XVII.
Jonas Laguksen kääntyminen. Ylivieskan herätyksen alku.
Helmikuun 2 p:nä 1812 kirjoitettiin Turun yliopiston nimikirjaan 14 vuotiaan Jonas Laguksen nimi. Hän oli syntynyt tammikuun 23 p:nä 1798 Kurikassa, missä isänsä, Niilo Lagus, siihen aikaan oli kappalaisena. Äitinsä nimi oli Saara Elisabet Forsman. Hänen harvinaisen rikkaat luonnonlahjansa, joista kauneudenaisti, etenkin taipumus runouteen, ehkä oli huomattavin, olivat saaneet herätystä ja kehitystä huolellisen kasvatuksen kautta kodissa. [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja.] Lagus ei ollut kuin 9 vuoden ikäinen, kun hän ihastuksella luki Vergiliuksen runoja. Myöskin Ruotsin etevimpien runoilijain teoksiin tutustui hän jo kodissaan, itsekin siihen aikaan sepitellen pieniä runoja. Tultuaan ylioppilaaksi hyvillä tiedoilla, joita hän isänsä ohjaamana oli itselleen hankkinut, alkoi Lagus tutkia sekä vanhaa klassillista että uudenaikaista kirjallisuutta, perehtyen saksalaisten ja ranskalaisten kirjailijain teoksiin, vieläpä lukien vähän englanninkielisiäkin kirjoja. Isänsä oli toivonut hänestä pappia, vaan tuolle uralle hän ei vielä tahtonut eikä ikänsä tähden voinutkaan antautua. Päinvastoin tuntui papinvirka hänestä vastenmieliseltä. Kun hän sitä ajatteli, laskeusi synkkiä varjoja siihen runouden viehättävään maailmaan, jossa hän siihen aikaan oleskeli, ja täytti hänen sydämmensä salaisella pelvolla. Ei ymmärtänyt Lagus silloin, että tuo pelko tuli pyhältä Jumalalta, eikä tiennyt hän, että sama Jumala häntä armahtaen etsi silloinkin, kun hän, isänsä kuoltua v. 1816, äitinsä, sisarustensa ja toveriensa hartaita kehotuksia noudattaen, päätti ruveta papiksi, vaikkei hänellä siihen ollut mitään sisällistä kutsumusta. Arkkipiispa Tengströmin välityksestä — hän oli ollut hänen isänsä läheinen tuttava — vihittiin hän papiksi jo kesäkuun 11 p:nä 1817, vaikkei hän vielä ollut laillista ikää saavuttanut [Akiander VI, 212.]. Tästä syystä merkittiin virallisissa asiakirjoissa v. 1796 hänen syntymävuodekseen, vaikka hän, kuten tiedämme, oli syntynyt 2 vuotta myöhemmin. [Katso esim. Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift.]
Tiedämme, millainen papiksi aikovien ylioppilasten käsitys heidän tulevista tehtävistään siihen aikaan ylimalkaan oli. Missä mielessä Lagus oli tähän virkaan valmistaunut ja minkälaisia ohjeita hän oli saanut, kuvaa hän itse seuraavin sanoin: [Tidningar i andliga ämnen 1836, n:o 42: "En ung lärares återblick på sina första presteår.">[ "Että olin hyvä kristitty, sitä eivät opettajani, seuratoverini enkä itse epäillyt, me kun kaikki pidimme tosi kristillisyytenä sitä pakanallista hyvettä, joka pidättäikse kaikista törkeistä synninpurkauksista, omin voimin ahkeroitsee täydellisyyden saavuttamista, ja jonka lähteenä on ylpeys, joka kauniimmalla nimellä kutsutaan ambitsiooniksi. Ne luennot ja harjoitukset, joihin yliopistossa otin osaa, eivät missään suhteessa järkähyttäneet sitä hyvää ajatusta sieluni tilasta, jonka kääntymättömässä mielessäni olin itselleni muodostanut, enkä myöskään saanut mitään oikeata opetusta siitä, millaisen Jesuksen oikean opetuslapsen tulisi olla". — Papiksi tultuaan, määrättiin Lagus Vöyrin v.t. kirkkoherran ja kappalaisen H. Vegeliuksen apulaiseksi [Chydenius, Matrikel öfver presterskapet i Åbo erkestift.]. Samoinkuin seudun muut papit, oli tämä suruton mies. Seudun seuraelämä, johon papit ahkeraan ottivat osaa, ei myöskään ollut omiaan taivuttamaan Lagusta miettimään paimenviran vakaita tehtäviä. Sunnuntai-illat käytettiin seurusteluun seurakunnan säätyhenkilöiden kanssa, jolloin tavallisesti lyötiin korttia, tanssittiin, juotiin y.m. eikä opettajain elämä millään tavoin eronnut maailmanlasten tavoista, niin että yhtä usein näin harmaahapsiset pelipöydän ääressä kuin nuoremmat tanssissa ja näytelmissä kertoo Lagus itse yllämainitussa kirjoituksessaan. Tuo ei häntä loukannut, hän oli kuin muutkin, sydän täynnä tämän maailman iloa. Miellyttävällä ja hienolla käytöksellään voitti hän kaikkien sydämmet, ja hänen saarnojaan kiitettiin erinomaisen hyviksi ja kauniiksi [Tidningar i andliga ämnen 1836 n:o 42-43.]. Tällä tavoin kului pari vuotta, kunnes Jumala erään valtaavan tapahtuman kautta mursi hänen sydämmensä. Laguksen oma kaunis kertomus tästä tapahtumasta kuuluu: [Tidningar i andliga ämnen 1836 n:o 42-43.] "Eräänä kesäpäivänä, kun useain pappien ja säätyläisten kanssa olimme kokoontuneina n.s. huvia eli ajanviettoa varten, ilmoitettiin, että oli tultu pappia sairaan luo hakemaan. Olimme kaikki sitä mieltä, että tuo toimitus sattui mitä sopimattomimpaan aikaan, mutta jonkun täytyi kuitenkin lähteä; ja, lähemmin tuumittua, arveltiin tehtävää minun velvollisuudekseni. Kun matka oli pitkä eikä minulla ollut toivoa palatessani enää tavata ystäviä kokoontuneina, päätin viipyä vielä jonkun ajan, nauttiakseni seuran hupaisuudesta. Vihdoin lähdin kuitenkin matkalle hiukan allapäin ja salaisella mielipahalla. Talonpoika, joka minua oli saattamassa, oli vanhanpuolinen, vakaan ja nöyrän näköinen mies. Emme olleet ehtineet pitkälle taipaleella, ennenkuin hän antautui keskusteluun minun kanssani, alkaen kertoa sairaan tilasta ja niistä kovista kiusauksista, jonka alaisena hän oli. Tämän ohessa viittasi hän siihen, että opettajan hengellistä kokemusta paraiten tutkitaan tämmöisissä tilaisuuksissa sekä että tuon ahdistetun sielun oikea neuvominen ja lohduttaminen olisi hyvin tärkeää. Alussa en paljon ensinkään tarkannut hänen puhettaan, vaan kysyin kuitenkin vihdoin, mikä kiusaus sairasta vaivasi. Siihen vastasi talonpoika: 'Sairas on terveenä ollessaan Jumalan armosta tullut elävään uskoon ja yhteyteen Vapahtajansa kanssa, mutta on nyt sairastunut äkkinäiseen ja kovaan, hourion seuraamaan tautiin. Jälleen selvittyään ja päästyään täyteen ymmärrykseen, on hämmästys vallannut hänet eikä häntä voi lohduttaa, sillä hän pitää itsensä armosta langenneena ja luulee joutuvansa ijankaikkiseen onnettomuuteen. Mikäli olen ymmärtänyt ja voinut, olen kyllä koettanut häntä neuvoa, mutta hän ei näy ensinkään saattavan lohdutusta vastaanottaa. Eikö olisi parasta, että herra maisteri, joka on taitavampi ja kokeneempi, näyttäisi hänelle, miten hän on joutunut tälle harhatielle, ja hänelle selvittäisi armontilan tuntomerkit, jommoisina nämä kiusausten aikana ilmenevät, sekä sitä eroitusta, joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun välillä; siten saattaisi hän ehkä helpoimmin käsittää oman sisällisen tilansa ja ettei hän olekaan niin suuressa vaarassa, kuin hän itse luulee'. Seurasi pitkä vaitiolo. Huomasin että matkakumppanillani oli tietoja, joita minulta kerrassaan puuttui, näin että kunniani, arvoni, tietoni olivat joutuneet auttamattomaan vaaraan ja ettei minulla ollut pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Sairaasta luulin kyllä jollakin tavoin suoriutuvani antamalla hänelle sitä löysää lohdutusta, jota olin jakanut niille, jotka eivät sitä milloinkaan olleet kaivanneet; mutta tuota matkakumppaniani, joka ilmaisi kokemuksia, joista en minä eivätkä saarnakirjojeni tekijät olleet untakaan nähneet, häntä en voinut välttää, sen huomasin. Se vakaa ja varma ääni, jolla mies noista asioista puhui, vaikutti etten uskaltanut suoraan sanoa kaikkea tuota haaveiluksi ja hulluudeksi, sitä vähemmin koska joskus eräästä vanhasta jumaluusopillisesta kirjasesta olin lukenut näistä minulle tuntemattomista asioista. Lausuntoani kauan odotettuaan sekä luultavasti epäillen, että tosi kristillisyys oli minulle ventovieras asia, kysyi talonpoika sävyisästi, mikä oli ollut herätykseni ensimmäisenä vaikuttimena ja millä tavoin olin tullut yhteyteen Vapahtajani kanssa. Nyt, ajattelin, täytyy minun pysyä suorana ja torjua luotani tuo nenäkäs ihminen. 'Sinua, talonpoika, ei tämä koske', oli vastaukseni. 'Minua ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä semmoisiin asioihin sekaannut, siinä kylliksi'. Sävyisästi vastasi talonpoika: 'Antakaa anteeksi, herra, en minä tahtonut teitä loukata; mielelläni tunnustan myös halpuuteni ja puutteeni. Vaan yksinkertaisuudessani olen aina ajatellut, että kaikki, jotka ovat tulleet oikeiksi kristityiksi, olisivat niiden ihmisten kaltaiset, jotka yhdessä ovat kulkeneet haaksirikkoon joutuneella laivalla ja suurella hengenvaaralla, yksi yhdellä toinen toisella tavalla, pelastuneet ja päässeet rantaan; olen sentähden arvellut, ettei kuningas paheksuisi, jos hänen kanssaan samassa vaarassa ollut kerjäläinen kysyisi häneltä, kuinka ja millä keinoin hän pelastui'. Sitten vaikeni talonpoika, ja minäkin vaikenin hänen sanojensa totuuden iskemänä. Loppumatkan käytin oppineen puheen miettimiseen, jolla perille päästyäni aijoin pelastaa kunniani. Paikalle saavuttuani ja astuttuani sairaan huoneeseen, näin miehen makaavan vuoteella, kuoleman kalpea leima kasvoissaan, silmät tuijottaen ja rinta raskaasti koristen. Samassa silmänräpäyksessä heitti hän henkensä. Särkeviä olivat hänen vaimonsa ja lastensa valitushuudot, ja moittien nuhtelivat he kyytimiestäni hänen viipymisestään. 'Olihan tuo kauheata, ettei hän saanut pappia puhutella, kun hän sitä niin hartaasti toivoi', sanoi itkien yksi lapsista. 'En ole minä siihen syypää', vastasi talonpoika. 'Herrasväki oli kokoontunut tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen kiirehtinyt, minkä olen voinut'. Eräs vanhanpuoleinen mies, joka seisoi kuolleen vuoteen ääressä, lausui, minuun tuikeasti katsoen, kuultavasti: 'Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee'. Liikkumattomana seisoin siinä kuni kivettyneenä, aivan kuin kadotettu olento; hämmästys ja kauhu valtasivat sieluni. Tunsin itseni kaksinkertaisesti rikokselliseksi. Huolimattomuudessani en ollut hankkinut itselleni kokemuksia ja tietoja, joilla olisin voinut vainajaa hyödyttää, ja kevytmielisen huvin tähden olin laiminlyönyt velvollisuuteni ja tullut liian myöhään. Minä kauhistuin, kun omatuntoni soimaten todisti, että vainaja, joka tuossa kylmänä lepäsi, jo oli minua syyttämässä Jumalan edessä. Levottomuuttani lisäämässä olivat nuo haikeat valitushuudot, mitkä ympärilläni kaikuivat, ja luultavasti olisin vaipunut lattialle, jollei saattomieheni olisi tarttunut käteeni, lausuen: 'Lähtekäämme'. Sen teimmekin. Nyt oli ylpeyteni masentunut; kauhistuin itseäni, ja kyynelvirta tulvasi silmistäni. Talonpoika huomasi tämän ja alkoi lempein sanoin minulle selvittää hengellistä sokeuttani ja onnetonta tilaani, tehden tuota niin vakuuttavalla ja selvällä tavalla, etten muuta voinut kuin sydämmestäni tunnustaa, että hän oli oikeassa. Yksinkertaisesti ja selvästi osoitti hän minulle sen tien, joka vie elämään, sellaisena kuin sittemmin olen sen raamatusta löytänyt, teki tyhjäksi oman vanhurskauteni ja näytti minulle sen vanhurskauden, joka ainoana Jumalalle kelpaa. Tästä hetkestä alkaen liityin hellällä ystävyydellä tähän kristittyyn mieheen, jota Jumala siitä olen aina vakuutettu — oli käyttänyt aseenaan minun pelastuksekseni, ja jonka puheista, seurasta ja kokemuksesta olen niittänyt paljon siunausta. — Myöhään illalla, masentuneena ja alakuloisena, palasin tältä unohtumattomalta matkalta. Koko yön häilyi kuolleen miehen kuva silmieni edessä, pidin itseäni hänen murhaajanaan ja tunsin itseni rauhattomaksi maailmassa. Rupesin rukoilemaan ja huomasin, että se tyhjä suun puhe, jota siihen asti olin rukouksena pitänyt, oli ollut Jumalan pilkkaamista. Muistiini tulivat eletyt elämänpäiväni, ei lempeän ja ystävällisen näköisinä, jommoisiksi mielikuvitukseni ne ennen oli sielulleni kuvaellut; ei — vaan ne esiintyivät nyt ankarina ja uhkaavina syyttäjinä. Niin kaukana kuin muistini saattoi johdattaa minua elettyä aikaa tarkastamaan, näin jo lapsuuteni leikeissä ylpeyttä, syntiä ja pahuutta sydämmessäni, ja etenkin koskivat minuun kipeästi perin väärä opetustapani, hengettömät saarnani ja huolimattomat käyntini sairasten luona, joiden kautta olin syössyt niin monen sieluraukan perikatoon. Oi, raskaana taakkana laskeutui tämä tietoisuus päälleni ja koko olentoni vapisi tuskasta. Rukoilin Jumalalta armoa ja rauhaa; mutta ijankaikkinen viisaus näki hyväksi vasta myöhempänä aikana suoda minulle sitä lepoa, jota Jesuksen sovinnon osallisuus antaa. Kiitetty olkoon hänen nimensä ijankaikkisesti!"
Se mies, joka saattoi Lagusta tuolla hänelle tärkeällä matkalla, oli nimeltään Simona Kannus [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]. Muutoin osoittaa tämä tapahtuma, että näillä tienoin kansassa ainakin siellä täällä löytyi syvällistäkin kristillisyyttä, jota 18 vuosisadalla Suupohjassa syntyneet hurmahenkiset uskonnolliset liikkeet eivät olleet voineet turmella. Herättyään synnin unesta, ei Laguksen siis tarvinnut aivan kuuroille korville Herralta saatua uskoaan julistaa. Kansan keskuudesta löysi hän heti alussa niitäkin, joista tuommoinen puhe ei tuntunut oudolta. Näihin hän liittyi koko lämpimän sydämmensä rakkaudella, lähestymistään lähestyen kansan syviä rivejä, joissa hän myöhempinä aikoina oli niin suuria vaikuttava. Seurustelussa Vöyrin heränneitten kanssa saavutti hän paljon hengellistä kokemusta sekä sai tämän ohessa vapaasti kehittää tuota erinomaista luonnollista suoruutta, joka on hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä. "Vöyriläiset" lausui hän vielä vanhoilla päivillään "ovat rehellistä kansaa; kun he tarkoittavat: tiedä huutia, niin myös suoraan sen sanovat". [Tiedon antanut (1897) raatimies E. Roos, jolle Lagus 1856 kertonut tästä tapahtumasta.]
V. 1823 tuli K. F. Stenbäck Vöyrin kirkkoherraksi [Chydenius, Matrikel.]. Hänen apulaisenaan jatkoi Lagus, jonka mielenmuutos oli tapahtunut noin v. 1821, [Kertonut asessori K. A. Malmberg.] työtään seurakunnassa. Paljon vastenmielisyyttä ja moitetta sai hän osakseen seudun papiston puolelta. Häntä ei enää kiitetty miellyttäväksi seuramieheksi, kuten ennen, ja hänen ankaran jyrkkiä saarnojaan arvosteltiin liioittelevan haaveilijan puheiksi. Huomattavampia selkkauksia Laguksen ja hänen virkakumppaniensa välillä ei kuitenkaan hänen Vöyrissä ollessaan vielä syntynyt. Stenbäckin herttaisessa perheessä kohdeltiin häntä jo siihen aikaan ystävällisesti, samoinkuin seurakunnan kappalaisen, ennenmainitun Vegeliuksen kodissa, johon hän oli vielä likeisemmässä suhteessa. Hän oli nimittäin naimisissa viimemainitun kasvattityttären Lovisa Eleonora von Essenin kanssa. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Mutta mitään kannatusta sen elävähenkisen, uutta aikaa luovan kristillisyyden levittämisessä, jonka ensimmäisenä tienraivaajana Pohjanmaalla hän oli, ei hän näiltäkään virkaveljiltään saanut. Päinvastoin hekin monesti jyrkästi vastustivat hänen kuollutta puhdasoppisuutta vastaan tähdättyä taisteluaan totuuden puolesta. Jos omatunto ehkä monestikin todisti tätä heidän menettelytapaansa vastaan, estivät oma mukavuus ja ihmispelko heitä murtamasta vanhojen ennakkoluulojen siteitä ja antaumasta Suomen Siionille koittavan uuden ajan palvelukseen. Vaan löytyipä jo siihen aikaan Suupohjassakin siellä täällä sielunpaimenia, jotka eivät arvostelleet Laguksen edustamaa kristillisyyttä samalla tavalla. Huomattavin näistä on Oravaisten kappalainen Jaakko Vegelius, joka v. 1827 tuli kappalaiseksi Solvoon. Tämän sittemmin varsinkin heränneitten säätyläisten piireissä yleisesti tunnetun ja rakastetun "kolmikertaisen tohtorin" huomattavimmat aikuisemmat elämänvaiheet ovat seuraavat.
Jaakko Vegelius syntyi joulukuun 9 p:nä 1779. Tultuaan ylioppilaaksi v. 1796, alkoi hän tutkia maisterintutkintoa varten vaadittavia aineita, lääkärinura silmämääränään, sekä saavutti filosofian tohtorin arvon v. 1802. Seuraavana vuonna, jolloin ankara rokkotauti raivosi Pohjanmaalla, toimi hän kuninkaallisen Suomen talousseuran lähettämänä rokottajana Suupohjassa, harjaantuen tällä matkallaan läheltä katselemaan ihmiselämän kärsimyksiä, joille hänen hellä sydämmensä aina oli avoinna. Ehkä avautuivat hänen silmänsä jo siihen aikaan näkemään myöskin sitä hengellistä hätää, jonka alaisena kansa huokaili, koska hän, suoritettuaan lääketieteen kandidaattitutkinnon (1804), antoi vihkiä itsensä papiksi v. 1805. Lääketieteellisiä opintojaan Vegelius ei kuitenkaan jättänyt, vaan suoritti lisensiaattitutkinnon v. 1807. Syyskuun 1 p:stä 1808 huhtikuun alkuun palveli hän Klingsporin määräämänä lääkärinä Suomen armeijassa, toimien tämän ohessa tammikuusta alkaen v.t. pappina sotajoukon sairaaloissa. V. 1809 määrättiin hän Oravaisten kappalaiseksi, johon virkaan hän astui toukokuussa seuraavana vuonna [Törnudd, Åbo erkestifts matrikel.].
Vegeliuksen monipuolisten lukujen ja kokemusten kautta laajentunut näköpiiri sekä hänen sydämmellinen luonteensa tarjosivat monta liittymiskohtaa niille aatteille, jotka elähyttivät Lagusta. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan, jolloin viimemainittu heräsi, mitä likeisin ystävyys, jota ei heidät toisistaan erottavan matkan pituus eivätkä ajan myrskyt milloinkaan rikkoneet. Sitäpaitsi yhdisti sukulaisuus heidät toisiinsa. Vegelius oli nim. naimisissa Laguksen ensimmäisen vaimon, ennen mainitun Lovisa Eleonora von Essenin sisaren kanssa [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]. Siihen tienraivaajan tehtävään, johon Lagus melkein heti kääntymisensä jälkeen ryhtyi, ei Vegelius kuitenkaan yhtä suurella innolla antautunut eikä hän muussakaan suhteessa ole luettava herännäisyyden eturivin miesten joukkoon, mutta tästä huolimatta liittyi tuo hänen nuorempi, tarmokkaampi ja nerokkaampi ystävänsä häneen lämpimän sydämmensä täydellä luottamuksella. Paljon hyötyä oli Laguksella jo hänen Vöyrissä ollessaan tästä ystävyydestä ja myöhempinä aikoina vielä enemmän.
Laguksen hengenheimolaisista Suupohjassa hänen kääntymisensä ajoilta mainitaan myöskin hänen setänsä Elias Lagus (k. Vähänkyrön kirkkoherrana 1850), joka siihen aikaan oli kappalaisena Lapväärtissä. Hän näkyy seurakunnassaan saaneen aikaan herätyksiä. Ainakin puhuu Lagus eräässä Vegeliukselle v. 1829 kirjoittamassaan kirjeessä [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 23/10 1828, painettu sanomalehdessä Väktaren 1893, n:o 2.] ilolla, vieläpä ihmetellen hänen uskollisesta, siunauksesta rikkaasta työstään. Mahdollisesti aiheutui kuitenkin tämä lämmin tunnustus Vegeliuksen ehkä liioittelevasta kertomuksesta Lapväärtin oloista, johon kysymyksessä oleva kirje silminnähtävästi on vastauksena. Ainakaan eivät herännäisyyden vaiheita koskevat asiakirjat tiedä kertoa mitään, joka antaisi tuetta tälle arvostelulle. Vähään tyytyi sitäpaitsi Jonas Lagus vielä siihen aikaan, lapsellisesti iloiten likenevän kevään pienimmistäkin enteistä.
V. 1828 pääsi Lagus kappalaiseksi Ylivieskaan, joka siihen aikaan oli Kalajoen emäseurakunnan kappelina. Miten erinkaltaiset olivat olot siellä verrattuina niihin, joissa hän sitä ennen oli pappina toiminut! Ei tarjonnut luonto täällä hänen kauneudenaistilleen sitäkään tyydytystä kuin Vöyrissä, missä nuo siellä täällä kohoavat kalliot ja mäet sekä vanha, laajaperäinen viljelys antavat muutoin ykstoikkoiselle tasangolle jonkunlaisen runollisen leiman. Kalajoen puuttomat rannat eivät Ylivieskan kirkonkylän kohdallakaan tarjoo silmälle viehätystä. Varsinkin siihen aikaan eivät täällä sijaitsevat talot rakennustenkaan puolesta olleet läheskään niin miellyttävän näköisiä kuin Suupohjassa, asutus oli paljon harvempaa, tilukset pienemmät. Vielä suurempi oli erotus seuraelämään ja kansaan nähden. Vieraaksi oli Lagukselle kyllä hänen kääntymisensä jälkeen käynyt Vöyrinkin tuttavapiiri, mutta semmoisenakin tarjosi se hänen ystävälliselle, seurusteluun muiden kanssa alttiille luonteelleen paljon, jota hänen Ylivieskaan muutettuaan monta vuotta täytyi kaivata. Suupohjan vilkas, avosydämminen ruotsinkielinen väestö oli etenkin hänen heräyksensä jälkeen tullut hänelle rakkaaksi, ja kernaasti olisi hän sen keskuudessa jatkanut taisteluaan totuuden puolesta. Umpimieliseltä ja kylmältä tuntui hänestä sitävastoin Ylivieskan kansa, jota lähestymästä sitäpaitsi puuttuva suomenkielen taitokin häntä oli estämässä. Paljon oli nim. Lagus lapsuutensa ajoista unohtanut viimemainittua kieltä, jota ei siihen aikaan kouluissa eikä yliopistossa ensinkään viljelty ja jota hän Vöyrissä ollessaan ei jokapäiväisessä puheessakaan ollut käyttänyt. Millä mielellä hän muisteli entisiä tuttaviaan ja miltä hänestä ne uudet olosuhteet, joihin hän oli siirtynyt, alussa tuntuivat, näkyy seuraavista hänen eräälle ystävälle lokakuun 28 p:nä 1828 kirjoittamistaan sanoista: "Kiitos, sydämmestä kiitos, rakkaasta kirjeestäsi. Sen lukeminen oli minulle enemmän virkistävää kuin kaste kukalle tahi siimes nääntyneelle matkustajalle. Siirryin hetkeksi takaisin sinun seuraasi, kelvollisten, ahkerain ihmisten piiriin, ja minusta tuntui kuin olisin hetken elänyt sillä kaivatulla seudulla, josta olen muuttanut pois. — — — Työni täällä oli varsinkin ensi pyhinä vaikeata, ei ainoastaan kielen vuoksi, vaan etenkin sentähden, että olin kuni huutavan ääni korvessa, joka ei tiedä, kuuleeko ja ymmärtääkö sitä kukaan". [Yllämainittu Laguksen "Väktarenissa" painettu kirje J. Vegeliukselle.]
Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Lagus toisin arvosteli uutta työalaansa ja sitä kansaa, jolle hän täällä Ylivieskan korvessa huusi: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt". [Ylivieskan vanhimpien, vielä 1896 elävien heränneitten kertomuksen mukaan toisti Lagus varsinkin ensi aikoina nämä sanat miltei joka saarnassa.] Jo lokakuussa 1828 avasi hänelle sydämmensä "eräs herännyt, armon salaisuuteen perehtynyt mies". "Ei mikään" kirjoittaa Lagus yllämainitussa kirjeessään Vegeliukselle "ole minua, tänne tultuani, niin ilahuttanut kuin tämä huomio; nyt iloitsen siitä, että ainakin joku minua ymmärtää. Olen siitä sydämmestäni Jumalaa kiittänyt, toivoen että luku kasvaisi". Herralta oli tämä toivo eikä joutunut se häpeään. Seuraavana talvena ja sitä seuraavana vuonna heräsi seurakunnassa siellä täällä muitakin, ja keväällä v. 1831 levisi Herran tuli talosta taloon, kylästä toiseen. Ei tarvinnut Laguksen enään yksinäisyydessä ikävöidä niiden seuraa, jotka ymmärsivät hänen sydämmensä syvällisimmät huolet ja ilot. Varsinkin pyhäpäivinä kävi hänen luonaan paljon semmoisia ystäviä. Ne olivat noita armoa isoovia, vasta heränneitä ihmisiä, joiden sydämmissä ei vilppiä ole. Monesti neuvoi hän heitä sekä yksityisesti että yhteisesti keskeymättä koko iltapäivän, vieläpä yölläkin, kun eivät päivän tunnit riittäneet. Nuoruuden tulisella innolla, heränneen voimalla ja armoitetun palavalla rakkaudella teki hän työtä Herran viinimäessä täällä kaukaisessa pohjolassa. Vaan tämän ohessa noudatti hän paimenvirassaan ihmeteltävää taitoa ja malttia eikä pintapuolisen haaveilijan tavoin heti pitänyt kultana kaikkea, mikä kiilsi. Etenkin näkyy hän tarkkaan valvoneen sitä, ettei liike eksyisi lahkoksi eikä joutuisi hurmahenkisyyden valtaan. Ehkä aiheutui tämä huoli osaksi siitäkin, että Lagus v. 1825 notariona oli seurannut rovasti Stenbäckiä tämän Kuortaneella toimittamalla tarkastusmatkalla [Akiander IV, 41-46.] ja siellä omin silmin nähnyt, miten vaarallisille teille uskonnollinen liike voi eksyä, ellei sen innostuksen tulta alusta alkaen varovaisuudella hoideta. Sitäpaitsi oli Lagus, niinkuin heränneet papit ylimalkaan, hyvin tarkka opin puhtaana säilyttämisen suhteen. Tässä tarkoituksessa kielsi hän heränneitä kokoontumasta seuroihin muualle kuin pappilaan ja kehotti heitä välttämään yhteisiä rukouksia. Miten oudolta tämä varovaisuus tuntuukin, oli se ehkä tarpeellinen, kun ottaa huomioon, kuinka alhaisella kannalla Ylivieskan kansan uskonnollinen tieto siihen aikaan vielä oli. Lagus ymmärsi, että tämä aika oli erinomaisen tärkeä hänen seurakunnalleen. Toivossa näki hän Jumalan armon saavan vielä suurempia aikaan näillä seuduin ja hän iloitsi siitä heränneen sielunpaimenen vilpittömällä ilolla, mutta hän iloitsi pelvossa, rukoillen viisautta Herralta. Väsymättömällä ahkeruudella ja palavalla rakkaudella koetti hän päästä tuntemaan heränneiden sieluntilaa. Etenkin kehotti hän heitä ahkeraan rukoilemaan Jumalan hengen valistusta, jotta noissa synnin surun murtamissa sydämmissä heräisi yhä suurempi Kristuksen vanhurskauden ja sovinnon osallisuuden nälkä ja jano. Ja miltei jokaiselle, joka tämmöisessä asiassa kävi hänen luonaan, antoi hän lainaksi tahi lahjaksi jonkun kirjan kotona luettavaksi ja tutkittavaksi. Niistä kirjoista, jotka näihin aikoihin tällä tavoin levisivät Ylivieskassa, mainittakoon: Uusi testamentti, Pontoppidanin Uskonpeili, Vilcockin Hunajanpisarat, Tuomas Kempin Opetukset ja rukoukset eli "Vähä Kempi", kuten sitä tavallisesti nimitettiin, sekä Gougen Sana syntisille ja sana pyhille [Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming (Kalajoella) sekä Antti Kaakko (Laguksen renki) Ylivieskassa.].
Uskollisiin sydämmiin kätkivät Ylivieskan heränneet opettajansa sanat. Kaikki voimansa kokosivat sielunvihollinen ja maailma estääksensä hänen vaikutustaan, mutta joukottain liittyi ihmisiä häneen. "He ovat hulluja" niin huudettiin "hurmahenkisyys saa vallan seurakunnassa, ihmiset rupeavat saarnaamaan ja laiminlyövät tehtävänsä; älköön kukaan semmoista lahkolaispappia kuulko". Yhä yleisempänä ja äänekkäämpänä liikkui tämä puhe sekä säätyläisten että talonpoikien keskuudessa. Lagus ei säikähtänyt, eikä katsonut taaksensa se pieni joukko, joka hänen kehotuksestaan oli laskenut kätensä auraan. Entistä voimallisemmin vain kaikui tuon vihatun "lahkolaispapin" ääni. Ei säätyläisissäkään löytynyt ainoatakaan, joka sivistyksessä ja tiedoissa olisi ollut hänen vertaisensa. Tuo hänen peruuttamaton joko — tahi, jonka elähyttämänä hän raivasi auki Jumalan valtakunnan ja maailman, nimikristillisyyden ja elävän uskon välistä rajaa, oli jotakin voimallista ja suurta; ajatuksensa pukeutuivat niin kauniiseen muotoon, suuret, kirkkaat silmänsä säteilivät niin ihmeellisesti, että rohkeimmatkin vastustajat, hänen kanssaan väitellessään, olivat pakoitetut luomaan katseensa maahan [Kertonut (1896) past. Jaakko Hemming.]. Laguksen ystäviä vastaan tehdyt syytökset osoittautuivat niinikään yhä perusteettomiksi, jos kohta maailman yltyvä viha ei sitä tunnustanut. Kyyneleillä he kylvivät, urhoollisesti kestäen kaikki pilkat ja vainot. Eivät eksyneet he lahkolaissaarnaajien tavoin uskostaan kerskaamaan ja ihmisiltä kunniaa pyytämään. Omassa keskuudessaankin karttaen julkista esiintymistä, tukivat he toisiaan taistelussa maailmaa ja syntiä vastaan. Heidän vakaa käytöksensä ja uskollisuutensa maallistenkin tehtävien täyttämisessä sekä ennen kaikkea tuo heidän keskinäinen rakkautensa avasivat yhä useamman maailmanlapsen sydämmen Herralle. — Kuten miltei kaikkialla muuallakin, missä herännäisyysliike voitti alaa, oli täälläkin heränneitten naisten luku alusta alkaen suurempi kuin miesten [Nämä tiedot Ylivieskan herännäisyysliikkeen alkuajoilta ovat lainatut Laguksen heinäkuussa 1831 J. Vegeliukselle kirjoittamasta kirjeestä, joka on painettuna "Väktarenissa" 1893 n:o 2.].
Kalajoen kirkkoherrana siihen aikaan oli Juhana Frosterus. Hän oli noita mahtavia kirkkoruhtinaita, joiden pienimpiä viittauksiakin apulaiset ja kappalaiset olivat tottuneet ehdottomasti tottelemaan. Paitsi Alavieskaa ja Ylivieskaa kuuluivat silloiseen Kalajokeen Pidisjärven (nyk. Nivalan), Haapajärven ja Sievin kappelit sekä Reisjärven ja Raution saarnahuonekunnat. Sijaiten huomatulla kauppapaikalla, missä etenkin markkina-aikoina ja muulloinkin kävi kauppiaita Raahesta, Oulusta, Kokkolasta y.m. oli Kalajoen pappila tähän aikaan säätyläisten huomattavimpia käyntipaikkoja näillä tienoin. Sen mainetta lisäämässä oli isännän arvokas esiintyminen ja se kunnioitus, jota hän yleisesti nautti. Frosterus oli painosta julkaissut muutamia taloudellisia asioita koskevia kirjoituksia, vieläpä kääntänyt Francken matkapostillan (jälkiosan), sepittänyt hengellisiä virsiä sekä kirjoittanut "Käsikirjan kristillisyyden opissa". Sitäpaitsi oli hän Raahen rovastikunnan lääninrovastina sekä jumaluusopintohtori, jonka arvonimen hän sai v. 1826. [Chydenius, Matrikel; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja ja Biografinen Nimikirja.] Tämmöiset ansiot painoivat siihen aikaan paljon, vaikeuttaen jokaisen hänen käskettävänään olevan papin esiintymistä, joka ei taipunut toimimaan hänen edustamansa katsantotavan mukaan. Jumalaton tämän sanan tavallisessa merkityksessä Frosterus ei suinkaan ollut. Hän oli päinvastoin silloisen käsityksen mukaan kaikin puolin hyvä kristitty, jonka opin puhtautta ei muka kenenkään sopinut epäillä. Mutta aikansa syvää uskonnollista tarvetta hän ei ymmärtänyt eikä sitä liikettä, jonka tämä tarve hänen omassa seurakunnassaanko oli synnyttänyt. Laguksen esiintyminen suututti ja hämmästytti häntä, jos kohta hän ei vielä ryhtynyt sitä pakkokeinoilla vastustamaan [Kertonut (1896) pastori Jaakko Hemming.]. Muut virkaveljet olivat tietysti hänen puolellaan. Yhtä yksinänsä kuin Vöyrissä seisoi Lagus papistoon nähden alussa Kalajoellakin. Ennen mainitussa kirjoituksessaan, [Tidningar i andliga ämnen 1836, n:o 43. "En ung lärares återblick på sina första presteår".] jossa hän kertoo kääntymisestään, kuvaa hän suhdettaan virkaveljiinsä seuraavin sanoin: "Papeista vastustivat toiset minua vihalla, toiset kiivaasti. Edelliset sanoivat minua liioittelevaksi haaveilijaksi, joka tahtoi esiintyä muita etevämpänä ja uutuuksien edustajana. Viimemainitut eivät tosin voineet kieltää julkista totuutta, vaan arvelivat kuitenkin, että tuommoisiin asioihin tulisi koskea mitä suurimmalla varovaisuudella, että semmoisten periaatteiden julkilausuminen helposti saattoi tuottaa vihaa ja siten estää sitä hyvää, jota vielä voisi toivoa hiljaisuudella saatavan aikaan; tuommoisen esiintymisen kautta joutuisi lopullisesti vainon alaiseksi tahi esimiesten edessä syytetyksi y.m.s. Minä puolestani kysyin, mitä nuo ukot, jotka 20-30 vuotta perätysten noin hiljaa olivat seurakunnassa toimineet, äänettömyydellään olivat saaneet aikaan, heidän sanankuulijoissaan kun ei ollut huomattavissa vähintäkään pelastuksen kaipuuta eikä vähintäkään rakkautta heidän Vapahtajaansa, eipä edes selvää puustavillista tietoa autuuden järjestyksestä. Eikö ollut Jesus itse ennustanut vainosta, jonka alaisiksi hänen oikeat tunnustajansa hänen nimensä oikean tunnustamisen kautta joutuisivat, ja olikohan nyt, kun kristinusko oli korotettu valtionuskonnoksi, vaino vaimon ja käärmeen siemenen välillä lakannut? Olihan Kristus itse tullut sytyttämään tulen maan päällä, ja hänen oppinsa täytyi välttämättömästi saada aikaan eripuraisuutta joka talossa, niin että kaksi olisi kolmea ja kolme kahta vastaan. Ei saanut siis rehellinen opettaja oudoksua pilkkaa ja vainoa, päinvastoin hänen oli mahdoton sitä välttää. Täytyihän julkisesti nuhdella maailmaa synnistä ja epäuskosta eikä pitää kaikkia täysi-ikäisiä Jesuksen seuraajina eikä heitä sillä nimellä nimittää, ellei heissä ole sitä uskon elämää, joka tekee heidät viinipuun oksiksi. Väitin vielä, että, jos apostolit olisivat viettäneet niin uneliasta elämää, kuin suuri osa tämän ajan opettajista, jos olisivat pelänneet maailman vihaa ja vainoa, niin säilyisi puhe rististä ainoastaan utukuvana muinaisuuden aikakirjoissa, vaan ei olisi levinnyt yli maanpiirin. — Jos kohta asianomaiset eivät voineetkaan kaikkia väitteitäni vastustaa, pysyi kuitenkin heidän vakuutuksensa, että tuommoinen menettelytapa olisi mahdoton, muuttumattomana".
Lagus oli tunteellinen ja vilkasluontoinen mies. Kipeästi koski häneen hänen virkaveljiensä nurjamielisyys ja maailman viha. Hänestä levitettiin mitä kummallisimpia valheita, ja hänen ystävilleen keksittiin jos millaisia haukuntanimiä. Mutta kärsivällisyyden ja toivon Jumala tuki häntä taistelussa eikä antanut hänen häpeään joutua. Silloisesta asemastaan kirjoittaa hän eräälle ystävälleen: [J. Vegeliukselle heinäk. 1831 (Väktaren 1893 n:o 2.)] "Miten helposti muutoin tulenkin häirityksi, olen kuitenkin tyynesti kuunnellut niitä meluavia ääniä, jotka ympärilläni ovat kaikuneet, hyvin ymmärtäen, että perkele ja maailma ovat joutuneet hätään, nähdessään ihmisten kääntävän heille selkänsä. — — En ole unohtanut rukoilla hengellistä viisautta häneltä, jolta kaikki hyvä lahja tulee". Ja muutamia vuosia myöhemmin kirjoittaa [Tidningar i andl. ämnen 1836 ("En ung lärares återblick på sina första presteår").] hän, muistellessaan näitä aikoja: "Jumala antoi minulle kuitenkin armoa pitämään Kristuksen pilkkaa Egyptin aarteita suurempana rikkautena sekä nöyrästi kantamaan yleistä ylenkatsetta ja niitä lukemattomia valheita, joita levitettiin minusta ja minun toimestani. Että suuri joukko ihmisiä oli tullut perinpohjaiseen heräykseen ja sielunsa asioissa kävivät opettajansa puheilla — tuota pidettiin vielä kaikkialla näillä seuduin kummituksena, sillä arveltiin, että ainoastaan törkeisiin, nähtäviin rikoksiin langenneet tarvitsivat yksityistä neuvoa ja lohdutusta. Jumalan armolla olen kuitenkin säilyttänyt sitä hengellistä elämää, jonka Herra sielussani sytytti ja, monen kokemuksen opettamana sekä syvemmän itseni tuntemisen nöyryyttämänä, pidän ainoana ilonani saada koota sieluja Vapahtajani ristin juureen sekä opettaa muita tuntemaan häntä, joka on tie, totuus ja elämä".
Eivät ole nämä sanat kerskaajan tyhjää korupuhetta, miten liioitetuilta ne monen korvissa ehkä kuuluvatkin. Ne ovat heränneen, Herran koulussa nöyrtyneen sielunpaimenen sanoja — miehen, joka on altis uhraamaan kaikki sen totuuden edestä, jonka tulkkina hän Kalajoen rannoilla huutaa: "Tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Ja Ylivieskan kansa kuulee tämän huudon; se herää parannusta tekemään ja taivaan valtakuntaa vastaanottamaan. Vastustajat kokoovat kaikki voimansa estääksensä liikkeen leviämistä. Mutta jo kaikuu vielä voimallisempana, kuin tuossa entisessä rauhassaan häirityssä kappelissa, emäseurakunnan saarnatuolilta toinen paimenääni, joka puhuu samaa kieltä kuin Jonas Lagus Ylivieskassa. Ääni on Niilo Kustaa Malmbergin ääni. Ennenkuin kerromme näiden Pohjanmaan herännäisyyden huomattavimpain sielunpaimenten yhteistoiminnasta Kalajoen jokivarrella, tulee meidän silmäillä viimemainitun aikuisempia elämänvaiheita.