hän oli kuuluisan Abraham Achreniuksen (k. 1769) poika ja syntyi 1745. Lapsuudesta asti taipui hänen mielensä elävään ja vakavaan kristillisyyteen, jota varsinkin hänen isänsä yhtä huolellisesti kuin hellästi koetti häneen istuttaa. Jos Abraham Achreniuksen luonne elämän taisteluissa ja myrskyissä monesti yltyi kiivauteen ja taipumattomaan itsepäisyyteen, niinkuin hänen tunnettu riitansa Turun tuomiokapitulin kanssa selvään osottaa, kehittyi sitävastoin hänen poikansa hiljaiseksi, kristityn salaista sisällistä elämää eläväksi sielunpaimeneksi. Saatuaan alkeisopetusta isältään, tuli Antti Achrenius ylioppilaaksi 1758. Kahdeksan vuotta harjoitettuaan opintoja yliopistossa, vihittiin hän maisteriksi (1766) sekä papiksi v. 1769. Viimemainittuna vuonna määrättiin hän isänsä apulaiseksi Nousiaisiin ja tämän rakkaan kotiseurakuntansa kirkkoherraksi v. 1778. Että hän oli esimiestensä suosiossa näkyy siitä, että hän v. 1793 määrättiin lääninrovastiksi, josta toimesta hän kuitenkin sairautensa tähden luopui (1806). Antti Achrenius kuoli v. 1810.
Isänsä tavoin piti Achrenius hellää huolta seurakuntansa heränneistä. Nämä kokoontuivat pappilaan sunnuntaina hartausseuroihin, jota paitsi lähellä asuvat ystävät saapuivat hänen luokseen joka ilta yhteistä rukousta pitämään. Ajasta ilmoitettiin kellonsoitolla. Tähän häntä ei vaatinut yksinomaan velvollisuudentunto, vaan oma sisällinen tarve. Achreniuksen luonteen huomattavimpia piirteitä oli näet suruvoittoisuus, joka etenkin kiusausten ja sisällisten taistelujen aikoina helposti kasvoi painostavaksi raskasmielisyydeksi. Sitä lisäämässä oli sairaloisuus, joka monesti tuotti hänelle kovia ruumiillisia tuskia. Ne hän kuitenkin nöyrästi kärsi, pitäen niitä Jumalan erinomaisen armon ja rakkauden todistuksena. Ystäviensä seurassa virkistyi hänen toivonsa uudelleen, kun hän heidän kanssaan sai puhua ristin Herrasta ja hänen tiestään. Harvinaisella taidolla osasi hän itse murheellisia lohduttaa. Nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle, Herraa odottaminen pimeimpinäkin aikoina, "kunnes päivä jälleen valkenee ja kointähti koittaa sydämmessä", kaiken kurjuuden ja pelvon uhalla armonistuimelle käyminen — siinä hänen kiusatuille sieluille antamansa neuvojen pääpiirteet. Jos hän ei Hedbergin lausunnon mukaan [Allmän evangelisk tidning 1846, 15 5.] sanonutkaan heille: "Syntisi annetaan sinulle anteeksi", vaan jätti sen Jumalan sanottavaksi, niin ei johtunut tämä menettelytapa lainalaisesta tilasta, jossa elävä usko Kristukseen ei saa sijaa sydämmessä, vaan tuosta terveellisestä Herran pelvon hengestä, josta pietismi tunnetaan.
Achreniuksen elämä oli pyhitetyn kristityn elämää. Sitä hän itseltään ja muilta uskon hedelmänä vaati. Mutta ei hän siitä kerskannut. Hänen suruvoittoisuutensa johtui päinvastoin juuri siitä, ettei tämä elämä ollut semmoista, kuin pyhä Jumala vaatii.
Achrenius oli perinyt isänsä taipumuksen runollisuuteen. Epäilemättä [Katso K. Ranckenin kirje Tengströmille, Akiander V, 351.] on hän huomattavassa määrässä ottanut osaa Ignatiuksen toimittaman "Halullisten sieluin hengelliset laulut" nimisen virsikokoelman sepittämiseen. Muitakin virsiä on hän kirjoittanut, vaan isänsä vertaiseksi hän ei tällä alalla päässyt kehittymään.
Seurustelu heränneitten pappien kanssa oli juhlahetkiä Achreniukselle. Björkqvist, Rancken ja Ignatius olivat hänen ystäviään. Mutta paitsi näihin johtaviin henkilöihin liittyi hän ystävyydellä etenkin kahteen samanmieliseen tuttavaan, joiden nimet ansaitsevat sijan herännäisyyden historiassa, miten vähän tietoja heistä onkin jälkimaailmalle säilynyt. Nämä miehet olivat Loimaan kappalainen Juhana Ahlstedt ja Yläneen kappalainen Gabriel Grönelius. Edellisen elämänvaiheista tiedetään, että hän syntyi Piikkiössä v. 1741, nimitettiin pitäjänapulaiseksi Loimaalle 1771, kappalaiseksi samaan seurakuntaan 1785 sekä kuoli 1804. Grönelius, joka oli häntä 14 vuotta nuorempi, tuli ylioppilaaksi 1774, väitteli pro exercitio 1777 ja vihittiin papiksi 1779. Oltuaan ylimääräisenä pappina 9 vuotta, määrättiin hän 1784 Orihpään ja 1796 Yläneen kappalaiseksi. Että häntä pidettiin etevänä pappina, näkyy siitä, että hän valittiin saarnaajaksi 1791 vuoden kirkolliskokouksessa, joka kunnia siihen aikaan harvoin lie tullut kappalaisten osaksi. Gröneliuksen muisto elää vieläkin Lounais-Suomen heränneitten keskuudessa, vaikka hän kuoli jo v. 1823. Hän oli tunnetun Matti Paavolan (josta myöhemmin) likeinen ystävä [Tiedot Antti Achreniuksesta, Ahlstedtista ja Gröneliuksesta olen koonnut seuraavista lähteistä: Tolpo, Matrikel lisäyksineen; Strandberg, Åbo stifts herdaminne; B. J. Ignatius, Kristillinen saarna And. Achreniuksen hautaamisen johdosta; Akiander V, 261-263; Ludv. Vennerström, Fr, Gabr. Hedberg, hans lif o. verksamhet, 34.].
* * * * *
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Lounais-Suomen pappien työhön 19 vuosisadan tienraivaajina, tulee meidän vielä mainita yhdestä heidän kokoamastansa ja tälle liikkeelle jättämästään kalliista perinnöstä, jonka käytännöllistä merkitystä herännäisyyden vaiheissa tuskin voi liika suureksi arvata. V. 1790 ilmestyi Turussa painosta "Siionin Virret" niminen virsikokoelma, jonka Taivassalon kirkkoherra Elias Lagus (k. 1819) käänsi ruotsista suomeksi. Luultavasti ovat nämä virret ainakin suureksi osaksi muunnoksia ja mukaelmia herrnhutilaisissa ja muissa senaikuisissa ulkomaalla syntyneissä uskonnollisissa piireissä sepitetyistä virsistä. Mitä suomentajaan tulee, on herrnhutismin vaikutus häneen muussakin suhteessa silminnähtävä. "Siionin virret" ja ennen mainitut "Halullisten sieluin hengelliset laulut", joihin virsikokoelmiin vasta palajamme, levisivät nopeasti kaikkiin herännäisyyden koskettamiin seutuihin, saaden kaikkialla osakseen heränneiden yksimielisen kannatuksen.