XXI.
Paavo Ruotsalaisen oppi leviää. Uusia työaloja ja uusia työvoimia.
Savon herännäisyys on erämaan lapsi. Se syntyi syrjäisessä seudussa ja liikkui lapsuutensa aikana kernaimmin etäisten kappeliseurakuntien metsäpoluilla. Suurille valtateille tuli se vasta myöhemmin. Huomattavimpia näistä Savon herännäisyyden kotiseuduista on Suonenjoki. Pieksämäen, Rautalammen ja Leppävirtain syrjämaista lohkastiin tämä seurakunta kappeliksi v. 1781. Se kuului alussa Pieksämäen, vuodesta 1811 Rautalammen seurakuntaan. Kirkko rakennettiin v. 1784 [Akiander, Herdaminne.]. Suonenjoen ensimmäisenä pappina oli ennen mainittu K. F. Bergh. Jo hänen aikanaan löytyi siellä elävähenkisiä ihmisiä, vaan yleensä oli kansa hyvin raakaa ja taikauskoista. Berghin toiminta pappina tarkoitti pääasiallisesti sivistymättömien sanankuulijoittensa taivuttamista kirkollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen kuuliaisuuteen. Mitään herätyksiä ei hän saanut aikaan, eikä hänen oma uskonnollinen kantansa häntä siihen vaatinutkaan. Nuo harvat vakaat kristityt, joita, kuten ennen olemme maininneet, vuosisadan alussa täällä tapaamme, eivät olleet vasta alkaneen herännäisyysliikkeen synnyttämiä, vaan menneiden aikojen hurskauden jäännöksiä. Kristillissiveellisen järjestyksen ystävänä suosi heitä Bergh, toivoen heidän avullaan saavansa seurakunnan raakaa elämää hillityksi ja parempia tapoja syntymään. Vaan eivät riittäneet nämä voimat, eikä jaksanut Berghkään kauan jatkaa kiittämätöntä työtään. Sekä ruumiin että sielun puolesta murtuneena, täytyi hänen jättää virkansa apulaisten hoidettavaksi. Turhaan toivottuaan, että vanhin poikansa, Juhana Fredrik, määrättäisiin tähän toimeen, sai hän v. 1828 apulaisekseen tämän nuoremman veljen Niilo Henrikin. Tästä vuodesta alkaen on muutos parempaan nähtävänä Suonenjoen seurakunnan oloissa.
Niilo Henrik Bergh syntyi Suonenjoen pappilassa joulukuun 6 p:nä 1799. Yhtä tunnollisesti, kuin vanhemman poikansa opinnoista, piti isä huolta hänen luvuistaan. Häntäkin valmisti hän itse lukioon otettavaksi. Niilo Henrik ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen vanhempi veljensä. Hän pääsi kuitenkin Porvoon lukion oppilaaksi (1820) sekä ylioppilaaksi (1824). Kirjavaa oli hänen opintoaikansa. Kotiseudullaankin oleskellen antoi hän käytöksellään usein aihetta pahennukseen. Huonolla arvosanalla vihittiin hän papiksi vasta v. 1828 [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.].
Kuinka vähän miellyttävältä Berghin opintoaika tuntuukin, voi kuitenkin varmuudella otaksua, että hänen syntielämänsä monesti tuotti hänelle omantunnon vaivoja. Hellästi rakasti hän omaisiaan, ja varsinkin näkyy hän pitäneen vanhinta veljeään suuressa arvossa. Moni seikka viittaakin siihen, että viimemainitun harras uskonnollisuus jo ylioppilasaikoina häneen vaikutti, jos kohta ratkaiseva käänne Niilo Henrikin elämässä tapahtuikin vasta hänen papiksi tultuaan [N. H. Berghin kirje J. Fr. Berghille, Akiander VI, 204-205; J. Fr. Berghin päiväkirja.]. Oli miten olikaan, kun hän v. 1828 pappina tuli Suonenjoelle ja alkoi isänsä virkaa hoitaa, oli hänessä jo tapahtunut muutos. Niinpä hän esim. heti kokonaan luopui väkijuomien käyttämisestä, siten vapautuakseen siitä helmasynnistä, jonka voittamana hän oli syössyt itsensä moneen onnettomuuteen. Voimalla ja innolla ryhtyi hän paimenvirkaansa hoitamaan. Hän ei lumonnut ihmisiä loistavalla esiintymisellä, mutta hänen särjetystä sydämmestä lähtevät sanansa eivät voineet olla sanankuulijoihin vaikuttamatta eikä hänen väsymätön, kristillisen rakkauden lämmittämä työnsä olla hedelmätöntä. Varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla vaikutti hän paljon. Seuraukset näkyivät pian. Ihmisiä alkoi herätä, alussa vähemmässä määrässä, vaan muutamien vuosien kuluttua joukottain. Jo v. 1832 oli Suonenjoen heränneitten luku suuri. Bergh ei ylpeillyt, eivätkä lumonneet häntä nuo lukuisat joukot. Hän vaati enemmän kuin vain heränneitten joukkoon liittymistä. Niinpä kirjoitti hän 7/3 31 veljelleen: "Useampain seurakuntalaistemme sieluntila on ylimalkaan sangen surkuteltavaa, huonoa, kylmää ja välinpitämätöntä. Toiset pitävät asiaa tärkeänä ja totena, mutta eivät anna sijaa Jumalan Hengelle vakavaksi herätykseksi, vaan elävät penseässä välitilassa, joka on sangen vaarallista. Muutamia vakaita, armoa ikävöiviä täällä kuitenkin, Jumalan kiitos, löytyy. Niiden kera olen viettänyt monta kehottavaa hetkeä, keskustellen heidän kanssaan ja kehottaen heitä. Keskusteluissamme käy paljon kansaa, toiset osoittaaksensa harrastusta ja ollaksensa minulle mieliksi, toiset saadaksensa jotakin selän takana meistä puhuttavaa". Voidaksemme oikein arvostella näitä sanoja, tulee meidän kuitenkin huomata, että ne ovat kirjoitetut vuotta ennen Suonenjoen varsinaisen herätyksen alkua. Berghin ensimmäisenä apumiehenä Suonenjoen heränneitten johtamisessa oli Pietari Vehviläinen. Hän oli rakasluontoinen mies ja nautti yleistä kunnioitusta seurakunnassa. Hänen kotinsa oli Vehvilän kylässä, joka oli liikkeen huomattavimpia pesäpaikkoja. Varsinkin oli siellä sijaitseva Huuhan talo tunnettu seuratalo. Samanmielistä oli kansa myöskin Herralan kylässä, missä varsinkin Rajakorven talossa usein pidettiin seuroja ja kestittiin kaukaisia vieraita. — Muista Suonenjoen ensi herätyksen ajoilta tunnetuista talonpojista, jotka esiintyivät seurapuhujina, mainittakoon Gabriel Markkanen Markkalan kylästä sekä Pentti Korhonen. Viimemainittu oli naimisissa Paavo Ruotsalaisen tyttären Eevan kanssa ja asui näinä aikoina loisena herännäismielisessä Vaajaniemen talossa. Hän oli lahjakas ja valistunut kristitty, joka nähdään siitäkin, että J. Fr. Bergh kehotti häntä muuttamaan Nurmijärvelle, saadaksensa häneltä apua sikäläisten heränneitten hoidossa.
Jo ennenkuin N. H. Bergh tuli papiksi Suonenjoelle, oli herännäisyys Kuopiosta levinnyt Leppävirroille ja Joroisiin. Sikäläinen liike oli syntynyt niihin aikoihin, jolloin Ruotsalainen ja hänen ystävänsä väittelivät Kuopiossa Renqvistin kanssa. Kuten tiedämme, pelkäsi Ruotsalainen "tekopyhyyttä" enemmän kuin mitään muuta syntiä. Renqvistin ja hänen ystäviensä vaativat kehotukset pyhitykseen, jonka tuli osoittautua kaikin puolin nuhteettomassa ja hurskaassa elämässä, heidän säännölliset hartausharjoituksensa, varsinkin nuo alituiset rukoukset, olivat hänestä farisealaisuutta vain, jota ei kyllin jyrkästi saattaisi vastustaa. Tuon katsantotavan kukistamiseksi teki hän kaiken voitavansa. Hän painoi sitä alas vakailla, luihin ja ytimeen tunkevilla seurapuheilla, hän pilkkasi sitä purevalla ivalla ja kohteli sen edustajia usein hyvin loukkaavalla tavalla. Niin pitkälle hän tässä meni, että hän monessa tilaisuudessa tahallaan pani alttiiksi oman maineensa ihmisenä ja kristittynä, jotta ei kukaan hänen kauttansa tekopyhyyteen joutuisi. "Elämän vanhurskaus on uskon vanhurskauden hedelmä, ei päinvastoin" siinä hänen pyhitysoppinsa tärkein kohta. Tämä itsessään oikea, Paavon ihmeteltävän puhtaasta vanhurskauttamisopista ja hänen omasta kokemuksestaan johtuva opetus voipi kuitenkin, varsinkin väittelyjen aikoina jyrkästi terotettuna, johtaa ykspuolisuuksiin, ja että niin kävikin, nähdään muun muassa Joroisten ja Leppävirtain heränneitten suhteesta Suonenjoella alkaneeseen liikkeeseen. Asianlaita oli seuraava.
Nurmijärvelle muutettuaan, oli J. Fr. Bergh jälleen lähennellyt Renqvistiä. He näkyvät tarvinneen toisiaan varsinkin näinä aikoina, jolloin kumpikin oli erotettuna entisistä ystävistään. Tuon huomaa heidän veljellisestä ja likeisestä kirjevaihdostaan, josta ennen olemme kertoneet. Usein vaihtoivat he ajatuksia rukouksesta. Renqvist terotti Berghille sen tarpeellisuutta, ja tämä osoitti yhä suurempaa taipumusta hänen käsitykseensä, kuitenkin eksymättä sen ykspuolisuuksia kannattamaan. Hän harjoitti polvirukousta sekä yksinäisyydessä että seuroissa. Siihen häntä vaativat jatkuvat kiusaukset ja kovat sisälliset ahdingot. Paavo Ruotsalainen, joka sai tietää asiasta ja pelkäsi Berghin eksyvän "Renqvistin petokseen", seurasi levottomuudella tuon hänestä vaarallisen ystävyyden kasvamista. Hän kirjoitti Berghille v. 1829: "Minä olen saanut kuulla, että olette Renqvistin kanssa ruvennut pitämään uutta ystävyyttä. Hänen erehdyksensä on toista kuin Nurmijärven kristittyin (näistä myöhemmin), vaan molemmat erehdykset johdattavat hengelliseen sokeuteen. Sentähden, rakas ystävä, karta niin paljon kuin mahdollista näitä eriseuraisia henkiä ja näytä muillekin heidän petoksensa ja erehdyksensä, jotta ei yksikään heitä enää seuraisi. Minulla olisi palava halu teitä nähdä ja olisin käynyt siellä syystalvella, vaan ei ollut terveyttä; kevättalvella en joutunut. Jos mahdollista on, niin karta Renqvistin petollista oppia". Bergh ei kuitenkaan rikkonut ystävyyttään Renqvistin kanssa ja harjoitti seuroissaan edelleenkin polvirukousta, varsinkin koska hän tiesi, että Paavokin sitä monesti käytti sekä kotona että matkoillaan. Renqvistin katsantotapaa kannatti myöskin N. H. Bergh. Johtamissaan seuroissa hänkin käytti polvirukouksia. Vaan tästä syystä joutui hän epäluulon alaiseksi lähiseutujen heränneitten silmissä. Hän kirjoittaa siitä veljelleen (7/3 31): "Kaikin keinoin koettaa vihollinen asettua täkäläisten heränneitten ja Kuopion sekä Leppävirtain ja Joroisten puolen heränneitten välille. He pitävät niin sanottua polvirukousta aivan tarpeettomana, vaikka armo siihen on vaatinut minua ja monta muuta sekä täällä että muualla; Jesuksen esimerkki, oma tarpeemme ja Jumalan käsky kehottavat meitä tähän ulkonaiseen nöyryyteen. Olkoon kaukana meistä, että tahtoisimme perustaa kuolemattoman sielumme pelastuksen mihinkään muuhun kuin Jesuksen kalliiseen sovitukseen". Tämän kysymyksen johdosta syntynyt riita yltyi hyvin kiivaaksi etenkin Suonenjoella, jonka läntinen rajapitäjä, Rautalampi, jo siihen aikaan oli Renqvistin opin vankimpia turvapaikkoja Savossa. Sinne, samoinkuin Hankasalmelle ja Pieksämäelle, oli tämä suunta levinnyt Kangasniemen liikkeen kautta. Seuraava tapahtuma osoittaa räikeällä tavalla, miten vaikea oli sovittaa Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäviä keskenään ja kuinka vähän sitä itse teossa koetettiin.
Suonenjoen ja Rautalammen mannermaat erottaa toisistaan Toholahden salmi. Sen läntisellä rannalla, jota sanotaan Toholahdeksi, pidettiin jo vuosisadan alussa vuosittain markkinat. Myöhempinä aikoina saapui näihin tilaisuuksiin paljon kansaa, muiden kera heränneitä, jotka siten saivat tavata kaukaisiakin ystäviä. Kun näet seuroihin kokoontuminen ministerivaltiosihteerin ja prokuraattorin papistolle v. 1823 antaman ja v. 1828 uudistaman käskyn kautta kiellettiin, käyttivät heränneet näitä markkinoita Jumalan sanan viljelemiseen maallisten tointen lomassa. He kokoontuivat iltasin, usein myöskin keskipäivällä tahi aamusin jonkun paikkakunnalla asuvan ystävän luo seuroja pitämään. Ei kukaan heitä siitä hätyyttänyt eikä heidän hartauttaan häirinnyt, lukuunottamatta pilkkaajia, joita tietysti aina löytyi. Suonenjoen herätyksen alettua, kulkivat heränneet ahkeraan etenkin Toholahden markkinoilla. Miltei aina nähtiin siellä näissä tilaisuuksissa Paavo Ruotsalainen. Kun hän syyskuussa v. 1831 sinne saapui, oli markkinapaikalle kokoontunut suuri joukko heränneitä. Paavon ystävät seisoivat toisella, Renqvistin hengenheimolaiset toisella puolen tietä. Väli oli kireä, ja jännityksellä odotettiin tuon kuuluisan miehen esiintymistä. "Nyt se tulee" kuului paikalle saapuneitten suruttomain sankasta joukosta, kun Paavo hevosen selässä ratsastaen Suonenjoen puolelta laskeusi salmen poikki johtavalle sillalle. Tarkastaen joukkoja, lähestyi hän hitaasti toista rantaa. Hän oli heti käsittänyt aseman. Perille päästyään, laskeusi hän alas hevosen selästä, katseli kuulijakuntaansa ja lausui: "Paljopa täällä on ihmisiä. Pitäisi minun teille jotakin puhua, vaan kurkku on kuiva. Eikö teillä ole viinaa?" Suonenjokelaisten joukosta kurotettiin hänelle pullo pullon perästä. Paavo maisteli ja joi, pyysi sitten tupakkaa, otti hänelle ojennetusta kukkarosta runsaan kourallisen, täytti piippunsa, työnsi suuhunsa, varistellen loput päällensä ja maahan. Suruttomat nauroivat, vaan Renqvistiläiset, joiden keskuudessa jo siihen aikaan ei ainoastaan väkijuomien käytäntö, vaan tupakan polttaminenkin oli kielletty, alkoivat ääneen Paavoa soimata. Suonenjokelaiset, jotka ymmärsivät, mitä "ukko" tuolla kummallisella esiintymisellään oli tarkoittanut, vastasivat kiivailla sanoilla. Syntyi melua ja väittelyä, joka teki odotetun seurapuheen pitämisen mahdottomaksi. Semmoista ei kuitenkaan Ruotsalainen ollut aikonutkaan pitää. Hän oli mielestään puhunut, mitä hänen tässä tilaisuudessa tuli puhua. Vaan ei ollut tämä esiintyminen siunaukseksi kenellekään. Se pahensi monen yksinkertaisen, loukkasi arkoja omiatuntoja ja tylsytti leväperäisiä sekä painoi, sittemmin monesti toistettuna, Paavo Ruotsalaisen jaloon muistoon tahran, jota ei historia saa poistetuksi. Eikä ollut Paavon esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa omiaan yhdistämään herännäisyyden kahta puoluetta. Jo seuraavana yönä tuli näkyviin, miten kiivasta mieliala oli. Eräässä riihessä nukkui joukko Suonenjokelaisia. He valvoivat vuoroonsa, jotta eivät vastapuolueen miehet saisi sytyttää rakennusta tuleen. Pelko oli aiheeton, mutta se kuvaa asemaa.
Aivan väärin arvostelisimme Ruotsalaista, jos väittäisimme hänen aina yhtä ylimielisesti ja kevytmielisesti käsitelleen Renqvistin oppia pyhityksestä, kuin tämä kertomus, pintapuolisesti tarkastettuna, näyttää todistavan. Muun ohessa osoittaa eräs hänen näinä aikoina (1832) kirjoittamansa kirje, miten syvällistä ja vakaata hänen väittelynsä näistä asioista oli, kun hänen mielestään kannatti väittelyyn antautua. Kirje on vastaus Mikkelin pitäjässä asuvalle P. J. Ikoselle, joka oli tiedustellut hänen mielipidettään polvirukouksesta. Paavo kirjoittaa: "Te sanotte kirjeessänne, että me kiellämme polvirukoukset. Se ei ole totta, vaan se on valheen hengen, saatanan, petos. Minä olen lukenut raamattua ja tiedän, että Kristus sanoo: aina tulee rukoilla eikä väsyä (Luuk. 18: 1). Mutta hän kieltää taas toisessa paikassa fariseusten tavoin rukoilemasta, johon fariseusten erehdykseen heränneet sielut usein joutuvat, koska he rohkenevat tuntematonta Vapahtajaa rukoilla, vaikka heidän sydämmensä on kaukana hänestä. Sen, joka tahtoo Jumalaa oikeassa järjestyksessä rukoilla, pitää ensin sisällisen parannuksen kautta tulla Kristuksen tykö ja saada häneltä henki ja elämä, voima ja valkeus. Vasta siinä voimassa on hän sovelias lankeamaan Herran eteen, vasta sitten taitaa hän syntiä tekemättä polvillaan pitää rukouksia Herran edessä, ja vasta ne rukoukset ovat Jumalalle otolliset. Vaan jos me tästä järjestyksestä huolimatta yöt ja päivät olisimme polvillamme ja vaivaisimme itseämme, niinkuin Baalin papit Elian aikana, niin ei Vapahtaja semmoisia rukouksia kuule eikä hän koskaan ole käskenyt meitä niitä harjoittaa. Meidän täytyy kaikkien hävetä hänen korkean majesteettinsa edessä. — — — Jos me rohkenemme omassa nimessämme ja omassa hengessämme langeta hänen eteensä, niin on tämä petosta ja ulkokultaisuutta, ja kun sillä tavoin rukoilemme, jääpi sydän ja mieli muuttumattomaksi. Tällä tavalla me olemme ymmärtäneet Kristuksen opin. Vaan tämän luulevat sitten puoliheränneet polvirukouksen estämiseksi ja valehtelevat, että sitä kiellämme. En minä ole sitä koskaan kieltänyt. — — — Jos mielesi tekee vasta polvillasi pitää rukouksia Herran edessä, niin ajattele ensin: minä olen suuri syntinen, kaikkinäkevä Vapahtaja, tokko minä olen mahdollinen lankeamaan sinun eteesi. Ja jos saat Herralta siihen halua ja kehotusta, niin lankea polvillesi äläkä anna minkään estää. Mutta jos sydämmesi ja sielusi ei tunne tätä kanssapuhetta Vapahtajan kanssa, niin älä harjoita polvirukousta, sillä ainoastaan sisällisten ahdistusten ja murhetten kautta murtunut sydän on sovelias polvillaan Herraa rukoilemaan. — — — Moni, joka heräsi synnin unesta, luulee itsensä kääntyneeksi, vaikka hänen sydämmensä vielä on muuttumaton. Semmoiset alkavat sitten Davidin ja Danielin tavoin, joilla oli Jumalan Henki, polvillaan pitää pitkiä rukouksia, siten ansaitakseen Jumalan armoa ja laupeutta. Eikö tämä ole hirmuinen petos?"
Miten oikea ja syvällinen tämä katsantotapa periaatteessa onkin, tuotti sen toteuttaminen käytännössä paljon hämmennystä. Syynä oli ainakin suureksi osaksi se varomaton ja monesti sopimaton tapa, millä Paavo koetti sitä kansanjoukoille terottaa. Seuraukset tulivat pian näkyviin varsinkin Suonenjoella, joka oli rajamaana Renqvistin ja Paavon ystäväin alueiden välillä. Tähän seurakuntaan muutti Maaningalta v. 1834 ennen mainittu Juhana Poikonen. Muiden täällä toimivien maallikkosaarnaajien kera työskenteli hän tehokkaasti heränneitten opettajana ja neuvojana. Vaan helppoa ei ollut tämä tehtävä, vaikka Herran henki liikkui seurakunnassa ja ihmisiä joukottain heräsi. Puolueriidat häiritsivät totuuden voittoa. Ennen mainitsemassamme itsestään kirjoittamassaan elämäkerrassa kuvaa Poikonen asemaa seuraavin sanoin: "Heränneet jakaantuivat kahteen lahkokuntaan. Toinen joukko puolusti Renqvistin oppia, pitäen rukouksia monta kertaa päivässä ja harjoittaen muuta ulkonaista jumalisuutta ilman mitään tietoa. Toinen osa suostui Ruotsalaisen oppiin. He olivat kuulleet, etteivät tuommoiset ulkonaiset harjoitukset ilman uskoa mitään auta. Vaan he käsittivät tämän väärin, antautuivat väärään vapauteen ja alkoivat elää törkeästi". Poikosen, Korhosen ja Markkasen ahkera yhteistyö sai kuitenkin esteet poistetuiksi. Tehokkaana apuna ja hyvänä tukena oli heillä Bergh. Tämäkin taipui Ruotsalaisen oppiin, jonka raamatullinen henki hänelle päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi. Ja mitä nämä miehet eivät voineet vaikuttaa, sen sai Paavo matkoillaan näillä seuduin aikaan. Suonenjoella käydessään asui hän pappilassa eikä vävynsä, Korhosen luona. Syynä siihen lienee ollut paitsi viimemainitun varattomuus sekin, että vaimonsa oli kääntymätön ihminen ja luonteeltaan epämiellyttävä. Eeva Korhonen oli sitäpaitsi viinaankin menevä.
Paavon ja Berghin välillä syntyi likeinen ystävyys. Jos mikään, niin oli Suonenjoen pappila "herännyt talo". Siellä sai Paavo tavata paikkakunnan johtavat henkilöt ja heidän kanssaan keskustella heränneitten hoidosta. Muitakin ystäviään näki hän varsinkin lauvantaina ja sunnuntaina täällä sekä heidän aivan lähellä olevassa kirkkomajassaan, Kirkkola nimisessä talossa. Etenkin silloin, kun Paavo oli paikkakunnalla, olivat seurat hyvin elävät. Joskus niitä häiritsi kielilläpuhujain paljous, kun virttä veisattaessa 5-6, väliin 10 henkilöä yhtaikaa puhui näkynsä ja saneli salaperäisistä asioista, vaan "profeettain henget olivat profeetoille alamaiset", jollei muille, niin ainakin Paavolle, joka erinomaisella taidolla hoiti tuohon tilaan joutuneita. Kuten muualla, olivat kielilläpuhujat Suonenjoellakin enimmäkseen naisia. Kuuluisin näistä oli Katarina Pakarinen (k. 1868). — Jotta ei tuo sairaloinen henki kiihtyisi liika voimalliseksi, kielsivät johtavat henkilöt heränneitä unista keskenään puhumasta. Kokemuksistaan ja armontuntemisistaan saivat he kyllä ystävilleen kertoa, vaan heitä varoitettiin niihin autuutensa toivoa perustamasta. "Jesus Kristus ja hän ristiinnaulittuna" — siinä kaiken opetuksen ja keskustelun ydin.
Niin suureksi kasvoi liike, että heränneet yksissä tuumin Berghin kanssa rakensivat jalkasillan Uittosalmen poikki, joka erottaa Suonenjoen pappilan alueen siitä mannermaasta, jolla kirkko sijaitsee. Usein kaikuivat vielä seurojen päätyttyä tältä sillalta Siionin virsien sävelet. Siitä sai se nimen "Siionin silta". [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.]
Renqvistin oppi ei voinut säilyä Suonenjoella. Sen kannattajien luku vähenemistään väheni. Paavo Ruotsalaisen voimallinen henki, jonka johdatettavaksi Berghkin yhä ehdottomammin taipui, painoi vastaväitteet alas. Samaan suuntaan työskentelivät muutkin johtavat henkilöt. Paavon oppi pääsi ennenpitkää täällä täydellisesti voitolle [Sukukirja; Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 203, 210, 205, 128-129, 102-103, 170; Suonenjoen kirkonkirja; Poikosen ennen mainittu elämäkerta; Niskasen muistokirja; pitäjänkirjuri V. Suhosen kertomukset (Suonenjoella 1896), joita asessori K. A. Malmbergin todistukset kaikin puolin tukivat.].
* * * * *
V. 1835 muutti Poikonen Suonenjoelta Joroisiin, asettuen asumaan lähelle Pieksämäen rajaa. Viimemainitussa seurakunnassa oli jo v. 1830 alkanut herätys. Lapsetkin joutuivat haaveilevaan horrostilaan, moni täysikasvanut synninsurusta toivottomuuden tuskiin, toiset hillitsemättömään iloon, joka osoittautui tanssimisessakin ja hyppimisessä. Tätä käytti hyväkseen hurmahenkisyyteen taipusa Pietari Riipinen. Hän alkoi lumota noita vasta heränneitä kaikenlaisilla ennustuksilla pian tapahtuvista häiriöistä luonnon valtakunnassa, maailman lopusta y.m. saaden aikaan suurta levottomuutta. Lahjakas hän ei ollut, vaan hänen, tunteita liikuttavat puheensa, heräjävän kansan nälkä ja opettajien puute vaikuttivat, että ihmiset joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan ei ainoastaan Pieksämäeltä, vaan naapuriseurakunnista, vieläpä etäämmältäkin. Noin vuoden ajan oli Riipinen vaikuttanut Pieksämäellä, kun Poikonen sinne muutti. Vähitellen tapahtui nyt käänne parempaan, vaikka hurmahenkisyys jo oli ehtinyt saada aikaan paljon turmelusta. Poikonen näytti raamatun sanalla, miten turhat ja valheelliset Riipisen ennustukset olivat, siten onnistuen johdattamaan ainakin ymmärtäväisimmät Jumalan sanan kuuliaisuuteen. Levottomuus asettui kuitenkin vasta Paavon täällä käytyä (1835). Hänen neuvottavakseen nöyrtyi Riipinenkin, ja raitis henki alkoi vallita Pieksämäen ja Joroisten heränneissä. Jonkunmoinen epävarmuus ja huikentelevaisuus jäi kuitenkin häiritsemään varsinkin Pieksämäen heränneitä. Tämä nähdään siitäkin, että suuri osa heistä myöhemmin taipui Renqvistin oppiin [Akiander VI, 210 ja IV, 90; Poikosen elämäkerta.].
* * * * *
Samaan aikaan, kuin Korhonen, Markkanen y.m. kansanmiehet työskentelivät Suonenjoen heränneitten opettajina, alkoi Kuopion maaseurakunnassa Pietari Puustinen semmoisena herättää huomiota. Hän asui Puutosmäen Pitkälahdessa, missä hän harjoitti sepän ammattia. Sinne kokoontuivat heränneet usein seuroja pitämään. Kotipitäjänsä ulkopuolellakin liikkui Puustinen jo siihen aikaan. Kuten vasta saamme nähdä, eksyi hän myöhemmin harhateille. — Kuopion maaseurakunnan heränneistä oli kotipitäjänsä ulkopuolellakin tunnettu myöskin Pietari Kinnunen [Akiander VI, 195; kert. (1896) V. Suhonen Suonenjoella ja asessori K. A. Malmberg.].
* * * * *
Maaningan herännäisyysliike, joka Poikosen siellä asuessa oli hyvin vilkasta ja vuosi vuodelta kasvoi, lamautui hänen poismuuttonsa jälkeen huomattavasti. Syynä siihen oli ehkä jossakin määrin Olli Hämäläinen, joka saarnasi "tekopyhyyttä" vastaan niin ykspuolisesti, että sikäläisten heränneitten niihin asti siivo elämä oli joutua arveluttavaan vaaraan. Itse hän ennenpitkää sortui monenlaisiin vikoihin ja menetti siitä syystä kaiken arvonsa innokkaimpain kannattajainsakin silmissä, vaan sitä ennen oli hän jo ehtinyt aikaansaada paljon häiriötä ja eripuraisuutta sanankuulijoissaan. Vielä suuremmaksi vahingoksi täkäläisille, vieläpä muillekin heränneille oli seurakunnan kappalainen K. K. Björklund. V. 1816 määrättiin hän tähän virkaan ja liittyi alusta alkaen heränneisiin, jotka häntä pitivät tosi ystävänään. Ja semmoisena hän kykynsä mukaan aina esiintyikin. Hän esim. kirjoitti sen alamaisen anomuksen, jonka nojalla Iisalmen ja Nilsiän heränneitten maksettaviksi v. 1820 alkaneessa käräjäjutussa tuomitut sakot suoritettiin keisarin käsikassasta. Mutta Björklund oli tavattoman kiivasluontoinen ja itsepäinen mies, joka helposti riitaantui erimielisten kanssa eikä suinkaan valinnut välikappaleita puolustaessaan itseään heitä vastaan. Hän joutui rettelöihin esimiehensä, rovasti M. Ingmanin, nimismies K. Dahlströmin ja miltei lukemattomien muiden henkilöiden kanssa, käyttäytyen heitä kohtaan mitä varomattomimmalla ja loukkaavimmalla tavalla. Turhaan huomautti Ingman häntä useasta virkavirheestä. Björklund ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviin. Hän vastasi niihin vastasyytöksillä ja pilkallisilla kirjoituksilla, vieläpä antaen Ingmanille letkauksia kirjoittamissaan papintodistuksissakin. Tuomiokapituli puuttui asiaan, vaan ei siitäkään apua ollut. Kun Björklund tämän lisäksi loukkasi muitakin henkilöitä ja monesti varsin sopimattomalla käytöksellä sai aikaan pahennusta seurakunnassa, vedettiin hän vihdoin oikeuteen (1829). Syytöksiä tehtiin jos minkälaisia. Raskauttavin oli se, että Björklund v. 1821 muutamille talonpojille oli kirjoittanut kauppakirjan, jossa hän heidän edukseen oli väärentänyt monta kohtaa. Mahdotonta on pöytäkirjoista päättää, mihin määrin syytetty oli siveellisesti syyllinen tähän rikokseen, mutta todistukset olivat niin selvät, ettei kanteen nostamista sovi kummastella. Björklundin eduksi puhuu ainoastaan yksi kohta oikeuden pöytäkirjoissa. Hän langetettiin nim. edesvastaukseen "kummallisesta saarnatavasta" sillä perustuksella, että hän eräässä saarnassaan olisi kertonut hengessä olleensa helvetissä ja siellä nähneensä herrasmiehiä ja talonpoikia, joista edelliset eivät nauttineet pienintäkään lievitystä, viimemainitut joskus vähän. Kun tiedetään, että Björklund oli hyvä saarnamies (heränneet eivät ketä hyvänsä semmoisena pitäneet), lähti tämä syytös silminnähtävästi vikoilemisen halusta, miten moitittava sitten tuo yksi lause onkin. Ja varma on, että tuo onneton mies, jota vastaan ihmiset kilvan hyökkäsivät, tuli niin vihatuksi pääasiallisesti siitä syystä, että hän oli herännäismielinen. Muussa tapauksessa olisivat vastustajat ehkä huomanneet, että hänen alituisten rettelöiden kautta yhä kiihtyvä sieluntilansa selvästi ilmaisi mielenhäiriön enteitä. Kihlakunnanoikeus tuomitsi Björklundin suuriin sakkoihin sekä menettämään kunniansa ja virkansa. Hovioikeus ei nähnyt syytä olevan tuomion muuttamiseen (1833) ja senaatti, johon Björklund vetosi, vahvisti sen (1834). Mielenjännityksestä ja muista kärsimyksistä tuli Björklund mielipuoleksi. Viitaten hänen sairauteensa ja onnettomaan asemaansa, kääntyivät muutamat ystävämieliset tuttavat hänen vaimonsa nimessä armonpyynnöllä keisarin puoleen. Tämä hanke oli kuitenkin myöhäistä. Björklund kuoli, ennenkuin keisarin armahduspäätös saapui.
Vaikka Maaningan heränneet Björklundin tähden saivat kärsiä paljon pilkkaa ja muuta ikävää, muistivat he häntä kauan rakkaudella. Vähitellen korjautuivat myöskin varsinkin Paavon vaikutuksen kautta tuon onnettoman papin ja muiden taitamattomien ja eksyneiden heränneiden siellä aikaansaamat häiriöt [Akiander, Herdaminne; Niskanen, Muistokirja; Senaatin arkisto.].
* * * * *
Pohjois-Karjalan heränneet olivat edelleen Ruotsalaisen erityisen huolenpidon esineenä. Sikäläinen liike oli nopeasti kasvanut ja levinnyt muun muassa Juuan seurakuntaankin. Siitä alkaen, jolloin Paavo asetti Pielisjärvellä ja Nurmeksella v. 1819 syntyneen hurmahenkisyyden, ei näillä tienoin huomattavampaa erimielisyyttä oppiinkaan nähden ollut ilmestynyt. Kaikki kantoi Savon herännäisyyden leimaa. Paavon likeisin ystävä näillä tienoin oli Matti Härkönen. Hän asui Pielisjärvellä ja oli jo liikkeen ensi aikoina herännyt sekä sittemmin kohonnut heränneitten huomattavimmaksi edustajaksi. Hän oli arkatuntoinen ja nöyrä kristitty, jota Herra kasvatti sisällisten koetusten koulussa. Hänen taloudellinen asemansa sitävastoin oli hyvä. Usein kävi hän Paavon luona ja sitäpaitsi olivat he ahkerassa kirjevaihdossa keskenään. Heidän välinsä oli aina mitä likeisintä. Harvalle ystävälle avasi Paavo niin avomielisesti sydämmensä. Ja tuskin on hän kenenkään kansanmiehen työstä, Herran viinimäessä niin hyvää todistusta antanut, kuin tämän Pielisjärven ystävänsä toimista. Niinpä hän esim. v. 1832 hänelle kirjoitti: "Herra itse tietää, kuinka ahkera sinä tähän aikaan olet ollut hyvissä töissä, jotka hän sinulle vielä kerran kunnialla maksaa koko maailman silmäin edessä, jos muutoin uskossa loppuun asti vahvana pysyt". Vaan ei hän silti unohtanut Härköstä varoittaa. Varsinkin yksi vaara näytti hänestä uhkaavan tätä hänen rakasta ystäväänsä. Se oli rikkauden ansa. Härkönen, joka oli hyvin antelias ja vieraanvarainen, oli näet aineellisessa suhteessa alkanut yhä paremmin menestyä, niin että hän silloisiin oloihin nähden oli varakas. Paavo piti sitä Jumalan siunauksena, vaan ilmaisi kuitenkin ystävälleen pelkonsakin. Härkönen ei pahentunut, hän päinvastoin kätki varoituksen mieleensä, vaikkei hän tiennyt koskaan tunteneensa erityistä kiusausta ahneuteen.
Heränneitten hoitamisesta neuvotteli Paavo usein Härkösen kanssa. Omasta kokemuksesta hän tiesi, miten vaikea oli kärsiä "heikkoja" ja kuinka raskasta kestää "viekasten veljien panettelua" ja "ulkokullattujen tuomiota". Varoittaen Härköstä epäuskon synnistä, johon tämä sisällisten ahdinkojen ja vaikean opettajatoimensa painamana monesti tunsi kiusausta, kehotti hän häntä kärsivällisyydellä pimeinä ja kylminä aikoina odottamaan apua Herralta. "Ole heikko mielessäsi" kirjoittaa hän näinä aikoina hänelle eräässä kirjeessä "ja kuitenkin niin luja, kuin varustettu Jesuksen Kristuksen sotamies". Harvat ovat kätkeneet Paavon hyvät neuvot niin uskolliseen sydämmeen kuin Härkönen, ja harvat niistä niin suurta siunausta niittäneet kuin hän.
Antti Pyykkö sairastui nuottamatkalla kuumeeseen ja kuoli v. 1832. "Miten lienee senkin miehen käynyt", kerrotaan Paavon lausuneen, kun hän sai tästä kuulla. Elämänsä loppupuolella oli Pyykkö pysytellyt syrjässä, pyrkimättä siihen johtavaan asemaan, joka hänellä Pielisjärvellä herätyksen alkuaikoina oli. Ehkä oli tuo liikkeelle eduksi, vaikka toiselta puolen tulee tunnustaa, ettei hänenkään elämäntyönsä ollut vähäarvoinen Pielisjärven herännäisyydelle [Kert. Stiina Ruotsalainen (ei sukua Paavolle) Nilsiässä; Akiander VI, 97-100, 186-130.].
* * * * *
V. 1833 tapahtui tuntuva muutos Ruotsalaisen kotioloissa. Silloin näet kuoli hänen vaimonsa Briita Ollikainen, joka kiivaalla luonnollaan oli hänelle ristinä ollut. Seuraavana vuonna meni hän naimisiin Anna Lovisa Savolaisen kanssa, joka oli häntä 25 vuotta nuorempi, vaan paljo paremmin ymmärsi häntä ja paremmalla menestyksellä hoiti hänen kotiaan. Tämä oli Paavolle sitä suuremmaksi kehotukseksi, kuin hänellä kotiseutunsa tuttavista ei ollut paljon iloa. Maailmallinen mieli oli nim. päässyt vallalle Nilsiän heränneissä, niin että harvat heistä enää jaksoivat kilvoitella. Seuroja ei pidetty muualla kuin Paavon kodissa, ja niihin saapui verraten vähän ihmisiä niinä aikoina, jolloin ei tullut vieraita muista seurakunnista. Sitä kiitollisempi oli Paavo toisen vaimonsa elävään kristillisyyteen taipuvasta mielestä ja siitä muutoksesta, joka hänen kauttansa kodissa tapahtui. Sitäpaitsi saattoi Paavo nyt vapaammin matkustaa, kun talon hoitoa hänen poissa ollessaan ei enää laiminlyöty, kuten ensimmäisen vaimon aikana [Akiander VI, 46-47, 97, 193; kertoneet (1896) Nilsiässä Stiina Ruotsalainen ja Paavon tytär Liisa Markkanen.]. Tämä oli varsin tärkeä asia, sillä yhä useammin kutsuttiin Paavoa pitkille matkoille, joilla hänen monesti täytyi viipyä kauan. Ja usein lähti hän kutsumattakin muualla asuvia ystäviä tapaamaan ja herännäisyysliikkeen leviämistä ja kehitystä katsomaan. Hän piti sitä velvollisuutenaan, eikä kukaan pystyne todistamaan sitä erehdykseksi. Paitsi Savossa ja Karjalassa, oli hänellä, kuten tiedämme, jo tähän aikaan tuttavia Pohjanmaallakin, jotka tuon tuostakin pyysivät häntä luonansa käymään. Varsinkin muutamat nuoret, herännäisyyteen liittyneet papit viimemainitussa maakunnassa vetivät hänen huomionsa puoleensa. Lagus ja Malmberg eivät enää olleet ainoat papit, jotka Keskipohjanmaalla edustivat liikettä. Samassa hengessä kuin he toimi ennen mainittu Holmström, joka v. 1833 siirrettiin Kalajoelta Ylivieskaan [Turun tuomiokapitulin arkisto.]. Kesällä 1835 määrättiin kappalaisenapulaiseksi Pyhäjärvelle vasta papiksi vihitty Henrik Schwartzberg, hänkin muutamia vuosia myöhemmin herännäisyyden huomatuimpia edustajia. Näitä vanhempi (Holmström oli syntynyt 1808, Schwartzberg 1811) ja uskonnollisessa suhteessa kehittyneempi oli Raahen kappalainen Antti Helander. Hän oli syntynyt jo v. 1785, tuli ylioppilaaksi 1807 ja vihittiin papiksi 1810. Oltuaan sielunpaimenena eri paikoissa, määrättiin hän yllämainittuun virkaan v. 1820. Vaikkei hänen vaikutuksensa täällä herättänyt suurempaa huomiota, oli hän jo siihen aikaan elävä kristitty ja työskenteli herännäisyyden hengessä. Erillään muista heränneistä papeista hän kuitenkin silloin vielä toimi. Näyttää kuin olisi hän heitä vähän epäillyt. Lagusta ei hän tahtonut lähestyä ja vielä 1836 kirjoitti hän Malmbergista: "Hänen henkensä on voimallinen, vaan sukua Siinain hengelle. Sen hengen kyllä pian saapi, vaan siitä on vaikea päästä. — Mahdollista kuitenkin, että erehdyn". Muutamia vuosia myöhemmin hän kyllä rakkaudella liittyi heihin, samoinkuin muihin heränneisiin [Aschan, Matrikel; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 38.].
Oulunkin tienoilla oli Paavolla jo näinä aikoina hengenheimolaisia. Varsinkin Nokelan taloon, joka sijaitsee 4 km. eteläänpäin viimemainitusta kaupungista, kokoontuivat sikäläiset heränneet usein seuroja pitämään. Kuten muistamme, oli näillä tienoilla vanhoina aikoina löytynyt heränneitä, ja sitäpaitsi oli Nokelan emäntä kotosin Utajärveltä, johon seurakuntaan Kajaanin herätys vaikutti. Ensimmäisen matkansa Ouluun teki Paavo syyskuussa 1835. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 13/9 1835.]
Kaukana entisistä ystävistään taisteli J. Fr. Bergh kovaa taistelua Nurmijärven suruttomassa seurakunnassa. Kansa oli raakaa ja vallatonta. Kyllä sielläkin löytyi joukko kristillisyyttä harrastavia ihmisiä, vaan niiden käsitys elämän tiestä oli pintapuolista ja oppiinkin nähden toisenlaista kuin se, johon Bergh Savossa ollessaan oli tottunut. He näet väittivät, ettei ihmisen tarvitse mitään tehdä jokapäiväisessä parannuksessa, vaan että hän, Jumalan sitä vaikuttaessa, on kokonaan toimetonna. Bergh kirjoitti siitä A. J. Östermanille Kuopiossa, kysyen hänen mielipidettään asiassa. Österman vastasi muun muassa: "Velvoittaahan p. raamattu armoitettuja katsomaan, että säilyvät uskossa ja armontilassa, tekemään kutsumisensa ja valitsemisensa lujaksi, kaikessa kasvamaan hänessä, joka on pää, Kristuksessa, kieltämään itsensä ja maailman, pyrkimään pyhitykseen ja pelvolla autuutta etsimään. Ja sitävarten kehotetaan heitä katsomaan ristiinnaulittua Vapahtajaa, valvomaan, rukoilemaan ja viljelemään Jumalan sanaa, tutkimaan itseänsä ja taistelemaan hengellisiä vihollisia vastaan. Kuinka tätä ja paljon muuta heiltä vaadittaisiin, jos eivät voisi eivätkä saisi mitään tehdä. Älköön meitä väärin käsitettäkö. Tarkoituksemme ei suinkaan ole, että ihmisen tulisi rientää armon edelle ja antaa rahansa, missä ei ole leipää, sekä siten koettaa tulla pyhäksi ilman Kristusta". Muuten on huomattava, ettei Bergh, miten nöyrä hän sitten olikin, tämmöisessä asiassa olisi kysynyt neuvoa muilta, ellei hän siihen aikaan olisi ollut suuressa sisällisessä ahdingossa, niinkuin näkyy esim. hänen ennen mainitusta kirjevaihdostaan Renqvistin kanssa. Ja tässä ahdingossa oli hän oppinut pitämään muita itseänsä etevämpinä ja alistui kernaasti neuvottavaksi. Sitäpaitsi hän ei ollut selvillä siitä, miten jyrkälle kannalle hänen toisin ajattelevien suhteen tulisi asettua. Rakkauteen ja sovinnollisuuteen taipuisa sydämmensä ja laajalle kantava katseensa tekivät hänen asemansa tässä kohden vaikeammaksi, kuin useampain muiden olisi ollut. Vaan miten vaikea se olikin, levisi Savon herännäisyyden henki hänen kauttansa voimallisesti Nurmijärvellä, jos kohta tämä seurakunta vasta muutamia vuosia myöhemmin sai heränneen seurakunnan nimen.
Kansan lukutaidon korottamiseksi perusti Bergh jo ensi vuosina täällä ollessaan sunnuntaikoulun, ollen siis ensimmäisiä tämän aatteen edustajia maassamme. Ainakin mikäli kysymys koskee sen käytännöllistä toteuttamista, on hän pidettävä tienraivaajana tälläkin alalla. Joka kylään perustettiin hänen toimestaan yksi koulu. Sinne kokoontuivat sunnuntaina i.p. lapset sisälukua oppimaan. Opettajana oli määrätty "koulumestari" kussakin koulussa. Vaan tähän ei Berghin perustaman sunnuntaikoulun vaikutus rajoittunut. Hänen neuvonsa mukaan saapui kouluihin lasten kera täysi-ikäisiäkin sanaa viljelemään, veisaamaan ja rukoilemaan. Lukukirjana käytettiin tavallisesti Björkqvistin tahi Vegeliuksen postillaa [Akiander VI, 200-202; Suometar 1858 n:o 6, lisälehti.].
V. 1832 sairastui Bergh kovaan tautiin. Mitä hän siihen aikaan ajatteli, näkyy seuraavista hänen joulukuun 26 p:nä itseään ja ehkä muitakin varten kirjoittamistaan sanoista: "Ensin tahdoin lohduttaa itseäni omalla jumalisuudellani ja omilla töilläni. Vaan tässä jouduin helvetin kitaan. Huomasin, etten vielä ollut oikein puhtaasti, yksinkertaisesti ja rohkeasti tunnustanut ja saarnannut Jesusta Kristusta. Lohdutin itseäni sillä, että vastedes niin tekisin, arvellen että Herra tämän taudin kautta siihen minua kasvattaisi. Vaan tämäkin lohdutus otettiin minulta pois, kun sisimmästäni kuulin, että minun täytyy kuolla tähän tautiin. Nyt saan uskoa, että Jesus on kaikki, mitä tarvitsen vanhurskaudekseni, pyhityksekseni ja rauhakseni. Evankeliumi antaa minulle tämän vakuutuksen. Ja nyt on minusta kuin seisoisin kalliolla. Halleluja!—Antakoot minulle Jumalan tähden anteeksi kaikki ihmiset, sillä kaikkia vastaan olen rikkonut. Jumalan tähden annan minäkin anteeksi kaikille, jotka minua vastaan ovat rikkoneet" [Kirjoitus kuuluu J. Fr. Berghin suureen kirjekokoelmaan, jonka omistaa kirkkoherra O. J. Cleve.]. — Jonkunmoinen epävarmuus siitä, mille kannalle hänen oppiin nähden pappina olisi pitänyt asettua, tulee tässäkin kirjoituksessa näkyviin. Tuntuu kuin tahtoisi Bergh puolustaa ehdottomamman evankeliumin julistamista, kuin hän nuorempana oli saarnannut. Eivätkä nämä ajatukset olleet vain sairauden synnyttämiä epäilyksiä — myöhemminkin antautui hän monesti tuonkaltaisiin mietteisiin. Ei ollut hän täysin tyytyväinen Paavo Ruotsalaisenkaan kantaan. Varsinkin näkyy häntä arveluttaneen viimemainitun käsitys oikean rukoilemisen luonteesta ja tuosta "Jumalan sisällisestä tuntemisesta", jota Paavo piti varsinkin polvirukouksen välttämättömänä edellytyksenä. Renqvistin kautta oli Bergh oppinut tuntemaan Mikkelin seudun heränneitä, jotka, kuten tiedämme, ahkeraan harjoittivat polvirukousta. Hän tiesi siellä löytyvän paljon eläviä kristittyjä ja suri sitä, että juopa näiden ja Ruotsalaisen ystävien välillä suurenemistaan suureni. V. 1834 kirjoitti hän asiasta Paavolle, pyytäen häntä peruuttamaan muutamia sanojaan "uskon luonteesta" ja "Jumalan sisällisestä tuntemisesta". Jyrkästi kieltäytyen sanaakaan peruuttamasta, ellei Bergh selvemmillä, pyhän raamatun todistuksilla "voisi näyttää hänen puheensa vääriksi", lausui Paavo vastauksessaan muun muassa: "Minä ihmettelen teidän heikkouttanne, kun ette tunne ulkokullattujen petollista rukousta ettekä näe heidän kristillisyytensä turhuutta, vaikka raamattu teille opettajille sanoo: koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta. Minä luulen, että fariseukset Kristuksen aikana rukoilivat niin paljon, kuin teidän rukoilijanne, ja kuitenkin hän heitä soimasi". Jyrkkä on tämä Paavon vastaus, peruuttamattoman jyrkkä. Se osoittaa, että mies tiesi, mitä hän tahtoi. Mutta kyllä hän toiselta puolen myöskin ymmärsi Berghin rakastavan sydämmen tarkoituksen ja tiesi sille arvoa antaa. Eikä hän erimielisyyden tähden tätä jaloa ystäväänsä hyljännyt. Tämäkin ankara kirje päättyy seuraavilla sanoilla, jotka samalla valaisevat hänen lahkolaisuudesta vapaata kantaansa: "Rakastettu ystävä! Olette usein sydämmellisestä rakkaudesta vaatineet minua kanssapuheeseen, että Suomen maalle rauha ja yksimielisyys tulisi. Kaikkiin riitoihin ja eripuraisuuteen olen minä syypää koko Suomessa, ja te olette Herran palvelijana rakkaudesta vaatineet minua tutkimaan näitä asioita, jotta rauha ja yksimielisyys vallitsisi Jumalan seurakunnassa, niinkuin Herra vaatii. Sentähden minä pyytäisin, että tulisitte Mikkelin markkinoille, jos mahdollista, ja antaisitte tiedon niille, joita tämä asia koskee".
Tuntematonta on, saatiinko tässä Paavon Mikkelissä syyskuun 23 p:ksi ehdottamassa keskustelukokouksessa näennäistäkään sovintoa aikaan, koska Ruotsalaisen ja Renqvistin ystäväin välinen riita jo pari vuotta myöhemmin kävi niin kiivaaksi, ettei Berghkään enää koettanut niitä yhdistää. Hän luopui yrityksestä, mutta haikein sydämmin hän sen teki. Sitäpaitsi taipui hän itse vähitellen yhä ehdottomammin Ruotsalaisen kannalle, tunnustaen erehtyneensä Renqvistin opin suhteen.
Samaan aikaan, kuin Ruotsalainen, kirjoittivat muutkin vanhat ystävät Berghille, varoittaen ja nuhdellen häntä hänen Renqvistiä ja tämän oppia kohtaan osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Moni olisi Berghin sijassa jättänyt taistelun sikseen ja antaunut yksinomaan oman seurakuntansa hoitamiseen. Hän ei sitä tehnyt, hän tahtoi seurata koko kansansa heräjämistä synnin unesta ja taistella sen suurta taistelua totuuden puolesta. Millä tavoin hän läheisimmässä tulevaisuudessa aikoi ottaa osaa tähän taisteluun, saamme pian nähdä [Akiander VI, 129-131, 200-202.].