VII.
Iisalmen heränneitä vastaan v. 1820 nostettu vaino.
Iisalmen päivä päivältä elpyvä herännäisyysliike ei voinut olla herättämättä yhä suurempaa huomiota maailman puolelta. Ollikkalan, Nerkoniemen, Haapajärven, Lammasjärven, Pörsänmäen y.m. kylissä pidettiin ahkeraan seuroja, joihin kansaa likeltä ja kaukaa kokoontui. Näissä tilaisuuksissa nähtiin monesti liikkeen ulkopuolellakin olevia ihmisiä. Moni mies, joka turhaan oli kieltänyt vaimoaan seuroihin lähtemästä, saapui niihin väkisin häntä kotia palauttamaan, moni isä ja äiti haki niissä "tottelemattomia" lapsiaan, moni isäntä palkollisiaan. Tämmöiset vieraat purkivat usein hyvin raa'alla tavalla vihansa noita "viettelijöitä" vastaan, jotka olivat aikaansaaneet niin paljon häiriöitä perheissä ja kodeissa. Sanoen hulluudeksi koko tuota outoa menoa, soimasivat he heränneitä jos millaisilla haukuntanimillä, koettaen kaikin tavoin häiritä seuranpidon hartautta [Kertonut L. J. Niskasen poika Kusti N. (1899) isänsä ja muiden "vanhojen heränneitten" kertomusten mukaan. Akiander VI eri paikoissa.]. Itsestään on selvää, etteivät heränneetkään aina maltillisesti vastustajiaan kohdelleet. Puolustaessaan elävää kristillisyyttä, antautui moni heistä pilkkaajien kanssa väittelyihin, joiden kautta juopa vain suureni. Tälle kannalle eivät asiat voineet jäädä. Siksi voimalliseksi oli herännäisyysliike kasvanut, että vastustajat päättivät ryhtyä tehokkaampiin toimiin sen ehkäisemiseksi. Ja koska Iisalmen kirkkoherra P. J. Collan, joka sekä yksityisesti että saarnoissaan oli nuhdellut sanankuulijoitaan seurakunnassa syntyneistä häiriöistä ja riidoista, selvään oli osoittanut, ettei hän suinkaan heränneitä suosinut, kääntyivät vastustajat hänen puoleensa, pyytäen häntä niin toimimaan, että tuo ikävä epäkohta vihdoinkin saataisiin seurakunnasta poistetuksi. Turhaan ei tarvinnut heidän tätä pyytää. Collan ilmoitti huhtikuun 4 p:nä 1820 päivätyssä kirjeessä [Kuopion lääninhallituksen arkisto.] Kuopion maaherralle, että monessa talossa Ollikkalan kylässä oli pidetty hartausseuroja, vaikka hän seurakunnan kirkossa oli saarnatuolista lukenut tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn kuninkaallisen kirjeen, joka kieltää tämmöiset kokoukset. Tämän johdosta pyysi hän maaherraa jonkun kruununpalvelijan kautta tutkituttamaan asiaa sekä, jos siihen huomattaisiin syytä olevan, haastattamaan syylliset jo niihin käräjiin, joita paraikaa pidettiin Iisalmella. Maaherra antoi asianomaiselle maafiskaalille käskyn ryhtyä Collanin ehdottamiin toimenpiteisiin, mutta hanke raukesi kuitenkin sillä kertaa tyhjiin. Oikeus näet ei voinut ottaa asiaa tutkittavaksi, kun kanne ei ollut laillisessa järjestyksessä nostettu, uskontoa koskevat oikeusjutut kun olivat pantavat vireelle prokuraattorin kautta. Asianomaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He kääntyivät prokuraattorin puoleen (1821), joka, saatuaan rovasti Collanilta vaatimansa, heränneitten esiintymistä räikeillä väreillä kuvaavan selityksen, määräsi asianomaisen maafiskaalin heitä oikeuden edessä syyttämään. "Luvattomien hartausseurojen" pitämisestä tuomitsi (1822) kihlakunnanoikeus talollisen Heikki Martikaisen vetämään sakkoa 96 rupl.; Erkki ja Josua Tikkanen, joita oli syytetty samasta rikoksesta, saivat vasta myöhemmin tuomionsa [Akiander VI, 153, 155.].
Voisivatko siis vihamiehet lain turvaamina estää seurojen pitämistä ja rakentaa salpoja heränneitten kanssakäymiselle? Eikö voitaisi mitään tehdä tuon uhkaavan hankkeen estämiseksi? H. Renqvistin kirjeenvaihdon kautta Pietarissa asuvan J. Patersonin kanssa tiedettiin, että keisari Aleksanteri I mielisuosiolla seurasi uskonnollisen elämän elpymistä valtakunnassaan, sekä että Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa Sakari Cygnaeus oli herännäisliikkeen harras ystävä. Asiasta neuvoteltuaan, päättivät heränneet kääntyä viimemainitun puoleen, hänen kauttansa, jos mahdollista, saadaksensa apua heitä uhkaavassa vaarassa. Tuossa tarkoituksessa lähetettiin Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen Pietariin. Vähän oudolta tuntuu yritys, vaan silloisiin oloihin ja kansan silloiseen katsantotapaan nähden ei sovi sitä kummastella. Kaikessa tapauksessa on se aina oleva elävänä todistuksena heränneitten keskinäisestä rakkaudesta, samalla kuin se osoittaa, miten kallis heille se asia oli, jolle olivat elämänsä pyhittäneet. — Ystävällisesti otti Cygnaeus vastaan nuo kaukaiset matkustajat. He kertoivat hänelle Jumalan ihmeistä Savon erämaissa, heränneitten taisteluista ja maailman heitä vastaan nostamasta vainosta. Asian selvittämiseksi oli Niskanen sitäpaitsi käräjäjutusta laatinut kirjoituksen, johon oli liitetty kihlakunnanoikeuden pöytäkirjat. "Cygnaeus" — niin kertoo Niskanen muistokirjassaan "vakuutti heitä keisarin ystävyydestä ja rakkaudesta herännyttä kansaa kohtaan, puhui arastelematta suruttomain vihasta ja vainosta Jumalaa pelkääviä vastaan sekä sanoi, ettei hiuskarvaa tulisi heidän päästänsä putoamaan". Piispa lupasi esittää asian keisarille "totisen kristillisyyden suojelukseksi".
Tämä tapahtui kesällä 1822. Niin tarmokasta vastarintaa Collan ei ollut odottanut. Kun hän Niskasen hänelle tuomasta Cygnaeuksen kirjoittamasta kirjeestä huomasi, miten epäedulliseen valoon hän oli joutunut Pietarissa, missä moni vaikuttava henkilö siihen aikaan lämpimästi harrasti elävää, vapaamielisessä hengessä toimivaa kristillisyyttä, ei hänkään puolestaan jäänyt toimettomaksi. Hän kirjoitti Cygnaeukselle kirjeen, jossa hän kaikin tavoin koetti itseään puolustaa, tietysti säästämättä heränneitä. Näyttää kuin olisi tämä kirje vaikuttanut jonkunmoista epäilystä Cygnaeuksessa sekä estäneen häntä ryhtymästä välittämään heränneitten asiassa. Hän oli näet muun ohessa luvannut keisarin käsikassasta toimittaa rahat Martikaisen maksettavaksi tuomitun sakon suorittamiseksi, vaan tätä apua ei kuulunut. Martikaisen sakkorahat tuomittiin ryöstön kautta ulosotettaviksi. Tämän johdosta kirjoituttivat heränneet anomuskirjeen keisarille, pyytäen häneltä tuota apua. Muistokirjassaan lausuu Niskanen mielipahansa siitä, että sanottu kirje, jonka "eräs suruton herrasmies" kirjoitti, myönsi Martikaisen "tietämättömyydestä erehtyneen". Anottu apu saatiin, mutta Iisalmen kirkossa kuulutettiin, että Hänen Majesteettinsa, joka tällä kertaa oli tahtonut Martikaiselle tuomitut sakot korvata, ei vastedes tämänkaltaisissa tapauksissa aio yhtä armollinen olla [Niskasen Muistokirja.].
Iisalmella ja Nilsiässä tapahtuneiden häiriöiden johdosta toimitti Porvoon hiippakunnan piispa J. Molander piispantarkastuksen näissä seurakunnissa helmikuussa 1823. Ensin saapui hän Iisalmelle. Kirkossa ei kukaan ilmoittanut mitään kannetta papistoa vastaan, vaikka piispa, tämmöisiä tilaisuuksia varten säädettyä ohjetta noudattaen, seurakunnalta kysyi, oliko sillä tässä suhteessa mitään muistutettavaa. Vasta toimituksen päätyttyä, antoi Niskanen piispalle valituskirjan sen sorron johdosta, jonka alaisiksi heränneet papiston toimesta olivat joutuneet. Sen alla oli seuraavat nimet: L. J. Niskanen, H. Martikainen, E. Tikkanen, P. Lustig, J. Kauppinen, A. Niskanen, H. Kauppi, A. Lappalainen, J. Lappalainen sekä J. Poikonen. Vähän oudolta tuntuu, ettei tätä valitusta julkisesti esitetty kirkossa. Näyttää kuin olisivat valittajat pelänneet suurta melua seurakunnan puolelta, jos kohta muutkin vaikuttimet saattoivat olla siihen syynä. Oli miten olikaan: kaikessa tapauksessa todistavat valituskirjan suorat sanat, etteivät heränneet ihmispelon tähden aikoneet keneltäkään mitään salata. Valittaen muilta seurakuntalaisilta kärsimäänsä sortoa ja kertoen etteivät saaneet heiltä rauhaa omissa kodeissaankaan, lausuivat he näet siinä peittelemättä sen vakuutuksen, että seurakunnan papit, rovasti Collan ja hänen apulaisensa Arhenius, olivat syypäät näihin kärsimisiin. Sekä julkisesti saarnoissaan että yksityisesti olivat he nim. heränneitä soimanneet ja heidän oppiansa vääräksi moittineet, siten yllyttäen surutonta kansaa tuohon vihaan ja vainoon. Lopuksi kertoo valituskirja heränneitä vastaan nostetusta käräjäjutusta sekä pyytää piispaa pitämään isällistä huolta siitä, että nämä vapaasti saisivat raamatun ja Lutherin opetuksen mukaan kristillisyyttänsä harjoittaa. Se päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämän asian johdosta kävimme viime kesänä Pietarissa piispa Cygnaeuksen puheilla, joka vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden heränneitten päästä hiuskarvaakaan putoa, ja sanoi meidän armollisen ja lempeän keisarimme harrastavan ihmisten heräämistä synnin unesta. Suurella rakkaudella hän puhui meille siitä kääntymisestä, kuin Jumalan tykö on, ja siitä uskosta, kuin meidän Herramme Jesuksen Kristuksen päälle on". — Silmäiltyään valituskirjaa, kutsui piispa allekirjoittajat pappilaan, luvaten siellä asiaa tutkia. Ensimmäiseen kysymykseen, miksi heränneet valituksillaan eivät olleet kääntyneet hänen, hiippakunnan piispan puoleen, vaan matkustaneet Pietariin, vastasi Niskanen heidän toivoneen siten pääsevänsä vapaiksi käräjissä tuomittujen sakkojen suorittamisesta. Jos tämä vastaus ehkä oli vähän luikerteleva, oli seuraava sitä suorempi. Kun nim. piispa tiedusteli syytä siihen, etteivät heränneet autuudenasiassa kysyneet neuvoa rovastiltaan, lausui Niskanen: "Tämä rovasti ei taida mitään niistä asioista puhua enemmän kuin muutkaan suruttomat". "Enkö minä" tiuskasi Collan "ole sinulle saarnannut autuuden oppia, junkkari". "Ette koskaan" vastasi Niskanen "raamatun jälkeen ole puhunut parannuksesta ja kääntymisestä". — Piispan kehotuksesta selvitti Niskanen tämän jälkeen heränneitten opin sekä kertoi, että hänelle vasta Paavo Ruotsalaisen opetuksen kautta, oli kirkastunut raamatun todistus uskon vanhurskaudesta sekä että hän siten oli saanut voimaa synnin saastaisuutta vastustamaan. Molanderin häneltä kysyttyä syytä heränneitten seuroihin kokoontumiseen ja toistensa luona käymiseen, huomautti Niskanen sitä suurta siunausta, joka heillä keskinäisestä kanssakäymisestä oli.
Jonkunlaisen tilapäisen sovinnon näkyy Molander saaneen aikaan Collanin ja heränneitten välillä. Ainakin luopui ensinmainittu aikeestaan lykätä asia maallisen oikeuden tutkittavaksi. Hän pidätti itselleen vain oikeuden saada kirjallisesti vastata häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Kun tämä selitys sitten valmistui — se on päivätty huhtikuun 18 p:nä 1823 — ilmaisi se kuitenkin mitä selvimmällä tavalla, ettei piispantarkastus vähimmässäkään määrässä ollut hänen mielipiteitään muuttanut. Myöntämättä heränneitten vaikuttaneen mitään hyvää, syyttää hän yksinomaan heitä kaikista Iisalmella syntyneistä häiriöistä. Kaikki, jotka eivät usko "heidän luultuja ilmoituksiaan ja näkyjään" todeksi, ovat muka sorrettuja ja ylönkatsottuja. Väittäen perusteettomiksi heränneitten vakuutukset heidän lainkuuliaisuudestaan, syyttää hän heitä korkean esivallan asetusten rikkomisesta, he kun "lempeistä varoituksista huolimatta" lukemattomia kertoja suurissa joukoissa ovat kokoontuneet muista pitäjistäkin saapuneiden kanssa luvattomia seuroja pitämään. Etenkin Ruotsalaista vastaan purkaa Collan vihaansa. Räikeillä väreillä kuvaa hän hänen laiskuuttaan, huolimattomuuttaan, petollisuuttaan, voitonpyyntöään, etsien näistä vaikuttimista selitystä hänen esiintymiseensä "hengellisenä uskonpuhdistajana". Myöskin Niskanen ja Poikonen, joiden saarnamatkoista kirjoitus niinikään puhuu, saavat osansa Collanin mielenpurkauksista. Ainoastaan Lustigille hän antaa jonkunlaisen tunnustuksen, arvellen hänen joutuneen heränneitten epäsuosioon siitä syystä, ettei hän voinut hyväksyä heidän seuroissa tapahtuneita pyörtymisiä, erinomaisia ilmestyksiä, näkyjä y.m. häiritseviä kohtauksia. Kuvaava on etenkin seuraava kohta tässä kirjoituksessa: "Vaikka he muinaisajan farisealaisten tavoin välttävät muutamia julkisia paheita, suosivat he sensijaan toisia, jotka yhtä vähän kuin edellisetkään sopivat yhteen tosi kristillisyyden kanssa. Tottelemattomuutta vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan, eripuraisuutta naapurien ja aviopuolisojen välillä, auttamattomuutta hätääkärsiviä kohtaan, jos nim. nämä ovat toista uskoa, ylpeyttä, kostonhimoa, vihaa ja katkeruutta, hävytöntä sanojensa ja tekojensa kieltämistä y.m. tavataan usein. Väärin sovittaen pyhän raamatun sanoja enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, asettuvat nuo muka heränneet röyhkeästi esivallan käskyjä vastaan, koska itse luulevat asian paremmin ymmärtävänsä eivätkä pidä itseään velvollisina tottelemaan inhimillisiä käskyjä ja määräyksiä semmoisissa asioissa, jotka ovat jonkunmoisessa yhteydessä uskonnon kanssa. — — — Ruumiillisessa niinkuin taloudellisessakin suhteessa tuottaa tämä eksynyt jumalisuus haitallisia seurauksia. Synkkämielisyydellään ja surullisella mielentilallaan sekä kieltäytymällä viattomimmastakin ilosta ja huvituksesta on moni etenkin heikompaan sukupuoleen kuuluva ainaiseksi ajaksi pilannut terveytensä. Useat ennen kukoistavat vainiot ja tytöt ovat niinsanotun kääntymisensä jälkeen ulkomuodoltaan aivan muuttuneet. Entinen eloisuus ja nuortea ihonväri on kadonnut. Kalpea iho, vääristyneet kasvoinpiirteet, toiselle puolelle painunut pää, kaamea nurjamielisyys tahi myöskin alakuloisuus, kaikki ilmaisee ruumiillista kärsimystä, sielun tilan kanssa sopusoinnussa olevaa. Luonnollista on, että alituiset matkat etenkin etäisiin seutuihin noilta lahkolaisilta kysyvät monta päivää, joita olisivat voineet käyttää tarpeelliseen työhön, sekä että he siten usein laiminlyövät tehtävänsä". Lopuksi sanoo Collan olevansa sitä mieltä, että itserakkautta, eksytystä ja ennakkoluuloja vastaan käytetyt pakkokeinot ovat yhtä voimattomat kuin vakuutuksen aseet tätä haaveilevaa lahkolaisuutta vastaan, joka kyllä oman onnensa varaan jätettynä ennenpitkää on kukistuva sen löysän perustuksen kanssa, jolla se seisoo. Tämä kuitenkaan ei estä häntä lausumasta sitä toivomusta, että raja on pantava "lahkon kasvavalle ylimielisyydelle ja sen väkivaltaiselle, jos kohta hyväntahtoiselle käännyttämisinnolle", jotta se ei estäisi papiston toimia "valistuneen ja oikean kristillisyyden levittämiseksi eikä turmelisi sitä suhdetta, jossa rehellisten opettajien tulee olla sanankuulijoihinsa" [Akiander VI, 161-167.].
Collania pidettiin "valistuneena ja taitavana seurakunnanopettajana". [Akianderin arvostelu VI, 153.] Hänen sanansa painoivat vaa'assa paljon. Hän edusti tuota vanhaa, puhdasoppisuuden tarkkaan järjestämää kirkkojumalisuutta, jonka hallitsemana Suomen kansa niin kauan isien tavoin nöyrästi, omantakeista uskonnollista vakuutusta ilmaisematta, oli noudattanut papiston opetuksia ja ohjeita, näiden perusteita tiedustelematta. Uusi aika oli koittanut. Uskonnon objektiiviset totuudet eivät enää riitä yksin tyydyttämään kansan tarvetta; subjektiivinenkin uskonelämä tunkeutuu esille, pyytäen luoda itselleen vastaavia muotoja. Persoonallinen, oman vakuutuksen kautta saavutettu itsetietoinen usko on sitä vaatimassa, ja vaatimusta tukevat särjettyjen sydänten huokaukset. Erehdyksien ja kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin liikkuu tuossa vaatimuksessa Jumalan voima, jolle ei mikään mahti voi esteitä rakentaa. Mutta sitä eivät kirkon johtavat henkilöt ymmärtäneet. He pelkäsivät tuon uuden uskonnollisen elämän ilmauksia, pitäen niitä sekä valtiolle että kirkolle vaarallisina. Jo Iisalmella käydessään oli piispa Molanderin täytynyt kokea, että herännäisyysliike oli enemmän levinnyt ja paljon voimallisempi kuin hän oli voinut aavistaakaan, ja Nilsiään tultuaan näki hän sen vielä selvemmin. Täällä kannatti liikettä seurakunnan kirkkoherrakin. Tämä mies — hänen nimensä oli Antti Juhana Brofeldt — oli ollut armovuodensaarnaajana Iisalmella v. 1796, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] ja siis omin silmin nähnyt Savon herännäisyyden ensimmäisiä ilmauksia. Epäilemättä olivat ne häneen jotakin vaikuttaneet. Kun Aleksanteri I v. 1819 kävi Iisalmella, pyysivät Nilsiäläiset saada Brofeldtin, joka siihen aikaan oli kappalaisena Nilsiässä, Iisalmesta seuraavana vuonna eri kirkkoherrakunnaksi erotettavan seurakuntansa kirkkoherraksi. Keisari suostui pyyntöön, ja Brofeldt astui uuteen virkaansa v. 1819 taipumatta noudattamaan tuomiokapitulin määräystä, että hänen sitä ennen tulisi suorittaa laissa säädetty tutkinto [Kertonut (1900) rovasti H. G. Th. Brofeldt.]. Tehokkaampaa osaa heränneitten kanssakäymiseen ja seuraelämään hän ei näy ottaneen, vaan että hän oli heille ystävällinen, tuli selvästi näkyviin muun ohessa myöskin kysymyksessä olevassa piispantarkastuksessa. Nilsiänkin heränneet antoivat piispalle valituskirjan, jossa he, vedoten Aleksanteri I:sen Suomen kansalle antamaan lupaukseen saada Lutherin opin mukaan Jumalaa palvella, pyysivät piispalta suojelusta maailman sortoa ja kappalaistaan A. J. Sireliusta vastaan. Viimemainittu olikin heitä röyhkeästi kohdellut ja sekä saarnoillaan että yksityisillä puheillaan yllyttänyt seurakuntaa vihaan ja kiihottanut sitä heitä vainoomaan. Kirkkoherraansa vastaan sitävastoin ei ollut heränneillä mitään muistutettavaa. "Me olemme luvanneet" lausuivat valittajat, joista Paavo Ruotsalainen oli yksi, "ennen antaa henkemme, jos Herran tahto niin olisi, kuin luopua elävästä uskosta, jonka Herra on meidän seassamme sanansa kautta vaikuttanut" [Akiander VI, 106 — 108.]. Molander sai kyllä valittajat luopumaan kanteesta, mutta ettei rauha sillä ollut saavutettu, sen hän kyllä ymmärsi.
Entistä painavampana esiintyi johtavain henkilöiden ratkaistavaksi kysymys, tulisiko maassa yhä leviävää herännäisyysliikettä suvaita vai vastustaa. Kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Vallanpitäjät valitsivat viimemainitun noista kahdesta.
Erkki ja Juho Tikkaselle, jotka turhaan olivat vedonneet hovioikeuteen, kihlakunnanoikeudessa tuomitut sakot kyllä heränneitten kirjallisesti tekemän alamaisen anomuksen mukaan maksettiin keisarin käsikassasta [Niskanen, Muistokirja.], vaan alkoipa myöskin Pietarista ennenpitkää muutakin kuulua. Piispa Molander, joka ministerivaltiosihteeri Rehbinderille oli ilmoittanut tarkastusmatkansa tulokset, sai viimemainitulta elokuun 2 p:nä päivätyn kirjoituksen herännäisyyden ehkäisemiseksi ryhdyttävistä toimenpiteistä. Hän ilmoittaa H. K. Majesteettinsa "pitävän huolestuttavana, että hänen alamaisensa (edellä mainituilla seuduilla) olivat pitäneet uskonharjoituksia, jotka, eroten muun seurakunnan jumalanpalveluksesta ja ollen kovin poikkeavaiset siitä, tuottivat semmoisen eripuraisuuden vallitsevassa kirkossa, että oli syytä pelätä siitä syntyvän häiriöitä yhteiskunnassakin". Pakkokeinoihin ryhtymään ei asianomaisia vaadita, mutta heitä kehotetaan niin toimimaan, että tuo haitalliseksi huomattu eriseuraisuus poistuisi seurakunnista, heränneitten seuranpidot ja muut tavallisesta järjestyksestä poikkeavat menot lakkaisivat, jotta H. Majesteettinsa ei tarvitsisi ryhtyä ankarampiin keinoihin noita eksyneitä vastaan [Akiander VII, 128-131.]. — Tätä vaikeaa kysymystä pohtimaan sekä ehdottamaan semmoisia toimenpiteitä, joiden kautta herännäisyys paraiten saataisiin ehkäistyksi, kokoontui Turkuun 1824 keisarin asettama komitea, johon kuuluivat arkkipiispa Tengström ja piispa Molander sekä tuomiorovastit G. Gadolin ja M. Alopaeus. Toukok. 28 p:nä s.v. antamassaan lausunnossa kannatti komitea pääasiassa yllämainitussa ministerivaltiosihteerin kirjeessä lausuttua mielipidettä, arvellen että eriseuraisia ainoastaan siinä tapauksessa lain ankaruudella olisi kohdeltava, että nämä, ystävällisistä neuvoista ja opetuksista huolimatta, jatkuvalla uppiniskaisuudella häiritsisivät valtion ja kirkon rauhaa [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo 1825.]. Mutta miten suvaitsevalta tämä ehdotus kuuluukin, on selvästi sen tarkoituksena herännäisyyden perinpohjainen kukistaminen.
Collanin tuomiokapitulille lausumat toivomukset olivat toteutuneet. Hän oli täydellisesti turvattu. Vielä samana vuonna kutsuttiin hän kirkkokäsikirjan komitean jäseneksi sekä nimitettiin 1826 jumaluusopin tohtoriksi. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] Mutta heränneitten sydämmistä pusertui haikea huokaus, kun viimeinen maallinen turva heiltä noin äkkiarvaamatta otettiin pois. Miten vapaa kiihkosta ja hurmahengellisyyden eksyvästä innosta herännäisyysliike oli, näkyy muun ohessa eräästä Paavo Ruotsalaisen näiden toimenpiteiden johdosta ystävälleen Matti Härköselle, joka siihen aikaan oli huomattavin Pielisjärven heränneitten johtajista, kirjoittamasta kirjeestä. Hän näet lausuu siinä: "Nyt alkaa aika niin vaarallinen olla, etteivät nyt saa enää kokouksia pitää, sillä keisari on tehnyt kovan päätöksen, että joka nyt vaan kokouksia pitää, se pitää vietämän Sipiriaan vankeuteen. Nyt on salainen käsky joka pitäjän kirkkoherralla ja nimismiehellä koko Suomenmaassa antaa ilmi ne, jotka kokouksia pitävät. Sentähden, hyvä ystävä, lakkaa kokouksia pitämästä ja julkisesti muualla matkustamasta; äläkä yhtään hämmästy tästä kiellosta, vaan rohkase itseäs ja koettele, onko uskosi elävä. Jos uskosi on pelvolla ja epäilyksellä täytetty, niin pyri likeisempään yhdistykseen Kristuksen kanssa, jonka luo löydät tien Jumalan sanasta. Älä tästä asiasta anna tietoa yksinkertaisille ja huikenteleville heränneille; vaan kiellä heitä hiljaisuudessa niin paljon halajamasta kokousten pitoa. Älä sitä pelkää, että Jumalan neuvot ja armonvetämiset tämän kautta tulevat estetyiksi. Herra voi auttaa itsekutakin yksinäisyydessäkin; sillä nyt on kuitenkin vielä monta luvallista tilaa, niinkuin kirkkomatkoilla ja markkinapaikoissa. Siihen asti kuin näemme, mikä tätä seuraa, täytyy meidän tällä ajalla olla hiljaa eikä Pietarin tavoin hengellisen röyhkeyden luuloissa syöksyä kiusaukseen. Jos Herra itse sallii vainon tulla, niin emme voi sitä välttää mitenkään." [Akiander VI, 95-96]