XI.
Renqvistin suhde Savon herännäisyyteen hänen Liperissä ollessaan.
Olemme nähneet, että Renqvistin johtama uskonnollinen liike jo alusta alkaen sai muusta herännäisyydestä eroavan leiman. Erotus ei ole opissa, vaan hengellisen elämän luonteessa ylimalkaan. On kyllä totta, ettei tämä ajanpitkään voinut olla oppiinkaan vaikuttamatta, mutta tästä vaikutuksesta ei herännäisyyden alkuaikoina vielä huomaa kuin kaukaisia enteitä. Näihin tahdomme tässä ainoastaan sivumennen koskea, koska opin kehitys ja sen yksityiskohtia tarkoittava määritteleminen kuuluu myöhempään aikaan. Sensijaan on silmäys siihen erihenkisyyteen ylimalkaan, joka jo Renqvistin Liperissä asuessa ilmaantuu hänen ja Savon herännäisyyden kannattajien välillä, jo nyt paikallaan.
Pielisjärven itäpuolella asuvat heränneet, joissa, kuten tiedämme, Paavo Ruotsalaisen edustama suunta oli päässyt vakaantumaan, joutuivat ennenpitkää tekemisiin Renqvistin ystävien kanssa Liperissä. Luonnolliselta näyttää, että sopu ja ystävyys pääsisi yhdistämään näiden seutujen heränneet. Kansallisluonne oli sama, olosuhteet samankaltaiset, kokemukset ja pyrinnöt yhteiset. Mutta Jumalan valtakunta kehittyy omien lakiensa mukaan, eikä millään alalla inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys tule niin näkyviin kuin tällä. Renqvistin sääntöjen mukaan järjestämä uskonnollinen elämä ei miellyttänyt Pielisjärven vapaampaan katsantotapaan harjaantuneita heränneitä, ja edellisen ystävät taas loukkaantuivat etenkin siitä, etteivät Ruotsalaisen opetuslapset ehdottomasti tuominneet kielilläpuhumista ja muita "liikutusten" ilmauksia valheen hengen vaikuttamiksi, niinkuin heitä itseä oli opetettu tekemään. Kyllä koetettiin jo ensi aikoina solmia hengen yhteyttä näiden eri suuntien välillä, mutta turhaan. Jo kesällä 1822 kirjoitti Antti Pyykkö tässä tarkoituksessa kirjeen Liperin heränneille. Renqvististä hän siinä muun ohessa lausuu: [Akiander, VI 190-193.] "En minä sano, että maisteri on peräti väärässä, sillä herättämisen lain kautta osaa hän selkeästi esittää, mutta ei hän osoita tietä evankeliumin kautta Kristuksen tykö, vaan kiduttaa itseänsä ja muita lain orjuudessa omalla tekemisellä, ja ulkonaisten rukousten paljoudella tahtoo hän katsoa pyhyyttänsä lain peilissä". Epäilemättä on tämä arvostelu ainakin osaksi oikea, mutta se ilmaisee samalla myöskin sitä tuomitsevaa henkeä, joka, täyteen valtaansa päässeenä, myöhempinä aikoina toisistaan mitä jyrkimmästi erotti Ruotsalaisen ja Renqvistin opetuslapset. Aivan väärin Pyykköä arvostelisimme, jos sanoisimme hänen millään tavoin halventaneen rukouksen arvoa. Päinvastoin lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Ei oikiat uskovaiset pidä polvirukouksia ja yhteisiä suurukouksia väärinä, mutta eivät harjoita niitä muulloin kuin yhteisissä kansankokouksissa ja heränneitten sieluin kehotukseksi huonekunnissa aamuin ja ehtoin." Tästä näemme niinikään, että Pielisjärven heränneet kyllä harjoittivat polvirukousta, samoinkuin tämä rukousmuoto oli tunnettu Savonkin heränneille. Erotus on vain siinä, että Renqvist määräsi tämän rukousmuodon aina noudatettavaksi, jota vastoin Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa tekivät senkin, samoinkuin kaiken rukoilemisen riippuvaksi rukoilijan sisällisestä tilasta, jonka vapaana ilmaisijana sen tuli olla. Sama on kummankin käsitys rukouksen arvosta ja hyödystä; kysymys on vain siitä, onko ylimalkaan oikein sitoa sitä määrättyyn muotoon ja ihmisen mielentilasta huolimatta kehottaa sitä harjoittamaan, vai eikö Renqvistin kehotusta rukoukseen voisi ilmaista näillä sanoin: rukoile, niin heräät ja saat uskon; Ruotsalaisen kanta oli: tee parannus ja usko evankeliumi, niin sinä rukoilet. Edellisessä tapauksessa käsitetään rukousta uskon välikappaleena, viimemainitussa sen hedelmänä. Kumpikin katsantotapa johtaa, ykspuolisesti kehitettynä, harhaan. Renqvist eksyi sanankuulijoiltaan rukousta vaatimaan, ja, taistellessaan tätä katsantotapaa vastaan sekä puolustaen uskon vanhurskautta, kiivaili Ruotsalainen monesti niihin määrin "tekopyhyyttä" vastaan, että hän tavattoman ihmistuntemisensa uhallakin joskus vaani farisealaisuutta siinäkin, missä sitä ei ollut, ja monesti hyvinkin sopimattomalla ja loukkaavalla tavalla koetti estää ihmisiä siihen joutumasta. Tätä henkeä huomaa jo vasta mainitussa Pyykön kirjeessä, vaikka se sisällykseltään ylimalkaan on hyvä ja silminnähtävästi rakkaudesta lähtenyt. Hän näet lausuu: "Joka ei tahdo tätä (neuvoa oikeaan rukoukseen) uskoa, hän koetelkoon kerran rukoilla niin paljon, että hän saa tietää, mitä hänen rukouksensa maksaa, ja ottakoon sen suuren narrin ja ylpeyden orjan Juho Korhosen ja muita kumppaniksensa, ja rukoilkaa joku viikko eli kuukausi yöt ja päivät lakkaamatta polvillanne ja kasvoillanne maassa, niin saatte nähdä, antaako Jumalan henki mitään vastausta". Iva ja katkeruus eivät suinkaan olleet omiaan poistamaan näiden suuntien välillä yhä karttuvaa erimielisyyttä. Siten suureni päinvastoin suurenemistaan niiden välinen juopa.
Myöhemmin ilmestyneessä "Väärän opin kauhistus" nimisessä kirjassaan kertoo Renqvist, että muutamat Paavo Ruotsalaisen ystävistä pari kertaa jo Liperin herätysten alkuaikoina koettivat levittää oppiaan tässä seurakunnassa. Yhteydessä tämän kanssa mainitsee hän, että Ruotsalainenkin siihen aikaan samassa tarkoituksessa kävi viimemainitussa pitäjässä. Selvempää valoa näihin tapahtumiin luo L. J. Niskasen muistokirja. Hänen kertomuksensa mukaan kutsui Renqvist Ruotsalaisen luoksensa Liperiin. Paavo saapui sinne v. 1822 [Ennenmainittu Paavo Ruotsalaisen elämäkertaa käsittelevä käsikirjoitus.]. Renqvist "otti hänen ilolla vastaan", eikä heidän välillään silloin ainakaan huomattavampaa erimielisyyttä syntynyt. Paavo kyllä huomasi, että Liperin heränneet olivat "omain töitten rakentamiseen joutuneet" ja koetti heitä oikealle uralle johdattaa, vaan näkyy siinä menetelleen hyvin varovaisesti, taitavasti ja hellästi. Jonkun ajan kuluttua kirjoitti Renqvist Paavolle, pyytäen häntä jälleen käymään Liperissä. Luultavasti oli tämä kutsu yhteydessä Pyykön yllämainitun kirjeen kanssa. Paavo saapui Liperiin eräänä lauvantaina. Renqvist piti seuroja, jossa tuon tuostakin langettiin polville rukoilemaan. Samaa tapaa noudattivat heränneet seuraavana päivänä kirkossakin. Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoonnuttiin jälleen erääseen taloon seuroja pitämään. Niissä ei Renqvist itse ollut saapuvilla, hänen kun täytyi lähteä erään sairaan luo. Omituisen näyn tarjosi Paavolle seurapaikka. "Toiset menivät metsään rukoilemaan, toiset polvistuivat erään ojan varrella, toiset nurkan takana". Kun Paavo heiltä tiedusteli syytä tuohon hänestä kummaan ja vastenmieliseen hartaustapaan, vastattiin hänelle, että Renqvist oli neuvonut heränneitä polvillaan rukoilemaan "vähintäin viisi, hyvä jos kymmenen kertaa päivässä". Mitä tuli Paavon tehdä, miten puhua? Hän korotti äänensä Kristuksen evankeliumin ylistykseksi, näyttäen raamatun sanoilla, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä. Hänen puheessaan oli tuota säälivää surua ja pyhää kiivautta, jolla hän niin monesti oli taivuttanut kansanjoukkojen sydämmet. Renqvistiä hän ei soimannut, vaan lausui päinvastoin sen toivon, että tämä kyllä vielä oli käsittävä uskonelämän salaisuuden. Ihastuksella kuulivat Liperiläiset kuuluisan savolaisen puhetta, ja moni heistä päätti käydä Nilsiässä häneltä tarkempia neuvoja saamassa. Tämän kuultuaan kiivastui Renqvist kovasti. Seuraavana pyhänä kielsi hän saarnatuolista ankarasti kaikkia Nilsiään lähtemästä ja vastedes Paavon ja hänen hengenheimolaistensa neuvoa noudattamasta. Sitäpaitsi kirjoitti hän Ruotsalaiselle kiivaita, herjaavia kirjeitä, jyrkästi kieltäen häntä vastedes Liperiin tulemasta. Paavo vastasi: "Minulla on kyllä ystäviä enemmän kuin Liperin seurakunnassa on kansaa, suruttomatkin siihen luettuina, enkä siis tarvitse niitä teiltä hakea. — — — Teidän Jumalanne ei kuule, jollei täyttä kurkkua ja torvella huudeta ja tehdä monta vaivaloista tekoa, niinkuin Baalin papit, vaan meillä on Jumala, joka kuulee ja näkee katuvaisten jumalanlasten salaiset huokaukset ja ymmärtää taampaa heidän huokauksensa". Turhaan koetettiin sittemmin muutamissa Kuopiossa v. 1824 pidetyissä keskustelukokouksissa sovittaa näitä miehiä. Alussa näkyy Renqvist näissä tilaisuuksissa saaneen kannatusta muun ohessa J. Fr. Berghiltäkin, vaan Ruotsalaisen voimallinen esiintyminen vaikutti, että hänen lopussa täytyi aivan yksin mielipiteitään puolustaa. Mitään myöntämättä pysyi hän lujasti niissä [L. J. Niskasen Muistokirja sekä Paavo Ruotsalaisen ennen mainittu elämäkerta.].
Renqvistin yllämainittu kertomus Savon heränneiden käynnistä Liperissä, joka on kirjoitettu oppiriitojen suvaitsemattomina aikoina, on siksi katkera ja kiivas, että se menettää miltei kaiken historiallisen arvonsa. Jos, niinkuin siinä sanotaan, Paavon opetuslapset väittelyssään Liperiläisten kanssa ehkä liika suurella myötätuntoisuudella puhuivatkin kielilläpuhujista, niin on mahdotonta otaksua heidän väittäneen, että ainoastaan ne, joilla on lahja puhua kielillä, tietävät toisen sieluntilan ja voivat ohjata ihmisiä elämän tiellä, kuten Renqvist kertoo heidän sanoneen. Ja vielä mahdottomampaa on, että Ruotsalainen olisi tuohon tapaan asiasta puhunut. Viimemainitun kanta tämän kysymyksen suhteen näkyy muun ohessa eräästä hänen v. 1825 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän lausuu: "Minun luullakseni taitaa teillä olla aivan paljon moninaisia kiusauksia, jotka usiammissa paikoissa ilmaantuvat ensimmäisen herätyksen aikana. Etenkin saavat ne, jotka kielillä puhuvat, aikaan suurta hämmennystä. Jos, rakas ystävä, aikanne myöntää, niin pitäkää näitä visusti silmällä, nuhdelkaa heitä siveydellä ja painakaa heitä alas, niin paljon kuin mahdollista on ja viisaus myöntää. Vaan olkoon kuitenkin meistä kaukana se, että asettuisimme Jumalan viisaita tarkoituksia vastaan niissä asioissa, jotka oikeasta hengestä tulevat, vaikka moni heikko ihminen tämän lahjan väärin käyttää omaksi ylpeydeksensä. Sentähden pitää näitä ihmisiä nuhdella, vaan ei sitä henkeä, joka heidät on liikuttanut. — — — Minulla on ollut paljon tekemistä kielilläpuhujain ja houriossa olleiden kanssa; vaan minä olen kuitenkin helposti heidät voittanut, niin ettei meidän puolella heistä vaaraa synny". [Akiander VI, 108-9.] Huomattava on myöskin, että Renqvist tuskin itse oli lähemmin keskustellut Ruotsalaisen ja hänen ystäväinsä kanssa koko asiasta ja vielä vähemmin tarkannut kielilläpuhujain puheita. Hän perusti vakuutuksensa tästä, samoinkuin muista Savon herännäisyyttä koskevista seikoista, ystäväinsä kertomuksiin. Sitä todistaa "Väärän opin kauhistus", ainakin mikäli kysymys koskee hänen arvosteluaan kielilläpuhujista. On kyllä totta, että Pyykkö yllämainitussa kirjeessään Liperin heränneille liiaksi ylistää kielilläpuhumisen lahjaa, vaan suvaitsevampaa ja maltillisempaa arvostelua olisi tämäkin kirje silti ansainnut. Ja aivan mielivaltaisesti menettelee Renqvist, kun hän J. Fr. Berghille v. 1824 kirjoittamassaan kirjeessä sanoo Pyykön väittäneen, että "oikeat kristityt eivät rukoile polvillaan muulloin kuin suurissa kokouksissa". [Akiander VII, 193.] Ote on katkaistu, eikä, kuten olemme nähneet, semmoisena ilmaise asian todellista laatua. Ja mitä Ruotsalaisen esiintymiseen tulee, myöntää Renqvist itse kirjassaan "Väärän opin kauhistus" Paavon sekä suusanallisesti että kirjallisesti antaneen hänelle "suloisia lohdutuksia", sanoen hänen lakanneen sitä tekemästä vasta kun oli kuullut, miten pilkallisesti ja tuomitsevasti kielilläpuhujia Liperissä oli kohdeltu. Tuo tunnustus on kyllä ivallisesti lausuttu, vaan tunnustuksena Paavon alkuansa ystävällisestä mielestä Renqvistiä kohtaan se kuitenkin on pidettävä, miten vähän vastarakkautta tämä ystävällisyys sitten viimemainitussa vaikuttikin. Että Ruotsalainen ennenpitkää alkoi tälle suvaitsemattoman kiivaalle vastustajalleen samalla mitalla mittaamaan, on yhtä valitettavaa kuin totta. Siksi elävä oli kummankin usko, pääpiirteissään siksi yhdenkaltainen heidän uskonnollinen katsantotapansa, heidän kokemuksensa, pyrintönsä ja tarkoituksensa, ettemme voi kuin surulla katsella heidän välilleen syntynyttä juopaa. Tässä on inhimillinen ykspuolisuus ja itsekkäisyys erottamassa mitä Jumala tahtoi rakkaudessa yhdistää. Lopullinen tuomio on sen Herran, joka tutkii sydämmet ja munaskuut, mutta mikäli ihmissilmä voi nähdä, on Renqvistin syyllisyys suurempi kuin Ruotsalaisen ja hänen ystävänsä. Tätä arvostelua tukee etenkin edellisen suhde J. Fr. Berghiin, josta tässä muutama sana.
Jo Pälkjärvellä ollessaan tutustui Bergh, kuten olemme nähneet, Renqvistin kanssa. Sisällinen ahdinkonsa ja rakkaus totuuteen pakoittivat häntä matkustamaan Liperiin tutkiaksensa niiden pahojen huhujen ja soimaavien arvostelujen perusteita, joita hän etenkin Karjalaan tultuaan miltei kaikkialla oli kuullut tuosta ehkä hieman omituisesta, vaan elävää kristillisyyttä silminnähtävästi lämpimästi harrastavasta papista. Minkä vaikutuksen Renqvist häneen teki, on jo ennen mainittu. Eivät voineet siitä alkaen ihmisten tuomiot, ei piispa Molanderinkaan halveksivat lauseet saada häntä epäilemään tuon merkillisen miehen tarkoitusten puhtautta ja hänen pyrintöjensä jaloutta. Vaikka Renqvist vedettiin oikeuteen ja häntä vastaan nostettiin mitä ankarimpia kanteita, oli Bergh vakuutettu hänen syyttömyydestään. Ja jos hän joskus epäili, kirjoitti hän siitä avosydämmisesti tuolle miltei kaikkien moittimalle ystävälleen. Parempaa vastausta kysymyksiinsä ei hän voinut saada kuin esim. nämä Renqvistin hänelle kerran kirjoittamat sanat: "Älä siitä huoli, millainen minä olen. Vapahtaja lausuu sinulle: seuraa sinä minua, jos Renqvist ei ensinkään sitä tekisikään". Herran väkevän käden alla nöyrtyneenä oli Bergh altis enemmän epäilemään omaa petollista sydäntään kuin totuuden tähden sorrettua ystäväänsä, jonka kasvamista armossa hän kadehtimatta ja ilolla seurasi. Huhtikuun 22 p:nä 1823 kirjoittaa hän päiväkirjassaan: "Luotettavalta, Liperistä kotosin olevalta mieheltä sain tarkat tiedot kristinuskon tilasta siellä. Oikeat ovat ennen tekemäni muistiinpanot enkä enää epäile Renqvistin pyrintöjen rehellisyyttä. Mutta tuon ensinmainitun miehen hengellinen tila sai minut häpeämään itseäni ja omaa kelvottomuuttani. Hän kertoi minulle, miten Renqvist opettaa, nuhtelee ja varoittaa. Hämmästyin tämän armossa kasvamista ja tulin yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettei luonnollinen ihminen ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat. Muutamia seikkoja en kuitenkaan vielä voinut käsittää, esim. sitä että Renqvist on aloittanut käräjäjutun pastoriansa vastaan erään tämän laiminlyömän sairaan luona käynnin johdosta. Myöskin oli miehen puheessa lapsellisesta kanssakäymisestä Vapahtajan kanssa jotakin minulle käsittämätöntä, se esim. että meidän kaikissa sattuneissa tilaisuuksissa tulee odottaa Jumalan hengen viittausta, joka kyllä lienee totta, vaikkei minulla vielä ole tästä suurta kokemusta. Kun hänelle valitin puutteitani, arveli hän rukouksen laiminlyömisen olevan tuohon syynä, todistaen sanansa Renqvistin esimerkkiin viittaamalla. Verrattuani itseäni viimemainittuun, olen ajatellut, etten vielä olekaan kääntynyt". [Berghin päiväkirja.]
Näin puhuu ainoastaan se, joka, Herran koulussa nöyrtyneenä, on oppinut pitämään muita itseänsä parempina. Berghin ihmisrakkautta uhkuva sydän, hänen luonnollinenkin taipumuksensa sovinnollisuuteen ja rauhaan, hänen harras pyrintönsä elävän kristillisyyden levittämiseksi Suomen kirkossa — kaikki takasi hänen puoleltaan ystävyyttä Savon ja Renqvistin johtaman herännäisyysliikkeen välillä. On kyllä totta, että hän matkallaan Hartolasta Suonenjoelle elokuun alussa 1823 Liperin herännäisyysliikkeessä huomasi ykspuolisuuksia, jotka häntä loukkasivat, vaan ei hänen rakkautensa sen edustajiin silti kylmentynyt. Hän viipyi Renqvistin luona kaksi päivää ja otti osaa hartausseuroihin. Varsinkin tuntuivat hänestä nuo alituiset polvirukoukset seuratuvassa, kirkossa ja kotioloissa lain ikeen alle pakoittavilta ja farisealaisuutta synnyttäviltä. Niinikään oudoksui hän muutamien heränneitten ehtoollisvierasten tavattoman orjallista ja pelonalaista tilaa. Ei voinut hän itseltään salata sitäkään totuutta, että jonkunmoinen ykspuolisuus Renqvistin opetuksessa oli näihin epäkohtiin syynä [Berghin päiväkirja.]. Kuopiosta kirjoitti hän siitä viimemainitulle. Renqvistin vastaus [Akiander, VII 188.] osoittaa, että tämä kirje oli yhtä suora kuin ystävällinen. Sopisi odottaa sen vastaanottajalta jonkunmoista myönnytystä siihen suuntaan, että hänkin oli voinut jossakin kohden erehtyä, vaan tuota siitä turhaan etsii. Jyrkästi kantaansa puolustaen, vastaa Renqvist: "Sinä sanot, että minun tulisi olla enemmän evankelinen itseeni ja sanankuulijoihini nähden. Minä sanon sitävastoin, että minun, sinun ja kaikkien ihmisten tulisi olla enemmän laillisia kuin olemme; sillä parempi on olla lain alla kuin synnin orjana". Ja selvitettyään, miten hän kaikille katuvaisille syntisille jakaa evankeliumin armoa, lisää hän, viitaten ennenmainittuihin Kuopiossa pidettyihin keskustelukokouksiin: "Onko tämä sinun ja muiden Kuopion, Iisalmen ja Nilsiän heränneiden mielestä lain orjuutta? Jos niin on, niin sanon teille suoraan, että te tahdotte ikäänkuin pettää Jumalaa, jonka siinä tapauksessa pitäisi antaa teidän olla tahallanne tottelemattomia, rakastamattomia, mutta sitä vastoin antaa teidän uida omassa, maailman ja synnin rakkaudessa tahi ainakin sallia teidän välinpitämättömyydellä hoitaa sydämmenne sisällisiä ja ulkonaisia asioita, joka olisi Vapahtajan seuraamista ilman itsensäkieltämistä ja ottamatta ristiänsä päällensä joka päivä, ilman pyhitystä, uutta kuuliaisuutta ja lihan ristiinnaulitsemista sekä paljon muuta, jota uudestisyntynyt ihminen on velvollinen rakkaudesta Herraan noudattamaan. Mutta minä arvaan, miksi tätä sanotaan lain alaisuudeksi. Sentähden, ettei lihalla ja verellä ole mitään etua semmoisesta opista. — — — Ruotsalaisesta y.m. on minulla se ajatus, että he kyllä ovat tulleet heräykseen, mutta sittemmin jääneet löysän kristillisyyden valtaan".
Tämmöiset sanat eivät ennusta hyvää tulevaisuuteen nähden. Renqvist ei myönnä missään erehtyneensä. Ystävällisimpiäkään neuvoja ja huomautuksia ei hän ota kuuleviin korviin. Kaikki, jotka eivät ehdottomasti alistu hyväksymään ja noudattamaan hänen säätämäänsä hartausjärjestystä, ovat hänen silmissään epäluulon alaisia. Bergh kosti kirjoittamalla päiväkirjaansa: "Renqvist, johon olen luottanut, on nyt saanut käskyn toimittaa pappisvirkaa konsistoriumin oman tarkastuksen alaisena. Mielipiteeni hänestä ovat jälleen alkaneet horjua. Olen ajatellut: miten olisi mahdollista, että häntä niin vastustettaisiin ja hätyytettäisiin, jollei hän varomattomuudesta olisi antanut siihen aihetta. Mutta paitsi sitä, että jokaisen tässä tulee tarkata itseänsä, tulee minun myöskin muistaa, että totuutta monesti ennenkin on vainottu, sillä Kristus ja Belial eivät sovi yhteen". Ja muutamia päiviä myöhemmin: "Renqvist on nyt tuomittu linnaan, ja minä ylpeydessäni arvostelin häntä varomattomaksi, tahtomatta ymmärtää, että maailma aina sillätavoin palkitsee Jumalan lapsia!"
Jollei tämmöinenkään rakkaus ja nöyryys, kuten herännäisyyden myöhemmät vaiheet osoittavat, voineet taivuttaa Renqvistiä ystävällisyyteen ja suvaitsevaisuuteen Savon heränneitä kohtaan, niin ei sovi kummastella, että muut tuskin enää yrittivätkään saada sovintoa aikaan. Bergh oli ainoa, joka sitä myöhempinäkin aikoina vielä koetti, mutta hänkin turhaan.