XX.
Uskonnollisen elämän heräjäminen Kajaanin seuduilla. Eräs Elias
Lönnrotin arvostelu heränneistä.
Kajaanin kirkkoraadin pöytäkirjoista näkyy, että näillä tienoin vielä 19 vuosisadan alussa tavallista ankarammin valvottiin ja rangaistiin jokaista, joka, voimatta esiintuoda laillista syytä, ei ollut kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Selityksen siihen, miksi tuo valvonta juuri täällä oli niin tarkkaa, antaa tämän seudun historia. Taisteluista ja kärsimyksistä kertovat tuon vanhan linnan rauniot kuohuvan Ämmäkosken niskassa, työstä ja vaivoista pienet viljelykset suurten korpien siimeksessä. Ammoisista ajoista oppivat näiden seutujen asukkaat etsimään turvaa ylhäältä, kun ihmisvoima ja ihmisapu nähtiin niin perin voimattomiksi. Ja niin täällä isien taistelua taisteltiin ei vain "auroin, miekoin, miettehin", vaan rukouksellakin ja avuksihuutamisella. Miten syrjäinen Kajaanin seutu onkin ja miten harvaan asuttua, on se historiallista seutua. Ei ole sattumusta vain, että Lönnrot löysi Kalevalan runot juuri näiltä mailta ja niiden lähitienoilta, eikä sattumusta ettei se armon tuuli, joka 19 vuosisadan alussa kulki yli Suomen, kuuroille korville täällä Jumalan etsimisen aikaa ilmoittanut. Samoinkuin henkisellä, on hengelliselläkin elämällä edellytyksensä kansan luonteessa ja siinä kasvatuksessa, jonka alaisena tämä vuosisatojen kuluessa on ollut. Tästä johtuva omituisuus painaa myöskin leimansa näiden seutujen uskonnollisiin vaiheisiin, joita nyt lähdemme silmäilemään.
Jo 19 vuosisadan alussa näkyy Kiannalla (nyk. Suomussalmi) harrasta uskonnollista elämää alkaneen ilmaantua kansassa. Pappina siellä oli siihen aikaan Kaarlo Saksa (k. 1821). Tavallista innokkaammin antausi hän Herran työhön, vaan pieneksi supistui kuitenkin hänen vaikutuksensa, sillä jo vuodesta 1792 oli hän mielenhäiriössä eikä voinut hoitaa virkaansa. Tämä tieto tuntuu antavan aihetta siihen otaksumiseen, että se epäraitis, hurmahenkisyyteen taipuisa henki, joka pian ilmaantui Suomussalmen ensimmäisissä heränneissä, oli saanut alkunsa hänestä. Huomattava on sitäpaitsi, että Saksan jälkeinen, hänen samanniminen poikansa, joka isän loppuaikoina hoiti hänen virkaansa ja hänen kuolemansa jälkeen tuli Suomussalmen kappalaiseksi (1822), oli perinyt isänsä taudin, jonka vaikutuksesta hänkin virkatoimissaan monesti esiintyi hyvin kummallisesti. Tämä Kaarlo Saksa nuorempi (synt. 1796) oli lahjakas mies ja innostunut saarnaaja. Hänen vaikutuksensa kansaan oli suuri. Kun hän oli päättänyt jumalanpalveluksen, tunkeutuivat ihmiset joukottain sakastiin kuullaksensa enemmän. Nälkäistä oli kansa ja pappi altis ruokkimaan. Näin ollen on luonnollista, että Suomussalmella syntynyt liike leviämistään levisi. Varsinkin vuodesta 1828 alkoi se herättää huomiota [L, J. Niskanen, Muistokirja; Tolpo, Matrikel.]. Siinä kehittynyt uskonnollinen katsantotapa liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, jos kohta siinä ilmaantui myöskin tuota haaveilevaa henkeä, joka ylimalkaan on vierasta tälle suunnalle. Siinäkin kohden olivat nämä Suomussalmen ensimmäiset heränneet muiden sen nimisten kaltaisia, että he käyttivät körttipukua. — Oltuaan mielisairauden tähden vapaana virastaan v. 1825-1827, josta taudista kuitenkin hänen äitinsä lausui: "Niin heräsi poika, kuin isäkin", suoritti Saksa pastoraalitutkinnon viimemainittuna vuonna, sai varapastorin arvonimen 1837 ja pääsi Hyrynsalmen kirkkoherraksi v. 1847. Hän kuoli äkkiä v. 1849 [Strandberg, Herdaminne; Tolpo, Matrikel; Törnudd, Matrikel; kertonut (1896) Anna Pikkarainen (Kajaani); Hyrynsalmen kirkonkirja.].
Suomussalmelta levisi liike Hyrynsalmelle ja sieltä Ristijärvelle. Sen ensimmäiseksi huomatuksi johtajaksi kohosi noin 1827 talollinen Matti Mikkonen viimemainitusta seurakunnasta. Jo pari vuotta aikuisemmin oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen kanssa [Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Heidän neuvojaan hän ei kuitenkaan näy voineen hyväksensä käyttää, koska hän kotiseutunsa heränneitten johtajana alusta alkaen suunnitteli opetuksensa harhaan. Seuroissa, joita hän piti lauvantai- ja sunnuntai-iltoina ja jotka monesti jatkuivat aamuun asti, vallitsi kiihottunut mieliala. Ihmiset kaatuivat lattialle, joutuivat horrostilaan ja puhuivat kielillä, milloin käsittämättömiä sanoja, milloin selvää puhetta. Vilpittömätkin joutuivat monesti kokonaan tunteittensa valtaan, vaikka he tiesivät, ettei se hurmautunut ilo, jota lie tuossa tilassa tunsivat, ollut iloa Herrassa. "Ei se ollut autuutta" todisti sittemmin eräs nainen, joka monesti oli käynyt Mikkosen seuroissa, "mutta täytyi siihen antautua, en tiedä miksi". Myöntää täytyy kuitenkin, että Mikkonen vaikutti paljon hyvääkin. Hän herätti kansaa suruttomuudesta ja tylsyydestä, sai aikaan lukuhalua ja uskonnollista harrastusta, vieläpä herätystäkin tämän sanan raamatullisessa merkityksessä, jos kohta hän ei pystynytkään kuulijoitaan pitemmälle johtamaan. Elämässään oli hän nuhteeton, ei vastustanut papistoa, vaan suosi kirkkoa ja kirkon järjestystä, joka nähdään siitäkin, että hän 3 kertaa vuodessa kävi Herran ehtoollisella [Ristijärven kirkonkirja.].
Mikkosen seuroihin kokoontui ihmisiä paitsi Ristijärveltä, Suomussalmelta, Hyrynsalmelta, Paltamosta, vieläpä joskus etäämmältäkin. Varsinkin Mieslahden kylässä sai hän aikaan suurta levottomuutta. Liike ei voinut olla herättämättä asianomaisten järjestysmiesten huomiota. Mikkonen vedettiin oikeuteen ja tuomittiin suuriin sakkoihin luvattomien hartausseurojen pitämisestä ja saarnaamisesta v. 1829. Varmaan oli hän kuullut Paavo Ruotsalaisen y.m. savolaisten käynnistä Pietarissa, koska hänkin päätti sinne lähteä "keisarin piispan" [Pietarin lutherilaisten seurakuntien piispa.] välityksellä saadakseen sakkonsa anteeksi. Tällä matkalla viipyi Mikkonen viisi vuotta [Ristijärven kirkonkirja.]. Pietarissa ollessaan joutui hän ensin suureen kurjuuteen, niin että hänen täytyi turvautua kerjuuseenkin. Rahat sakkonsa maksamiseen lienee hän kuitenkin siellä saanut. Pietarissa oppi hän kirjoja sitomaan, siten elättäen itseään. Niukkaa oli kuitenkin hänen toimeentulonsa tuossa vieraassa maailmankaupungissa. Tuntematonta on, miksi hän näin ollen viipyi siellä niin kauan. Ehkä tutustui hän N. K. Malmbergin saarnan herättämien suomalaisten kanssa, koska tiedetään, että hän Pietarissakin esiintyi hartauspuhujana. Että hän siellä ollessaan muisti ystäviään kotiseudulla, näkyy eräästä kirjeestä, jonka hän heille lähetti. Hän kehottaa heitä siinä pysymään lujina uskossa maailman ja antikristuksen vainoja vastaan ja yksin Kristukseen luottamaan.
Kun Mikkonen v. 1834 palasi kotiseudulleen, olivat olot siellä paljon muuttuneet. Ei riittänyt hänen marttyyrikunniansakaan enään tukemaan hänen entistä mainettaan. Voimallisemmat henget olivat saaneet hurmahenkisyyden asettumaan ja vetäneet kansan huomion puoleensa. Hän pysyi kuitenkin heränneitten ystävänä ja palveli heitä opettamalla heidän lapsiaan kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Tällä työllä hän vaikutti ehkä enemmän hyvää kuin ennen herätyssaarnaajana. Tämän ohessa työskenteli hän myöskin kirjansitojana. [Kertonut Anna Pikkarainen ja past. F. F. Lönnrot; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 50.] Hän kuoli Ristijärvellä naimatonna 1849 [Ristijärven kirkonkirja.].
Siihen aikaan, jolloin kadotuksen pelko ja huoli sielun pelastuksesta entistä huomattavammalla tavalla ensin alkoi näkyä näiden seutujen asukkaissa, heräsi siellä muiden kera synnin unesta eräs nuori mies nimeltä Pekka Janson. Nimi on niillä tienoin yleisesti kunnioitettu ja miehen elämäntyö sitä laatua, että hän ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi.
Pekka Janson syntyi Paltamossa maaliskuun 11 p:nä 1803 [Sotkamon kirkonkirja.]. Isä oli talonpoika nimeltä Kärkkäinen. Pekka opetteli ensin räätälintyötä kotiseudullaan ja lähti noin 17 vuoden vanhana Ouluun ammatissaan kehittyäkseen. "Kun häntä haukuttiin Kärkkä-puuksi", otti hän siellä ruotsalaisen nimensä, jonka alkuperäinen muoto oli Jeansson. Kolmen vuoden kuluttua palasi hän kotiseudulleen, asettuen asumaan huonemiehenä Sutelan taloon Paltamon kirkonkylässä. Täällä harjoitti hän räätälinammattia sekä esiintyi pelimannina pidoissa. Eräänä päivänä kertoi eräs Jansonin seuratoveri unessa nähneensä itsensä kylpemässä. Hän oli alakuloinen, arvellen että "sauna-unet eivät merkitse hyvää". Mies sairastui äkkiä ja kuoli. Janson tuli levottomaksi, ja kun hän heti tämän jälkeen näki samanlaisen unen itsestään, painui pelko mieleen. Ääneen valittaen olleensa "kellokkaana helvettiin menijöille", luopui hän heti viulustaan, rupesi ahkerasti kirkossa käymään ja hengellisiä kirjoja lukemaan. Herätystuskista ja synninsurun ahdingosta veti Pyhä Henki hänen voimallisesti Kristuksen tykö, niin ettei hän epäuskoon joutunut, vaikka taistelu monesti oli kovaa. Kuten kaikki syvälliset luonteet, jotka Herran hoidettaviksi antautuvat ja pysyvät hänen käsialanaan, oppi hän syntisenä armoa armosta vastaanottamaan. Jota suuremmaksi hän Jumalan valkeudessa näki syntinsä ja turmeluksensa, sitä kalliimmaksi tuli hänelle Kristus. Ja jota likempään yhteyteen hän pääsi ristin Herran kanssa, sitä aremmaksi kävi hänen omatuntonsa synnille ja Pyhän Hengen nuhteille. Täten kehittyi hän nöyräksi kristityksi ja puhtaan evankeliumin julistajaksi. Uskollisesti pysyi hän oppilaana Herran koulussa elämänsä loppuun asti.
Jansonin kääntyminen tapahtui v. 1825 tahi 1826. Viimemainittuna vuonna on hän omistamaansa "Halullisten sieluin laulukirjan" kanteen kirjoittanut: "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua". Alusta alkaen Herra koetteli hänen uskoaan. Ihmiset pilkkasivat häntä ja omat vanhemmatkin arvelivat, nähdessään tuon ennen niin iloisen poikansa alakuloisena istuvan kirjojen ääressä: "No, nyt ei tule työstä mitään". Näitä kärsimyksiä lisäämään liittyivät leipähuolet. Hän oli näet mennyt naimisiin, eivätkä pienet tulonsa räätälinä riittäneet perhettä elättämään. Hän päätti sentähden turvautua maanhoitoon. Mieslahden Saukkovaaralta löysi hän hyvän talonpaikan autiosta korvesta. Siihen rakensi hän tuvan, jonka ympäri vähitellen pieniä viljelyksiä syntyi. Paikan nimeksi pantiin Sorjola. Muutto tapahtui v. 1828.
Jansonin vielä Paltamon kirkonkylässä asuessa, kävi kirkkomatkoillaan hänen luonaan silloin tällöin muutamia arkatuntoisia ihmisiä Mieslahdelta ja Melalahdelta neuvottelemassa hengellisissä asioissa. Tämä osoittaa, että hän jo siihen aikaan alkoi herättää huomiota. Varsinaisen maineensa perusti hän kuitenkin vasta Mieslahdella asuessaan. Tämä kyläkunta pysyi kyllä edelleenkin verraten kylmänä, mutta Melalahdella jo ennen syntynyt liike virkistyi hänen hoitamanaan hyvin elävähenkiseksi. Eikä rajoittunut Jansonin vaikutus siihen. Ennenpitkää alkoivat Ristijärveläiset käyttää häntä neuvonantajanaan, ja hänen köyhässä uutistalossaan nähtiin heränneitä Hyrynsalmelta asti. Varsinkin Mikkosen tuomitsemisen jälkeen, jolloin hämmästys ja uupuminen valtasi monen mielen, oli valistuneen ja taitavan johtajan tarve näillä seuduin suuri. Semmoinen mies oli Janson. Ei hän tehnyt turhaksi Jumalan työtä Mikkosen sanankuulijoissa, mutta hän koetti tyynnyttää noita levottomia heränneitä johdattamalla heitä ristin juureen sekä selvittämällä uskonelämän salaisuutta niille, jotka ikävöivät entisiä suloisia tunteitaan. Hän oli evankelinen opettaja, mutta hänen julistamassaan evankeliumissa oli aina suolaa. Tyyntä ja maltillista, vaatimatonta ja hiljaista oli hänen puheensa. Vaan ei puuttunut häneltä silti voimaa, jos tällä sanalla tarkoitetaan hengen voimaa. Miten vähän hän etsi omaa kunniaansa, näkyy siitäkin, että Mikkonen, palattuaan Pietarista, asettui asumaan hänen luoksensa. Ei kadehtinut Janson tuota ennen suosittua johtajaa eikä tahtonut vieroittaa kansaa hänestä. Syynä siihen, ettei Mikkonen enään esiintynyt puhujana seuroissa, oli luultavasti Paavo Ruotsalaisen kielto. Tämä oli nim. Kajaanin markkinoilla helmikuussa 1835 ankarasti nuhdellut häntä ja vaatinut häntä luopumaan entisestä opettajavirastaan. Samaa neuvoi hänelle myöskin Janson, vaan hyvin hellästi ja ystävällisesti. Mikkosen kunniaksi mainittakoon, ettei hän vastustanut kieltoa eikä koettanutkaan kylvää erimielisyyttä heränneisiin. Noudattaen Jansonin neuvoa, piti hän sensijaan hartauspuheita lapsille, siten vaikuttaen paljon hyvää kasvavassa sukupolvessa [Kert. (1896) Anna Pikkarainen sekä past. F. F. Lönnrot. Näiden antamia tietoja on sittemmin (1897), niinkuin esipuheessa olen maininnut, täydentänyt past. J. Väyrynen, joka niitä on tiedustellut Jansonin leskeltä ja pojilta.].
* * * * *
Näitten seutujen herännäisyysliikkeen keskustaksi tuli jo varhain Kajaanin kaupunki. Tänne muutti tammikuussa v. 1831 ennen mainittu Antti Juhana Malmgren. Niinkuin tiedämme, oli hän Kuopiossa ollessaan tutustunut sekä Ruotsalaiseen että Renqvistiin ja ajottain osoittanut taipumusta liittymään viimemainittuun. Vielä Kajaaniin muutettuaan piti hän häntä ystävänään ja oli kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Apteekissaan myyskenteli hän Renqvistin kirjoja ja osoitti mieltymystä hänen katsantotapaansa, jos kohta hän ei julkisesti esiintynytkään hänen opetuslapsenaan. Päinvastoin pitivät Kajaanilaiset häntä Paavon vilpittömänä ystävänä, niinkuin hän todellisuudessa olikin. Kuten vasta saamme nähdä, tuli myöhemmin näkyviin, että Renqvistin katsantotapa oli Malmgreniin syvemmältä juurtunut, kuin Savon heränneet olivat otaksuneet. Tämä ei ole miehelle häpeäksi, jos kohta hän sen kautta oli joutua harhateille. Se osoittaa päinvastoin, ettei hänen uskonnollisuutensa ollut ihmisorjuuden vaikuttamaa, vaan elävän kristillisyyden tarpeesta lähtenyttä.
Malmgren oli syntynyt 1799 ja siis Kajaaniin muuttaessaan verraten nuori. Mutta hänellä oli paljon kokemusta hengellisissä asioissa, hän oli perehtynyt heränneitten katsantotapaan ja siitä syystä sopiva paikkakunnalla syntyvän liikkeen palvelukseen. Innolla ryhtyi hän uudessa kodissaan jatkamaan niitä jumalisuuden harjoituksia, joihin hän Kuopiossa asuessaan oli tottunut. Kummituksena pidettiin häntä alussa, sillä eiväthän ainakaan säätyhenkilöt näillä tienoin vielä olleet tuommoisiin "hullutuksiin" antauneet. Hänen iltasin pitämiinsä kotihartauksiin saapui kyllä rehellisessä tarkoituksessa jo ensi vuonna silloin tällöin joku syrjäinenkin, vaan näiden kera myöskin pilkkaajia, naisten vaatteisiin pukeutuneita poikasia y.m. Vaan kun Malmgren 1832 meni naimisiin, muuttuivat olot. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli Maria Elisabet Vesterlund, oli kotosin Nilsiästä, missä hän oli tutustunut heränneisiin ja heihin rakkaudella liittynyt. Jos kertomus, [Muutamat vanhat heränneet Kajaanissa] että Paavo Ruotsalainen olisi ollut Malmgrenin puhemiehenä, olisikin perätön, tiedetään varmuudella, että nuori rouva Kajaaniin muuttaessaan hyvin tunsi tuon herännäisyyden kuuluisan johtajan sekä piti häntä suuressa arvossa. Hän oli myöskin tottunut kanssakäymiseen heränneitten talonpoikien kanssa sekä tutustunut heidän seuratapoihinsa. Niinpä oli hän oppinut "Siionin" ja "Halullisten sieluin virsien" nuotit, ja kun hänellä oli kaunis ja kuuluva ääni, kykeni hän muillekin niitä opettamaan. Viimemainittu seikka olikin lähinnä syynä siihen, että seurat Malmgrenin kodissa, heti nuoren rouvan sinne tultua, muuttuivat elävämmiksi. Mitä luettu ja puhuttu sana ei ollut voinut vaikuttaa välinpitämättömien herättämiseksi ja pilkkaajien suun tukkimiseksi, sen teki ennenpitkää kaunis veisuu, joka Kajaanin apteekkitalosta yhä raikkaampana ja täysiäänisempänä kuului.
Hyvänä apuna oli Malmgrenilla hänen apulaisensa apteekissa Henrik Trast. Tämä myöhempinä aikoina varsinkin Kajaanin tienoilla yleisesti tunnettu mies ja sikäläisten heränneitten ehkä etevin edustaja, oli kotosin Kalajoelta, mistä hän lapsena isänsä kera oli muuttanut Kuopioon. Hän oli syntynyt jouluk. 4 p:nä 1805. Alkuperäisen nimensä Turuinen oli hän, ruvetessaan soittajaksi sotaväkeen, muuttanut nimeksi Trast. Otettuaan tahi saatuaan eron sotaväestä, meni hän oppilaaksi Kuopion apteekkiin, jossa Malmgren siihen aikaan oli proviisorina. Trast heräsi ja liittyi heränneisiin. Kun Malmgren muutti Kajaaniin, seurasi hän mukana. Trast oli harvinaisen hyväpäinen, hänellä oli hyvä puhelahja ja voimallinen ääni. Hän oli ikäänkuin luotu heränneitten johtajaksi. Muun ohessa kerrotaan hänen jo nuorena osoittaneen suurta kykyä arvostelemaan ihmisiä. Ja johtajan asemaan hän kohosikin, vaikkei hän Kajaanissa asuessaan vielä ole semmoisena tunnettu.
Kajaanin puolen herännäisyys kantoi kaikessa Savon herännäisyyden leimaa. Yllämainittujen henkilöiden muutto sinne ilmaisee syyn. Rouva Malmgren käytti alussa kotiseutunsa talonpoikien pukua, tummaa hametta ja körttiröijyä sekä tummaa huivia päässään. Palmikko riippui vapaana niskassa. Kun sitäpaitsi jo alusta alkaen Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen y.m. kuuluisat Savon miehet vuosittain saapuivat Kajaanin talvimarkkinoille (helmikuussa) ja usein myöskin syysmarkkinoille (joulukuussa), ei sovi kummastella, että miehetkin alkoivat käyttää Savon heränneitten pukua, varsinkin koska se näillä seuduin entisinä aikoina oli ollut yleistä ja Kiehimäen-reitin varrella asuvat heränneetkin olivat ottaneet sen käytäntöön. Usein kävivät Kajaanilaiset ja Ristijärveläiset Savossa sikäläisiä ystäviään, etenkin Paavo Ruotsalaista tapaamassa, ja kun siellä huomasivat kaikkien heränneitten käyttävän eri pukua, juurtui tämä tapa juurtumistaan heihinkin. Ei kukaan heitä siihen pahoittanut, mutta niin yleistä tuo jo v. 1835 Kajaaninkin seuduilla oli, että epäiltiin maailman ystävyydestä jokaista, joka ei herättyään ottanut esimerkkiä noudattaakseen.
Olemme ennen kertoneet Savon kielilläpuhujista ja Paavo Ruotsalaisen käytöksestä heitä kohtaan. Hänen luonaan käydessään olivat Kajaanin puolen heränneet monesti kuulleet heidän kummallista puhettaan ja tottuneet siihen käsitykseen, että tuo ilmiö eriämättömästi kuului elävään kristillisyyteen, jos kohta kielilläpuhumisen lahjaa ei suinkaan pidetty elävän kristityn ehdottomana tuntomerkkinä, vaan päinvastoin hengellisenkin sairaloisuuden ilmaisijana. Mikkosen johtajana ollessa yltyi tuo henki vallattomaksi, temmaten muassaan joukottain suruttomiakin ja vilpillisiä, vaan Janson sai sen asettumaan. Hänen käsityksensä asiasta oli aivan sama, kuin Paavo Ruotsalaisen, ja hän kohteli tuohon tilaan joutuneita samoin kuin hänkin. Muutoin on omituista, että tämä kummallinen heikkous eli voima — miksi sitä sitten sanottaneekaan — ilmestyi monessa paikkakunnassa varsinaisen herätyksen enteenä. Niin esim. Kuhmoniemellä v. 1834-35, missä lapsetkin horrostilassa saarnasivat, näkivät kauheita unia j.n.e. Nurmeksen läheisyys ja Pielisjärven herännäisyyden vaikutus on tässä silminnähtävä, varsinkin kun tiedetään, että karjalaiset siihen aikaan usein kulkivat Oulussa Kajaanin kautta. Vaan löytyy siihen toinenkin syy. Se on Jumalan salaisuus. Tuntuu kuin tahtoisi hän antaa ihmisten kokea odottamattomia myrskyjä sieluissaan, ennenkuin hän itse heitä "hiljaisessa tuulenhyminässä" kutsuen lähestyy [Niskanen, Muistokirja; Kajaanin kirkonkirja; L. J. Niskasen kirjeet N. K. Malmbergille 13/9 35 ja 2/2 38; Helsingfors Morgonblad 1835 n:o 51; Anna Pikkaraisen kertomukset (1896).].
* * * * *
V. 1835 ilmestyi Runebergin toimittamassa "Helsingfors Morgonblad" nimisessä sanomalehdessä kirjoitus nimellä "Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla". Sen alla on nimimerkki E (li as) L(önnrot). Kirjoittaja on siis henkilö, joka, jos kukaan, ymmärsi Suomen kansan luonteen, tiesi sen surut ja ilot. Ja kuitenkin on se ilmiö, josta hän tässä puhuu, hänelle käsittämätön, sen "syntyjä syviä" hän ei löydä. Kirjoituksen pääsisältö on seuraava.
Puhuttuaan Mikkosen vaikutuksesta Ristijärvellä, hänen syyttämisestään oikeuden edessä ja matkastaan Pietariin (paikan nimeä ei mainita), kertoo Lönnrot eräästä naisesta, joka, hänen lääkärinä kerran matkustaessaan Puolangalla, tuotiin hänen parannettavakseen. Sairas esiintyi mielipuolen tavoin, hyppi ja tanssi, huutaen "Pyhä Henki, Pyhä Henki". Kun Lönnrot ei tuolle mitään voinut, alkoi hän varoittaa saapuvilla olevia kuuntelemasta Mikkosen puheita, kehottaen heitä luopumaan seuranpidosta ja alkamaan harjoittaa "hiljaista jumalisuutta". Tyytymättömyyttä ilmaisevaa melua alkoi kuulua kuulijain joukosta. Väitettiin ettei sairas ollut mielipuoli, vaan riivattu, ja hänelle sanottiin: "Paha henki sinussa on, vaan ei pyhä". Silminnähtävästi ei kirjoittaja näy aavistaneenkaan, että viimemainittu arvostelu sisälsi paljon mietittävää, miten erehtynyttä se kysymyksessä olevaan sairaaseen sovitettuna sitten ehkä olikin. Ja yhtä vähän näkyy Lönnrot käsittäneen erään toisen naisen tilaa, jota hän oli puhutellut Manamansalon saarella. Keskustelustaan hänen kanssaan kertoo hän seuraavaa. Saatuaan tietää, ettei Lönnrotin mukanaan kuljettama lääketieteellinen kirja ollutkaan hengellinen kirja, niinkuin hän, otaksuen hänen olevan "valittuja", ensin oli luullut, lausui nainen, kun tuo tuntematon vieras alkoi tiedustella hänen kirjojaan: "Huutavan ääni" on paras. (Kirja oli vasta painosta ilmestynyt ja luultavasti ostettu Kajaanin apteekista.) Kuultuaan että Lönnrotkin, jolle hän näytti tämän aarteensa, piti sitä hyvänä, kysyi nainen, mitä hän arveli niistä, jotka olivat luopuneet maailmasta. Vastaus kuului: "Jumalanpelko olisi vielä parempi, jos se ilmenisi paitsi uskona Kristuksen täydentekemiseen ja pitkissä liepeissä myöskin hyvissä töissä". Tämän yhteydessä moitti Lönnrot heränneitten muista eroavaa pukua, heidän seurojaan, heidän liiallista veisaamistaan, rukoilemistaan ja saarnaamistaan. "Mitä seuroihin tulee" vastasi nainen, "niin tunnustammehan 3:ssa uskonkappaleessa, että on olemassa uskollisten pyhä yhteys, miksi emme eläisi, niinkuin Jumalan sana käskee?" "Vaan onhan jo näkyvässä kirkossa pyhäin ihmisten yhteys". Nainen vastasi: "Kun maailma kerran on langennut Jumalasta, ei ole se pyhä, vaan päinvastoin". Lönnrot kertoo tämän johdosta huomauttaneensa, että kirkko on pyhä, jos kohta siihen kuuluu jumalattomiakin. Nainen ei eksynyt kirkkoa tuomitsemaan, vaikka vieraansa, ymmärtämättä hänen oikeutettuja muistutuksiaan, häntä vastaväitteillään tuohon pakoittamalla pakoitti. Ja kuitenkin arvostelee Lönnrot häntä ja hänen hengenheimolaisiaan lahkolaisiksi! — Kirjoituksessa moititaan sitten varsinkin heränneitten suhdetta muihin ihmisiin ja heidän alakuloista olentoaan. Siinä sanotaan muun ohessa: "He kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua (paitsi hengellistä), jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, jotta se ei huolista masentuisi. Pietistin tuntee jo ulkomuodolta. Silmissä on outo, terveen katseesta eroava loiste, nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa, ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen semmoisen henkilön, tulen murheelliseksi, ajatellessani niitä monia harhateitä, joille ihmiset saattavat eksyä". Että esim. tuolla Manamansalon naisella, joka "ennen oli ollut kuuluisan kaunis", vaan nyt oli noin surkean näköiseksi mennyt, kaiken alakuloisuutensa uhalla oli ilo, jota hän ei olisi vaihtanut maailman kaikkiin huvituksiin, sitä Lönnrot ei näy aavistaneenkaan. Ja kun nainen hänelle lopuksi lausui: "Aivan samalla tavalla kuin te koettaa sielunvihollinenkin houkutella meitä maailmaan", piti hän tuota puhetta säälittävänä eksytyksenä, jolle eivät järjelliset vakuuttamiset mitään voi. Outoa on niinikään, ettei hän, tuo koruttomuutta ja isien yksinkertaisia tapoja rakastava mies, puhuessaan naisen kanssa heränneitten vaatteista, ottanut kuullaksensakaan tämän puolustusta: "Kun jumalanpelkoa vielä oli maassa, käyttivät vanhat tämmöistä pukua". Ei hän siinäkään saanut nähdyksi muuta kuin lahkolaisuutta. — Monta esimerkkiä mainitsee Lönnrot kielilläpuhujista ja hurmahenkiseen horrostilaan joutuneista. Hän kummastelee tätä omituista ilmiötä, tunnustaen ettei hän sitä ymmärrä. Siitä oli hän vakuutettu, etteivät tuolla tavoin tainnoksiin joutuneet teeskennelleet, koska "he selvittyään häpesivät tätä tilaa". Sitäpaitsi sanoo hän palavalla päreellä kosketelleensa "Pyhän Hengen kanssa seurustelevia", ilman että pieninkään liike olisi ilmaissut heidän siitä tietäneen. "Mistä he saavat nuo käsittämättömät sanat?" kysyy hän sekä lausuu: "En voi kieltää, että todellinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa on syynä tuohon heränneitten tunnottomaan horrostilaan joutumiseen, heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan. Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat esim. 1 Kor. 14 ovat epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin juurtuneena on se, tarttuvaa kuin on, levinnyt muihin". Arvostelu, joka muutoin tuntuu oikealta, on kuitenkin ainakin yhdessä kohden erehdyttävä. Näkyjä ja kielilläpuhumista ilmaantui monessa paikassa, esim. juuri Kajaanin tienoilla, ilman että tuohon tilaan joutuneet siitä olivat mitään lukeneet tahi kuulleet puhuttavankaan. Myöhemmin kyllä heränneet siitä tiesivät, ja moni vilpillinen haaveilija puolustikin itseään ja ystäviään raamatun sanoilla, vaan alkuaikoina ei siitä ylimalkaan vielä tiedetty.
Kirjoituksensa päättää Lönnrot seuraavalla kuvauksella: "Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään lähtivät vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi alituisesti vuorta, johon hän pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein lankesi, puitten juuriin takertuneena ja loukaten itsensä kiviin. Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan tämän ohessa maahankin, kulkien eteenpäin lankeamatta ja loukkaamatta itseään. Mutta ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta, johon tämä oli hukkua. Kumpikin pääsi kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: miksi olet niin kurjan näköinen, miksi tuijottavat silmäsi, niinkuin moneen yöhön et olisi nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Veljesi sitävastoin näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Lähdittehän samasta kodista ja samahan matka oli teillä kuljettavana? Silloin vastasi mies: kyllä lähdimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin katselin alituisesti tätä vuorta, jotta en eksyisi. Silloin lausui vuoren herra: sinä tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesi teki, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne olisit tullutkaan, vaan taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi".
Lönnrotin kirjoitus ei ole pahassa tarkoituksessa kirjoitettu. Vaan myötätuntoisuutta siltä puuttuu ja sitä asian ymmärtämistä, jota paitsi tasapuolinen arvostelu on mahdoton. Hän tarkastaa vain herännäisyyden varjopuolia ja eksyy niihin, niin ettei hän saa nähdyksi pääasiaa. Hän kyllä tunnustaa, että heränneet yleensä ovat "hiljaista ja hyväntahtoista kansaa", vaan heidän uskonnollisen elämänsä miltei ainoaksi tuntomerkiksi jää sairaloisiin ja häiritseviin liikutuksiin purkautuva hurmahenkisyys, hengellinen ylpeys sekä tuo muka aivan aiheeton eroaminen muista ihmisistä ja heidän tavoistaan. Hän ei muista, että kaikki elävähenkiset uskonnolliset liikkeet kaikkina aikoina ovat Herran opetuksen mukaan kehottaneet ihmisiä maailman ja itsensä kieltämiseen, eikä ymmärrä, että juuri pietismi oli kutsuttu Suomen kirkossa raivaamaan auki Jumalan ja maailman valtakunnan välistä rajaa. Jos pietistit tätä tehdessään yksityisseikkoihin nähden eksyivät yksipuolisuuksiin, on tämä syrjäseikka sen suuren totuuden rinnalla, että he tahtoivat antaa koko sydämmensä sille Herralle, joka heidät oli synnin unesta herättänyt. Aivan erehdyttävä on myöskin, kuten olemme nähneet, sekin väite, että kielilläpuhumiset, haaveilevat näyt y.m. senkaltaiset ilmiöt olivat herännäisyyden vasituisina tuntomerkkeinä. Niin ei ollut alkuaikoinakaan, vielä vähemmin myöhemmin. Hyvin outoa on niinikään, ettei Elias Lönnrot päässyt käsittämään tämän liikkeen suurta merkitystä kansan siveellisen kannan korottajana, sen lukuhalun herättäjänä, sen käsityskyvyn kasvattajana, sanalla sanoen sen henkisen ja aatteellisen elämän edistäjänä. Hän edustaa tässä syvään juurtuneita ennakkoluuloja, joiden läpi pietismin oli murtauminen.
Lönnrotin kirjoitus on kirjoitettu heinäkuussa. Jo elokuussa sai Paavo Ruotsalainen siitä tietää [L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 13/9 35.]. Muutaman viikon kuluttua vastasi siihen heränneitten puolesta, vaan nimeään ilmaisematta, Malmberg [Osa käsikirjoituksesta löydetty N. K. Malmbergin papereista.]. Vastaus on siinä kohden erehdyttävä, että hän väittää kirjoituksen syntyneen moittimisen halusta, vaan muuten asiallinen ja puolueton. Malmberg esim. myöntää, että moni herännyt valitettavasti oli joutunut harhateille. Hän sanoo tämän johtuneen siitä, että "heränneillä on monta vihamiestä, vaan vähän opettajia, jotka rakkaudella olisivat heitä hoitaneet". Heränneitten nimessä kieltää hän milloinkaan pitäneensä noita eksyneitä, joista Lönnrot oli puhunut, herännäisyyden edustajina, jos kohta heitä on koetettu kärsiä, jotta he hurmahenkisyydestään luopuisivat ja Kristuksen opetuslapsiksi tulisivat. Muutoin liikkuu vastaus alusta loppuun sen jyrkän kristillisyyden kannalla, jota Malmberg jo siihen aikaan edusti. Kuvattuaan heränneitten entistä elämää maailmassa ilman Jumalatta, viittaa hän siihen muutokseen, jonka Herran armo on heissä vaikuttanut, sekä näyttää, miten mahdoton ylhäältä syntyneen elämän on viihtyä maailmankaltaisuudessa ja synnin palveluksessa. Ehdoitta asettuen Jumalan sanan vaatimusten kannalle, puhuu hän elävän uskon luonteesta, sen taisteluista ja korkeasta päämäärästä. Kirjoitus ei ole teologiaa, se on rohkean herätyssaarnaajan korutonta puhetta päivän polttavimmassa kysymyksessä. Jos joku sana siinä tuntuukin kiivaalta ja ankaralta, tulee muistaa, että Lönnrotin väärä ja loukkaava kuvaus herännäisyydestä ei ollut omiaan kehottamaan vastustajaa suvaitsevaisuuteen. Runeberg otti vastauksen lehteensä, lausuen siitä seuraavat sanat: "Kannattamatta niitä mielipiteitä, jotka näyttävät aiheuttaneen tämän kirjoituksen, ja pystymättä löytämään mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, sävyisässä esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei ole toimitus pitänyt sopivana olla sitä julkaisematta, varsinkin koska kirjoitus, kielestä ja kirjoitustavasta päättäen, on todistuksena siitä, että sillä uskonnollisella katsantotavalla, jota sanotaan löytyvän muutamissa Kajaanin seudun talonpojissa on puolustajia sivistyneiden luokkien oppineissakin".
Tähän päättyi sillä kertaa väittely. Siitä näkyy muun muassa, että etevimmätkin henkilöt silloin vielä hyvin vähän tunsivat herännäisyyttä ja vielä vähemmin aavistivat, kuinka levinnyt liike jo siihen aikaan oli.
Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Kajaanin seudun herännäisyyden syntyyn, on paikallaan huomauttaa siitä, ettei Lönnrot yllämainitussa kirjoituksessaan puhu sanaakaan Jansonista, vaikka tämä jo silloin oli sikäläisten heränneitten tunnustettu johtaja. Hän vain kertoo, että muutamissa paikkakunnissa, niinkuin Kiuruvedellä ja Kajaanissa (Mikkonen), löytyi johtavia henkilöitä. Ainoastaan Paavo Ruotsalaisen "päällikkövirka" näkyy hänestä kannattavan mainitsemista. Siitä hän lausuu: "Heränneet kunnioittavat häntä enemmän kuin katolilaiset paavia". — Tämäkin osoittaa, miten vaatimattomasti ja melua herättämättä Janson toimitti vaikeaa työtään syrjäisessä perukassaan. Juuri semmoiset miehet, kuin hän, olivat herännäisyyden oikeita edustajia, mutta niitä ei maailma tuntenut. Heihin soveltuvat apostolin sanat "niinkuin tuntemattomat ja kuitenkin tunnetut".