VIII.
Henrik Renqvist 1817-1826.
Sydämmensä palavan halun innostuttamana oli Renqvist kesällä 1817 saapunut Liperiin, siellä ryhtyäksensä Herran viinimäen työhön. Lujempaa päätöstä panna kaikki voimansa alttiiksi Jumalan valtakunnan palveluksessa ei kukaan Suomen pappi paimenvirkaansa astuessaan ole tehnyt, eikä kukaan ole tälle lupaukselle uskollisempi ollut. Jos missään, tarvittiin Liperin seurakunnassa uuttera, totuuden hengen koulussa kasvatettu paimen. Kuinka masentavalta mahtoikaan kaikki täällä, verrattuna Turkuun ja sen ympäristöön, Renqvististä näyttää. Mitä raainta jumalattomuutta näki hän kaikkialla — elävää kristillisyyttä ei missään. Jos seurakunnassa olikin lukutaitoisia, oli paljon semmoisiakin, jotka eivät tietäneet mitään maailman Luojasta eivätkä Vapahtajaa niineltäkään tunteneet. Koko pitäjässä ei löytynyt kuin 7 raamattua, monella perhekunnalla ei ollut virsikirjaa, puhumattakaan muista uskonnollisista kirjoista. Taikausko, juoppous, siveettömyys y.m. paheet olivat aivan yleisiä, ja yleinen mielipide miltei kannatti niiden harjoittamista [Renqvistin Vaasan hovioikeudelle antaman valituksen mukaan.]. Kuinka mahdottomalta näiden paheiden poistaminen näyttikin ja miten vaikealta niin muokkaamattoman maan viljeleminen Herran pelloksi: Renqvist ryhtyi heti työhön. Ei hän epäillyt, vaikka hänen täytyi aivan yksin tuohon erämaahan lähteä, sillä hän tiesi, että Herra oli hänen kanssansa.
Kehottavaa on katsella Renqvistiä, hänen alkaessaan taisteluaan pimeyden valtaa vastaan. Siinä on intoa, rohkeutta, tarmoa, lujaa luottamusta totuuden voittoon. Kaikki voimansa tahtoo hän pyhittää Herran palvelukseen. Tätä leimaa kantaa Renqvistin työ kaikkialla. Mutta siinä näkyy muutakin. Hänen luottamustaan totuuden omaan sisälliseen voimaan häiritsee monesti levoton puuhaaminen ja ulkonaisiin toimiin turvaaminen. Monta kovaa kohtaloa olisi hän voinut välttää, jollei hän tuohon olisi eksynyt. Suurta on saada kärsiä Herran tähden, ja tätä suuruutta on Renqvistin elämässä paljon, mutta moni itsepäinen teko, moni pikkumaiseen ahdasmielisyyteen perustuva lausunto ja nuo hänen ulkomuodoissa usein riippuvat, orjalliseen pyhityksen harjoitukseen vaativat neuvonsa ja puheensa johtavat hänet monesti rettelöihin ja riitoihin, mitkä eivät sovi tosi suuruuden kanssa yhteen. Eikä siinä kyllin, että tämä vaikeutti hänen työtään maailmaan nähden: se pystytti hänen johtamansa ja muun herännäisyysliikkeen välille aidan, jota ei millään keinoin saatu maahan jaotetuksi.
Jo ennenkuin mitään herätystä Liperissä oli syntynyt, alkoi Renqvist pitää polvirukouksia joka paikassa mihin vain saapui, kehottaen seurakuntalaisiaan tällä tavoin kotihartautta harjoittamaan. Kun hän kutsuttiin sairaan tykö ja muutamia harvojakin oli saapuvilla, ryhtyi hän näille heti selittämään katkismusta ja autuudenoppia terottamaan. Ahkeraan hän tämän ohessa pitäjässä levitti raamatuita, aapis- ja virsikirjoja sekä muita hartauskirjoja. Vanhempia kehotti hän opettamaan lapsiaan lukemaan, lukutaitoisia ohjaamaan niitä omaisiaan ja tuttaviaan, jotka eivät osanneet lukea, kirjanlukuun ja heitä tuossa työssä auttamaan. Joka lauantai-illaksi kutsui hän sanankuulijoitaan kotiinsa Jumalan sanaa viljelemään ja rukoilemaan. Vaatimalla vaati hän ihmisiä parannusta tekemään; sekä lempeydellä että pakkokeinoilla koetti hän heitä siihen taivuttaa. Entiset kelvottomat tarkastusmiehet, joiden tuli valvoa siveyttä seurakunnassa, erotti hän, kirkkoherraltaan lupaa kysymättä, virasta ja asetti uusia heidän sijaansa, vaatien näitä ilmoittamaan kaikki rikokselliset ja tottelemattomat etenkin sitä varten, ettei julkisia syntisiä laskettaisi Herran ehtoolliselle. Jokaisen, jolla vain ei ollut täysin pätevää syytä poissaoloon, täytyi sunnuntaina kirkkoon saapua, ja joka jumalanpalveluksen aikana seisoskeli kirkonmäellä oli — sitä vaati Renqvist jyrkästi — lain mukaan rangaistava jalkapuulla.
Mitään vastausta saamatta kaikuivat alussa Renqvistin herätyshuudot Liperin erämaassa. Mutta hän taisteli, rukoili ja teki työtä, toivoen siihen Herraan, jonka palvelukseen hän oli kaikki voimansa uhrannut. Ennenkuin vuosi 1817 oli kulunut umpeen, oli hänellä jo muutamia ystäviä, jotka vilpittömässä parannuksessa ja uskossa tahtoivat hänen kanssaan vaeltaa elämän kapealla tiellä. Seuraavana vuonna kasvoi näiden luku pariin kymmeneen, ja v. 1819 levisi herätys yli koko seurakunnan, vaatien syrjäisimmissäkin kylissä ihmisiä kysymään: "Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?" Ei tarvinnut kenenkään tuota turhaan kysyä, sillä Renqvist oli aina valmis vastaamaan ja neuvomaan. Etenkin lauvantaina, jolloin kansaa etäämmällä olevista kylistä saapui kirkolle, kävi hänen luonansa paljon heränneitä. Renqvist oli vihdoinkin löytänyt mitä hän halaten oli etsinyt: nälkäisen kuulijakunnan. Ollen itse kansan lapsia, ymmärsi hän asettua neuvottaviensa kannalle. Vastenmielisimmätkään eivät pystyneet häntä syyttämään itsekkäistä vaikuttimista; jokaisen täytyi myöntää, että hän "ei omaansa etsinyt." Oudolta ja tukalalta tuntui kyllä monesta se uusi elämä, johon hän kansaa vaatimalla vaati, mutta omatunto todisti hänen olevan oikeassa ja esti arkatuntoisia vastarintaa tekemästä. Kauniina todistuksena Liperin ensimmäisistä heränneistä on jälkimaailmalle säilynyt muun ohessa se, että he rakkaan opettajansa neuvon mukaan luopuivat väkijuomien käytännöstä. Jyrkkänä kieltona ei Renqvist kyllä vielä siihen aikaan tätä neuvoaan esittänyt, hän vain lausui: "Paras on kerrassaan luopua viinan käytännöstä, koskei sitä kuitenkaan kohtuudella nautita," [Kertonut (1896) talonvanhus Kaarle Lappalainen, jonka isä Juhana oli Renqvistin ensimmäisiä ystäviä Liperissä.] mutta mielellään asettuivat hänen ystävänsä raittiusaatteen palvelukseen, ollen siis ensimmäiset maassamme, jotka noudattivat tämän aatteen ensimmäisen tienraivaajan kehotusta.
Vaikka Renqvistin toiminta tarkoitti kaikkia ihmisiä, vaikka tuskin jumalattominkaan saattoi tulla hänen läheisyyteensä saamatta häneltä kysymyksiä sielunsa tilasta sekä kehotuksia kääntymään synnin ja saatanan palveluksesta Herran tykö, muodostivat hänen käsityksensä mukaan ainoastaan heränneet seurakunnan tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Tätä katsantotapaa, joka on omituista herännäisyydelle ylimalkaan, tukivat kirjeillään Renqvistin ulkomailla asuvat ystävät, etenkin Vaetterdahl Tukholmassa. Mutta kirkon halveksimiseen tuo ei koskaan johtanut eikä siitä erikseen pyrkimistä saanut aikaan. Ei kukaan ole Suomen lutherilaiselle kirkolle ollut uskollisempi kuin Henrik Renqvist. Vaikka hän oli kasvatettu herrnhutismin koulussa ja vaikka esimiehensä häntä kohtelivat mitä ankarimmalla tavalla, ei hän koskaan ajatellut eriseuran perustamista eikä kirkosta luopumista. Hänen käsityksensä mukaan ovat heränneet, jotka muodostavat pienen seurakunnan kirkossa, kutsutut omassa keskuudessaan elävässä hengessä toteuttamaan seurakunta-aatetta ja siten elähyttäen ulospäinkin vaikuttamaan. Niinpä hän kirjoituksessaan "Neuvoja heränneille", jonka hän Liperissä ollessaan käsikirjoituksena levitti ystävilleen ja jossa hän lyhyesti käsittelee Jumalan kymmenen käskyn vaatimuksia, muun ohessa lausuu: "Jotka näitä syntejä ja muita välttävät, niitten sallitaan kantaa heränneen nimeä ja käydä Herran pyhällä ehtoollisella niin usein, kuin he omantuntonsa lohdutukseksi halajavat. Mutta niitä, jotka toisin tekevät, pidetään pakanoina ja publikaanina. Ja sentähden asetetaan kyläkuntiin päällys- eli katsannusmiehiä. Jos joku näkee virheen ja vilpin toisessa, tulee hänen häntä kahden kesken nuhdella, jonka jälkeen asia ilmoitetaan katsannusmiehelle, jonka tulee viallista nuhdella. Jos ei tämä auta, ilmoitettakoon asia koko heränneitten joukolle, jonka läsnäollessa syyllinen on nuhdeltava. Ellei sekään auta, on hän erotettava seurakunnasta. Math. 18."
Etteivät tämmöiset neuvot ja toimet olleet suruttomalle papistolle ja kääntymättömille sanankuulijoille mieliksi, on selvä. Jota enemmän Renqvistin ystävien luku karttui, sitä yleisemmäksi ja kiivaammaksi kasvoi myöskin vastustajain viha. Huomattavin viimemainituista oli seurakunnan kirkkoherra N. J. Perander. Epäilemättä olisi Renqvist ainakin osaksi voinut välttää niitä ikävyyksiä ja kärsimyksiä, joihin hän tämän miehen toimesta joutui, jos hän ei itsekin maltittomuudellaan ja itsepäisyydellään olisi antanut niihin aihetta. Puhumattakaan siitä että hän menetteli laittomasti erottamalla toimestaan kyläkuntiin asetetut tarkastusmiehet, loukkasi hän esimiestään monesti kiivaalla esiintymisellään. Hän kirjoitti hänelle kirjeitä, joissa hän ankarin sanoin soimasi häntä leväperäisyydestä ja velvollisuuksien laiminlyömisestä, uhaten tästä syyttää häntä tuomiokapitulissa, ellei muutosta tulisi. Perander, joka vanhan tavan mukaan hoiti seurakuntaansa eikä pitänyt sitä muita huonompana, ei kauan voinut kärsiä Renqvistin esiintymistä. Kun tämän lisäksi seurakunnan säätyhenkilöt, joita tuo ankara, uutta, ennen kuulumatonta järjestystä tavoitteleva pappi ei saarnoissaankaan ollut säästänyt, kehottivat kirkkoherraa ryhtymään toimenpiteisiin häntä vastaan, ei tarvinnut heidän sitä turhaan tehdä. Sitäpaitsi tiesi Perander saavansa tehokasta kannatusta seurakunnan enemmistöltä, monessa talossa ja perhekunnassa kun oli saatu kokea yhä leviävän herätyksen suruttomalle maailmalle aina ikäviä seurauksia. Hän päätti ilmoittaa asiasta tuomiokapitulille. Valituskirjassaan, joka on päivätty lokakuun 20 p:nä 1820, valittaa hän apulaisensa "liiallisia katumus- ja hartausharjoituksia myöhään illoilla ja öisin", "hänen mieletöntä uutteruuttaan, joka saarnatuolissakin oli puhjennut mitä sopimattomimpiin sanoihin". Tämän ohessa syytti Perander apulaistaan aiheettomasta ja laittomasta sekaantumisesta kirkkoherran virkatoimiin sekä loukkaavasta esiintymisestä esimiestään kohtaan. Todistuksena seurasi valitusta Renqvistin hänelle kirjoittamat loukkaavat kirjeet. Pyytäen tuon vastenmielisen apulaisen siirtämistä toiseen paikkakuntaan, jättää Perander asianomaisten ratkaistavaksi, minkä rangaistuksen Renqvist esimiestään kohtaan osoittamastaan ynseydestä tulisi saada. Tämän kirjeen johdosta määräsi tuomiokapituli Yli-Karjalan lääninrovastin, Kaavin kirkkoherran S. Kiljanderin pitämään tarkastusta Liperissä. Se toimitettiin maalisk. 3-5 p:nä 1821. Uudistettuaan tässä tilaisuudessa Renqvistiä vastaan tekemänsä syytökset sekä, väittäen hänen herkkäuskoisissa vaikuttaneen kiihkoa ja epäjärjestystä, josta tulevaisuudessa voisi syntyä vaarallisia seurauksia, ehdotti Perander syytetyn siirtämistä "johonkin etäisempään seurakuntaan". Niinikään tahtoi hän pöytäkirjaan merkittäväksi että Renqvist aivan omavaltaisesti oli joka kyläkuntaan asettanut viisi tarkastusmiestä, vaikka semmoisia jo ennestään löytyi ainakin yksi joka piirissä. Yhtä mielivaltaisesti oli Renqvist Peranderin tekemän muistutuksen mukaan kyliin asettanut lukutaitoisia miehiä sekä saarnatuolista käskenyt kaikkia yli 15 vuoden vanhoja henkilöitä, jotka eivät osanneet lukea, saapumaan heidän luo sisäluvussa opetettaviksi. Tämän Renqvistin toimenpiteen sanoi tarkastaja hyväksyvänsä kuitenkin sillä huomautuksella, että asian järjestäminen riippuisi seurakunnan kirkkoherrasta. Miten tarkkaan Perander koetti muistaa apulaisensa rikoksia, osoittaa sekin, että hän todisti väitteensä tämän sopimattomasta saarnatavasta ilmoittamalla hänen muun ohessa saarnatuolista lausuneen, ettei uskottomilla ole kirpunkaan vertaa uskoa, sekä kysyneen eräältä kesken saarnaa kirkosta poistuvalta, riensikö tämä nyt jo kadotukseen. Niinikään oli Renqvist saarnoissaan usein lausunut, että saatana asuu jumalattomien sydämmissä sekä että Vapahtaja ei etsinyt herrojen ystävyyttä eikä heidän huvituksiaan. Etenkin viimemainittua lausetta piti Perander hyvin loukkaavana, arvellen sen talonpojissa vaikuttavan säätyläisluokan halveksimista. Ja näillä esimerkeillä — muita rovasti ei voinut esiintuoda — oli muka Renqvistin sopimaton saarnatapa todistettu!
Peranderia kannattaen, esiintyi tarkastuksessa paitsi muita etenkin toimeliaana myöskin pitäjän nimismies I. Stenius. Hän huomautti Renqvistin asettamien tarkastusmiesten aikaansaamista häiriöistä, väitti ettei hän kirkkoherran sairaana ollessa ollut pitänyt huolta esivallan kuulutusten julkaisemisesta kirkossa, vaan sensijaan saarnatuolista oli lukenut kirkkolakia. Ei hän myöskään unohtanut huomauttaa tarkastajaa siitä, että Renqvist oli kieltänyt Herran ehtoollista henkilöiltä, jotka olivat oikeutetut sitä nauttimaan. Tällä tavoin oli hän esim. kohdellut erästä talonisäntää sillä perustuksella, että tämä oli riitainen vaimollensa, vaikka kirkkoherra todisti, ettei tuossa väitteessä ollut ensinkään perää. Samaa virkavirhettä todistamaan antoi talollinen Tuhkanen esille kihlakunnanoikeuden pöytäkirjan, josta kävi selville, että hän oli vetänyt Renqvistin oikeuteen, koska tämä oli käskenyt hänen poistumaan ehtoollispöydästä.
Tämmöiset olivat Renqvistiä vastaan tehdyt syytökset. Ne osoittavat selvästi, millä kannalla hänen vastustajansa, millä hän itse oli kristinuskon pyhimpien totuuksien suhteen. Edelliset edustavat katoavan ajan kuollutta, maailmanmukaista kristillisyyttä, joka turvautuu vanhoihin kaavoihin, pitäen kaikkea, mikä vain tavalla tahi toisella niistä poikkeaa, hurmahenkisyytenä, hulluutena; Renqvist sitä vastoin puhuu ja toimii sen hengen elähyttämänä, jonka herättävä ja uudistava vaikutus on luomassa uutta aikaa Suomen Siionissa. Myöntäen ylimalkaan oikeiksi kertomukset niistä tapahtumista, joita syyttäjänsä olivat esiintuoneet, puolusti Renqvist esiintymistään seurakunnan pappina omaantuntoonsa ja Jumalan sanaan vetoamalla. Niinpä oli hän esim. kieltäynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille, koska näiden jumalaton elämä selvään osoitti, etteivät he voineet siunaukseksi nauttia tätä pyhää ateriaa. Muuten on Kiljanderin toimittaman tarkastuksen pöytäkirja etenkin Renqvistin puolustukseen nähden hyvin lyhyt. Yksi kohta vain on siinä vielä huomattava. Se ei puhu Renqvistin eduksi. Hän näet tahtoi pöytäkirjaan merkittäväksi, että kirkkoherra oli huonosti virkaansa hoitanut, laiminlyönyt kirkkokuria, laskenut Herran ehtoolliselle nuorukaisia, jotka eivät tietäneet paljon mitään kristinuskon päätotuuksistakaan, sekä että hän saarnoissaan ei tehnyt minkäänlaista erotusta jumalattomien ja hurskasten välillä. Ei esiinny Renqvist sen kautta paremmassa valossa, että tarkastaja muutamien hänen esiintuomiensa syytösten johdosta huomautti Peranderia noudattamaan kirkkolain määräyksiä. Hyvin kiire oli hänellä niinikään toimittamaan tuomiokapituliin puolustuskirjoitus niiden syytösten johdosta, joita häntä vastaan oli tehty. Kaksi talonpoikaa Liperistä, J. Mustoinen ja J. Ruunukainen, lähti viemään sitä perille, jo toukokuun 11 p:nä jätettiin se tuomiokapituliin [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].
Renqvist sanoo tämän kirjoituksen aiheutuneen siitä, ettei hän rovasti Kiljanderin Liperissä pitämässä tarkastuksessa ollut saanut tilaisuutta itseään puolustamaan. Oudolta tuntuu tämäkin väite, sillä ei ainakaan tarkastuspöytäkirja oikeuta ketään syyttämään Kiljanderia puolueellisuudesta. Vaikea oli kyllä Renqvistin asema. Hän oli köyhä mies ja hänellä oli täysi syy pelätä, että hänen vihamiehensä tekisivät voitavansa, valmistaaksensa hänelle tuntuvaa kostoa. Vaan jos tämä selittääkin tuota hänen hätäilevää puuhaamistaan ja huolellista itsensäpuolustamista, jonka silmämääränä tämän ohessa selvään on vastustajien vikojen esiintuominen, ei riitä se todistamaan hänen esiintymistään suuren miehen käytökseksi. Mutta tässä heikkoudessa toimii kuitenkin Herra, ja hänen kunniansa se on, ettei Renqvist, miten suuriin ahdinkoihin ja kärsimyksiin hän sitten taistelussaan joutuikin, milloinkaan luopunut vakuutuksestaan eikä sen totuuden puolustamisesta, jolle hän oli elämänsä pyhittänyt.
Yhtä väsymättömällä innolla kuin ennen jatkoi Renqvist työtään Liperissä. Rovastintarkastukset ja käräjäjutut eivät olleet vähentäneet heräjävän kansan luottamusta häneen, vaan päinvastoin sitä lisänneet. Ennenpitkää kasvoi heränneitten luku niin suureksi, ettei Renqvist enää voinut seuroja kodissaan pitää. Siitä syystä kehotti hän ystäviään lähelle kirkkoa rakentamaan seuratuvan, missä hän lauvantai- ja sunnuntai-iltoina saisi heidän kanssaan sanaa viljellä, veisata ja rukoilla. Semmoinen rakennus saatiin valmiiksi kevättalvella 1822. Likeltä ja kaukaa tulvasi sinne kansaa kuulemaan tuota elävähenkistä opettajaa, joka niin rohkeasti totuutta julisti. Vaikka seurahuone oli 9 metriä pitkä, oli se lauvantai- ja sunnuntai-iltoina tungokseen asti täynnä. Liperin Kalliosta — tällä nimellä oli paikka tunnettu naapuripitäjissäkin — ja siellä pidetyistä hartauskokouksista puhuttiin kaikkialla näillä seuduin. Polvijärven ja Kuusjärven erämaista, joissa ei siihen aikaan vielä ollut kirkkoa, tuli tänne ihmisiä ottamaan osaa hartausseuroihin. Nämä kaukaiset vieraat viipyivät kirkkomatkoillaan Liperissä usein monta päivää, joskus viikkojakin, tuoden kotia palatessaan mukanaan monta kallista opetusta sukulaisilleen ja tuttavilleen [Kert. (1896) Liperin vaivaishoitolainen Niilo Varis, Maria Järveläinen Kuusjärvellä sekä talollinen Kaarle Lappalainen Liperissä; Ad. Neovius, Suomen Evankelis-Lutherilaisen Kirkon Matrikkeli.].
Perander ei voinut toimetonna tätä katsella. Hän ilmoitti tuomiokapitulille seurahuoneen synnystä [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.], huomauttaen Renqvistin siinä pitämien hartausseurojen tuottamista häiriöistä, selvään viitaten muun ohessa siihenkin, että näissä tilaisuuksissa kertomusten mukaan olisi harjoitettu siveettömyyttäkin. Tämä kirjoitus esitettiin tuomiokapitulissa heinäkuun 3 p:nä 1822. Sitä ennen oli Renqvist, joka samana vuonna, Liperin kappalaisen kuoltua, oli määrätty toistaiseksi hoitamaan tätä virkaa, [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] saanut kutsumuksen saapua Porvooseen niiden syytösten johdosta tutkittavaksi, joita hän oli tehnyt Peranderia vastaan. Kuulustelu pidettiin elokuun 14 p:nä 1822. Tunnustaen kirjoittaneensa kirkkoherralleen muutamia tämän laiminlyömiä virkatehtäviä koskevia kirjeitä, ei Renqvist voinut myöntää tuossa väärin menetelleensä eikä siinäkään, että hän tuomiokapitulissa oli esimiestään syyttänyt, koska tämä ei ollut ottanut hänen veljellisessä rakkaudessa tekemiään huomautuksia kuuleviin korviin, vaan päinvastoin kehottanut häntä kääntymään tuomiokapitulin puoleen. Sitäpaitsi — niin lausui Renqvist — osoittivat Peranderin virkatoimet hänen olevan miehen, "joka ei pelkää Jumalaa eikä häpeä ihmisiä". Ainoastaan sen hän myönsi, että hän Peranderille kirjoittamissaan kirjeissä olisi saattanut käyttää vähemmän loukkaavia sanoja. Renqvistin kantaa ja hänen edustamaansa kristillisyyttä kuvaa hänen tässä tilaisuudessa Peranderin saarnoista lausumansa arvostelu. Kun häneltä näet kysyttiin, millä perustuksella hän oli väittänyt näitä kelvottomiksi, antoi hän sen vastauksen, että Peranderin tapana vain oli kuvata, miten autuaita Jumalan lapset ovat ajassa ja ijankaikkisuudessa, vaan ettei hän milloinkaan opettanut, kuinka ihminen tulee Jumalan lapseksi, eikä puhunut mitään parannuksesta ja kääntymisestä, siten eksyttäen seurakuntaa ajattelemaan, että tie autuuteen on aivan helppo. Hyvinkin vähäpätöisistä seikoista oli Perander Renqvistiä syyttänyt, ja tämäkin oli kirjoituksissaan eksynyt mittaamaan samalla mitalla. Nekin asiat vedettiin kysymyksessä olevassa tilaisuudessa esille. Niinpä oli Renqvist kerran kinkeripaikassa näpistelemisestä kurittanut erästä poikaa. Myöntäen tämän syytöksen oikeaksi, puolusti hän itseään sillä, että kouluissakin tuommoisissa tapauksissa käytettiin ruumiinrangaistusta. — Tässä kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan loppuosa koskee Renqvistin ennen lausumia arvosteluja Liperin seurakunnan huonosta tilasta. Uudistaen Peranderia vastaan tekemänsä syytökset, myönsi hän tämän kyllä, jos kohta silminnähtävästi rangaistuksen pelosta, viime aikoina entistä huolellisemmin valvovan esim. vihkimättömien pariskuntien saattamista lailliseen edesvastaukseen, mutta arveli hänen kuitenkin tämän Liperin seurakunnassa vallitsevan paheen suhteen yhä edelleenkin osoittavan suurta leväperäisyyttä. Jyrkästi puolusti Renqvist itseään sitä syytöstä vastaan, että hän muka mielivaltaisesti olisi kieltänyt ihmisiltä Herran ehtoollisen. Epäilemättä oli hän tässä oikeassa, ei vain periaatteen kannalta katsoen, vaan niihin yksityiskohtiinkin nähden, jotka pöytäkirjassa mainitaan. Mutta sitä oudommalta tuntuu, että Renqvist, joka tässä tienraivaajana edustaa hengellisesti kehittyneemmän ajan taistelua Herran ehtoollisen kirkossa yhä yleisemmäksi käynyttä väärinkäytöstä vastaan, syyttää Liperin seurakunnan säätyläisiä ehtoollisella käynnin laiminlyömisestä, ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla pakoittaa heitä Herran pöydälle. Niinpä hän esimerkiksi huomautti tuomiokapitulia siitäkin, ettei Perander moneen vuoteen ollut ehtoollista nauttinut, sanoen tuon herättäneen huomiota seurakuntalaisissa. Mutta kyllä olivat toiselta puolen vastustajatkin pitäneet huolta siitä, että Renqvistin oli vaikea säilyttää tyyneyttä ja tasapuolista malttia. Niin pitkälle olivat he, tahi oikeammin Perander mennyt, että hän oli syyttänyt Renqvistiäkin niistä siveellisyysrikoksista, joita jumalaton maailma sepitti ja totena kertoi Liperin seurahuoneessa kävijöistä. Ihmeteltävän nöyrästi loi syytetty luotaan tuon loukkaavan viittauksen, eikä näy tuomiokapituli vähintäkään epäilleen hänen sen johdosta antamansa selityksen todenperäisyyttä.
Tuomiokapitulin toimesta lykättiin Renqvistin asia kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Ennenkuin täten syntynyt oikeusjuttu alkoi, saapui piispa Molander, toimitettuaan ennenmainitun piispantarkastuksen Iisalmella ja Nilsiässä, samaa tarkoitusta varten Liperiin. Tarkastusta kesti viisi päivää, helmikuun 23-27 p:nä 1823. Vastoin Renqvistin tuomiokapitulille tekemiä ilmoituksia Liperin seurakunnan huonosta tilasta, arvosteli piispa kansan käsitystä kristinuskon totuuksista tyydyttäväksi ja sen lukutaitoa välttäväksi, jota paitsi pöytäkirjaan merkittiin, että seurakunta oli antanut kiittävän todistuksen rovasti Peranderin virkatoimista ja hänen arvokkaasta käytöksestään. Sitävastoin piti Molander "esiintulleista syistä" velvollisuutenaan kehottaa Renqvistiä vasta kirjoittamaan saarnansa sekä vaadittaessa näyttämään ne kirkkoherralleen. Nuo jo ennen esiintuodut huomautukset monessa talossa ja varsinkin lähellä kirkkoa olevassa seurahuoneessa pidettyjen hartausseurojen vahingollisuudesta uudistettiin tässäkin tilaisuudessa. Tarkastuspöytäkirjassa sanotaan, että nämä kokoukset, "jotka rukouskaavoihin ja niihin liittyvään käytöstapaan nähden jyrkästi eroavat seurakunnissamme käytännössä olevista muodoista", ovat tuottaneet paljon pahaa yhteiskunnallisessa elämässä, synnyttämällä eripuraisuutta perheissä, ylpeyttä, tottelemattomuutta, vieläpä siveettömyyttäkin. Kaikesta tästä syytti Perander ja hänen kanssaan moni seurakuntalainen Renqvistiä, jonka esiintuomat selitykset ja puolustukset eivät piispan mielestä näy olleen paljo mistään arvosta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Päinvastoin tuomitsi hän jyrkästi edellisen itsevanhurskaaksi mieheksi, sanoen hänen ylpeydellään ja rakastamattomuudellaan kipeästi loukanneen lähimmäisiään. Renqvistin uskonnollista kantaa piti hän ykspuolisena, arvellen hänen sanankuulijoiltaan "vaativan ainoastaan herätystä". Huono oli piispan mielestä myöskin tuon muka täydellä syyllä moititun papin piispantarkastuksessa pitämä saarna, ala-arvoista hänen kirkossa toimittamansa kuulustelu. Sitäpaitsi oli Molander kuullut kerrottavan, että Renqvist valheella oli puolustanut itseään, kun hän sai muistutuksen siitä, ettei hän tämmöistäkään tilaisuutta varten ollut saarnaansa kirjoittanut [J. Fr. Berghin päiväkirja, jonka omistaa kirkkoherra O, J. Cleve].
Raskauttavana muistutuksena Renqvistiä vastaan esitettiin tässä tilaisuudessa lopuksi uusi todistus siitä, että hän muka omavaltaisesti oli kieltänyt muutamilta Herran ehtoollisen. Asian laita oli seuraava. Renqvist oli kutsuttuna käynyt talollisen Kolehmaisen luona, joka oli sairaana. Siellä oli hän veisauttanut muutamia virsiä ja pitänyt rukouksia, joiden kestäessä sairas polvillaan oli häneltä pyytänyt Herran ehtoollista. Renqvist ei kuitenkaan ollut pyyntöön suostunut, vaan ehdottanut, että tuo jätettäisiin seuraavaan päivään. Yöllä oli sairas kuollut, ja Renqvist oli siis syypäänä siihen, että hänen täytyi viimeiselle matkalleen lähteä saamatta Herran ehtoollista. Turhaan huomautti Renqvist, että Kolehmainen mainitussa tilaisuudessa oli houriossa sekä käyttäytyi aivan mielipuolen tavoin. Syytöstä pidettiin niihin määrin raskauttavana, että tuomiokapituli jätti tämänkin asian muiden Renqvistiä vastaan tehtyjen syytösten kera kihlakunnanoikeuden harkittavaksi. Miten maallinen oikeus aikana, jolloin kirkon johtavat henkilöt tällä tavoin kohtelivat kaiken elävähenkisen kristillisyyden ilmauksia, oli Renqvistiä arvosteleva, sitä ei ollut vaikea ennakolta tietää. Sentähden lausuikin Renqvist eräässä tähän aikaan pitämässään seurapuheessa: "Kyllä minulle vihollisen yllytyksestä valmistetaan kovia vainoja, mutta Herra on minua auttava". [Kertonut (1896) Anna Maria Härkönen, joka tämän oli isältään, Juhana Härköseltä, kuullut.]
Tutkiessaan Peranderin ja Renqvistin välistä riitaa, kiinnitti kihlakunnanoikeus huomionsa seuraaviin kohtiin. Todistaaksensa Liperin seurakunnan huonoa tilaa ja puolustaaksensa itseään Peranderia vastaan, oli Renqvist muun ohessa väittänyt pitäjän kiertokoulunopettajaa Hasselinia kelvottomaksi tätä virkaa hoitamaan, koska mies, niinkuin myöskin oikeudessa todistettiin, oli juoppo sekä kerrassaan leväperäinen toimissaan. Miten väärin Renqvistin paraita tarkoituksia selitettiin, näkyy siitä, että toiset todistajat arvelivat hänen tehneen tämän syytöksen itse päästäksensä kysymyksessä olevaan virkaan. Epäilemättä rohkasi heitä sekin seikka, että Perander piispantarkastuksessa oli Hasselinia lämpimästi puolustanut. Ikävän vaikutuksen tekee niinikään se tapa, millä oikeus käsitteli niitä Renqvistin vaikuttimia, joiden mukaan hän oli kieltäytynyt jakamasta Herran ehtoollista muutamille henkilöille. Häntä ei käsitetä tahi ei tahdota käsittää ensinkään. Sitävastoin Perander, joka leväperäisyydestä ei ollut saapunut erään sairaan luo tälle ehtoollista antamaan, vapautettiin kaikesta edesvastauksesta. Mutta eniten silmäänpistävä on kuitenkin kihlakunnanoikeuden menettely erään 15 vuotisen pojan kurittamisesta tehdyn syytöksen johdosta, josta ennen on kerrottu. Jos missään, niin tulee tässä selvään näkyviin vastustajien mieskohtaisuus ja heidän huonot vaikuttimensa, samoinkuin oikeuden puolueellinen ahdasmielisyys. Tämä juttu päättyi näet niin, että Renqvist vangittiin valtiovalarikoksesta lokakuun 7 p:nä 1823. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin koulunopettajat, isäntäväki, virkamiehet y.m. yleisesti käyttivät ruumiinrangaistusta katsomatta sitä, oliko rangaistava alaikäinen vai eikö! — Lääninvankilaan ei Renqvistiä kuitenkaan passitettu, koska muutamat talolliset ottivat vastatakseen, ettei hän karkaisi. Näiden vartioimana sai hän oleskella kodissaan, kunnes hovioikeus, johon hän viimemainitun tuomion johdosta vetosi, ehtisi asian ratkaista.
Kuten ennen on kerrottu, oli piispa Molander Pietariin toimittanut kertomuksen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä helmikuussa 1823 toimittamastaan piispantarkastuksesta ja ministerivaltiosihteeri Rehbinder sen johdosta käskenyt tuomiokapitulia ryhtymään toimenpiteisiin herännäisyyden kukistamiseksi. Viimemainitun tuomiokapitulille elokuun 2 p:nä 1823 lähettämässä kirjoituksessa vaaditaan asianomaisia peruuttamaan Renqvistille edellisenä vuonna antamansa määräys toistaiseksi hoitamaan kappalaisenvirkaa Liperissä, "koska seurakunta hänen vaikutuksestaan ei luottanut muuhun papistoon, ja koska hän eri kokoushuoneessa pitämillään jumalisuudenharjoituksilla oli perustanut oman seurakunnan, jota hän kaikin tavoin koetti suurentaa". Sensijaan oli tuo vaarallinen pappi siirrettävä Porvooseen, ollaksensa siellä tuomiokapitulin välittömän katsannon alaisena. Jo marraskuissa 1823 sai Renqvist tuomiokapitulin hänelle lähettämän kirjoituksen kautta tiedon tästä käskystä. Hän ei kuitenkaan voinut sitä heti noudattaa, koska hän kihlakunnanoikeuden päätöksen mukaan ei saanut paikaltaan mihinkään liikkua. Tuomiokapitulin täytyi siis malttaa mieltään sen varoituksenkin suhteen, jonka se Rehbinderin vasta mainitun kirjeen johdosta oli pitänyt itsensä velvoitettuna Renqvistille antamaan.
Eikä siinä kyllin, että Porvoon hiippakunnan tuomiokapituli ja sen papisto mitä säälimättömimmällä ankaruudella arvosteli ja valvoi Renqvistin toimintaa — sama oli Turunkin hiippakunnan papiston mielipide hänestä. Niinpä lausui esim. arkkipiispa J. Tengström Turun pappeinkokouksessa v. 1825 herännäisyysliikettä koskevassa puheessaan mieltymyksensä siitä, että "se mies, joka etenkin oli aikaansaanut ja ylläpitänyt häiriöitä, nyt oli haastettu maalliseen oikeuteen sekä ajattelemattomien tekojensa tähden asetettu tuomiokapitulin läheisemmän valvonnan alaiseksi" [Handlingar i anledning af prästmötet i Åbo den 16-24 september 1825, 83.].
Millä mielellä Renqvist kantoi kovaa kohtaloaan, näkyy eräästä hänen tähän aikaan tuomiokapitulille lähettämästään kirjoituksesta. Tarkastaessaan siinä kihlakunnanoikeuden pöytäkirjaa, lausuu hän muun ohessa seuraavat sanat: "Jos kohtaloni olisikin marttyyrin kruunu, kärsin viattomana uskonnon, hyveen ja hyvien tapojen harrastamisen tähden ja tahdon iloisena kohtaloani kantaa, vaikka olisinkin vakuutettu siitä, että rovasti Perander keksimillään ja vastoin asianomaisten tahtoa tekemillään kanteilla on kovasti kostanut mitä häntä vastaan olen rikkonut, pitäessäni huolta Jumalan seurakunnan ijankaikkisesta autuudesta. Moni helläsydämminen ihminen on ainakin säälivä minua ja onnetonta perhettäni, rakasta vaimoani ja neljää turvatonta lastani — — —" "Lopuksi en saata olla muistuttamatta, että ankara yleinen mielipide on valmistanut minulle tämän onnettomuuden. Enemmän innokkaana kuin pahana, enemmän yksinkertaisena kuin kavalana olen Jumalan seurakunnalle opettanut kalliin oppimme pyhiä ohjeita. Luulen jokaisen puolueettoman edessä voivani puolustaa oppiani ja tarkoitukseni puhtautta. Vakaasti voin vakuuttaa, että silmämääränäni on ollut sanankuulioitteni siveellinen sivistyminen ja heidän perehtymisensä Jumalan sanaan. Jos olen rikkonut, seuratessani aikamme kunnianarvoisten miesten edustamien evankeliumiseurojen opetuksia ja siten saavuttanut maailmanmielisten vihan, halveksimisen ja pahansuonnin, niin toivon suurimmassa nöyryydessä valistuneitten esimiesteni tunnustusta siinä, missä olen oikeassa, sekä että he lempeällä sääliväisyydellä minua oikaisevat, kun erehdyn. Totta on, että minä enemmän liiallisesta kiivaudesta hyvän asian puolesta kuin uppiniskaisuudesta ja vastustamishalusta olen loukannut esimiestäni h:ra rovasti Peranderia, jota (älköön tätä paheksittako) tunnossani olen pitänyt kovin kylmänä ja haluttomana pyhää tointansa hoitamaan. Mutta koska hänen oikaisemisensa ei ollut minun tehtävänäni, niin rukoilen Teidän kauttanne h:ra rovastilta, jota olen loukannut, säälivää anteeksiantamista. Että moni joko sentähden, että joskus olin häntä nuhdellut, tahi kevytmielisesti joukkoa seuraten viime piispantarkastuksessa huusi: ristiinnaulitse, ristiinnaulitse, sekä ehkä jonkun pahaa suovan yllyttämänä suullisesti kantoi päälleni tahi toi esille minua vastaan sepitettyjä valheellisia herjauskirjoituksia ja niissä kertoi olemattomista tapahtumista, joita ei hän koskaan ole aikonut, koettanut, uskaltanut tahi saattanut todistaa — kaiken tuon jätän sikseen. Hyvä, etteivät ne, jotka pitävät rukousseurojani eleusialaisina mysterioina, ole syyttäneet minuakin törkeimmistä rikoksista. Moite on kuitenkin moitetta ja kaipaa laillista todistusta, ennenkuin kukaan on oikeutettu sitä uskomaan. Kuitenkin on tämä yhdistynyt liitto saattanut Teissä ja piispantarkastuksessa saapuvilla olleissa kunnioitettavissa esimiehissä synnyttää nurjaa mieltä minua kohtaan. Ilolla haluaisin siis, kunnioitettavaa käskyä noudattaen, mitä pikemmin sitä parempi, matkustaa Porvooseen, toivoen siellä voivani osoittaa viattomuuteni ja saavuttaa esimiesteni suosion, etenkin koska siten pääsisin pois tältä seudulta, missä olen kärsinyt kovimmat vainot, jos kohta moni kieltäjistäni ehkä onkin Pietarin tavoin katunut syntinsä. Mutta tämänkin toiveen ovat kihlakunnanoikeuden kovan ja onnettoman päätöksen seuraukset toistaiseksi minulta riistäneet". Vastustajien Renqvistille hankkimat odottamattoman kovat kärsimykset eivät ole häntä yllyttäneet vihaan, vaan sovinnollisuuteen, ei kiihkoon, vaan maltillisuuteen. Koetuksen tulessa sulatettuna esiintyy hänen uskonsa nöyrempänä, puhtaampana. Häntä turvaa Herra, ja se turva on luja eikä horju, jos ihmiset kilvan koettavatkin häntä sortaen painaa maahan. Tämän Herran käsiin oppii hän yhä ehdottomammin antautumaan — hänehen ihmisten vääristä tuomioista yhä turvallisemmin vetoamaan. Niinpä lausuu hän tässä tuomiokapitulille lähettämässään kirjoituksessa, vangitsemisestaan puhuessaan: "Sum judicatus, Deus de omnibus supremo die judicet" (minä olen tuomittu, Jumala tuomitkoon kaikista viimeisenä päivänä).
Kymmenen viikkoa oli Renqvist ollut vankina kodissaan, kun Vaasan hovioikeuden hänen valituksensa johdosta antama päätös saapui Liperiin. Se vapautti hänet tuosta rangaistuksesta, määräten tämän ohessa, että juttu oli uudelleen tutkittava kihlakunnanoikeudessa.
Noudattaen tuomiokapitulin määräystä, matkusti Renqvist Porvooseen, minne hän saapui maaliskuun 3 p:nä 1824. Jo samana päivänä kutsuttiin hän tuomiokapitulin eteen. Piispa johti hänen mieleensä, että hän "ei täyteen 7 vuotta sitä ennen Herran alttarin edessä valalla oli sitoutunut saarnaamaan ainoastaan sitä oppia, joka perustuu raamattuun ja tunnustuskirjoihin, jotka varoittavat kaikesta eriseuraisuudesta", ja muistutti häntä hänen velvollisuuksistaan pappisviran menettämisen uhalla.
Loistava Renqvistin asema Porvoossa ei suinkaan ollut. Seurakunnan ylimääräisenä pappina ei hänellä ollut mitään palkkaa, ja Pietarista tuli vasta 1826 vastaus tuomiokapitulin ehdotukseen hänelle Porvoon pedagogian v.t. rehtorina tulevasta palkasta. Mutta jos hän heti olisikin päässyt nauttimaan tätä 200 paperiruplan suuruista tuloa, ei olisi hänellä siitä paljon turvaa taloudellisissa asioissaan ollut. Koko tämä summa kului nim. palkaksi sijaiselle, Renqvistin kun Liperissä jatkuneen oikeusjutun tähden tuon tuostakin täytyi sinne matkustaa. Kihlakunnanoikeus käsitteli näet hänen asiaansa uudelleen yhdeksässä eri käräjässä, joista ensimmäiset pidettiin lokakuun 18 p:nä 1824. Vasta v. 1826 julisti se päätöksensä. Näiden Renqvistin kärsimyksien lisäksi valmistivat hänen vastustajansa hänelle yhä uusia ahdinkoja. Mitä huolellisimmin valvottiin hänen toimiaan ei vaan Porvoossa, mutta hänen käräjämatkoillaankin. Tuntuu kuin olisivat maallikot ja papit, ylhäiset ja alhaiset solmineet liiton tuon turvattoman miehen kukistamiseksi. Ei sekään avannut asianomaisten silmiä Renqvistin hyödyllisiä toimia näkemään, että hän niin suurella menestyksellä oli taistellut väkijuomien väärinkäyttämistä vastaan. Ja kuitenkin pitivät vallanpitäjätkin tämän paheen leviämistä kansassa arveluttavana, vaatien papistoa sitä vastustamaan. Niinpä teki kenraalikuvernööri Zakrewski heinäkuun 28 p:nä 1824 Porvoon tuomiokapituliin siitä ilmoituksen, jossa hän moitti papiston leväperäisyyttä tässä suhteessa [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].
V. 1824 ilmoitti piispa Molanderin poika K. A. Molander, joka oli pappina Ilomantsissa, että Renqvist viimemainitussa pitäjässä matkallaan Liperiin samana vuonna oli pitänyt hartausseuroja vanhempiensa kodissa sekä muutamissa syrjäisissä kylissä. Kuopion maaherra, jolta tuomiokapituli tiedusteli, miksi Renqvist niin kauan viipyi matkallaan, lähetti Porvooseen Liperin kruununvoudin helmikuun 18 p:nä 1825 päivätyn ilmoituksen siitä, että tuo uppiniskainen pappi kysymyksessä olevalla matkallaan tuon tuostakin oli pitänyt rukoushetkiä monessa kylässä. Yhä huolellisempiin toimenpiteisiin ryhtyi tuomiokapituli. Renqvist oli lähettänyt Porvooseen todistuksen hänelle sattuneesta taudinkohtauksesta. Tuomiokapituli ei luottanut siihen, vaan tiedusteli Kuopion maaherralta, vieläkö tauti esti Renqvistiä matkalle lähtemästä, sekä vaati rovasti Kiljanderilta lausuntoa hänen viimeksi pitämiensä rukousseurojen laadusta, kauanko niitä oli kestänyt y.m. y.m. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Mutta näilläkään toimenpiteillä eivät asianomaiset saaneet sammutetuksi sitä innostuksen tulta, joka paloi Renqvistin sydämmessä. Ei saattanut hän Porvooseen saavuttuaankaan olla julistamatta Kristuksen evankeliumia ihmisille. Niinpä hän esim. heinäkuussa 1825 piti rukoushetkiä Porvoon läheisyydessä olevissa seurakunnissa, muun ohessa majuuri N. L. Gripenbergin kodissa Liljendalin kappelissa, jonka kappalainen L. Tallgren tuntuu olleen altis hänen opetuksilleen. Millä tavoin kenraalikuvernööri Zakrewski muutamia viikkoja myöhemmin näillä seuduin liikkuessaan oli saanut tästä vihiä, ei tiedetä, mutta seuraus siitä oli Renqvistille hyvin tuntuva. Kun nim. tuo korkea herrakin oli asiaan puuttunut tiedustelemalla, miten eriseuraisuudesta tunnettu, tuomiokapitulin valvonnan alaisena oleva pappi sai pitää "salaisia kokouksia", oli muka vihdoinkin ryhtyminen ankarampiin keinoihin. Elokuun 15 p:nä 1825 erotti tuomiokapituli Renqvistin toistaiseksi hänen opettajavirastaan sekä kielsi häntä papin tehtäviä toimittamasta.
Näin kovaa iskua ei ollut Renqvist odottanut. Oliko hänen tulevaisuutensa pappina kerrassaan ehkäisty, vai uskaltaisiko hän toivoa muutosta tuomiokapitulin päätökseen? Mitä hän tähän aikaan lieneekin ajatellut: kauniina ruskotti taivaan reunalla hänen silmiensä edessä sen uuden ajan koitto, jota hän edusti. Lyhyesti esitettyään vaikutustansa pappina ja niitä kärsimyksiä, joiden alaiseksi hän Herran sanan julistajana oli joutunut, huomauttaa hän valituksessaan Turun hovioikeuteen Rehbinderin kirjeestä vuodelta 1823, sanoen sen aiheutuneen siitä, että piispa Molander, alttiina totuuden vastustajien valheellisille syytöksille, oli tehnyt hänet epäluulonalaiseksi keisarinkin silmissä, muun ohessa lausuen: "Että tuon korkean kirjoituksen isällistä ja lempeää tarkoitusta on hyvin ankarasti selitetty ja sovitettu minuun, onnettomaan mieheen, sen hyvin selvästi näen ja huomaan; mutta tämmöinen menettely on odottamaton meidän aikana, jolloin valistuksen tulisoiton olisi pitänyt hajoittaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnon rauhan joutua uskonnollisten riitojen ja vainojen sorrettavaksi". Paremmin kuin tuomiokapituli ymmärsi Turun hovioikeus Renqvistin asemaa arvostella. Huhtikuun 19 p:nä 1826 kumoten viimemainitun virkakunnan tuomion, asetti se hänet jälleen niihin virkatehtäviin, joita hoitamaan kirkollinen hallitus oli pitänyt häntä kelvottomana, kunnes asianomaiset oikeudet olivat hänen juttunsa lopullisesti selvittäneet. Vaan ei tämäkään päätös suojellut tuota onnetonta miestä vihamiesten vainolta ja mielivallalta. Kuten tiedämme, oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt huolta siitä, että Renqvistiä Pietarissa pidettiin epäluulonalaisena ja yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä. Sieltä saapui Porvooseen kesäkuun 16 p:nä päivätty keisarillinen käsky, jonka mukaan Renqvist heti oli määrättävä saarnaajaksi Svartholmaan, jonka komentajan tarkoin tulisi valvoa, ettei hän saisi linnasta mihinkään poistua. Jo siinä lausunnossa, jonka rovasti Kiljander antoi tuomiokapituliin Liperissä v. 1821 pitämästään tarkastuksesta, on kysymys tuommoisesta keinosta tuon häiriötä tuottavan papin syrjäyttämiseksi. Siinä ehdotetaan nim. että Renqvist määrättäisiin vankilansaarnaajaksi, joksi hän muka olisi paljon sopivampi kuin papiksi väkirikkaassa seurakunnassa, missä kansa helposti hänen saarnoistaan ja liiallisista hartausharjoituksistaan voisi yltyä levottomuuksiin. Hyvin luultavaa on, ettei tätä ehdotusta, joka tietysti oli mieliksi Porvoon tuomiokapitulille, salattu hallitukselta, vaan että se päinvastoin aiheutti yllämainitun keisarillisen käskyn.
Ennenkuin Renqvist siirtyi uuteen virkaansa, johon tuomiokapituli hänet määräsi heinäkuun 13 p:nä 1826, oli Liperin kihlakunnanoikeudessa vihdoinkin hänen pitkällinen juttunsa päättynyt. Viimemainittu oikeus ei kyllä paitsi oikeuskulujen maksuja ollut langettanut häntä muuhun rangaistukseen kuin julkiseen anteeksipyyntöön esimiehiltään, joita hän oli loukannut, mutta kun pöytäkirjat saapuivat tuomiokapituliin, oli tässä virkakunnassa jo tehty uusia syytöksiä häntä vastaan. Etenkin yksi tuomiokapitulin jäsen, lehtori K. E. Alopaeus, joka siihen aikaan oli v.t. kirkkoherrana Porvoossa, oli hänen esiintymisestään pahasti loukkaantunut eikä suinkaan ollut altis tuomiota lieventämään. Huolimatta hänen kielloistaan ja uhkauksistaan oli nim. Renqvist pitänyt "luvattomia kokouksia" hänen hoitoonsa uskotussa seurakunnassa sekä sopimattomilla sanoilla ja kirjoituksilla häntä pahoittanut. Tätä väitti hän saaneensa kokea jo heti Renqvistin tultua Porvooseen, mutta etenkin v. 1826. Turhaan oli hän koettanut viimemainitulle terottaa, ettei semmoisia rukouskokouksia, joihin kokoontui enemmän kuin muutamia harvoja henkilöitä, voisi sanoa kotihartauden harjoittamiseksi. Renqvist oli silloin kysynyt, miten tulee kohdella ihmisiä, kun he saapuvat kokouksiin, sekä lehtorin neuvon johdosta: "teidän tulee käskeä heitä poistumaan", vastannut: "Vapahtaja teki opetuslapsensa ihmiskalastajiksi, mutta kuka kalastaja on niin yksinkertainen, että hän, heittäessään verkkonsa apajalle, ensin pelottaa kalat pois? Aivan toisin opettaa Vapahtaja Luuk. 5 luvussa, missä puhutaan suuresta kalansaaliista". Tästä ilmoitti Alopaeus tuomiokapituliin kesäkuun 22 p:nä 1826. Uuden samanlaisen kanteen jätti hän esille marraskuun 15 p:nä s.v. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Hän valittaa siinä, että Renqvist, jota hän uudelleen saman kuun 5 p:nä oli kieltänyt kokouksia pitämästä, muutamia päiviä myöhemmin kuitenkin oli johtanut hartautta koulutalossa eräässä tämmöisessä tilaisuudessa, selittäen että lehtorin kielto sotisi sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan. Kieltojen ja rangaistusten uhallakin aikoi siis Renqvist pysyä vakuutukselleen uskollisena. Hänen tunnussananaan oli "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä." Vaikeampi on selittää, miksi hän, niinkuin Alopaeus viimemainitussa valituksessaan myöskin sanoo, ei ollut suostunut saarnaamaan "kuin yhden kerran", sanoen esim. eräänä pyhänä sattuneen sairauden häntä tuosta estäneen, "vaikka hän samana päivänä oli kirkossa". Epäilemättä piileilee tämänkin syytöksen takana rettelöitä ja nurjaa mieltä Renqvistiä vastaan, jonka rikoksellisuus kaikin tavoin oli näytettävä toteen. Tuomiokapituli julisti päätöksensä Renqvistin pitkässä ja yhä monimutkaisemmaksi käyneessä jutussa marraskuun 15 p:nä 1826. Siihen eivät jäävin tähden ottaneet osaa piispa Molander eikä lehtori Alopaeus [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]. Renqvist tuomittiin tuomiokapitulin edessä julkisesti pyytämään anteeksi rovasti Peranderilta, kontrahtirovasti Kiljanderilta ja lehtori Alopaeukselta, erikseen itsekultakin, heitä vastaan tekemistään vääristä syytöksistä sekä heistä kirjeissä käyttämistään loukkaavista lausetavoista.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Renqvist elokuun 16 p:nä 1826 astui uuteen virkatoimeensa. Vastustajat olivat voittaneet — hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa ja yleisön halveksivaan arvosteluun. Millä mielellä hän näin ollen ryhtyi uutta virkaansa hoitamaan, kun hän sitäpaitsi jo alussa huomasi, että hän itsekin oli vankina, ei ole vaikea käsittää. Hänen kärsimyksiään lisäämään tulivat leipähuolet, palkakseen kun oli määrätty ainoastaan 365 paperiruplaa vuodessa. Synkemmältä kuin koskaan ennen näytti hänen tulevaisuutensa pappina ja perheenisänä. Ja jos hän, tuo uskollinen Herran palvelija, monesti saattoikin unohtaa omat kärsimyksensä: minkä kohtalon alaiseksi joutuisi Jumalan valtakunta Suomessa, kun virkavalta ja syvään juurtuneet ennakkoluulot pakoittamaila pakoittivat herätyshuudot vaikenemaan? — Mutta Svartholman vangin huokauksiin vastasi lohdutuksen ja toivon Jumala, opettaen häntä näkemättä uskomaan ja siten kasvattaen häntä sitä suurta taistelua jatkamaan, johon hän oli hänet valinnut [Paitsi ennen mainituita lähteitä olen tässä luvussa käyttänyt: Akiander VII, 61-80, 109-168.].