IX.
Juhana Fredrik Bergh ylioppilaana ja ylimääräisenä pappina.
V. 1794 määrättiin pitäjänapulaiseksi Suonenjoelle Kaarle Fredrik Bergh. Hän oli kotosin Maaningalta, missä oli syntynyt v. 1763. Elettyään mitä kirjavinta nuoruudenaikaa, jona hän oman kertomuksensa mukaan "tienkulkijana kasvoi milloin siellä, milloin täällä", sekä oltuaan muun ohessa toista vuotta vapaaehtoisena sotamiehenä Savon jalkaväen rykmentissä, oli hän vasta 20 vuoden ikäisenä ruvennut opintoja harjoittamaan. Ettei häneltä puuttunut kykyä eikä ahkeruutta, näkyy siitä, että hän v. 1785 pääsi ylioppilaaksi, vaikka oli aivan varaton eikä ollut saanut varsinaista kouluopetusta kuin kaksi lukukautta Oulun koulun rehtorinluokassa [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.].
Tämä Kaarle Fredrik Bergh on herännäisyyden historiassa kuuluisan Bergh-suvun kantaisä. Millainen mies hän itse lieneekin ollut — hänestä löytyy ainoastaan vähän ja osaksi hyvinkin ristiriitaisia tietoja — aivan tavallinen pappila ei hänen kotinsa ollut. Niinpä kävi esim. Paavo Ruotsalainen, palatessaan toiselta matkaltaan Högmanin tykö, hänen luonaan [Kertonut (1896) pitäjänkirjuri V. Suhonen Suonenjoella sekä asessori K. A. Malmberg.]. Jos Paavo pahenikin Berghin kertomuksista seudun taitamattomista heränneistä, joita siellä jo siihen aikaan alkoi ilmestyä, osoittaa tämä käynti Suonenjoen pappilan jo vuosisadan alussa olleen jonkunmoisessa maineessa elävähenkisten kristittyjen suosimisesta. Ja ennen kaikkea ovat tästä kodista lähteneet lapset jälkimaailmalle todistaneet suuria siitä Jumalan armollisesta etsimisestä, jonka esineenä se oli. Yksi näistä lapsista vetää jo siihen aikaan, jolloin Renqvistin herätyshuuto kaikui Liperissä, huomion puoleensa. Hänen aikuisempia elämänvaiheitaan tahdomme tässä silmäillä [Tässä luvussa Juhana Fredrik Berghistä julkaistut tiedot olen vuoteen 1824 koonnut hänen kirjoittamastaan ennen mainitusta päiväkirjasta.].
Kaarle Fredrik Berghin ja hänen ensimmäisen puolisonsa Kristina Kjellmanin (k. 1807) vanhin poika, Juhana Fredrik Bergh, syntyi Suonenjoen pappilassa kesäkuun 17 p:nä 1795. Pojan vilkas mielikuvitus, hänen harvinaisen hyvä käsityskykynsä ja harras opinhalunsa takasivat menestystä isän opetukselle, joka tarkoitti hänen valmistamistaan Porvoon lukioon. Altis oli Juhana Fredrik myöskin niille kristilliseen siveyteen kehottaville neuvoille, joita hän kodissaan sai, jos hän toiselta puolen jo lapsena tunsikin suuria kiusauksia syntiin. Ikäänkuin olisi hän aavistanut nuoruutensa ajan vaarat, lausui hän kerran — hän oli silloin 8 vuoden ikäinen — lukiessaan katkismustaan, isälleen: "Tahtoisin kuolla aina ollakseni Vapahtajan tykönä". Mieheksi tultuaan muisteli hän niinikään 14 vuoden vanhana monesti tunteneensa katumusta ja kovia omantunnon nuhteita synnin tähden, vaikka hän, ankarasti itseään tuomiten, sanoo niiden aiheutuneen vain rangaistuksen pelosta.
V. 1812 otettiin Bergh oppilaaksi Porvoon lukioon. Paraana eväänään matkalla tuohon kaukaiseen opinahjoon oli hänellä isän neuvot ja varoitukset, jotka etenkin kehottivat häntä välttämään jumalattomien kumppanien seuraa. Mutta näistä eväistä ei ollut hänellä perille päästyään paljon mitään jälellä. Ennenpitkää antautui hän vapaasti toveriensa raakaan seuraelämään, lyöden korttia, kiroillen ja kallistaen lasia yhtä rohkeasti kuin muutkin. Ei vaikuttanut hänen ensimmäinen Herran ehtoollisella käyntinsäkään — Bergh kävi rippikoulua Porvoossa v. 1813 — muutosta hänen elämässään. Mutta kyllä olivatkin silloiset olot Porvoossa, niinkuin ylimalkaan miltei kaikkialla maassamme, omiaan eksyttämään vakaastakin kodista lähtenyttä nuorukaista synnin poluille. Bergh kuvaa niitä myöhemmin (1822) seuraavin sanoin: "Käsitys Jumalasta oli aivan häälyvä; hänen sanaansa, tahtoansa ja määräyksiään pidettiin ihmisten keksiminä sääntöinä, tarpeellisina vain yhteiskunnallisen elämän ylläpitämiseksi, Jumalaa aistillisten himojen alkuna, sovinto-oppia eksytyksenä, joka ei mitenkään sopisi valistuneelle ihmiselle." Koko katsantotavaltaankin aivan vieraantuneena lapsuutensa uskolle ja pitäen isänsä neuvoja ja opetuksia vanhuudenheikkouden oireina, tuli Bergh, erottuaan lukiosta syksyllä 1815, ylioppilaaksi helmikuussa 1816. Kuten tiedämme, löytyi kyllä Turussa siihen aikaan eläviä, pyhityksen tiellä vaeltavia kristittyjä, mutta niitä hän ei löytänyt eikä etsinytkään. Hän jatkoi entistä rohkeammin iloista, kaikenlaisiin synninharjoituksiin altista elämäänsä, joutumatta kuitenkaan millään tavoin maailman silmissä rappiotilaan. Päinvastoin harjoitti hän tämän ohessa etenkin ajoittain ahkeraan opintoja, aikoen suorittaa maisterintutkinnon. Monesti esiintyi hän ajan tavan mukaan tuomiokirkon saarnatuolissa pitämättä tuota millään tavoin sopimattomana, etenkin koska hän usein ennenkin oli saarnannut, ensikerran joulupäivänä 1812 Suonenjoen kirkossa. Tätä muistellessaan kirjoittaa Bergh muutamia vuosia myöhemmin: "Oi rohkeutta, kun noin turmeltuneena uskaltaa astua saarnatuoliin; miten varomattomia papit ovat, laskiessaan nuorukaisia, jos kohta ovat turmeltumattomiakin, niin pyhälle sijalle! Joka tapauksessa on saarnaviralle alentavaa, kun annetaan vakaantumattoman poikasen esiintyä julkisena opettajana. Tuo on aivan samaa kuin jos opettaja sanoisi kuulijoilleen: meidän opetuksiamme ei tarvitse kenenkään noudattaa; mutta koska laki meitä velvoittaa niitä jakamaan, niin täytyy meidän, jos kohta vasten tahtoamme, jotakin teille saarnata". Bergh oli jo suorittanut "pro exercitio"-väittelyn filosofisessa tiedekunnassa, [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] kun hän päätti ruveta papiksi, aikoen myöhemmin päättää maisterintutkintoa varten aloittamansa luvut. Mikään sisällinen halu ei kuitenkaan tuota muutosta hänen alkuperäisessä lukusuunnitelmassaan vaikuttanut. Päinvastoin oli hän kerrassaan joutunut ajan ratsionalistisen katsantotavan orjaksi. Kun esim. eräs hänen tuttavansa, jonka kanssa hän kesällä 1817, ollessaan kotiopettajana maalla, kerran keskusteli uskontoa koskevista kysymyksistä, häneltä kysyi, miten hän ensinkään saattoi puolustaa sovinto-oppia, vastasi Bergh: "En sitä tekisi, ellen olisi päättänyt ruveta papiksi". Bergh ei ollut mikään tavallinen nuorukainen. Harvinaisen rikasta oli hänen sielunelämänsä, kauas kantoi hänen silmänsä, ei mikään ilmiö jäänyt häneltä huomaamatta. Semmoisten henkilöiden täytyy kokea suurempia kiusauksia kuin muiden. Heidän tiellänsä on syvyyksiä ja kukkuloita, joita jokapäiväisen ihmisen tasainen polku kiertää. Mutta jos Herran armo heidät löytää, säteilee heidän katseestaan sitä kirkkaampana hänen henkensä rikkaus. Tämän totuuden opastamina tahdomme seurata Juhana Fredrik Berghiä hänen matkallaan sitä tulevaisuutta kohti, johon Jumalan ääni jo siihen aikaan häntä kutsui, vaikkei hän tätä ääntä silloin vielä kuullut.
Syyskuussa v. 1818 päätti Bergh opintonsa yliopistossa. Suoritettuaan papintutkinnon Porvoossa arvolauseella "laudatur", [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] vihittiin hän papiksi Turussa lokakuun 26 p:nä samana vuonna. Isänsä oli pyytänyt saada häntä apulaisekseen Suonenjoelle, mutta tuntemattomasta syystä määräsi tuomiokapituli hänet kappalaisensijaiseksi Hartolaan. Jonkunlainen muutos oli jo siihen aikaan Berghissä tapahtunut. Hän inhosi niitä syntejä, joille nimikristillisyys antoi tämän nimen, mutta Jumalan valkeuteen hän ei vielä astunut. Maailma oli hänelle rakas, sen huvitukset: korttipelit, pidot, tanssit luvalliset, vieläpä aivan välttämättömätkin sivistyneelle kristitylle. Jo menneinä aikoina oli näillä seuduin siellä täällä herätyksiä tapahtunut, mutta yleinen mielipide tuomitsi mitä ankarimmin kaikkia, jotka, maailmasta luopuneina, harrastivat elävää kristillisyyttä, ja tuolle yleiselle mielipiteelle oli Bergh vielä hyvin arka. Näitä aikoja muistellessaan sanoo hän jo silloin huomanneensa, miten väärät syytökset noiden "lahkolaisten" rikoksellisuudesta ja haaveilevasta jumalisuudesta olivat, valittaen että ihmispelko ja maailman rakkaus estivät häntä heitä puolustamasta ja heihin liittymästä. Maailma kiitti häntä hyväksi saarnaajaksi ja miellyttäväksi seuraihmiseksi; sen ystävyyttä hän ei raskinut uhrata. Berghin kesäkuussa 1819 Eva Fredrika Tandefeltin kanssa solmima kihlaus ei ollut omiaan vapauttamaan häntä tuosta orjuudesta. Tämä nainen, joka sitä ennen oli ollut naimisissa Hartolan kappalaisen H. Selinin kanssa [Biografinen Nimikirja.], oli aivan maailmallismielinen eikä suinkaan estänyt hänen seurustelemistaan seudun säätyläisten kanssa, jotka — hänen vanhempansa koti, Pohjolan hovi [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.], oli samassa pitäjässä — olivat hänen lapsuutensa tuttavia. Etenkin näkyy kihlausaika totuttaneen Berghiä pintapuolisesti hoitamaan virkatehtäviään, jos kohta hän toisinaan siitä tunsikin tunnonvaivoja. Kun hän sitten syksyllä 1820 meni naimisiin, alkoivat taloudelliset huoletkin kysyä yhä enemmän aikaa, nekin estäen häntä kuulemasta Herran kutsuvaa ääntä. Voidaksensa elää pitäjän säätyluokan tavoin, vuokrasi Bergh erään suuren maatilan, jonka hoito kysyi paljon rahoja. Tästä oli muun ohessa sekin vahinko, että hän jätti kaikki tuumat maisterintutkinnon suorittamisesta sikseen, uhraten sensijaan joutilaan aikansa seuraelämän huvituksille. Vaan kaiken tämän uhallakin ei voinut Bergh itseltään salata sitä yhä suurempaa levottomuutta, jonka alaiseksi hän tuontuostakin joutui. Herran ääni alkoi käydä kohti nuhtelevana, tuomitsevana. Ei voinut sitäpaitsi Berghin syvällinen luonnekaan ajanpitkään saada tyydytystä niistä pintapuolisista keskusteluista ja huvituksista, joita Hartolan seuraelämä tarjosi. Hän kyllästyi niihin, niinkuin se kyllästyy, joka koko olemukseltaan kuuluu aivan toiseen piiriin.
Keväällä 1821 sairastui Bergh kovaan tautiin. Painavampana kuin konsanaan ennen esiintyi hänelle elämän ja kuoleman vakaa todellisuus, vaatien häntä tilintekoon pyhän Jumalan eteen. Tautivuoteellaan lukien Jung-Stillingin selityksiä Ilmestyskirjaan, alkoi hän Herran valkeudessa tuomita itseään kristittynä ja seurakunnanopettajana. Mutta perinpohjaista muutosta ei hänessä kuitenkaan vielä nytkään tapahtunut. Bergh nousi tautivuoteeltaan, vaan ei synnistä. Ettei hän vielä ollut ulkonaisestikaan luopunut maailmasta ja sen tavoista, tuli selvään näkyviin hänen poikansa ristiäisissä, joita tähän aikaan [Aatelittomain sukujen sukukirjaan annettu tieto, että tämä poika, joka pienenä kuoli, oli syntynyt jo v. 1820, ei pidä yhtä Berghin päiväkirjan kanssa ja on siis silminnähtävästi väärä.] vietettiin. Pidot olivat komeat, Bergh otti itse osaa tanssiin ja kehotti ahkeraan omalla esimerkilläänkin vieraitaan juomaan. Syksyllä samana vuonna kutsui Jumala jälleen tavallista tuntuvammalla tavalla häntä totuuden valoon. Bergh, joka huhtikuussa oli määrätty v.t. kappalaiseksi Sysmään, kävi Hartolassa asuvaa perhettänsä tervehtimässä. Oli sunnuntai. Hän oli saarnannut viimemainitun seurakunnan kirkossa ja syönyt puolista pappilassa. Ajan tavan mukaan sijoittuivat vieraat, niiden kera Bergh, pelipöydän ympäri. Pieni poika astui huoneeseen, pyytäen Berghiä lähtemään kotia, minne eräs hänelle tuttu isäntä oli tullut häntä tapaamaan. Mies oli herännyt. Pojalta sai hän kuulla, miten Bergh, joka hetken perästä saapui kotia, pappilassa oli aikaansa viettänyt. Epäilemättä oli tämä mies jo ennen huomannut, ettei tuo pappi, jota hän oli tullut tervehtimään, ollut tavallinen maailmanihminen, ja varmaankin sai hän hänen arasta katseestaan nytkin todistusta siihen. Vakavasti ja lempeästi nuhteli hän Berghiä tämän maailmankaltaisuudesta ja varoittaen puhui etenkin korttipelin turmiollisuudesta. Tuo oli tavatonta aikana, jolloin juopa talonpojan ja herrasmiehen välillä oli niin suuri, mutta tämä talonpoika edustikin sitä koittavaa vapaampaa aikaa, joka totuuden voimalla oli painava vanhat ennakkoluulot maahan. Tämän ajan miehiä oli Berghkin, vaikkei hän vielä ollut antautunut sen palvelukseen. Ojentaen kätensä vieraalleen, lausui hän liikutettuna: "Tahdon kätkeä sananne sydämmeeni".
Lokakuun 10 p:nä 1821 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh kirkkoherranapulaiseksi Pälkjärvelle. Hän lähti sinne yksin, jättäen vaimonsa Hartolaan taloutta hoitamaan. Seuraava vuosi oli käännevuosi hänen elämässään. Jo matkallaan Pälkjärvelle vaipui hän monesti syviin mietteisiin, ajatellessaan menneitä päiviä ja niitä synnin syvyyksiä, joihin hän oli langennut. Jumalan valkeus ympäröi häntä kaikkialla, ja tässä kirkkaudessa näki hän kauhistuksella onnettoman tilansa. Hän ei enää tehnyt hyviä päätöksiä vain, niinkuin ennen, lankeemuksiaan muistellessaan ja niitä katuessaan — hän huusi syvyydestä Herran tykö, kerjäten häneltä armoa.
Masentuneena ja levottomana saapui Bergh Pälkjärvelle. Mille kannalle oli hän täällä asettuva, miten painavaa paimenvirkaansa hoitava? Omatunto vaati vastausta tähän kysymykseen, ratkaiseva päätös oli tehtävä. Renqvistin herätyshuudot kaikuivat Liperissä ja niiden vaikutus oli nähtävänä Pälkjärvelläkin. Jo ennen oli Bergh kuullut puhuttavan tästä miehestä. Tuskin kukaan oli häntä puolustanut, miltei kaikki olivat häntä soimaten moittineet ja ankarasti tuominneet. Hänen tuttavuuteensa antautuminen tuottaisi välttämättömästi paljon ehkä oikeutettuakin ylenkatsetta ja pilkkaa, koska "yleinen mielipide" niin jyrkästi oli häntä vastaan — mitä tulisi hänen tehdä? Toisella puolella maailma, sen ystävyys ja kunnia, mutta levoton, saastutettu omatunto — toisella pilkka, vaino, kärsimykset, mutta rauha Jumalassa. Bergh valitsi viimemainitun. Hän lähti Renqvistin luo ja avasi hänelle sydämmensä. Monessa kohden oudoilta tuntuivat hänestä tuon moititun virkaveljen opetukset, ja hänen uskonnollisessa katsantotavassaan oli ykspuolisuuksia, jotka eivät sopineet yhteen Berghin vakuutuksen ja hänen syvämietteisen, evankeliumin vapautta etsivän henkensä vaatimusten kanssa, mutta pääasia oli kuitenkin oikea. Renqvist oli elävä kristitty, jota totuuden tähden vainottiin, sen hän heti näki. Maksoi minkä maksoi: Bergh päätti asettua hänen puolelleen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän sai siitä kärsiä paljon ivaa ja pilkkaa. Jos tuo alussa monesti tuntuikin raskaalta, vapautti toiselta puolen Renqvistin puolustaminen häntä suuressa määrässä ihmisorjuuden siteistä ja rohkasi häntä sekä yksityisissä keskusteluissa että julkisesti totuutta julistamaan. Kevät, Herran armoajan kevät, oli hänellekin vihdoin joutunut. Jos se toikin mukanaan monta myrskyistä ja pilvistä päivää, oli se kuitenkin ihanaa kevätaikaa, jonka vertaista hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Ilokseen sai hän myöskin paimenvirassaan kokea Herran ihmeellistä armoa. Jo kevätkesällä 1822 alkoi monessa paikoin hänen kylvämästään sanasta oras näkyä, ja siitä alkaen kasvoi päivä päivältä Pälkjärven heränneitten luku.
Niinkuin olemme nähneet, tapahtui Berghin kääntyminen vähitellen, ei kovien murrosten kautta, vaan verraten tyynesti ja hiljaa. Hän oli noita Johannes-luonteita, joita Herran on tapana tällä tavoin opetuslapsikseen tehdä. Mutta ei Berghin heräys ja uudestisyntyminen silti helppoa ollut. Tämä koskee varsinkin hänen kääntymisensä ensi aikoja. Synnin muistot ja näihin tuon tuostakin liittyvät kiusaukset tekivät hänen mielensä monesti hyvin raskaaksi ja pusertivat hänen sydämmestään huudon: "Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista?" Levotonna etsi hän monesti vastausta kysymykseen, oliko hän kääntynyt vai eikö. Kiusaukset syntiin eivät sallineet sitä uskoa, mutta uutta oli kuitenkin menneeseen aikaan verrattuna kaikki. Raskas oli epävarmuus, mutta hän nöyrtyi odottamaan, kunnes Herra itse hänelle vastauksen antaisi. Myöskin ajan ratsionalistiset mielipiteet, joita hän ennen, jollei juuri julkisesti, niin ainakin sydämmessään, oli kannattanut, liittyivät lisäämään hänen sisällistä ahdinkoaan. Niinpä hän esim. koetti itselleen selvittää siihen aikaan jumaluusoppineiden ja maallikkojenkin keskuudessa vireillä olevaa kysymystä ijankaikkisista rangaistuksista, joita väitettiin mahdottomiksi, ne kun muka eivät sopineet Jumalan rakkauden kanssa yhteen. Tämän ja muiden samankaltaisten kysymysten järjenmukainen tutkiminen ei kuitenkaan enää voinut syrjäyttää Berghin mielestä kristinuskon käytännöllisiä totuuksia, ja jota ahkerammin hän näitä tutkija omaan kohtaansa sovitti, sitä suuremmaksi kirkastui hänelle Jumalan armo Kristuksessa. Siitä hän löysi kaiken totuuden avaimen, siitä vastaukset levottoman sydämmensä kysymyksiin, siitä sai hän voimaa taistelussaan syntiä vastaan. Jos hän ajatuksissaan monesti vielä oleskelikin Siinain läheisyydessä, missä hän pelosta vapisevana teki lupauksia Herralle, veti armon henki hänet aina uudelleen Siionin vuoren tykö uuden testamentin välimieheltä etsimään puhdistusta ja voimaa. Ja täällä virkistyi hänen toivonsa jälleen, täällä uudistui usko, täällä syttyi rakkaus särjetyn sydämmen kiitosuhria Herralle uhraamaan.
Jonkun ajan almanakkaansa merkittyään hengellistä tilaansa koskevat tapahtumat sekä omat mietteensä niiden johdosta, päätti Bergh alottaa sen päiväkirjan kirjoittamista, jonka opastamina olemme koettaneet kuvata hänen aikuisempia elämänvaiheitaan. Se on kirjoitettu ruotsiksi ja sisältää 176 oktaavisivua. Lukuunottamatta siellä täällä sattuneita aukkoja käsittää tämä päiväkirja joulukuun 3 p:vän 1822 ja lokakuun 1 p:vän 1824 välisen ajan. Sitäpaitsi löytyy alussa lyhyt hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikoja sekä ensimmäisiä papinvuosiaan kuvaava kertomus. Missä hengessä tämä päiväkirja on kirjoitettu, näkyy jo siitä rukouksesta, millä se alkaa. Se kuuluu: "Kaikkivaltias jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku, Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa tässä lähestyä sinua. Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka olisi sinulle otollinen ja paraiten vastaisi minun tarvettani. Jos syntinen koskaan on tarvinnut sinun apuasi, niin tarvitsen todella minä; sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä itserakkauteni, tämän hirvittävän epäjumalan ravinnoksi tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. — — — Unohda, laupias armahtaja, sinä syntisten ystävä, Herra Jesus, unohda oman täydentekemisesi tähden entiset tuhannet ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja niiden häpeällisestä vallasta siten, että sinä minussa vaikutat elävän uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu! kaikkien hyvien lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Ja, kolmiyhteinen Jumala, Isä, auttaja, armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut, käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni, niin tulemme käännetyiksi! Sinun on tämä suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän että sinä sen teet, jos me vain tahdomme antautua sinun käsiisi. Oi! kenen käsiin tahtoisimmekaan antautua, jollemme itse rakkauden! Ota siis, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota kaikki mitä kutsun omakseni sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni, kaikki voimani. Ota ne — puhdista ne, uudista ne — hoida niitä oman tahtosi mukaan. Jesuksen tähden unohda, kuinka itse olen niitä hoitanut ja näihin asti niitä käyttänyt. Ja kun olet saanut minut taivutetuksi ja uudistetuksi oman mielesi mukaan, niin pidä tämä työ, tämä vanhurskaus, jonka Jesuksen veri vaikuttaa, minun omaisuutenani, jolla minä voin vaatia sinun armahtavaisuuttasi. Niin, hyvä Jumala! puhdista tarkoitukseni tämän työn suhteen, tee minut puolueettomaksi itseäni arvostellessani, jotta en itseäni pettäisi. Karkoita kaikki viholliset, kun tartun kynääni tähän kirjaan kirjoittaakseni muistiinpanojani, jotta ne eivät voisi saada minua tuomitsemaan puolueellisesti omissa eikä toisten asioissa. Anna minulle etenkin armoa, että ensiksi koettaisin sinun avullasi ottaa malan omasta silmästäni ja sitten myös tehdä työtä veljeni ja sisareni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni ja tekoni ja että ne olisivat sinulle otolliset. Anna minulle sama henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee — sanalla sanoen: anna minulle elävä usko, niin tulen sinun armostasi autuaaksi. Pakoita minua tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini. Amen! Minä tiedän, että sinä sen teet Jesuksen tähden!" — Tässä puhuu toivo, joka "ei anna häpeään joutua", tässä taistelee usko, joka ei kilvoituksen helteessäkään ole epäuskoon sortuva, tässä palaa rakkaus, joka "ei vihaan syty, ei pahaa ajattele, ei vääryydestä iloitse". Mitä kauniimmassa sopusoinnussa "pysyivät nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus" Berghin näistä ajoista alkavan hengellisen elämän peruspiirteinä, kehittäen hänet herännäisyyden ehkä eheimmäksi sielunpaimeneksi. "Suurin niistä oli kuitenkin rakkaus", tuo hänen jalon, Herran koulussa pyhitetyn luonteensa huomattavin ominaisuus. Yhtä suurella innolla kuin hän, ehkä joskus suuremmallakin, ovat muutamat muutkin Suomen Siionin samanaikuiset vartijat paimenvirkaansa hoitaneet, yhtä väsymättömästi ja uskollisesti ainakin jotkut heistä loppuun asti raskasta päivätyötään toimittaneet, mutta tuskin kukaan niin omaansa etsimättä ja niin hellällä rakkaudella kuin Bergh. Ja sentähden tuntuukin meistä, lukiessamme tuota rukousta, jonka hän joulukuun 3 p:nä 1822 päiväkirjaansa kirjoitti, kuin olisi hän tahtonut aloittaa uutta elämäänsä kantamalla koko Suomen kansaa armahdettavaksi Herran eteen.
Kirkkaudesta toiseen kehittyi Bergh Pälkjärvellä ollessaan. Perheestään erotettuna, täytyi hänen tällä vieraalla paikkakunnalla monesti kokea sitä ikävää, jota yksinäisyys tuottaa semminkin niin avosydämmiselle henkilölle kuin hän oli, mutta sitä enemmän oli hänellä aikaa oman sielunsa kasvattamiseen ja papillisiin tehtäviin. Kiittäen Jumalaa hän päiväkirjassaan tämän tunnustaakin. Ahkeraan luki Bergh tähän aikaan raamattua ja muuta kirjallisuutta, seuraten tämän ohessa tarkalla silmällä ajan uskonnollisia virtauksia varsinkin omassa maassa. Kansan tietämättömyys ja alhainen siveellinen kanta koski kipeästi hänen hellään sydämmeensä. Selvään näki hän, ettei sen epäusko ollut samaa laatua kuin säätyläisten ja että se siis oli kohdeltava eri tavalla. Sen juuret olivat taikauskon raa'assa maassa, kun sitä vastoin säätyläiset ajan turmeltuneesta uskonnollisesta ja muusta kirjallisuudesta sekä seuraelämän kevytmielisestä hengestä olivat särpineet sitä myrkkyä, joka esti heitä uskomasta kristinuskon totuuksia. Päiväkirjassaan palajaa Bergh vuoden 1823 alkupuolella tuon tuostakin tähän kysymykseen, lausuen tämän ohessa monta huomattavaa ajatusta papin velvollisuuksista ja tehtävistä. Silminnähtävästi heräsi hänessä jo tähän aikaan tuo lämmin halu kansan lukutaidon korottamiseen, jonka hedelmät myöhemmin ovat nähtävinä etenkin niissä seurakunnissa, missä hän pappina vaikutti. Pälkjärvellä ollessaan ei hän kuitenkaan vielä ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin tämän aatteen toteuttamiseksi. Sitä ahkerammin koetti hän sensijaan sekä saarnoillaan että kinkeri- ja seurapuheillaan kansan lapsiin vaikuttaa. Silmämääränä oli hänellä syntisten kokoaminen taivaan valtakuntaan ja koottujen varjeleminen ja kasvattaminen Herran liitossa. Sentähden pyysi hän kaikille kirkastaa sitä totuutta, joka ijankaikkisesti pysyy, sovittamalla sitä kaikkiin oloihin. Säälivä rakkaus oli hänen herätyshuutonsa perussäveleenä, ja juuri sentähden avautuivat sydämmet sille. Ja samankaltaista oli Berghin puhe myöskin yksityisissä keskusteluissa. Säätyhenkilöihinkin koetti hän tuossa hengessä vaikuttaa. Kuinka vakavat hänen nuhteensa monesti olivatkin, miten rohkeasti hän, itseään ja muita säälimättä, raivasikin auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, täytyi jokaisen ainakin sydämmessään myöntää, että rakkaus oli hänen vaikuttimensa. Miten Berghin käsityksen mukaan kristityn tulisi kohdella kääntymätöntä lähimmäistään, näkyy seuraavista hänen päiväkirjassaan tammikuun 8 p:ltä 1823 tavattavista sanoista: "Kääntyneen ihmisen tulee kyllä tuntea armontilansa arvo ja syvässä nöyryydessä tunnustaa Jumalan hyvyys, joka on hänet johdattanut pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö, sekä myöskin ulkonaisella käytöksellä ilmaista ilonsa siitä äärettömästä armosta ja laupeudesta, joka hänelle on tapahtunut, samoinkuin myöskin sekä sydämmellään että esiintymisellään ilmituoda huolensa kääntymättömien valitettavasta tilasta. Mutta jos hän tuosta onnellisemmasta asemastaan luulee saavansa aihetta muiden, olkoonpa julki kääntymättömien, ylönkatsomiseen ja ynseyteen heitä kohtaan, niin ei tämmöinen käytös sovi Kristuksen mielen kanssa yhteen; sillä tuo näyttää todistavan, että semmoinen ihminen pitää kääntymistään omana työnään, joka on hengellisen ylpeyden perusluonne. Tämmöinen käytös ei lisää kääntyneitten lukua, vaan vähentää sitä päinvastoin. Sitäpaitsi tulee meidän aina muistaa, että, niinkauan kuin armonaikaa kestää, viimeiset voivat tulla ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi — ainakin tulee meidän toivoa ja myöskin kaikin voimin tehdä työtä siinä mielessä, että ne, jotka nyt ovat kääntymättömiä, vielä Herran armon kautta kääntyisivät. Mutta tätä ei saavuta se, joka jyrkästi vaatien nuhtelee, tyrkyttää, neuvoo. Sentähden sanookin apostoli: 'Saarnaa sanaa sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaise, nuhtele, neuvo kaikella siveydellä ja opetuksella'. Niin, kallis Jesus! opeta minua näin käyttäytymään, taivuta minua kaikessa nöyryyttä noudattamaan ja välttämään ylpeyttä sekä sydämmessä että sanoissa ja käytöksessäni, jotta kernaammin hiljaisuudella kuin ankaruudella koettaisin voittaa ihmisten sydämmiä sinulle. Niin olet itse tehnyt; niin tulee minunkin tehdä".
Olemme sanoneet, että Bergh jo Pälkjärvellä ollessaan kehittyi kirkkaudesta toiseen. Todistuksena on hänen päiväkirjansa, missä hän itseään säälimättä kertoo rumimmatkin kiusauksensa ja Herran kaikkivoipaa armoa päivä päivältä yhä hartaammin ylistää. Jumalan valkeudessa oppii hän yhä paremmin tuntemaan ihmissydämmen turmeluksen ja pitämään itseään syntisistä suurimpana. Mutta samoihin määrin suureksi kirkastuu hänelle myöskin Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan. Valvovan, Herrassa elävän kristityn taisteluista ja voitoista puhuu tuo päiväkirja syvällisiä ja tarkkaan kokemukseen perustuvia sanoja. Etenkin näkyy Bergh jo tähän aikaan oppineen, miten taitava sielunvihollinen on eksyttämään kääntynyttäkin ihmistä ainakin salaisesti turvautumaan omiin voimiinsa sekä tukkimaan häneltä tien armonistuimen tykö. Hän tuntee farisealaisuuden sen hienoimmissakin muodoissa ja taistelee Kristuksen uskossa voitollisesti sitä vastaan, pyytäen päästä yhä likeisempään yhteyteen Herran kanssa. Hän anoo ja hänelle annetaan, hän etsii ja hän löytää, hän kolkuttaa ja hänelle avataan.
Berghin muuttunut katsantotapa ja hänen siitä riippuva toimintansa pappina ei voinut jäädä hänen esimiehiltään huomaamatta. Tarkastusmatkallaan Liperissä ja ehkä jo ennenkin oli piispa Molander saanut kuulla, että tuo nuori, lahjakas pappikin oli ruvennut herännäisyysliikkeen kannattajaksi. Paluumatkallaan tapasi hän Berghin Pälkjärven pappilassa maaliskuun 4 p:nä 1823. Isännältään, provasti L. J. Hultinilta [Akiander, Herdaminne.], silminnähtävästi ensin tiedusteltuaan asiaa ja saatuaan häneltä tarkkoja tietoja, kysyi hän, kääntyen viimemainitun puoleen, Berghin läsnäollessa: "Eikö ole Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä vallitseva uskonnollinen lahko alkanut tunkeutua myöskin teidän seurakuntaan?" Hultin vastasi kysymykseen myöntämällä, viitaten apulaisensa enemmän kuin epäiltävään suhteeseen kysymyksessä olevaan liikkeeseen. Selvin sanoin ilmaisi Molander, miten vastenmielinen Renqvist hänelle oli, moittien hänen kykenemättömyyttään saarnaajana ja hänen loukkaavaa, itserakasta esiintymistään. Ja jotta Bergh tulisi täysin käsittämään, miten vaarallinen koko herännäisyysliike oli ja kuinka arveluttavaa laatua sen Iisalmella, Nilsiässä ja Liperissä aikaansaamat häiriöt ja riidat, lausui hän sen vakuutuksen, että nuo hurmahenkiset haaveilijat, jos vain saisivat johtajakseen jonkun lahjakkaan miehen, varmaan ennenpitkää julkisesti asettuisivat esivaltaa vastaan ja aloittaisivat sisällisen sodan. Ettei tämmöinen arvostelu yleisesti arvossa pidetyn esimiehen suusta voinut olla jotakin vaikuttamatta tuohon nuoreen pappiin, on itsestään selvä. Sitäpaitsi ei Bergh siihen aikaan vielä tuntenut Savon ja Karjalan herännäisyyttä kuin ainoastaan huhujen ja kertomusten kautta; ehkä olivat — niin arveli hän — Molanderin väitteet ainakin osaksi oikeutetut. Vaan toiselta puolen oli hän sydämmessään vakuutettu Renqvistin viattomuudesta ja hänen tarkoitustensa puhtaudesta eikä myöskään voinut uskoa piispan kertomusta heränneistä ehdottomasti oikeaksi. Mille kannalle Bergh tämän keskustelun ja sen kestäessä hänelle annettujen vakavien varoitusten johdosta aikoi asettua, näkyy seuraavista hänen päiväkirjassaan maaliskuun 6 p:ltä löytyvistä sanoista: "Nyt toivon ja rukoilen, että Herra sanansa jälkeen opettaa minua totuutta löytämään sekä, katsomatta sitä, mitä muut minusta ajattelevat ja kuinka he minua kohtelevat, siinä pysymään. Vielä ei omatuntoni minua soimaa muusta kuin leväperäisyydestä, opettajatoimestani kun on kysymys. Herra antakoon minulle voimaa kernaammin kärsimään mitä hyvänsä kuin poiketa hänen sanansa ohjeesta oikealle tahi vasemmalle. Tiedän, että hän, joka hyvän työn alkanut on, myöskin kaikessa minua auttaa. — — — Herra, valmista itsellesi kunniaa kaiken tämänkin kautta, ja tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa! Ainoastaan tue minua voimallasi, niin en pelkää mitään maan päällä. Opeta minua kaikkia rakastamaan, niinkuin Jesukseni on tehnyt! Anna minulle elävä usko ja sen hedelmät — enempää en tarvitse. Valaise myöskin maalliset esimieheni ja opeta minua olemaan heille kuuliainen kaikessa, joka ei ole vasten sinun tahtoasi. Anna minulle elävä usko ja pakoita minua, mitään muuta katsomatta, koettamaan johdattaa kaikkia, jotka paimenvirassani tapaan, tosi kääntymiseen, jonka kehitys riippuu elävästä uskosta, minkä ainoana esineenä on ristiinnaulittu Jesus. Tätä tarkoittakoot kaikki minun pyrintöni. Jos minun tämän tähden täytyisi vaikka kuolla, niin tietäisin sen tapahtuneen totuuden, ei itseni eikä maallisen kunnian tähden. Olkoon kaukana minusta ja kaikista, jotka kiivailevat sinun kunniasi puolesta, koettaa puolustaa itseämme vainoojiamme vastaan muilla aseilla kuin sinun puhtaalla sanallasi; ja kuivettukoon jokainen käsi, joka korottaikse esivaltaa vastaan! Herra, sinä joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, pelasta sieluni — pelasta myöskin, jos mahdollista, niiden sielut, jotka nyt asettuvat totuutta vastaan. Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät! Amen — en epäile — tue heikko uskoni, sitä rukoilee kurjin syntisistä".
Pietismiä soimattiin jo siihen aikaan yleisesti lahkoksi ja sen edustajia syytettiin mitä suurimmasta ahdasmielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta. Jos muutamat yksityiset antoivatkin aihetta tuohon arvosteluun, ei pidä se paikkaansa, mikäli kysymys koskee liikettä semmoisenaan. Berghin kanta tässä suhteessa on muun ohessa tuosta hänen vasta kertomastamme rukouksesta niin selvä, ettei se kaipaa mitään puolustusta. Hän tahtoi elävää kristillisyyttä — siinä hänen lahkolaisuutensa. Yksin Jumalan sanasta etsi hän neuvoa opettajavirkaansa hoitaessaan, rukoillen alituisesti voidaksensa aina ja ehdottomasti alistua sen neuvottavaksi. Suuria kiusauksia täytyi hänen monen opinkysymyksen suhteen kestää, ennenkuin hänen kantansa vakaantui. Niinpä hän esim. huhtikuussa 1823 taisteli kovaa sisällistä taistelua sen johdosta, että heränneitten käsitys kääntymisestä ja uudestisyntymisestä hänestä oli ristiriidassa raamatun opin kanssa kasteesta. Jos kerran — niin hän arveli — ihminen syntyy uudesti jo kasteessa, voiko sitten olla kysymystäkään toisesta uudestisyntymisestä. Vilkkaasti toimi Berghin mielikuvitus, ja hänen syvälliseen miettimiseen taipuva luonteensa vaati johdonmukaisuutta ja selvyyttä. Tämä taistelu, joka sitäpaitsi koski niin tärkeätä, papin selitystä hänen opettajatoimessaan monesti kysyvää opinkohtaa, ei ollut helppoa. Sen kestäessä johtui Bergh joskus siihenkin johtopäätökseen, että ainoastaan ne kastetut, jotka ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, ovat hengellisesti kuolleet, jota vastoin muut tarvitsevat ainoastaan uudistumista, ei uudestisyntymistä, päästäkseen jälleen siihen liittoon, johon Herra heidät kasteessa otti. Ellei tätä myönnetä — arveli hän — niin ovat anabaptistat oikeassa. Mutta näistä ja muista samankaltaisista eksyneistä ajatuksista selvisi Bergh raamattua tutkimalla. Siitä näki hän selvään, että moni kastettu on hengellisesti kuollut, ja hänen oma kokemuksensa tuki mitä vastustamattomimmalla tavalla tätä todistusta. Miten puutteellinen hänen käsityksensä siitä uudesta elämästä, joka kasteessa lapseen istutetaan, tähän aikaan vielä lieneekin ollut, ei epäillyt hän kauemmin, että kasteen liitosta langennut on hengellisesti kuollut, eikä sitä, että semmoisen täytyy syntyä uudesti, ennenkuin hän saattaa Jumalan valtakuntaan sisälle tulla.
Ihmeellisen araksi kehittyi Berghin omatunto jo hänen Pälkjärvellä ollessaan. Pienimmätkin erehdykset ajatuksissa, sanoissa ja töissä huomaa hän heti, katkerasti itkien niiden tähden ristin juurella. Etenkin valittaa hän itserakkauttaan, ihmispelkoaan, hitauttaan ja kylmyyttään, sekä niitä saastaisia ajatuksia, jotka hänen entisen "helmasyntinsä" tähden tuon tuostakin nousevat hänen mieleensä. Edistymistään hän ei koskaan näe, päinvastoin hän monesti hämmästyneenä kysyy: olenko milloinkaan kääntynyt? Mutta semmoisina hetkinä kirkastuu hänelle aina uudelleen ja entistä kirkkaampana Kristuksen rakkaus syntisiä kohtaan, ja hänen kiusauksen kuumassa pätsissä puhdistettu uskonsa oppii yhä turvallisemmin luottamaan yksin Vapahtajaan. Niinpä on hän, muutamia päiviä kestettyään mitä kuuminta sisällistä hellettä ja kovia nuhteita aralta omaltatunnoltaan, toukokuun 14 p:nä päiväkirjaansa kirjoittanut: "Tehkööt sitten elämä tahi kuolema, rauha tahi myrsky, perkele tahi synti kaiken minkä voivat, syöstäksensä minua onnettomuuteen: en poistu Jesukseni ristin luota. Epäuskolla ja perkeleellä on paulansa, joilla he koettavat jälleen saada minua omaa työtä tekemään. Ei, niin huono ja kurja kuin olenkin, anna minun löytää apuni sinussa, sinä ainoa turvani, vapahtajani, Jesukseni. — — — Herran armo tekee minussa työtä, sen huomaan. Minä olen ja tahdon aina olla Vapahtajani oma".
Toukokuun 21 p:nä 1823 [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] määrättiin Bergh isänsä apulaiseksi Suonenjoelle. Harras toivonsa saada kotiseutunsa kansalle julistaa Kristuksen evankeliumia ei kuitenkaan toteutunut. Hartolassa, missä hän kävi perhettänsä tapaamassa, sai hän näet tietää, että tuomiokapituli peruuttamalla aikuisemman määräyksensä, aikoikin siirtää hänet kirkkoherranapulaiseksi Kuopioon. Elokuun 23 p:nä saapui hän viimemainittuun kaupunkiin.
Haikein sydämmin ja suuren pelvon alaisena ryhtyi Bergh uutta virkaansa hoitamaan. Oliko hän kestävä taistelussa maailmaa ja syntiä vastaan? Bergh ymmärsi asemansa; hän tunsi, että Herra häneltä vaati paljon. Aikana, jolloin sekä kirkon että valtion johtavat henkilöt olivat solmineet liiton herännäisyyden kukistamiseksi, tuli hänen pappina toimia juuri sen läänin pääkaupungissa, jota etenkin pidettiin silmällä. Tässä kysyttiin todella urhoollisuutta ja taitoa. Heränneitä pilkattiin, heistä levitettiin jos minkälaisia huhuja: pilkan ja vainon alaiseksi joutui välttämättömästi varsinkin kaupunkiseurakunnassa pappi, jos hän millään tavoin noita "hulluja haaveilijoita" suosi. Bergh oli paljon seurustellut sivistyneiden kanssa. Seuraelämän tavat ja huvitukset tarjosivat vielä hänelle viehätystä, eikä ollut hän tähän aikaan vielä selvillä siitä, vaatiko Jumalan sana häntä kokonaan kaikesta tuosta luopumaan. Miten esiintyä kristittynä tuommoisissa tilaisuuksissa, miten rohjeta nuhdella maailmaa synnistä musiikin soidessa ja ilon korkeimmallaan ollessa? Olemme sanoneet, että Berghin kehitys tapahtui vähitellen. Tuo on etenkin nähtävänä hänen suhteessaan maailmaan. Vaikka hän oli herännyt ja elävä kristitty — ei kukaan, joka lukee hänen päiväkirjaansa epäile sitä luopui hän vähitellen, vasta Kuopiossa toista vuotta oltuaan, kokonaan seuraelämän huvituksista. Sitäpaitsi on huomattava, ettei herännäisyyden periaatteet tässä kohden vielä olleet vakaantuneet. Bergh oli näiden aatteiden ensimmäisiä tienraivaajia, ja semmoisten henkilöiden täytyy kulkea hitaammin kuin niiden, jotka heidän jälkiään seuraavat. Mutta vaikka Bergh näin kulkikin omaa tietään, yksin Jumalan sanasta etsien ohjeita, mille kannalle hänen näissä uusissa olosuhteissa tulisi asettua, vaikutti hänen tutustumisensa Kuopion heränneitten kanssa huomattavan muutoksen hänen ulkonaisessa elämässään. Silminnähtävästi koski häneen syvästi myöskin Renqvistin näihin aikoihin sattunut kova kohtalo, vaatien häntä "astumaan ulos leiristä Herran pilkkaa kantamaan".
Apulaistoimensa ohessa hoiti Bergh vankilansaarnaajanvirkaa Kuopiossa. Jo hänen perusteellinen luonteensa ja ennen kaikkea hänen säälivä, hellä sydämmensä vaati häntä tarkkaan perehtymään vankien tilaan. Semmoisen sielunpaimenen rakkaudelle avautuivat vankilankin asukasten kovat sydämmet. Tarkatessaan näiden menneitä elämänvaiheita ja tutkiessaan syitä heidän kovaan kohtaloonsa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että opin puute ja kerjuu olivat johtaneet useimmat noista onnettomista rikoksen poluille [Biografinen Nimikirja.]. "Valoa kansalle" oli jo siihen aikaan Berghin tunnussanana. Tämän aatteen toteuttamiseksi teki hän jo Kuopiossa ollessaan ahkeraan työtä varsinkin kinkerimatkoillaan. Ei yksinkertaisinkaan päässyt hänen käsistään jotakin oppimatta. Harvinainen opettajakyky tuki hänen väsymätöntä intoaan, ja sitäpaitsi valmisti hän kinkerimatkoilleen lähtiessään itselleen kaavan, jonka mukaan hän sitten kysymyksensä ja opetuksensa järjesti. Yksi semmoinen löytyy hänen päiväkirjassaan huhtikuun 10 p:ltä 1824. Sen silmämääränä on synnin ja armon selvittäminen opetettaville. Kysymykset ovat liikuttavan yksinkertaisia, mutta samalla johdonmukaisia ja syvällisiä. Ei ole vaikea huomata, että ne ovat heränneen ja taitavan opettajan muodostamia.
Vuoden 1826 loppuun viipyi Bergh Kuopiossa. Hän näki täällä herännäisyysliikkeen kaikkien pakkokeinojen uhallakin virkistyvän ja leviävän seudusta toiseen. Jos siinä joskus ilmaantuikin häiriöitä ja ykspuolisuuksia, joita hän ei voinut hyväksyä, veti sen henki kuitenkin häntä yhä lähemmäs noita halveksittuja "lahkolaisia", sillä hän näki, että heillä oli aivan toiset pyrinnöt kuin muilla. Hän ymmärsi heidän kyyneleensä, sillä hän oli itse semmoisia vuodattanut ja vuodatti niitä yhä, joka kerta kuin synninsuru tahi taivaallisen isänmaan ikävä valtasi sydämmen; hän tiesi heidän kiusauksensa, sillä hän oli itse samoja kokenut, ja hän tiesi keneen he uskoivat, sillä Jesus Kristus oli hänenkin Herransa. Kuopiossa ollessaan tutustui hän myöskin Paavo Ruotsalaisen kanssa, liittyen häneen sydämmensä täydellä rakkaudella, jos kohta hän ei silloin vielä näy päässeen häntä täysin käsittämään. Tämä aika on Berghille oppiaikaa vielä. Hän arastelee, karttaa julkista esiintymistä herännäisyyden edustajana. Silminnähtävästi on häntä vielä estämässä ihmispelko, ainakin jonkunmoinen orjuus maailmaan nähden. — Korkea on se torni, jota Bergh on kutsuttu rakentamaan Suomen Siioniin. Älkäämme sitä oudoksuko, että häneltä kuluu aikaa kustannusten laskemiseen.