X.
Hartausseurat ja kielilläpuhujat herännäisyyden alkuaikoina.
Mitä suurimmasta merkityksestä herännäisyydelle ovat hartausseurat aina olleet. Tunnetut ovat Spenerin ja Francken "collegia pietatis" ja "collegia philobiblica", jotka kokosivat samanmieliset ystävät yhteiseen sananviljelemiseen ja hartauteen. Ja samoinkuin nämä kokoukset herännäisyyden emämaassa osoittautuvat eriämättömästi liikkeeseen kuuluviksi, syntyy niitä itsestään kaikkialla, mihin tämä liike leviää. Niin kävi Ruotsissa, missä kuuluisa konventikkeliplakaatti vuodelta 1726 juuri pietistein pitämäin hartausseurojen johdosta näki päivän valon, ja niin Suomessakin jo vanhemman herännäisyyden aikoina. Ei mikään ole luonnollisempaa kuin tämä. Puhdasoppisuuden aika rajoitti hartauden harjoittamisen sunnuntaihin ja muihin laissa säädettyihin juhlapäiviin. Sen kristillisyys jäi kirkkoon, kun suntio jumalanpalveluksen päätyttyä sulki Herran huoneen ovet. Kotihartautta kyllä toimitettiin vanhan hyvän tavan mukaan, mutta sekin oli, samoinkuin seurakunnan yhteinen hartaus, ylimalkaan kaavamaista eikä semmoisena voinut tyydyttää niiden tarvetta, joissa Jumalan Henki pääsi vaikuttamaan elävää, persoonallista uskoa. Tämä usko vaati itselleen vastaavia muotoja myöskin uskonnolliseen yhteiselämään nähden. Se viihtyi yhteiselle jumalanpalvelukselle säädetyissä menoissa, mutta se kaipasi niiden lisäksi semmoisia hartaushetkiä, missä yksilön hengellinen elämä saisi vapaammin toimia ja vastaanottaa vaikutuksia muilta samanmielisiltä. Pietismi tahtoi sovittaa kristinuskon vaatimukset elämän kaikkiin oloihin; arkielämänkin surut ja huolet, sen ilot ja toiveet — koko elämä toimineen ja tehtävineen vedettiin sen piiriin kuuluvaksi. Kaikkeen etsittiin Jumalan tuomitsevan, sovittavan ja pyhittävän totuuden valkeutta ylhäältä. Veli halasi avata sydämmensä veljelle, ystävä ystävälle, puhuakseen hänelle vaivansa ja kiusauksensa ja ennen kaikkea siitä Herrasta, joka hänet oli kutsunut pimeydestä ihmeelliseen valoonsa. Tämä tarve, joka kristinuskon olemukseen kuuluvana suuremmassa tahi vähemmässä määrässä ilmaantuu kaikissa elävähenkisissä uskonnollisissa liikkeissä, on luonut herännäisyyden hartausseurat.
Kuten olemme nähneet, johtivat Lounais-Suomen herännäisyysliikettä vielä 19 vuosisadan alkuaikoina papit. Vanhan, näillä seuduin kotihartauteen kokoontumista varten säilyneen tavan mukaan kutsuttiin heränneet (muutkin olivat tietysti tervetulleet) hartausseuroihin pappilaan kellonsoitolla. Tässäkin suhteessa saivat nämä tilaisuudet täällä säännöllisemmän ja niin sanoaksemme enemmän kirkollisen leiman kuin Pohjois-Suomessa, missä ei käytännöllisistäkään syistä tuota kutsumistapaa voitu käyttää. Savon ja Karjalan heränneet asuivat kaukana toisistaan. Alusta alkaen harjaantuivat he oman sisällisen halunsa kutsusta lähtemään ystäviä tapaamaan, kun tunsivat tarvitsevansa heidän neuvoansa ja lohdutustansa. Ennenpitkää avasivat talonisännät seuroille ovensa. Niin Iisalmella, Nilsiässä, Rautavaaralla, Nurmeksella, Pielisjärvellä, Maaningalla, Liperissä, Ilomantsissa y.m., missä herännäisyys voitti alaa. Tämmöisiin taloihin kokoontui kansaa likeltä ja kaukaa ei ainoastaan silloin, kun joku juhlallisuus oli siihen kehottamassa, vaan muulloinkin. Etenkin riennettiin suurissa joukoissa seuroihin Paavo Ruotsalaista tahi muuta suosittua opettajaa seudulle odotettaessa. Viestit semmoisen miehen tulosta levisivät nopeasti kaukaisimpiinkin kyliin. Lauvantai-iltoina kokoonnuttiin johonkin kirkon läheisyydessä olevaan taloon, missä seuroja sitten jumalanpalveluksen päätyttyä vielä sunnuntainakin pidettiin. Iisalmen ja Liperin tätä tarkoitusta varten rakennetuista erityisistä seuratuvista on jo ennen puhuttu. Niitä käyttivät pitkämatkaiset sitäpaitsi kirkkomajoinaan, etenkin niistä ajoista alkaen, jolloin liikkeen vastustajat vainojen synnyttyä yhä yleisemmin kieltäytyivät vastaanottamasta heitä koteihinsa.
Laulua on Suomen kansa ammoisista ajoista rakastanut. Sentähden pukeutui myöskin heränneitten hartaus semminkin liikkeen alkuaikoina suurimmaksi osaksi tähän muotoon. Laulukirjana käytettiin paitsi virsikirjaa yhä yleisemmin Siionin Virsiä ja Halullisten sieluin hengellisiä lauluja ei vain Lounais-Suomessa, missä nämä kirjat, kuten ennen on mainittu, ensin otettiin käytäntöön, vaan Savossa ja Karjalassakin. Kokemukseen perustuvan hengellisen elämän taisteluja ja voittoja nämä virret ilmaisevat, särjetyn sydämmen nöyrää kieltä ne puhuvat. Ristiinnaulitun ja ylösnousseen Herran armo ja kunnia on niiden kiitoksen esineenä, ihmisen turmelus niiden valituksen aineena. Tuskin löytyy kristityn elämässä sitä tilaa, johon ne eivät koskisi. Jos muutamissa näistä virsistä, niissä, joissa alituisesti puhutaan "Kristuksen verestä", hänen "haavoistaan" y.m.s., ilmeneekin herrnhutilaista sairaloisuutta, on niiden henki ylimalkaan yhtä raitis kuin syvä. Valmiin, itseensä tyytyvän ja itsestään kerskaavan uskon ilmaisijoiksi eivät ne sovellu, mutta sitä paremmin etsivän ja kilvoittelevan. Suruvoittoisuus on näiden ihmeellisten virsien huomattavimpia ominaisuuksia. Silloinkin kuin usko riemuitsee Herrassa ja kohoaa likelle näkemisen rajaa, on sen ilo iloa kyynelten takaa. Syynä ei ole yksin synnin suru, vaan ehkä yhtä usein koti-ikävä. Mitä ulkomuodon runollisuudesta puuttuu, sen korvaa sisällyksen eheys. — Säveleet näihin virsiin heränneet joko lainasivat virsikirjan nuoteilta ja vanhoilta kansanlauluilta tahi sepittivät ne niitä itse. Ne muodostuivat rytmillisiksi, mutta samalla vakaiksi ja suruvoittoisiksi, siten soveltuen uskollisesti tulkitsemaan sanojen henkeä. Ei ollut aika omiaan synnyttämään keveitä ja iloisia säveleitä. Sodan kauhut täyttivät mielet niitä ensin muodostettaessa, sisälliset kärsimykset ja monet raskaat ulkonaisetkin ahdingot painoivat sittemmin näiden virsien veisaajia. Ja olivathan heränneet sitäpaitsi jo isiltään oppineet, että Suomen
"Soitto on suruista tehty,
Murehista muovaeltu".
Tuo ei siis ole omituista yksin herännäisyydelle, vaan kansan luonteelle yleensä. Siihenkin nähden ovat nämä säveleet niin luonnollisia ja tarkoitukseensa sopivia.
Monta tuntia yhteen jaksoon saattoivat heränneet virsiään veisata. Kun joku murheellinen aloitti tätä mielentilaa ilmaisevan virren, yhtyivät muut heti siihen, ja samoin tehtiin, jos toinen tämän jälkeen alkoi veisata sisällykseltään vaikka aivan vastakkaista virttä. Itkettiin itkevien ja iloittiin iloisten kanssa. Rakkaus yhdisti sydämmet toisiinsa, surut ja ilot olivat yhteiset. Veisuun kestäessä saattoi joku tahi useammatkin yhtaikaa tainnuksissa uupua lattialle ja tuossa tilassa ruveta puhumaan outoa kieltä. Semmoisia sanottiin kielilläpuhujiksi tahi hengessäpuhujiksi. Tämä ihmeellinen ilmiö herännäisyyden vaiheissa, johon jo ennen olemme viitanneet, ansaitsee erityistä huomiota.
Mitä oli tuo "kielilläpuhuminen", josta semminkin Savon- ja myös Karjalanpuolista herännäisyyttä koskevat asiakirjat tuontuostakin kertovat? Ihmiset kaatuivat maahan, joutuivat jonkunlaiseen horrostilaan, jossa heidän tuntoaistinsa oli ihan toimetonna, puhuivat yhtäjaksoista, useimmille aivan käsittämätöntä, vieraan kielen kaltaista puhetta tahi katkonaisia, niinikään käsittämättömiä sanoja, jotka vähitellen muuttuivat muutamiksi lauluntapaisesti esitetyiksi tavuiksi (esim. "trottista", "trottista", "truu", "tii", "tii", "hu", "ti".) Sukua tämän "kielilläpuhumisen" kanssa oli "hengessäpuhuminen", jota toisinaan sanottiin "profeteeraamiseksi". Sekin tapahtui tunnottomassa tilassa, mutta pukeutui johdonmukaisiin lauseisiin. Puhujat käyttivät silloin selvää kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Toiset ilmaisivat muitten, etenkin vilpillisten, sieluntilan; toiset näkivät kuolleet, tahi vielä elävät tuttavansa helvetin tuskissa tahi taivaan autuudessa, puhuen heistä varoittaen tahi kehottaen ja lohduttaen sekä päättäen usein puheensa palavalla rukouksella. Joskus, etenkin myöhempinä aikoina, pitivät "hengessäpuhujat", joita monesti nimitettiin myöskin "kielilläpuhujiksi", pitkiä, saarnantapaisia hartauspuheita.
On koetettu tyhjäksi väittää kertomuksia tästä ihmeellisestä ilmiöstä, vaan turhaan. Siksi monet ja luotettavat ovat todistukset, ettei asian todenperäisyyttä saata epäillä. Mutta jos tämä kerran myönnetään: miten on tuommoinen tila selitettävä? Helppo on päästä asiasta julistamalla koko ilmiötä teeskentelevän hurmahengen purkauksiksi, ja tätä keinoa on usein sekä entisinä että myöhempinä aikoina käytettykin. Mutta semmoista menettelytapaa vastaan sotii se kieltämätön tosiasia, että moni "kielilläpuhuja" todistettavasti on ollut elävä, valistunut kristitty, jonka raittiille uskonelämälle tavallisissa oloissa kaikki hurmahenkisyys on ollut ventovierasta. Eikä kelpaa sekään selitys, että alhaisella sivistyskannalla olevat ihmiset ylimalkaan, jouduttuaan suureen mielenliikutukseen, osoittautuvat kykenemättömiksi tunteitaan vallitsemaan ja silloin voivat esiintyä kuni untanäkevät, sillä "kielillä" ovat puhuneet ei vain yksinkertaiset talonpoikaishenkilöt, vaan sivistyneet säätyläisetkin. Kernaasti myönnämme tuossa tilassa ilmenevän sekä ruumiillista että hengellistä sairaloisuutta, mutta näkyy siinä varmaan muutakin. Ja tätä emme epäile sanoa Herran vaikutukseksi, jonka kautta hän monesti, varsinkin herännäisyyden alkuaikoina, herätti ihmisiä synnin unesta. Mutta jos sille vanhojen heränneiden väitteen mukaan omistetaan erityisen armonlahjan nimi, niin on tarkoin huomattava, ettei sitä saa liika korkeaksi arvioittaa. Pidettäköön tässä silmällä Paavalin arvostelu Korintin seurakunnassa ilmestyneestä kielilläpuhumisesta, joka oli ehkä likeisestikin sukua kysymyksessä olevan lahjan kanssa. Menneen ajan heränneet eksyivät monesti tätä lahjaa liika suuressa arvossa pitämään, väittäen että kielilläpuhujien uskonelämä oli valistuneempaa ja syvällisempää kuin muiden. He vasta — niin moni ajatteli — ovat päässeet jumalallisen totuuden perille. Paavo Ruotsalaista ei saa tästä eksytyksestä syyttää. Hän päinvastoin sitä monessa tilaisuudessa jyrkästi vastusti, usein kohdellen kielilläpuhujia hyvinkin ankarasti. Siihen antoi hänelle aihetta sekin, että moni ulkokullattu seurapaikoissa ja muualla alkoi heitä matkia. Sitäpaitsi tahtoi Paavo täten osoittaa, ettei hän tuolle lahjalle aivan suurta arvoa antanut. Mutta missä kielilläpuhujat sanoillaan ja käytöksellään ilmaisivat tosiherätystä ja vilpitöntä uskoa, siellä kohteli hän heitä rakkaudella, hellästi palauttaen heitä kiihottuneen tunne-elämän sumuisilta kukkuloilta kilvoittelevan uskon laaksoihin, joissa armon syvimmät hetteet löytyvät [Paavo Ruotsalaisen vanhimpien tuttavien (K. A. Malmbergin, J. I. Berghin, J. Fr. Berghin y.m.) yksimielinen todistus.].
Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan herännäisyydestä eroavan leiman sai tämä liike niillä seuduin, joilla Renqvist liikkui ja vaikutti. Tämä koskee etenkin hartauskokouksia. Viimemainitun johtamissa seuroissa oli rukous pääasiana. Sitä toimitettaessa olivat kaikki polvillaan. Melkein aina rukoili Renqvist omin sanoin, usein hyvinkin pitkältä. Hänen sitä tehdessään kuului huoneessa sieltä täältä joku syvä, itkun katkaisema huokaus tahi muutamia hiljaisella äänellä lausuttuja sanoja, niinkuin: "armahda, armahda, armahda"; "Herra kuule, Herra auta". Jos joku rukousten kestäessä joskus pyörtyi, niin ei siihen ollut syynä tunteitten ylenmääräinen liikutus, vaan ruumiillinen väsymys. Renqvist valvoi nim. huolellisesti seuraelämän raittiutta, arvelematta tuomiten hurmahenkisyydeksi ja sielunvihollisen vaikuttamiksi kaikki liikutukset ja muut tunne-elämän tavallisuudesta poikkeavat ilmaukset. "Neuvoissaan heränneille" lausuu hän: "Tarkastusmiesten pitää estää ja kieltää näyt, unennäöt ja niitten ilmoittamiset ja selitykset, niinkuin myös kielilläpuhumiset ja niitten tarpeellisuuden. — — Pyörtymisiä jos tapahtuu, niin ne tutkitaan, mistä laadusta ne ovat ja mistä ne tulevat. Ja ne kielletään, jos ne havaitaan turhiksi viekastelemisiksi".
Renqvist oli rukouksen mies. Sanottakoon mitä hyvänsä noista hänen kodissaan, matkoillaan ja hartausseuroissa tuontuostakin pitämistään pitkistä polvirukouksista: hän teki tuota sydämmensä sisällisestä halusta. Ei myöskään käy kieltäminen hänen ystäväpiirissään löytyneen monta, joiden rukoilemisen vaikutin oli sama vastustamaton sisällinen tarve. Toiset näistä esiintyivät seurapaikoissakin, usein hänen läsnäollessaankin, ääneen rukoilemalla. Mutta yhtä varma on, että toiset ja ehkä suurin osa seuroissa kävijöistä otti osaa näihin rukouksiin, siten noudattaaksensa Herran kehotusta, pitäen tätä velvoittavana käskynä. Ei päässyt tunne-elämä tuon ikeen alla vapaasti toimimaan, vielä vähemmin vallattomuuksiin yltymään. Sitäpaitsi luki Renqvist rukousten lomassa tavallisesti monta lukua yhteen jaksoon raamatusta, neuvoen, kysellen ja opettaen luetun johdosta, useimmiten pitkät hetket [Kertoneet vaivaishoitolaiset Niilo Varis ja Anna Maria Härkönen Liperissä (1896).]. Pitkäveteistä oli hänen esitystapansa, yksitoikkoinen hänen äänensä [Asessori A. V. Lyra y.m.]. Ei ollut tämäkään omiaan tunteita kiihottamaan eikä mieltä jännittämään. Veisu, jossa käytettiin virsikirjaa sekä "Halullisten sieluin hengellisiä lauluja", oli kyllä vilkkaampaa, mutta ei Renqvistin johtamissa seuroissa saanut läheskään niin suurta merkitystä eikä päässyt kohoamaan tuohon hellään tunteellisuuteen kuin varsinaisen herännäisyyden seuduilla. Kaikki kantoi raskaan työn ja väsymyksen leimaa.
Epäilemättä olivat nämä Renqvistin johtaman seuraelämän omituisuudet syynä siihenkin, että suurin osa hänen hartauskokouksissa kävijöistä, kuten Vaetterdahlin v. 1819 hänelle kirjoittamasta kirjeestä näkyy, oli miehiä [Akiander VII, 104. Samaa todistivat myöskin ennenmainittu Anna Maria Härkönen ja talonvanhus Kaarle Lappalainen Liperissä v. 1896.]. Kaikkialla muualla, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli naisten luku suurempi.
Huomattavaksi seurapuhujaksi ei kukaan Renqvistin ystävistä Liperissä eikä naapuripitäjissä kehittynyt, yhtävähän kuin hän ylimalkaan pystyi semmoisia kasvattamaan. Mutta tätä puutetta korvasi ainakin osaksi hänen sanankuulijainsa keskinäinen rakkaus, joka vaati heitä yksityisesti toisiaan varoittamaan, nuhtelemaan, kehottamaan ja lohduttamaan. Ja ennen kaikkea sitä korvasi Renqvistin oma väsymätön into. Savossa ja Karjalassa sitävastoin esiintyi jo varhain eteviä puhujia kansan syvistä riveistä. Semmoinen oli jo Lustig. Ei olisi hän saavuttanut suurta mainettaan, ellei hänellä olisi ollut hyvä puhelahja. Eteviä kansanpuhujia herännäisyyden alkuaikoina olivat myöskin ennenmainitut Juhana Poikonen, Lauri Juhana Niskanen, Antti Pyykkö, Matti Härkönen [L. J. Niskasen Muistokirja; Poikosen ennenmainittu elämäkerta; Akiander VI, 95-101.] ja verraton semmoisenakin Paavo Ruotsalainen. Eipä kummallista, että Savon heränneet jo varhain oppivat vaatimaan seurapuhujalta paljon. Kaikki olivat kuulleet Paavon puhuvan ja vertasivat muita häneen. Kun hän astui seuratupaan ja, jalkojaan tuskin lattiasta nostaen, hitaasti kulki kansajoukon läpi hänelle pöydän ääressä varatulle sijalle, valtasi juhlallinen tunne läsnäolijain sydämmet. "Ukko" — tällä nimellä Ruotsalaista jo varhain nimitettiin — sijoittui paikalleen, asetti kyynärpäänsä polvilleen ja painoi päänsä käsiinsä. Tuossa asennossa hän monesti istui pitkät hetket. Kuulijat näkivät ainoastaan hänen korkean otsansa, joko synkästi rypistyneenä tahi uskon autuaallista voimaa ilmaisevana. Ennenkuin hän alkoi puhua, korotti hän voimakkaan vartalonsa suoraksi, painoi päänsä vähän taaksepäin ja loi kuulijakuntaansa vakavan, tutkivan katseen. Teeskentelijä ei kestänyt tätä katsetta, pilkkaaja vapisi sen edessä. Valtavan voimallista oli hänen puheensa. Jo ensimmäiset sanansa tempasivat haluttomimmatkin ja vastahakoisimmat muassaan. Kirkas, kuuluva ääni ja oivallinen lausuminen, joka antoi jokaiselle sanalle sisällystä vastaavan painon, lisäsivät hänen puheensa erinomaista vaikutusta. Ainoastaan puhuakseen ei Ruotsalainen milloinkaan seuroissa suutansa avannut. Monesti poistui hän niistä ainoatakaan sanaa lausumatta. Harvalle hengelliselle puhujalle on niinkuin hänelle kirkastunut se totuus, että "ihminen ei taida mitään ottaa, ellei hänelle anneta taivaasta", ja harva on tälle totuudelle niin kuuliainen ollut. Tavallisesti luki Paavo seuroissa saarnan tahi ainoastaan osan saarnasta Björkqvistin eli Vegeliuksen postillasta ja puhui luetun johdosta, joko heti tahi sittenkuin joku virsi oli veisattu. Tutustuttuaan L. J. Niskasen kanssa, käytti hän usein tätä lukijana. Joskus puhui hän myöskin mitään lukematta tilaisuudessa veisatun virren tahi jonkun hiljattain sattuneen tapahtuman johdosta. Monesti päätti Paavo seuran polvirukouksella. Tavaksi tuo kuitenkaan ei hänelle eikä hänen ystävilleen koskaan tullut [Paavo Ruotsalaisen seuroissa esiintymisestä ovat minulle kertoneet pastorinleski Charlotte Achrén, kirkkoherranleski Vendla Pettersson, rovasti N. G. Arppe, asessori K. A. Malmberg, Stiina Ruotsalainen, synt. 1817 (ei sukua Paavolle), y.m.].
Paavo Ruotsalaisen puheet eivät ole jälkimaailmalle säilyneet. Siitä ei saa ketään syyttää. Se on ollut Jumalan sallimusta. Vaan ei tämä hänen puheittensa arvoa vähennä. Tulisoitto, joka yön pimeässä johtaa matkustajaa, saa sammua, kun tämä on löytänyt oikean tien; salama, joka iskee, on tehnyt tehtävänsä, kun se on murtanut ja maahan lyönyt sen, mikä oli tuomittu kuolemaan.
Kuten olemme nähneet, eivät heränneet aina saaneet rauhassa seurojaan pitää. Usein saapui pilkkaajia ja vainoojia seurapaikkoihin häiriötä aikaansaamaan sekä etsimään syytöksen syitä heränneitä vastaan. Joskus tapahtui väkivaltaisuuksiakin. Näin näkyy käyneen esim. Iisalmen seurahuoneessa. Näitä ja muita epäkohtia poistaaksensa sekä järjestääksensä heränneitten oloja, etenkin heidän seuraelämäänsä, muodosteli J. Fr. Bergh Kuopiossa ollessaan heille muutamia ohjeita, jotka tietääksemme eivät kuitenkaan yleisemmin tulleet heränneitten tiedoksi. Ainakaan hän ei niitä kirjoitettuina levittänyt, jos kohta se seikka, että ne ovat suomeksi kirjoitetut, selvään viittaa siihen, ettei hän niitä ainoastaan itseään varten suunnitellut. Ne liittyvät muutamiin hänen päiväkirjassaan lokakuun 1 p:ltä 1824 löytyviin heränneitä koskeviin mietteisiin. Pari päivää ennen lausuu Bergh samassa päiväkirjassaan pelkonsa siitä, että hän oli neuvonut ystäviään luopumaan yleisten seurojen pitämisestä. Hän näkyy epäilleen, oliko hän tässä menetellyt oikein. Neuvo ei suinkaan aiheutunut minkäänlaisesta vastenmielisyydestä heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan kohtaan, vaan yksinomaan varovaisuudesta, josta syystä Paavo Ruotsalainenkin, niinkuin olemme maininneet, kehotti ystäviään luopumaan suurten seurojen pitämisestä. Aikaa kuvaamaan lainaamme tähän nämä Berghin heränneille antamat, monesta syystä huomattavat neuvot. Käytämme kirjoituksen alkuperäistä kieliasua, muuttamalla ainoastaan oikokirjoitusta:
"Muutamia ojennusnuoria niiden armoaetsiväisten sieluin jälkeenelämiseksi, joiden tulee toisille ojennukseksi ja holhomiseksi olla."
"1:ksi. Jokainen valvokoon ensin ja erinomattain oman sielunsa tilan ylitse ja katsokoon, koska hän toisia ojentaa pyytää, ettei hän itse ole oppimatoin ja ettei hän paisununna laittajan (saatanan) tuomioon lankeis, joka ensin ylpeyden kautta erois pois Jumalasta ja uppois helvettiin."
"2:ksi. Halullisten sieluin yhteentulemiset eli kokoukset pitää tapahtuman soveliaasti ja niin, ettei Esivallan Asetukset mahda oikian tarkoituksensa puolesta rikotuksi tulla. Halulliset ainoastaan samasta kylästä mahtavat yhteen tulla, jos heitä on niin monta, eikä juosta kylästä kylään. Mutta jollei heitä yhdessä kylässä ole usiampaa, niin ei taida heitä kieltää toisten tykö tulemasta. Olkoon nämät Vapahtajan sanat muistossa: kussa kaksi eli kolme kokoontuu minun nimeeni, siinä olen minä keskellä. Niissä kyläkunnissa, joissa enempi halullisia löytyy, olis myös sovelias, ettei he kaikki kokoontuisi yhteen paikkaan, vaan usiampiin, varsinkin jos he asuvat kaukana toisistansa. Jollei heidän kylänpäässänsä olis yhtään vanhempaa ja harjaantunutta kristillistä miestä, joka taitais holhota ja ojentaa heitä, niin mahtaa senkaltaisia holhota tulla muista kylistä, vaan ei usiampaa kuin yksi eli kaksi kerrallansa. Senkaltaisia kokouksia ei pidä pidettämän muulloin kuin niillä hetkillä, jotka ovat vapaat ruumiillisista töistä. Ei niiden pidä kestämän myöhempään kuin kello yhdeksän paikoille iltaisella. Jos pahanilkisiä niihin tulee tahallans pilkkaamaan ja hämmentämään hartautta, niin niistä pitää kohta poishajottaman eikä ruvettaman riitaan heidän kanssansa. Niihin pitää myös muilla olla vapaus tulla, ettei niitä salaisiksi eikä eriseuraisiksi luettais. Yhteistä Jumalan palvelusta ei näiden harjoitusten kautta pidä laiminlyötämän. Kaupungissa, koska kirkkoreisulla ollaan, ei mahda kaikki halulliset tunkea itsiänsä yksiin paikkoihin. — Vaikka edelläpäin on sanottu, että ruumiillisista töistä vapaat hetket ainoastans pitää keskenäiseksi ylösrakennukseksi käytettämän; niin mahtavat kuitenkin talonhaltiat perheväkensä kanssa pitää hartauden harjoituksia milloin ja kuin usein he tahtovat. On myös tarpeellinen, että he niitä pitävät joka aamu ja ilta."
"3:ksi. Ne, jotka toisten peräänkatsojat ovat, pitää usein, varsinkin kirkkoreisuilla, kohdata toinen toistansa, keskustella toinen toisensa kanssa, tutkia ja neuvoa toinen toistansa, ja kysyä ja ottaa neuvoa toiseltansa, että hengen yhteys mahtais voimassapidetyksi tulla. Ylpeyttä heidän pitää kauhistuman niinkuin saatanan kauheinta myrkkyä. Jos joku riita ylösnousee, niin peräänkatsojat sen yksineuvoisesti ratkaiskoon. Jollei he kaikki ole yksineuvoiset, niin valitkoot yhden miehen, jonka he kaikki ymmärtäväiseksi tuntevat, joka sen ratkaiskoon ja siihen muut tyytyköön."
"4:ksi. Erinäistä polvi-rukousta ei pidä pois kiellettämän muulloin kuin silloin, koska se tapahtuu itsevanhurskaassa ja ulkokullatussa mielessä."
"5:ksi. Langenneitten ja eksyneitten ulossulkeminen muiden yhteydestä pitää tapahtuman suurella arkuudella, kärsivällisyydellä, puolenpitämättömyydellä ja niin, että se taitaan vastata kaikkinäkeväisen Jumalan edessä."
"6:ksi. Eripuraisuutta pitää vältettämän niinkuin helvetin myrkkyä. Katso Jaakop. epist. 3 l. 14, 15, 16, 17 v."
"7:ksi. Liikutukset ilman jokapäiväistä ja ahkerata armonetsimistä ja kilvoitusta eivät maksa mitään; ne ovat myös silloin vahingolliset ja ylpeyteen vieväiset, jos ei niitä vetämisiksi arvata, vaan ruvetaan niiden varassa elämään. Jos minä enkelitten kielillä puhuisin, ja ei minulla olis rakkautta, 1 Korint. 13: 1, 2, 3. Liikutukset pitää pantaman P. Raamatun rinnalle, jonka kanssa niiden pitää tarkasti yhteensopiman, ettei vihollinen valkeuden enkelin nimen ja varjon alla pääsisi vallan päälle. Paavilaiset sanovat, ettei kaikkia ole ennätetty Raamattuunkaan panna. Mutta tässä ei heitä pidä kuultaman. Se on myös selvä asia, että jotka huolimattomasti kilvoittelevat, heillä on aina enempi ahdistavaisia ja surettavaisia liikutuksia. O! jos kaikki etsisit Kristuksen itsellensä elämäksi!"
"8:ksi. Niitä tavallisia tervetyssanoja ei pidä poisheitettämän. Ei sentähden tarvitse Jumalan nimeä turhaanlausua."
"9:ksi. Esivallalle pitää vilpitöin kuuliaisuus osoitettaman; ei pidä myös kyllästyttämän, jos jotain syyttömästi kärsimään tultaisiin. Vapahtajata, Jesusta Kristusta sitä ristiinnaulittua, joka on totinen Jumala ja ihminen, jonka kautta me ainoastaan autuaiksi tulla taidamme tätä Vapahtajata ei esivalta tahdo meiltä ryöstää; mutta jos tahtoisikin, niin emme saa kuitenkaan ruumiillisiin sota-aseisiin tarttua, vaan meidän tulee ennen tyytyä vainoon ja kuolla. — Niin teki apostolit."
"10:ksi. Koska herätetyt ihmiset valittavat toinen toisensa päälle, niin on ylpeyden vaara tarjona; ja silloin ei heitä pidä säästettämän kummallakaan puolella. Kaikkia juttuja ja kanteita ei pidä kuultamankaan; mutta jos kuullaan, niin pitää päällekantajan sielun tila ensin tutkittaman."