VI.
Herännäisyyden leviäminen Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa 1815-1820.
Lapsuutensa ensimmäisestä kodista oli Paavo Ruotsalainen v. 1787 vanhempansa kera siirtynyt asumaan Sutelan kylään, joka, kun Iisalmen kirkkoherrakunta v. 1820 jaettiin, liitettiin Nilsiän pitäjään. Tässä kylässä osti isä Sutelanvaaran talon, missä Paavo asui vanhempansa luona, kunnes hän v. 1801 meni naimisiin Briitta Ollikaisen kanssa, jolloin hän isältään sai osan Huhta-aho nimistä tilaa samassa kylässä Vuorisen järven rannalla [Kertonut (1896) Paavo Ruotsalaisen tytär Liisa Markkanen, synt. 1813, y.m.].
Kärsimisten kovassa koulussa Herra edelleen Paavoa kasvatti. Vaimonsa oli kiivasluontoinen eikä taipuvainen auttamaan miestään nöyrästi kantamaan sitä taakkaa, joka heidän osakseen oli määrätty. Raskaat olivat perheen huolet etenkin toimeentulon puolesta. Monesti vei halla kaiken viljan, jättämättä senkään verran, että petäjäleipä olisi pysynyt koossa ilman vanteita. Mutta läpi päästiin kuitenkin aina, vaikka taistelu usein oli ylenmäärin kovaa. Yksin Herra tietää, mitä Paavon näinä vuosina täytyi kokea. Hänen tapanaan ei ollut siitä valittaen kertoa. Hän "unohti mitä takana oli, kokottaen niiden puoleen, jotka edessä ovat". Jos hän vanhoilla päivillään joskus menneistä kovista ajoista puhui, koski hän niihin ainoastaan kertoaksensa, miten Jumala oli häntä auttanut. Niinpä muisteli hän esim. kuinka hän Huhta-aholla asuessaan, turhaan eräältä varakkaalta naapurilta apua pyydettyään, eräänä kauniina kevätaamuna lähti "oravalta lainaa ottamaan". Monesti ennen oli hän tuossa tarkoituksessa metsässä käynyt, vaan niin juhlallisella huminalla eivät petäjät vielä koskaan olleet Jumalan suuruutta ja hyvyyttä ylistäneet. Paavolta unohtui nälkä, huolet poistuivat hänen mielestään, hänkin tahtoi kiittää ja ylistää, "kun noin paljon ruokaa metsässä vielä oli". Ja raikkaana kaikui hänen huuliltaan virsi "O Herra, ilo suuri". Paluumatkalla koki hän rysäänsä: se oli täynnä kaloja, ja kun hän saapui kotia, kertoi vaimonsa, että se rikas naapuri, joka äsken vielä, kun Paavo häneltä apua pyysi, tylysti oli häntä kohdellut, oli lähettänyt heille säkillisen viljaa [K. Saarelaisen ja K. A. Malmbergin muistiinpanot sekä viimemainitun suullinen kertomus v. 1896. Akianderin kertomus VI, 9 ei täysin oikea.].
Tällä tavoin kasvoi Paavo uskonelämää käsittämään. Tärkeää tuo hänelle oli, sillä Herra oli valinnut hänen monia neuvomaan autuuden tiellä. Ja ahkeraan hän jo tähän aikaan tätä tehtävää toimitti. Joukottain heräsi Nilsiässä ihmisiä synnin unesta, ja yhä useampi näistä kysyi Paavolta neuvoa sielunsa asiassa. Eikä kieltäytynyt hän heitä opettamasta ja heidän etsivää uskoansa tukemasta. Sutelan kylässä asui siihen aikaan myöskin Lustig. Tämä kyllä koetti vetää Nilsiänkin heränneet puolellensa, vaan tuo ei onnistunut. Vähenemistään väheni luottamus häneen hänen kotikylässään ja sen läheisyydessä, ja samoihin määrin kasvoi Paavon maine. Sitävastoin näkyy Lustig vielä muutamia vuosia nauttineen suurta kannatusta Kuopiossa ja Maaningalla sekä Iisalmen puolella. Mutta että Paavokin jo siihen aikaan oli tunnettu kotiseutunsa ulkopuolella, siitä todistaa seuraava tapahtuma.
Jo siihen aikaan kuin Paavo muutti Huhta-aholle, oli herätyksiä alkanut tapahtua Rautavaaran kappelissa. Hyvin luultavaa on, että nämä saivat alkunsa Iisalmelta ja Nilsiästä, jos kohta Pohjois-Karjalan vanhimmat heränneet jyrkästi ja yksimielisesti väittivätkin Jumalan erityisen ilmoituksen ensin sytyttäneen tuon tulen. Kertomus siitä eksyy heti alusta sadun sumuihin, vaan ansaitsee huomiota, koska se kuvaa sikäläisten heränneitten uskonnollista katsantotapaa. Se kuuluu: Eräänä helluntaiaamuna (noin v. 1802) lähti talollinen Paavo Kuosmanen kalaan Rautavaaran Keyrityn järvelle. Rannalla veistettyään itselleen melan, kävi hän vielä kodissaan, lähellä olevassa Keyrityn kylässä, aikoen myöhemmin lähteä järvelle. Puolipäivän aikana palatessaan pyydyksiänsä katsomaan, näki hän rannalla "erityisesti vaatetetun" miehen, joka hänelle alkoi saarnata. Kädessään oli miehellä melan tekemisestä lähteneet lastut, jotka hän tarjosi Kuosmaselle. Kun tämä tarttui niihin, syttyivät ne palamaan, polttaen häneltä käden pilalle. Tämä "enkeli" käski Kuosmasta tekemään parannusta sekä siitä muille saarnaamaan.
Oli miten olikaan: näistä ajoista sai Rautavaaran herätys alkunsa. Kuosmanen alkoi seurakuntalaisilleen puhua elämän tiestä, ja hänen johtamiinsa hartausseuroihin kokoontui vuosi vuodelta yhä enemmän sanankuulijoita. Missä määrässä Kuosmanen itse on antanut aihetta tuohon hänen heräämisestään sepitettyyn kertomukseen, sitä ei tiedetä, mutta silminnähtävästi oli hänen kääntymisensä yhtä todellista, kuin se ylimalkaan oli mielikuvituksen eksytyksistä vapaata ja raitista. Tätä väitettä tukee paitsi miehen myöhempi vaikutus herännäisyysliikkeen palveluksessa etenkin se seikka, että hän jo heräyksensä alkuaikoina monesti kävi Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä sekä että hänen sanankuulijansakin usein kulkivat viimemainitun seuroissa [Akiander VI, 183.]. Keyrityn kylän ja Nilsiän välinen matka ei ollut kuin 3 peninkulman pituinen, niin että Paavo helposti voipi seurata Rautavaaran heränneitten kehitystä. Eikä olisi hän antaunut ystävyyteen heidän kanssaan, jos ihmisten keksimät, henkielämälle vieraat tarinat olisivat olleet Kuosmasen ja hänen ystävänsä uskonnollisen elämän vasituisena tuntomerkkinä.
Mutta vielä kaukaisemmissakin seuduissa tunnettiin Paavo Ruotsalainen jo varhain. Niinpä hän v. 1816 [L. J. Niskasen muistokirja sekä eräs A. Möykkysen Paavo Ruotsalaisen nimessä v. 1837 kirjoittama edellisen mukainen käsikirjoitus.] matkusti Pielisjärvelle, missä Herran valmistavan armon työtä oli alkanut näkyä. Sikäläisistä heränneistä olivat huomattavimmat Antti Pyykkö ja Antti Timonen, jotka muille lukivat hartauskirjoista sekä puhuivat parannuksen tarpeellisuudesta ja elämän tiestä. Suurempaa liikettä siellä ei kuitenkaan syntynyt, ennenkuin Paavo, silminnähtävästi kutsuttuna, sinne saapui. Jos Niskanen siellä tapahtuneista herätyksistä lausuukin: "Pielisjärven pitäjässä ei ollut ainoatakaan ennen (Paavon sinne tuloa), joka heräämisen kautta olisi tullut totuuden tuntoon kuin muutamia suukristityitä", niin ei hän tällä lauseella tarkoita, ettei siellä muuta ollut kuin suukristillisyyttä tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Sitä vain tuo ankaralta kuuluva arvostelu tarkoittaa, ettei Jumalan armo Kristuksessa vielä ollut noille etsiville kirkastunut. Ellei Pielisjärvellä syvempää tarvetta olisi löytynyt, ei olisi Paavoa sinne tahdottu eikä olisi hän itsekään lähtenyt. Tässäkin syrjäisessä perukassa tuntuivat jo sen hengen tuulahdukset, joka siihen aikaan niin monessa paikassa isänmaassamme tahtoi vihkiä ihmisten sydämmet Jumalan temppeliksi. Tuntuva olikin sentähden jo tämän Paavon ensimmäisen käynnin vaikutus Pielisjärvellä. "Ilolla ottivat he vastaan hänen puheensa elämän tien salaisuudesta", kertoo Niskanen "ja Herra herätti siellä paljon kansaa voimallisella käsivarrellaan, ja he olivat kiivaat ja palavat niin hyvin erittäin oman sielunsa rakennukseksi kuin myös yhteisessä kanssakäymisessä". Alkamassa on Pohjois-Karjalan suuri herätys, joka muodostaa niin huomattavan osan herännäisyysliikkeen historiassa. Ennenkuin lähdemme sen jatkuvia vaiheita ja Paavo Ruotsalaisen niiden kanssa yhteydessä olevia matkoja silmäilemään, vaatii eräs tuon merkillisen miehen elämänurassa sattunut omituinen mutka meitä hetkeksi kääntämään lukijan huomion muualle.
Kuten ennen on mainittu, oli Paavon toimeentulo Huhta-ahon hallanaralla tilalla kovin vaikeata. Etenkin näyttää talvi 1816-1817 olleen hänelle äärimmäisiin asti kovaa. Monet vihamiehensä — niiden luku kasvoi samoihin määrin, kuin herätykset levisivät — soimasivat häntä laiskaksi ja kevytmieliseksi, väittäen hänen omaa kelvottomuuttaan hänen köyhyytensä syyksi. Paavo kyllä tiesi parastansa koettaneensa, vaan ei tuommoinen panetteleminen kuitenkaan ollut häneen koskematta. Ei puuttunut häneltä suomalaisen sitkeyttä, ei ollut hän ylimalkaan altis ensimmäisen vastustuksen kohdatessa yrityksestään luopumaan. Mutta hänen luonteessaan oli toinenkin ominaisuus, joka ei suinkaan aina nöyrtynyt edellisen hallittavaksi, vaan päinvastoin vaati häntä aivan äkkiarvaamatta luopumaan entisistä tuumistaan ja heittäytymään aivan toisaalle. Kauan esim. hiljaa ja nöyrästi kärsittyään jotakin vaivaa, saattoi hän joskus yhtäkkiä tehdä väkirynnäkön, riistääksensä itsensä silmänräpäyksessä siitä kerrassaan irti. Niiden kovien kärsimisten ja iskujen alla, joita hän elämänsä aikana niin runsaassa määrin sai kokea, saattoi hän joskus joutua hämilleen ja aivan neuvottomaksi, kunnes hän kenenkään aavistamatta keksi uhkarohkean keinon, jolla repi rikki siteensä. Ei ole helppo sanoa, mitä tuo oli. Maailma nimitti sitä kevytmielisyydeksi, huikentelevaisuudeksi, ylpeydeksi, y.m.s., eikä tätä arvostelua saata aivan perättömäksi väittää, miten pintapuolinen se semmoisenaan sitten onkin. Paavon likeisimmät ystävät huomasivat kyllä tuon hänen luonteensa piirteen, ja toiset heistä ovat kertoneet tapahtumista, joissa se selvään tulee näkyviin, mutta epämääräisesti ja ikäänkuin karttamalla ovat he siitä puhuneet. Sen sopivin nimi on meistä tavaton hengen voima, joka, harvinaisen rikkaan mielikuvituksen yllyttämänä, ei lannistunut toimettomaksi lujimpienkaan esteiden edessä, vaan väkisinkin murtautui niiden läpi. Kun siihen Jumalan armo pyhittäen liittyi, voitti Paavo kiusausten kovimpinakin hetkinä noita suuria uskonvoittoja, joista hänen elämänsä on niin rikasta; kun se omin neuvoin toimi, johtui siitä monta tekoa, joista sekä hänen oma aikansa että jälkimaailma täydellä syyllä ovat häntä moittineet.
Vuonna 1815 alkoi Paavon kotiseuduilla liikkua huhu, että Puolassa löytyisi paljon erinomaisen viljavaa maata tarjona suomalaisille uutisasukkaille. Paavon mielikuvitus loi noista kertomuksista vielä enemmän, vaikka niitä olivat levitelleet laukkuryssät ja muut yhtä luotettavat henkilöt. Ystävänsä rukouksista ja pappein varoituksista huolimatta möi hän talonsa ja muun siihen kuuluvan omaisuutensa, lähtien matkalle perheineen ja muutamien tuttavien kera talvella 1817. Paljon vaivoja kärsittyään saapui seurue Viipuriin, mutta sikäläinen kuvernööri kieltäytyi heille passia antamasta. Pian ymmärsi Paavo menetelleensä vasten Jumalan tahtoa. Perheensä sairastuminen tuossa hänelle vento vieraassa seudussa, siitä johtuva puute ja monet muut kärsimiset selvittivät hänelle sitä mitä räikeimmällä tavalla. Nälkään nääntymäisillään palasi hän perheineen syyspuolella kotia tuolta onnettomalta matkalta, jota hän sittemmin aina häpesi, kieltäytyen siitä mitään kertomasta [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896). Hän oli silloin 4 vuoden ikäinen ja kuuli myöhemmin äitinsä siitä puhuvan. Asessori K. A. Malmberg.].
Kotiseuduilleen päästyään, asettui Paavo asumaan ennenmainittuun Aholansaaren taloon kuuluvaan Markkala nimiseen saareen, missä hän ystävien avulla rakensi itselleen torpan. Iso se ei ollut eikä tiluksiltaan kehuttava, vaan hän tuli siellä kuitenkin toimeen 4 vuotta [Liisa Markkasen ja muiden paikkakunnalla elävien vanhojen henkilöiden kertomusten mukaan (1896) Akianderin tietoihin vertaamalla.]. Moni kiusattu kävi siellä häneltä neuvoa kysymässä, monet taistelut siellä taisteltiin ja monet voitot voitettiin. Ei voinut Paavon köyhyys eivätkä muut vastoinkäymiset estää hänen maineensa kasvamista. Pian tarvittiin häntä jälleen Karjalassa sekä Iisalmella, niissä uusia herätyksiä oli tapahtunut, mutta sen ohessa myöskin paljon häiriöitä ilmaantunut heränneiden keskuudessa.
Rautavaaralla syntynyt herännäisyys levisi jo ensi aikoina tämän kappelin emäseurakuntaan, Nurmekseen. Kirkkojen välillä ei ollut maantietä, mutta sitä ahkerammin kulkivat heränneet jalan toisiaan tapaamassa. "Tuossa kulkee Keyrittiläisten jono" oli maailman lasten tapana sanoa, heidän nähdessään tuota outoa, ennen kuulumatonta liikettä. Hyvin epäiltävää on, onko siinä arvelussa perää, että nimeä Körttiläinen, jota jo varhain ruvettiin heränneistä käyttämään, johtuisi sanasta Keyrittiläinen. Luultavampaa on, että se on saanut alkunsa heidän käyttämästään körttipuvusta, joka vanhoina aikoina oli yleinen kansallispuku monessa paikoin Suomessa. — Elähyttäen vaikutti Paavon käynnin jälkeen Pielisjärvellä siellä syntynyt liike Nurmeksen ja Rautavaaran heränneisiin, yhdistäen heidät kaikki toisiinsa ensimmäisen rakkauden siteillä. Etenkin huomattava näkyy vuosi 1817 olleen. Voimallisesti levisi liike silloin varsinkin Pielisjärvellä. Siitä kertoo Niskanen: "Heti ensimmäisen herätyksen jälkeen, kun he tulivat kokoon sanaa harjoittamaan, lankesi Pyhä Henki heidän päällensä eräässä seurapaikassa, niinkuin helluntaina apostolein päälle, niin että yli 30 henkeä nuoresta kansasta puhui oudoilla kielillä ja ennusti; ja heidän seassansa oli muutamia, jotka selittivät nämä puheet meidän kielellemme, jos kohta he eivät kaikkia voineetkaan selittää. He eivät syöneet mitään luonnollista ruokaa viiteen päivään eivätkä toisistansa eronneet niinä päivinä".
Vuonna 1818 vietti ennenmainitun Kuosmasen veljenpoika häitä Antti Pyykön sisaren kanssa Pielisjärven Viekin kylässä. Tähän tilaisuuteen saapui paljon heränneitä Nurmeksesta ja Rautavaaralta ja kaikkien iloksi myöskin Paavo Ruotsalainen. Seuraelämä oli elävää, kuten vastaheränneitten keskuudessa ainakin, ennustaen sikäläiselle herännäisyysliikkeelle suurta tulevaisuutta. Paljon keskusteli Paavo Pyykön kanssa, joka jo siihen aikaan esiintyi Karjalan heränneitten opettajana. Aivan yksimieliset kaikissa opinkysymyksissä he eivät olleet, vaan sovussa he kuitenkin toisistaan erosivat. Paavo näet väitti Pyykön kantaa orjuudeksi lain alla, koettaen hänelle kirkastaa evankeliumin ja siihen perustuvan uskonelämän salaisuutta. Mutta Pyykkö oli itsenäinen mies, joka ei mielipiteistään luopunut. Hieman kylmäksi jäi ainaiseksi heidän välinsä, vaan ulkonaisesti säilyi kuitenkin ystävyys. Kernaasti kuuntelivat Pielisjärven ja Nurmeksen heränneet Pyykön puheita, vaikka hän pysyttelihe syrjässä ja erikseen Ruotsalaisesta, jonka maine ja uskonnollinen kanta näilläkin tienoin levenemistään leveni.
Kesällä seuraavana vuonna (1819) sai Paavo kolmelta eri taholta kutsun saapumaan Pielisjärvelle. Arveluttavia häiriöitä oli nimittäin syntynyt heränneitten keskuudessa, uhaten suistaa heidät aivan väärälle tolalle. Ehkä oli syynä siihen Pyykön jyrkkä kanta, joka jo näin varhain synnytti vastakohtansa. Hekumallinen, ylpeä henki pääsi vallalle heränneissä. He alkoivat vaatimalla vaatia itselleen tuttavan armon suloisia tunteita, pitäen niitä uskonelämän vasituisena tuntomerkkinä, ja kun eivät tuota todellisuudessa enää kokea saaneet, kuten ensimmäisen kihlausajan ihanina päivinä, neuvoi paisunut luulousko niitä varkain anastamaan. Ylenkatseellisesti kohdellen murheenalaisia ystäviään, antautuivat he yhä suuremmassa määrässä hurmahengen valtaan, hyppien seuroissa, kädet ylöspäin nostettuina, tahi kuunnellen riemastuneina kielillä puhujien yhä hurjemmaksi yltyvää puhetta. Ei aikaakaan, niin puuttuivat jo järjestyksen ylläpitäjätkin asiaan. Ennenmainittu Antti Timonen, jota syyttömästi syytettiin epäjärjestyksen alkuunpanijaksi, vangittiin ja lähetettiin Kuopion maaherran tutkittavaksi. Hän heti vapautettiin, silminnähtävästi siitäkin syystä, etteivät asianomaiset pitäneet häntä täysijärkisenä, mutta vaikka hän kotia palattuaan kaikin tavoin koetti epäjärjestystä asettaa, ei hänen yrityksistään apua ollut. Hän oli kyllä elävä kristitty, mutta silloista asemaa vallitsemaan hän ei pystynyt. Siihen tarvittiin suurempi kyky ja suuremmat hengen voimat. Eikä ollut Pyyköstäkään apua. Häneltä puuttui niin vaikeaan kohtaan tarvittavaa viisautta ja taitoa, eikä kansa häneen täysin luottanut. Kaikki ajattelevat ymmärsivät, että Paavo Ruotsalainen oli ainoa, joka voisi palauttaa eksyneet Herran pelvon hengen kuuliaisuuteen.
Vaikea oli Paavon päästä kotoa lähtemään, silloin kun oli paras heinäntekoaika. Vaan ei epäillyt hän, mitä teki: sillä hänen tarkka silmänsä huomasi jo kaukaa, millä kannalla Pielisjärven heränneitten asiat olivat. Hän lähti heti matkalle. Yötä päivää hän matkusti, ehtiäksensä perille niin pian kuin suinkin. Paavo tapasi heränneet eräässä seurapaikassa. Hän kääntyi ensin Timosen puoleen, ojentaen hänelle kättä, vaan tämä vastasi kylmästi: "Ei ole lupa". "Onpa" lausui Paavo iloisesti, pyöräyttäen häntä hartioista. Tuo vaikutti. Timonen taipui heti, luottamuksella kuunnellen kuuluisan vieraan puhetta. Tuon ihmeteltävän tarkkatuntoisuutensa opastamana, jolla hän pääsi ihmisten salaisimpienkin ajatusten perille, puhutteli Paavo sitten hurmahengen kiivaimpia edustajia, kutakin erikseen, osoittaen heille kristityn rakkaudella sen erehdyksen, johon olivat sortuneet. Hän varoitti heitä halveksimasta kristityn murhetta sekä neuvoi heitä Herran kasvoin edessä katsomaan turmelustansa ja syntiänsä, jotta Kristuksen rakkauden syvyys heille kirkastuisi. Nöyrästi ja iloiten kuuntelivat eksyneet Paavon puheita, tunnustaen erehdyksensä ja tehden noita ensimmäisiä töitä, joita paitsi herännytkin sydän ennenpitkää käy penseäksi. Se eripuraisuuden henki, jolla sielunvihollinen oli koettanut hajoittaa Pohjois-Karjalan heränneitten joukon, katosi; rakkauden ja yksimielisyyden siteillä liittyivät sydämmet toisiinsa ja Herraan. Kauan muistivat Pielisjärven heränneet 1819 vuoden levotonta kesää. He antoivat sille nimen rytäkkö-kesä [L. J. Niskasen Muistokirjan sekä muutamien Paavon Nilsiässä v. 1896 vielä elävien tuttavien kertomusten mukaan. Akiander VI, 187-189.].
* * * * *
Samaan aikaan kuin tämä tapahtui Karjalassa, alkoivat Iisalmenkin olot kysyä Paavon läsnäoloa. Noita entisen kotiseutunsa heränneitä oli hän aina muistanut ja heidän kehitystään seurannut, vaikka Lustigin siellä vallitseva henki näkyy hänen ainakin muutamiksi vuosiksi heistä vieroittaneen. Etenkin kaksi Iisalmella asuvaa miestä veti nyt hänen huomionsa puoleensa: Juhana Poikonen ja Lauri Juhana Niskanen, viimemainittu sen "Hengellisten asiain muistokirjan" tekijä, jonka kertomuksiin usein olemme viitanneet. Koska nämä miehet jo varhain saavuttivat tärkeän aseman Savon, lähinnä Iisalmen, herännäisyyden historiassa, sopii heidän aikuisimpia elämänvaiheitaan tässä silmäillä.
Noina Lustigin ensimmäisen julkisen tappion jälkeen Iisalmen herännäisyydelle koittaneina uudistusaikoina, joista ennen on kerrottu, heräsi etenkin nuoria ihmisiä paljon. Niiden joukossa oli renki Juhana Poikonen [Poikosen elämänvaiheita käsitellessäni olen seurannut paitsi Niskasen Muistokirjaa pääasiallisesti erästä vanhaa käsikirjoitusta, jonka olen saanut V. Suhoselta Suonenjoella. Sekä käsialasta että sisällyksestä päättäen tuntuu tämä käsikirjoitus olevan Poikosen kirjoittama.]. Kaksi vuotta elettyään mitä riemullisinta aikaa, alkoi hän vuodesta 1814 — hän oli silloin 22 vuoden ikäinen — käydä hyvin alakuloiseksi. Kaikki autuaalliset tunteet katosivat, luovuttaen sijansa hänen sydämmessään kolkolle pimeydelle ja tyhjyydelle. Turhaan koetti hän päästä entiseen onnelliseen tilaansa, turhaan vakuuttivat Lustigin ystävät, joiden kanssa hän seurusteli, että nuo synkät ajatukset olivat vain vihollisen kiusauksia. Rauha ei palannut, kaikenlaiset ennen kokemattomat himot syttyivät hänen mielessään, uhaten syöstä hänet epätoivoon. Viisi vuotta turhaan etsittyään lohdutusta Lustigin hengenheimolaisilta Iisalmella, joista etenkin Margareetta Suhonen nautti suurta luottamusta, päätti hän lähteä Nilsiään Paavo Ruotsalaista puhuttelemaan (1819). "Sain kerran armon", lausui hän perille päästyään, "vaan olen siitä langennut ja nyt täytyy minun helvettiin joutua". Tiedusteltuaan tuon hädänalaisen vieraansa entistä tilaa, lausui Paavo: "Et ole langennut armosta, vaan Jumala ei sallinut sinun tehdä itsellesi petollista uskoa; armon henki on vaikuttanut sinussa elävää itsesi tuntemista. Etkö ole mennyt Kristuksen tykö? Senkaltaisten Vapahtaja hän on". Poikonen viipyi Nilsiässä kolme päivää. Mitä hellimmällä rakkaudella kohteli Paavo häntä, näyttäen raamatusta, Vegeliuksen postillasta sekä Vilcockin "Hunajanpisaroista", että "syntinen rukouksella ja toivon ikävällä saapi seisahtua kaikkivaltiaan Vapahtajamme eteen". Poikonen ei kuitenkaan saanut noita lohduttavia totuuksia itseensä sovitetuksi, hän tunsi vain itsensä entistä onnettomammaksi ja epätoivon valtaamana hän poistui Paavon luota. Vasta kotimatkalla avasi Herra hänen silmänsä, ja ylistäen Jumalan armoa palasi hän kotia.
Kaksi vuotta aikuisemmin (1817) oli Poikonen alkanut seurustella erään toisen heränneen nuorukaisen kanssa nimeltä Lauri Juhana Niskanen. Tämä herännäisyyden historiassa monesta syystä huomattava mies syntyi Iisalmella 1794. Jo lapsuudessaan oli hän ahkeraan lukenut raamattua ja muita hartauskirjoja, aina osoittaen mitä suurinta tiedonhalua, vilkasta käsityskykyä ja terävää ymmärrystä. Lustigin opetuslasten hänen kotiseuduillaan pitämissä seuroissa saatuaan kokea Herran kutsumusta, alkoi Niskanen tuntea levottomuutta sielunsa tilasta, ja v. 1817 hän julkisesti liittyi heränneisiin. Mutta laimentunutta ja eksynyttä oli siihen aikaan näiden uskonnollinen elämä; ei voinut se ajanpitkään elävään synnintuntoon tullutta tyydyttää. Herätyksensä ensi aikoina Niskanen kuitenkaan ei näy tätä huomanneen, jos kohta hänen kaikkia epäileviä kohtaan osoittamansa kiivaus todistaa jonkunmoista levottomuutta tuon kysymyksen suhteen. Yksi noita epäileviä oli Poikonen. Hänen kanssaan väitteli Niskanen monesti tärkeimmistä opinkohdista. Etenkin oli vanhurskauttamisoppi heidän keskustelunsa esineenä. Vanhoista heränneistä ei heillä paljon apua ollut. Nämä olivat suurimmaksi osaksi joko sortuneet julkiseen suruttomuuteen tahi lain raskaan ikeen alle; muut koettivat turhaan tekopyhyydellä salata sisällistä tilaansa. Sekasorto tuli vain suuremmaksi, kun Lustig v. 1817 saapui Iisalmelle. Painaen alas nuo monet heränneitten keskuudessa liikkuvat, autuudenopin tärkeimpiä kohtia koskevat erimieliset kysymykset, koetti hän saada aikaan yksimielisyyttä ja asettaa levottomuutta hyvinkin pintapuolisilla selityksillä, neuvoen sanankuulijoitaan seuraavaan tapaan: "Jos kaksi laivaa lähtee samasta satamasta, niin kyllä kumpikin samaan paikkaan jälleen palajaa, jos toinen kulkeekin toista, toinen toista rantaa. Näin on hengellisten matkamiestenkin. Älkää sentähden tiedustelko, ken on vihan tilassa, kuka armoitettu, mikä uskovainen, mikä luulo- ja epäuskon vallassa; vaan muistakaa Kristuksen sanoja: rakastakaa toisianne, siitä on maailma tunteva teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakkauden keskenänne pidätte. Älkää myöskään kiusatko Jumalaa pyytämällä tietää, oletteko vihan vai armon tilassa: autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat" [Ennenmainittu Poikosen elämäkertaa koskeva käsikirjoitus.]
Etenkin tämä Lustigin käynti Iisalmella näkyy aiheuttaneen Poikosen vasta mainitsemamme matkan Nilsiään. Kun hän sittemmin Niskaselle kertoi siellä saamistaan neuvoista, kehotti tämä häntä pyytämään Paavoa saapumaan Iisalmelle. Noudattaen tätä kehotusta, matkusti Poikonen uudestaan Nilsiään (1819). Siihen vaati häntä sekin seikka, että Iisalmen heränneitä jo ennen häirinnyt levottomuus ja eripuraisuus Lustigin siellä käynnin jälkeen ei suinkaan ollut asettunut, vaan päinvastoin yltynyt. Paavo oli heti valmis lähtemään. Miten tarkkaan hän karttoikin kaikkea aiheetonta sekaantumista muiden paikkakuntien oloihin, ei kieltäynyt hän etäälläkään asuvia neuvomasta, kun häneltä tuota pyydettiin. Ja juuri sentähden, että hän lähtiessään tuommoiselle matkalle aina kysyi neuvoa Herralta, uskalsi hän vieraalla paikkakunnallakin urhoollisesti puuttua arkaluontoisiinpiinkin kohtiin ja ihmisten mieliä katsomatta ratkaista vaikeimmatkin kysymykset. Minne hän saapuikin, siellä huomattiin, ettei hän liikkunut oman viisautensa varassa, vaan korkeamman voiman tukemana.
Luja oli luulouskon voima Iisalmen heränneitten sydämmissä, mutta Paavon sanojen edessä se ei kestänyt. Toisen kerran sai hän heidät nyt palautetuiksi ristin Herran evankeliumin kuuliaisuuteen. Ei enää väitelty eri opinsuunnista, nyt palveltiin yksimielisesti Herraa. Heränneet virkistyivät uuteen eloon ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä. Seurat, joita pidettiin taloissa sekä lauvantai- ja sunnuntai-iltoina jahtivouti O. Lindmanin alueelle v. 1819 rakennetussa kirkkomajassa, kävivät vilkkaammiksi; synnin valta murtui, paheet poistuivat. Entistä likeisemmäksi tuli näiden heränneiden ja heidän Nilsiässä asuvien ystäviensä väli. Siellä he alkoivat yhä useammin käydä, varsinkin vuodesta 1820 alkaen, jolloin Paavo asettui asumaan vastapäätä Markkasen saarta olevalle mannermaalle, missä hän oli lunastanut itselleen maata ennen asumattomassa paikassa. Tällä tilalla — sen nimi oli Tahkomäki — oli ensi vuosina ainoastaan saunantapainen rakennus, mutta likeltä ja kaukaa kokoontui sinne ystäviä Paavon puheita kuulemaan ja Herralle kiitosta veisaamaan [Kertonut Paavon tytär Liisa (1896) y.m. Samat tiedot saadaan eräästä vanhasta, Paavon elämäkertaa käsittelevästä käsikirjoituksesta, jonka nimensä ilmoittamaton on minulle lähettänyt. Tämä käsikirjoitus, joka silminnähtävästi perustuu Paavon omiin kertomuksiin, tuntuu luotettavalta.].
Turhaan koetti Lustig asemaansa säilyttää. Eivätkä voineet hänen ystävänsäkään, joista ennenmainittu Pietari Väänänen Kuopiossa (k. 1846) oli huomattavin, sitä turvata. Mahtavan kevätvirran tavoin raivasi Paavon edustama herännäisyys itselleen tietä kaikkialla. Nöyryyden syvässä laaksossa juoksi tämä virta, ja sentähden veti se puoleensa muualtakin lähteneet joet ja purot. — — Ei menestynyt siihen aikaan se välittävä asema, jolle esim. Väänänen [Akiander VI, 5, 194, 199, 200.], Lustigin katsantotapaa noudattaen, koetti asettua. Pyytäen olla ystävyydessä kaikkien kanssa, joiden sydämmen asiaksi kristinusko oli tullut [L. J. Niskanen, Muistokirja.], ei päässyt hän oikein perehtymään pietismin jyrkkään kantaan ja jäi siitä syystä sille verraten vieraaksi. Kirjakauppiaana Kuopiossa (hän oli tämän oikeuden saanut v. 1819) vaikutti hän kuitenkin kuolemaansa asti siunaukseksi heränneillekin. Lustig sitä vastoin joutui ennenpitkää aivan unohduksiin, vaikka hän eli vielä monta vuotta. Hän kuoli helmikuun 2 p:nä 1833 [Akiander VI, 5.].