XXV.
Heränneitä ylioppilaita.
Niistä kovista iskuista, jotka 19 vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä kohtasivat isänmaatamme, ei Turun palo suinkaan ollut pienin. Varsinkin yliopistoon koski se kipeästi. Tuskin olivat opettajat ja oppilaat ehtineet vähän perehtyä niihin uusiin oloihin, joihin Suomi 1808-1809 Vuoden sodan kautta oli joutunut, tuskin olivat he alkaneet jälleen toivoa tulevaisuutta isänmaalliselle sivistystyölle, ennenkuin tuo vanha opinahjo, liekkien turmelemana, oli pakoitettu muuttamaan pois Aurajoen muistorikkaalta rannalta ja etsimään itselleen kotia muualta. Menneisyydestään irti temmattuna ja tulevaisuudestaan epätietoisena, tunsi se tehtävänsä vaikeaksi ja voimansa heikoiksi. Mutta tämänkin koetuksen kesti se kunnialla. Jos vanhojen mieli joskus lamautuikin, niin ei uupunut nuorison toivo. Juuri tämä aika loi ylioppilaita, joiden vertaisia Suomi ei ennemmin eikä myöhemmin ole synnyttänyt. Senaikuisen Helsingin yliopiston nimikirjassa löytyy J. L. Runebergin, J. W. Snellmannin, Elias Lönnrotin, J. J. Nervanderin, Fredrik ja Uno Cygnaeuksen, M. A. Castrenin, Y. A. Wallinin, Sakari Topeliuksen y.m. sivistyshistoriamme suurmiesten nimet. Rikkaampana ja elinvoimaisempana kuin edellisissä sukupolvissa heräsi aatemaailma tämän nuorukaisparven rinnoissa, vaatien sitä työhön armaan isänmaan edestä. Alettiin ymmärtää Suomen kansaa, tiedustella sen henkisiä tarpeita ja keksiä keinoja niiden tyydyttämiseksi. Miten tukalat valtiolliset olot olivatkin ja miten raivaamatonta se maaperä, johon viljelyksen aura oli painettava, ei epäillyt tuo innostunut joukko sivistyksen voittoa runolaulujen maassa eikä sen kansan tulevaisuutta, "mi kunnian edestä kaikki koitti". Näitä ylioppilaita nostamassa ja kehottamassa oli se ajatus, jonka innostuttamana Snellman vielä kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin esteet näyttäytyivät paljon suuremmiksi, kuin oli voitu aavistaakaan, lausui: [Saima 1844 n:o 46.] "Ainoastaan velttous voipi masentua siitä, että niin vähän on tehty. Luja, tuore tahto tuntee vain iloa siitä, että niin paljon vielä on tekemättä". Näin ajattelivat ja tämän periaatteen mukaan toimivat nämä nuorukaiset. Omaa etuaan katsomatta raivasivat he, miehiksi tultuaan, tietä niille aatteille, jotka ylioppilasaikana olivat heitä elähyttäneet. Eivät olleet nämä aatteet, kuten nuoruuden unelmat monesti, katoavia utukuvia vain: niissä oli sisältöä ja niissä oli voimaa nostamaan uupunutta kansaa itsetietoiseen ja aatteelliseen elämään. Silti ne jo syntyessään herättäen ja jalostuttaen vaikuttivat sen ajan suomalaisiin, lähinnä siihen nuorukaisjoukkoon, johon niiden edustajat kuuluivat.
Ei ole vähäarvoista herännäisyyden kehitykselle, että suuri osa niistä miehistä, jotka olivat kutsutut pappina toimimaan sen palveluksessa, olivat ylioppilaina juuri tähän aikaan. Vaikka heidän sittemmin, taistellessaan jumalallisen totuuden puolesta, monesti täytyikin kokea kovaa vastarintaa juuri noilta sivistyshistoriamme etevimmiltä, on toiselta puolen tunnustettava, että he yliopistossa ollessaan, niinkuin sittemminkin, saivat heiltä paljon hyvääkin. Jalot ajatukset eivät viihdy yksinänsä; ne lähentelevät ja täydentävät toisiaan. Jyrkkä on jumalallinen totuus, ei myönnä se kenellekään oikeutta solmiamaan liittoa maailman kanssa. Mutta niin jyrkkä se ei ole, että se julistaisi arvottomiksi kaikki ajatukset ja pyrinnöt, jotka eivät ole lähteneet raamatun ilmoitetun sanan välittömästä vaikutuksesta. Mikä itsessään on jaloa ja suurta, se on kotosin ylhäältä ja tukee kristinuskoa suoranaisesti tahi välillisesti silloinkin, kun sen edustajat eivät nöyrry Herran opetuslapsiksi. Niin on myöskin ainakin tuloksiinsa nähden arvosteltava se yliopiston nuorisossa herännyt aatteellinen elämä, jonka merkitykseen isänmaallemme tässä olemme viitanneet. Sen tunnussanana oli: "Sijaa aatteille". Niiden tieltä tuli yksityisen mukavuuden ja edun väistyä, niiden edestä oli kaikki pantava alttiiksi. Ajatus ihmisen arvosta ihmisenä sai yhä enemmän kannatusta; perityt säätyedut, varallisuus y.m. vanhojen ennakkoluulojen tukemat vaikuttimet eivät enää saisi kenenkään asemaa määrätä, sitä ratkaisemassa oli oleva henkinen ja siveellinen etevyys. Vakuutuksestaan ei saisi kukaan luopua, se oli viimeiseen asti puolustettava vaikka koko maailmaa vastaan — siinä ei ollut tinkimisen varaa ensinkään. Kansan kieli olisi korotettava sivistyskieleksi, sitä tulisi jokaisen oppia, ja kansan lapset olisivat laskettavat sivistyksen osallisuuteen. Tämmöisiä ajatuksia lausuttiin Snellmanin, Runebergin, Lönnrotin y.m. jalomielisten nuorukaisten johtamissa ylioppilaspiireissä. Mutta juuri näitä periaatteita on herännäisyys kannattanut ja johdonmukaisesti toteuttanut. Niihin jo nuoruudessa perehtyminen oli siis tämän liikkeen johtaville miehille mitä tärkeintä. Ja samoinkuin tuo yliopiston nuorisoa johtavista henkilöistä lähtenyt aatevirtaus jalostuttaen koski niihin ylioppilaisiin, jotka muutamia vuosia myöhemmin tapaamme herännäisyyden riveissä, vaikutti tämän liikkeen syvä vakavuus terveellisesti kansallisen sivistystyön johtaviin miehiin, vaatien heitä ainakin ulkonaisesti kansan pyhimpänä omaisuutena kunnioittamaan uskonnon totuuksia. Runeberg ei koskaan pilkkaa uskontoa; hänen suhteensa jumalalliseen ilmoitukseen on vakavampi, kuin esim. Tegnérin, ja hänen uskonnollinen katsantotapansa puhtaampi, kuin hänen aikuisten runoilijain ylimalkaan, eikä hän milloinkaan antau romanttisen koulun esteettiseen nautintoon eksyneen kristillisyyden tulkiksi. Topelius koettaa seisoa puhtaasti kristillisellä kannalla, ja Snellman puhuu suurella kunnioituksella herännäisyydestä ja sen edustajista silloinkin, kun hän vastustaa näiden edustamia mielipiteitä — muita esimerkkiä mainitsematta. Palajamme vasta tähän kysymykseen. Tässä vain huomautettakoon, että vuorovaikutus Suomen silloisen sivistystyön johtajain ja herännäisyyden edustajain välillä alusta alkaen on tuntuva, miten vähän tuota sitten taistelun helteessä huomattiinkin ja tunnustettiin.
Kuten tiedämme, olivat N. K. Malmberg, K. K. von Essen, A. N. Holmström ja H. Schwartzberg yliopistossa kysymyksessä olevana aikana, emmekä erehtyne väittäessämme, ettei ylioppilaskunnan johtavien henkilöiden vaikutus heihinkään ollut aivan pieni. Huomattava on nim. että he kaikki kuuluivat pohjalaiseen osakuntaan, jossa nuo tulevaisuuden suuret aatteet olivat vallanneet itselleen eniten alaa. Mitä erittäin Schwartzbergiin tulee, oli hän sitäpaitsi nauttinut opetusta Runeberg-Snellmanin "ylioppilasleipimossa" ja siitä päässyt ylioppilaaksi [Kertonut tuomiorovasti J. Schwartzberg.]. Vaan muitakin nuorukaisia, jotka sittemmin taistelivat herännäisyyden riveissä, tapaamme siihen aikaan yliopistossa. Muutamat heistä vetävät jo ylioppilaina huomiomme puoleensa. Näiden nuoruudenaikaa tahdomme tässä silmäillä.
* * * * *
Lauri Jaakko Stenbäck syntyi lokakuun 26 p:nä 1811 Kuortaneella, missä isänsä, ennen mainittu K. F. Stenbäck, siihen aikaan oli kirkkoherrana. Äitinsä nimi oli Eeva Maria Gummerus.
Harvojen suurten miesten lahjakkaisuus ja taipumukset ovat näkyneet niin varhain, kuin Lauri Stenbäckin. Häntä ei miellyttänyt poikien leikit, vaikka hän oli harvinaisen vilkasluontoinen ja usein iloinen. Enimmäkseen seurusteli hän sisartensa kanssa, vaikka hänellä oli tarjona kaksi vuotta vanhemman veljen, herännäisyyden historiassa niinikään tunnetun Juhana Mikael Stenbäckin ja muiden samanikäisten poikain seura. Paitsi harvinainen taipumus tunteellisuuteen, jota hänen nerokas järkensä ei koettanutkaan hillitä, kehitti tuota hänen naisellisen vienoa luonnettaan varsinkin äidin hellä rakkaus, jota perheen muut jäsenet kaikin puolin tukivat. Epäilemättä aiheutui tämä hemmotteleva kasvatus ainakin suureksi osaksi pojan heikosta ruumiinrakennuksesta sekä kahdesta hänen lapsuutensa aikana sattuneesta sairauden kohtauksesta, joista toinen oli tapaturman vaikuttama. Mutta Lauri Stenbäck kasvoi mieheksi tämän sanan kauniimmassa merkityksessä, kun nim. miehuudella tarkoitetaan ajatusten rohkeaa lentoa, tunteitten jaloutta ja tahdon lujuutta eikä sitä raakaa voimaa, jolle tuo nimi usein omistetaan.
Perheen muutto Kuortaneelta Vöyriin (1823) oli tärkeä Stenbäckin kehitykselle. Paitsi näiden seutujen erinkaltaisuus luontoon nähden, erosi viimemainitun paikkakunnan väestö sekä kielen että luonteen puolesta sisämaan asukkaista, joita hän näihin asti oli oppinut Suomen kansan edustajina rakastamaan. Jos muutto olikin omiaan laajentamaan hänen näköpiiriään, oli siitä se suuri vahinko, että hän unohti Suomen kieltä, joka näihin asti oli ollut hänen äidinkielenään. Kuortaneella asuessaan puhuivat näet hänen vanhempansa ja sisaruksensa melkein yksinomaan viimemainittua kieltä, vaan muuton jälkeen Vöyriin tuli ruotsi vähitellen perheen puhekieleksi. Jos kukaan, kehittyi Lauri Stenbäck kansallismieliseksi mieheksi, vaan kansan suuren enemmistön kieleen hän ei enää milloinkaan päässyt oikein perehtymään. Epäilemättä oli tämä ainakin suureksi osaksi syynä siihen, ettei hän koskaan päässyt kansaa niin likelle, kuin moni muu herännäisyyden johtavista henkilöistä.
Jo vuodesta 1818 sai Lauri Stenbäck veljensä Juhana Mikaelin kera nauttia säännöllistä kotiopetusta. Helmikuussa 1820 kirjoitettiin veljekset oppilaiksi Turun katedraalikouluun, missä sitten viereiskumppanina jatkoivat lukujaan vuoteen 1827, jolloin he kesäkuun 19 p. pääsivät ylioppilaiksi, Lauri arvolauseella: "juvenis optimae spei". Syynä siihen, ettei poikia lähetetty Waasan kouluun, mihin oli paljon lyhempi matka, oli se, että he Turussa saivat nauttia velipuolensa Kaarle Fredrikin turvaa, joka siihen aikaan harjoitti opintoja yliopistossa.
Lauri Stenbäckin harvinaiset luonnonlahjat tulivat vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin. Koulun nimikirjaan on hänen nimensä jälkeen eri vuosilta pari kertaa merkitty "älykäs". Sitävastoin ei hän saanut täyttä tunnustusta ahkeruudestaan. Ehkä johtui tämä supistus siitä, että hän usein luki muuta kuin läksyjään, siihen aikaan etenkin Tegnérin ja Atterbomin runoja. Itsekin kirjoitteli hän jo koulupoikana runoja. Varsinkin loma-aikoina kodissa ollessaan lienee hän kehittänyt tätä lahjaa. Usein vetäytyi hän silloin yksinäisyyteen pappilan puutarhaan tahi lähellä olevalle Myrberget nimiselle kukkulalle, saadakseen häiritsemättä oleskella runouden ihmemaailmassa, jota hän koko sydämmensä lämmöllä rakasti.
Seuratessamme Stenbäckin runoilijalahjan kehitystä, tulee meidän tarkata sen hengellisen elämän syntyä ja kasvamista, joka siihen niin tuntuvasti painoi leimansa, että hänestä tuli kristitty runoilija tämän sanan vasituisessa merkityksessä. Stenbäckin koti ei hänen lapsuutensa aikana ollut herännyt koti. Kun Jonas Lagus alkoi Vöyrissä saarnata evankeliumia "hengen ja voiman todistuksessa", näyttäen miten kaita elämän tie raamatun valossa on, kun hän ihmisten mieliä katsomatta sovitti kristinuskon totuudet kaikkiin oloihin, kohtasi hän "liioittelevana haaveilijana" vastarintaa Stenbäckinkin perheessä. Mutta aina häntä kuitenkin kunnioituksella ja ystävyydellä jo näinä? aikoina pappilassa kohdeltiin, ja täydellä syyllä saatamme otaksua, että moni hänen tässä perheessä kylvämänsä totuuden sana alkoi itää ja kantaa hedelmää ijankaikkiseen elämään. Varsinkin oli Lauri Stenbäckin sydän kiitollinen pelto tälle kylvölle. Siinä oli Herra jo lapsuuden aikuisista ajoista huomattavalla tavalla tehnyt työtä, herättäen hänessä eloon tuon ihmissydämmen syvimmän kaipion, joka ei koskaan löydä täyttä tyydytystään muualla kuin elävässä Jumalassa. Tämä tuli selvästi näkyviin syksyllä 1827, jolloin Lauri Stenbäck valmistautui ensi kerran käymään pyhällä ehtoollisella. Rippikouluaikana oli hän hyvin alakuloinen, entistä useammin etsien yksinäisyyttä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet syytä siihen eivätkä sisaruksetkaan. Epäilemättä tunsi nuori ylioppilas, ettei kukaan olisi häntä täysin käsittänyt, ja oli siitä syystä tavallista enemmän itseensä sulkeutunut ja harvapuheinen. Rippikoulun päätyttyä, ilmaisi hän kuitenkin, mitä ajatuksia hänen mielessään oli liikkunut. Hän teki sen eräässä äidilleen omistamassaan runossa, joka rukouksen muodossa kuvaa hänen sisällistä tilaansa tänä hänen "elämänsä tärkeimpänä aikana". Runo jakaantuu kuuteen osaan, joista kolme ensimmäistä koskee hänen valmistustaan Herran ehtoollisen nauttimiseen, neljäs ilmaisee hänen ajatuksiaan tuona suurena juhlapäivänä, viides on Jumalan armon ylistystä sekä kuudes turvallinen katsahdus tulevaisuuteen. Jos runon tekijä onkin Lauri Stenbäck, tulee meidän sitä lukiessamme muistaa, että hän siihen aikaan oli vain 16 vuoden vanha. Lainaamme sen eri osista muutamia otteita, [Yrjö Weijolan käännös.] pitäen valikoimisessa enemmän silmällä runon uskonnollista sisällystä, kuin säkeiden runollista sointua:
Konsa lauloi riemujansa
Kurja ääni himojen,
Kuljin syntitulvan kanssa
Luottain, oi ja tyytyen!
Kurjaa! Kuinka huvikseni
Miellyin riemuun pettävään,
Joka nuoren sydämmeni
Saartoi myrkkykynsillään?
Oi, niin elin pahuudessa,
Viihdyin synnin huumehessa.
Isä, anteeks anna mulle!
Lapsesko mä enää en?
Tässä jalkais eteen sulle
Vaivun kanssa tuhanten,
Öin ja päivin kyynelillä
Kastelen mä jalkojas,
Kunnes katsot iloissas
Poikaas langennutta tätä,
Kutsut syliis itkevätä.
— — —
Mä vaivun ristin juurehen
Oi Jesus, jalkais luo,
Suo armokatse minullen,
Mi rintaan rauhan tuo!
Nyt tässä itken vaan mä
Ja suita anteeks saan mä.
— — —
Oot, Herra, kovin mua rangaissut,
Tein varmaan paljon, paljon pahaa, nurjaa;
Kuin tullut ois, en varmaan toiminut
Mä syntinen, mut, isä, sääli kurjaa.
Lempeenä istuimellas istuen
Oot kuva uskon, toivon, rakkauden.
Kun suvaitset, niin ristis anna sä,
Jesuksen risti suloinen on taakka!
Vakaasti tukemanas astun mä,
Todistan kunniaas maan ääriin saakka.
Kun lohtu tarpeen, pakenen sen luo
Ja lohdun mulle enkelisi tuo.
— — —
Nyt astun luokse pöytäsi,
Kuin hyvä oot, saan maistaa sen
Mä otetaan sun laumaasi,
Sä hellä, hyvä paimenen'!
Oi Herra, mua armahda!
Nyt tulin luo tienristeikon,
Suo, että oikein valitsen.
Jos ensi askel harhaan on,
Kuink' oikein enää löytänen?
Oi Herra, mua armahda!
— — —
Mä näin, kun kirjaas kirjoitit
Mun valani,
Kun esiripun repäisit,
Lähetit henkesi.
Oon Herran laps'! Oi riemua
Oi lemmen, onnen suuruutta!
Kun vaivuin silmäis etehen
Mä kyynelin,
Niin tunsin rauhan taivaisen
Ja löysin armonkin.
Oon Herran laps'! Oi riemua,
Oi ilon, onnen suuruutta!
— — —
Luo Herran paeta mä voin
Kun loistaa säteet aamukoin.
Kun ilta saapuu pimeten,
Niin nukun syliin hänellen
Kuin äidin luo.
Oi käänny, käänny syntinen
Ja riennä luokse Jesuksen,
Jos tuntisit sä hyvyyttään,
Ja rauhaansa ja lempeään
Niin rientäisit!
Tässä kohtaa meitä synnin suru, jota suurempaa ei armon Jumalalla ole tapana laskea niin nuorille hartioille, välitön lapsellinen ilo Herrassa ja vilpitön päätös vaeltaa elämän tiellä. Eivät ole nuo huokaukset ihmisiltä opittua suukristillisyyttä, joka varsinkin juhlatilaisuuksissa pääsee kohoamaan jonkunmoiseen uskonnolliseen tunteellisuuteen. Ne ovat elävän kristityn Jumalan hengen vaikuttamia rukouksia, jos kohta rukoilija ei tiedä, kuinka rakas itse teossa se maailma hänelle vielä on, josta hän jo luulee kokonaan irtautuneensa. On aamu vielä, eikä aurinko paahda niin kuumasti kuin päivemmällä.
Syyslukukauden 1827 ja kevätlukukauden 1828 oleskeli Stenbäck kodissaan. Vaan ei hän tätä aikaa kuluttanut toimettomuuteen. Päinvastoin luki hän ahkeraan, perehtyen etenkin ruotsalaiseen ja saksalaiseen kaunokirjallisuuteen. Eikä ollut tämä lukeminen tavallisen ylioppilaan lueskelemista, se oli omatakeista, itsenäiseen maailmankatsantoon pyrkivää aaterikasta sieluntoimintaa, joka kehitti ei vain järkeä ja tunne-elämää, vaan tahtoakin. Nuoren runoilijan silloista kantaa kuvaavat paraiten muutamat hänen v. 1828 kirjoittamansa vihkot, jotka, paitsi otteita suurten kirjailijain teoksista ja niiden johdosta tehtyjä muistiinpanoja, sisältävät ajatuksia ja mietteitä eri aloilta, elämästä, ihmisistä, ystävyydestä, rakkaudesta, runoudesta, uskonnosta y.m. Jos näissä mietteissä, kuten luonnollista on, löytyykin paljon lapsellista ja kehittymätöntä, ei voi olla kuin yksi ajatus niiden arvosta runollisessa, siveellisessä, vieläpä uskonnollisessakin suhteessa. Tuskin kukaan Suomen ylioppilas on niin nuorena niiden vertaisia ajatuksia luonut. Todistuksena olkoon seuraava ote:
"Paljon taistelua, paljon itsensäkieltämistä, paljon pilkkaa kysyy jumalallisen kipinän säilyttäminen elossa sielussa; mutta niinhän on kaiken jumalallisen laita. Maan päällä ei konsanaan siedetä mitään jumalallista. Sentähden täytyykin meidän olla joko jumalallisia taikka ainoastaan maallisia. — Kuinka monta semmoista nykyään löytyy, jotka pitävät jumalallisia asioita maallisia korkeampina. Voi, hämmästyä täytyy ja itkeä! — Oi, anna käteeni pyhä lippu. Tahdon profeettana kulkea ihmisten keskellä, rukoillen ja kehottaen heitä luomaan katseensa, sisällisen katseensa, jos eivät vielä ole pimittyneet, yhteistä taivaallista isänmaata kohti halvasta tomustaan, halvoista jokapäiväisistä huolistaan, ilottomista huvituksistaan, maallisista pyrinnöistään ja kurjasta arkielämästään. Ja kun olen ihmisille puhunut sieluni kaipuun, sen näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen, Herra, ja uskoa henkeni sinun käsiisi. — Sitten kirkastuvat nuo hämärät aavistukset, ja tuo korkea taivaallinen rauha tulee täytetyksi. — Oi Jumala, varjele toki sydämmeni tämän maailman pahuudelta. Olet itse sanonut: särjettyä ruokoa en tahdo murentaa enkä sammuttaa suitsevaa kynttilänsydäntä. Ota sydämmeni ja paina se lujasti omaan sydämmeesi, jotta oikea, pyhä tuli virtaisi sen läpi, tuo korkea yliluonnollinen rauha. Ja tule, Vapahtajani, sinä toivoni, kaipuuni, autuuteni, lankea suuren Isän jalkoihin minun edestäni rukoilemaan. — Minä kiitän Jumalaa, kun hän minua kurittaa, sillä siitä näen, ettei hän ole minua unohtanut. — — —"
Innostuksella ja miltei rajattomalla kunnioituksella puhuu Stenbäck näissä mietteissään papin tehtävästä. Hänen sitä ajatellessa avautuu mielikuvituksensa nähtäväksi ihana näköala. Suomelle sykkii hänen runoilijasydämmensä, salomaiden vakaa, turmeltumaton kansa saa hänen sielunsa innostuksesta riemuitsemaan. Tuon kansan hyväksi saa pappi tehdä työtä, hoitaa sen kansallisuudentunnetta, sen rakkautta ruhtinaaseen ja isänmaahan! Ja vielä enemmän: sen sydämmiin saa pappi vuodattaa Jumalallista innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa. Mikä suuri tehtävä!
Mitään kokonaisuutta eivät nämä Stenbäckin mietteet muodosta. Ne ovat vain katkonaisia ajatuksia ilman varsinaista yhtenäisyyttä ja johdonmukaisuutta. Mutta semmoisinakin ne sisältävät paljon.
Stenbäckin ensimmäisistä ylioppilasvuosista Helsingissä tiedetään hyvin vähän. Asuen yhdessä ennenmainitun veljensä Juhana Mikaelin kanssa, eli hän hiljaista elämää kirjojensa ääressä. Ajatellessamme hänen Herran puoleen kääntynyttä mieltään ja hänen korkeita ajatuksiaan papin tehtävästä, emme saata olla kummastelematta, ettei hän heti antaunut tälle uralle. Laajalle oli epäuskon myrkky levinnyt; kuten tiedämme, olivat sen vaikutukset hyvin yleisesti nähtävinä opiskelevassa nuorisossakin, eikä olisi Stenbäck millään ehdolla vasten vakaumustaan ruvennut papiksi, — vaan semmoisia epäilyksiä hänellä ei ollut. Eikä pelännyt hän asettua taisteluun sorretun totuuden puolesta. Juuri taistelua hän päinvastoin halasi, pitäen elämää ilman sitä arvottomana, halpana. Syy on siis etsittävä muualta, emmekä paljon erehtyne, otaksuessamme, että hänen rakkautensa runouteen ja niihin opintoihin, jotka olivat omiaan suoranaisesti kehittämään tätä hänen taipumustaan, ratkasivat asian.
Vuosina 1830-1832 oleskeli Stenbäck Ruotsissa, harjoittaen opintoja Upsalan yliopistossa. Jo muutamia vuosia ennen oli hänessä herännyt halu päästä lähemmälle vanhan veljeskansan suuria muistoja, joita varsinkin sen ajan suomalaiset helposti tajuttavista syistä pitivät niin suuressa arvossa. Todellisuus ei kuitenkaan näy vastanneen hänen toiveitaan. Päinvastoin ilmaisevat muutamat hänen tämän matkan muistoista aiheutuneet runonsa suurta pettymystäkin. Mitä hänen henkensä syvimpään kaipioon tulee, oli voitto vielä pienempi, jos semmoisesta ensinkään voi puhuakaan. Tällä emme kuitenkaan tahdo kieltää tämän matkan tärkeyttä Stenbäckin kehitykselle, jos kohta tulokset eivät suoranaisesti sitä todistaisikaan.
Vuodet 1832-1833 muodostavat käänteen Helsingin ylioppilaskunnan vaiheissa. Entistä voimallisempia ääniä alkaa sen omassa keskuudessa kuulua siveellisemmän ja henkisesti virkeämmän elämän aikaansaamiseksi yliopiston nuorisossa. Etupäässä kulki Pohjolais-osakunta, missä J. W. Snellman tarkoituksen saavuttamiseksi esitti muutamia sääntöjä osakunnan jäsenten noudatettaviksi. Aluksi kohtasi ehdotus vastarintaa. Sitä johtamassa oli lahjakas J. J. Östring. Ei mitään yhteiskuntaa — niin arveli hän voitaisi lailla parantaa, jonka vuoksi ehdotetut säännöt hyödyttöminä pakkokeinoina olisivat hyljättävät. Tätä mielipidettä kannatti osakunnan enemmistö, ja Snellmanin ehdotus raukesi. Jonkun ajan kuluttua tuli kuitenkin ilmi, että sääntöjen henki ei ollut vieras osakunnassa syntyneelle raittiimmalle katsantotavalle, jonka innokkaana kannattajana muiden kera juuri Östring esiintyi.
Tällä kannalla olivat olot Pohjolais-osakunnassa, kun Stenbäck, tultuaan kotia Ruotsista ja sittemmin oleskeltuaan jonkun ajan Vöyrissä, kevätlukukauden alussa v. 1833 palasi Helsinkiin. Liittyen muutamiin lahjakkaisiin nuorukaisiin, joista varsinkin Östring tuli hänelle rakkaaksi, antautui hän koko palavan sydämmensä lämmöllä kannattamaan ylioppilaskunnassa heränneitä tulevaisuuden aatteita. Ennenpitkää tuli hän yhä enemmän huomatuksi ei vain tuossa ahtaammassa ystäväpiirissään, vaan osakunnassakin, missä hän alkoi yhä useammin esiintyä. Että hänessä syntynyt uskonnollinen elämä näissä oloissa oli suuressa vaarassa, on selvä. Stenbäck ei ollut tyyneen maltillisuuden mies. Mihin hän antautui, siihen antautui hän kokonaan. Oliko tuo innostunut, jalojen aatteiden kannattama ylioppilaselämä niihin määrin vetävä puoleensa hänen huomionsa, että hän vieraantuisi ristin tien salaisuuteen ja sille elämälle, joka Jumalasta on? Hän kehittyy runoilijana; hänen kanteleensa kaikuu nuoruuden ja ystävyyden ylistykseksi, ja sykkivin sydämmin kuuntelee innostunut nuorukaisjoukko sen kauniita säveleitä — onko hän kestävä? Tienhaaraan hän ei jää seisomaan, eikä ole hän niitä, jotka ontuvat molemmin puolin. Ratkaiseva päätös on vielä tekemättä — minnepäin on hän kääntyvä? Vastauksen tähän kysymykseen antaa Herra, joka häntä tänäkin aikana ihmeellisellä rakkaudella vetää puoleensa. Tämän armon vaikuttama on muun ohessa runonsa: "Tytön rukous" vuodelta 1834. Se osoittaa selvään, mihin suuntaan hän on kehittyvä. Runo kuuluu: [Yrjö Weijolan käännös.]
Mä vaivun sinun ristis juurehen,
Ja minun silmän' nostan rukoillen.
Mua ällös hylkää, hyvä Jumala,
Suo rukouksein luokses kohota.
Tuoll' loistat valomaassa tähtien,
On voiton kruunu kruunus okainen,
Mua neuvo enin lempimähän sua,
Oi sä, mi ensimmäisnä lemmit mua.
Sä mun oot synnin velast' ostanut;
Et kultaa, hopeaa siit' antanut,
Sä elos annoit, annoit kalleimpas,
Ja elon lupaat mulle haudastas.
Kas, kun mä tulen pelvoin, vavisten,
Mä köyhä, kurja, etees, ikuinen,
Sä helmas avajat ja siellä vaan
Mä rauhan, lohdutuksen, armon saan.
Jo veres oma minut puhdistaa,
Mä huulin haavojas saan koskettaa; —
Oi Herra, Herra, mä en päästä sua,
Ennenkuin ensin siunannut oot mua.
Olenko oikein omas, tutki sä;
Jos öisin hyvä, niin kuin tahdon mä!
Oi, jospa voisin hiljaa rukoillen
Ain' olla silmäis eessä, Ikuinen!
Mit' ompi maailma, mit' aarteet maan,
Jos sinä Herra rakastat mua vaan.
Ja että rakastat mua, tiedän sen,
Sen lausuu sielun' riemu taivainen.
Sun maas on kaunis, rikas, suloista
On elää nuorna, rakastettuna;
Mutt' paljon suloisempi minullen
Sinussa eloni on sisäinen.
Yks olkoon kirkonmeno eloni;
Suo siihen armo pyhän Henkesi!
Mä sieluin tahdon toivoon kohottaa
Ja sieltä voiman, voiton saavuttaa.
Eloni siit' on kaunis, autuas,
Kuin ilta Sabbatin niin rauhakas;
Niin hyväks' silloin voin mä tulla myös,
Ett' iloin näet minuss' ikityös.
— — —
Kuu vaipui pilviin, kuoli tähtönen,
Maan yli kulki tuuli huoaten;
Mut rauha, valo tytön rinnass' on,
Hän näkee auki Isän asunnon.
Myöskin Pohjolais-osakunnan sanomalehdessä julkasi Stenbäck samaan aikaan kirjoituksia, joiden monesti vakaa, joskus jyrkkäkin uskonnollinen pohja antaa meidän aavistaa pian tapahtuvaa ratkaisevaa muutosta. Niinpä lausuu hän eräässä semmoisessa kirjoituksessa: "Usein valtaa syvä sisällinen vakavuus, korkeamman taivaallisen hengen tuulahdus jokaisen ihmissielun; mutta ei koskaan tahdota tunnustaa tuota Jumalan herättäväksi ääneksi meissä. Kaikki tahtovat, että heitä pidettäisiin uskonnollisina, mutta ei kukaan kernaasti tahdo lukea Jumalan sanaa, jota paitsi ei kuitenkaan mikään uskonnollisuus voi olla olemassa. Jos joku tuntee itsensä velvoitetuksi lukemaan uskonnollista kirjaa, niin ei hän suinkaan valitse raamattua, tuota elämän oikeaa lähdettä, vaan kernaammin jonkun imelän postillan tahi jonkun noista hienon kohteliaista 'Hartaushetkistä', joista ei voi kylliksi pahaa sanoa. Oi niin, sillä eiväthän nämä häiritse hiljaista arkielämäämme eivätkä pelottelemalla kohtele tavallista, rakasta ajanviettoamme. — Älkäämme pettäkö itseämme; tullaksemme käännetyiksi ja kristityiksi, tulee meidän lukea Jumalan sanaa, valvoa ja rukoilla, ei muuta. Onko sitten tämä niin vaikeaa?"
Näihin Stenbäckin "Ajatuksiin" — tämä on sen kirjelmän otsakirjoituksena, josta ylläolevat otteet ovat lainatut — sekaantuu vielä paljon kristinuskolle vieraita, vieläpä sitä vastaan sotiviakin mietteitä, mutta niiden perussäveleenä on kuitenkin synnin tunto ja armon ylistys, jos kohta se ei vielä pääsekään kuulumaan yli muiden. Häneen soveltuvat ne sanat, joilla hän aloittaa tämän kirjoituksen: "Nuoruuden kyyneleet ovat kevätsateen kaltaisia, joka vain tekee vasta heränneen maan tuoreemmaksi ja viheriämmäksi; pian näkyy iloinen aurinko jälleen". Väleen oli hän itkevä katkerampia kyyneleitä.
Syyslukukauden lopussa v. 1834 sattui yliopiston nuorisossa eräs tapahtuma, jonka seuraukset olivat Stenbäckin kehitykselle mitä tärkeimpiä. Ylioppilaskunta oli näet muutamien kehotuksesta kokoontunut yhteiseen kokoukseen, missä oli nostettava kysymys mielenosoituksesta erästä yliopiston opettajaa vastaan. Tätä ehdotusta ei kuitenkaan tehty, vaan sen sijaan otettiin eräs toinen kysymys, joka oli saanut nuorison mielet kuohuksiin, keskustelun alaiseksi. Eräs ylioppilas oli näet saanut käskyn poistua kaupungin seurahuoneessa pidetyistä tanssijaisista, jonka tähden ylioppilaat olivat päättäneet, ettei kukaan heistä vasta saisi ottaa osaa näihin illanviettoihin. Tätä yhteistä päätöstä vastaan oli eräs toinen ylioppilas rikkonut ja siitä syystä joutunut muitten epäsuosioon, jota hän ruumiillisestikin oli saanut kokea. Täten kuritetun asia joutui yliopiston kurinpito-oikeuden tutkittavaksi, ja yhteydessä sen kanssa otettiin harkittavaksi myöskin ylioppilaskunnan luvaton kokous. Varsinkin Pohjolais-osakunta oli asianomaisten silmissä epäluulon alainen uppiniskaisista mielipiteistään, ja kun tuli selville (syylliset ilmoittivat itsensä vapaaehtoisesti), että kutsu kysymyksessä olevaan ylioppilaskokoukseen oli lähtenyt muutamista sanottuun osakuntaan kuuluvista ylioppilaista, erotettiin nämä yliopistosta puoleksi vuodeksi. Erotetut, joita oli kuusi, niiden joukossa Stenbäck ja hänen ystävänsä Östring, olivat poikkeuksetta osakunnan lahjakkaimpia jäseniä.
Kumppaniensa saattamana ja miltei ylpeillen rangaistuksestaan lähti Stenbäck kotiinsa. Sinne seurasi häntä Östring, viettääkseen hänkin karkoitusaikansa Vöyrin ystävällisessä pappilassa. Ikäänkuin aavistaen, mikä häntä kodissa odotti, oli Stenbäck pari päivää ennen järjestysoikeuden tuomion julistamista kirjoittanut sisarelleen Charlottelle: "Jota enemmän meidän Herran tähden täytyy pysyä erillään entisistä tovereistamme ja seuroistamme, jotta emme tahallamme joutuisi maailman saastutettaviksi, sitä rakkaammalta ja hupaisemmalta tuntuu useammin saada vaihtaa ajatuksia teidän kanssanne, te hyvät, rakkaat ja tutut ystävät. En tiedä, vaan minusta tuntuu, etten koskaan ole teitä rakastanut niin paljon kuin nyt, ja ihmeen suuri on joskus iloni, saadessani rukoilla Jumalaa vuodattamaan rikkaan armonsa kotini ja meidän kaikkien yli. Niin, jos meillä maan päällä on niitä, jotka ovat meille rakkaita, niin rukoilkaamme Jumalaa heidän edestänsä, sillä tämä on kuitenkin parasta ja suurin rakkaus, minkä voimme heille osoittaa. En voi sanoa, mikä ilo on tietää, että me rukoilemme heidän ja he meidän edestä. — Oi, rakkahani, kun joskus huomaamme, miten heikko ja kelvoton meidän jumalanpalveluksemme on, niin toivomme sydämmestä muistuttamista ja kehottamista toisilta. Kuinka paljon löytyy, joka meitä vielä pidättää, häiritsee ja estelee? Kun eniten yritämme olla Herralle mieliksi, kun koetamme valvoa, rukoilla ja kilvoitella, niin täytyy meidän hyvin usein tunnustaa, että olemme kelvottomia palvelijoita, hiipiä sitä likemmäs Jesuksen ristiä ja verhota itsemme hänen vanhurskaudellaan. Mitä olisimme hänen armottaan ja ansiottaan? Varma on, että yhä enemmän saamme kokea, onko mahdollista elää mukana maailmassa niinkuin ennen, antaen noiden lukemattomien pienten syntisten askareitten ja maallisten n.s. viattomien huvien kuluttaa ja vangita mieltä, vai täytyykö meidän todellakin, niinkuin apostoli sanoo, pelvolla ja vapistuksella laittaa että autuaiksi tulisimme ja vaeltaa Jumalan pelvossa. Jota enemmän Jumalan rakkaus saa täyttää sydämmemme, sitä enemmän menee tomuksi kaikki, joka oli meille rakasta ja miellyttävää. Herra Jumala meitä valmistakoon, vahvistakoon, tukekoon ja perustakoon! Joka voittaa, hän saa kaikki, mitä Jesus lupaa Ilmestysk. 2 ja 3 luv., ja emmekö kernaasti kantaisi tämän lyhyen elämän kuormaa ja hellettä taivaallisen perinnön ja elämän tähden. Auta meitä, lempeä Vapahtaja, niin juoksemaan ja taistelemaan, että jokainen meistä voittaisi!"
Verrattuna Stenbäckin aikaisempiin lausuntoihin, osoittaa tämä kirje huomattavaa edistystä. Joka nuorena ylioppilaana näin kirjoittaa, hän ei voi olla kaukana Jumalan valtakunnasta. Pian huomasivat myöskin Stenbäckin omaiset, että perinpohjainen muutos oli hänessä tapahtunut. Hän oli nöyrempi ja jos mahdollista ystävällisempi ja hellempi kuin ennen, vaan tämän ohessa vakavampi ja hiljaiseen miettimiseen alttiimpi. Uusi elämä oli hänessä syntynyt; Jesus Kristus oli saanut hänen sydämmensä. Kovempaa sisällistä taistelua ei hänellä lie ollut; tuntuvalla rakkaudella Herra häntä etsi ja puoleensa veti. Olemme huomauttaneet, ettei hänen tätä ennen ollut tarvinnut kokea kiusauksia epäilykseen jumalallisen ilmoituksen totuudesta. Tämmöisiä kiusauksia ei hänellä nytkään ollut, vaikka ne, inhimillisesti päättäen, olivat hyvin lähellä tarjona juuri semmoiselle luonteelle kuin Stenbäckin, varsinkin kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa hän oli kehittynyt. Eikä epäillyt hän Jumalan armoa, jos uskonsa taivas joskus peittyikin pilviin. Turvallisesti luotti hän siihen, että armon aurinko väleen kirkkaana loistaisi ja hän jälleen voisi täydestä sydämmestään riemuita autuutensa Jumalassa. Tästä hänen omasta kokemuksestaan johtui se evankelinen leima, joka oli nähtävänä hänen silloisessa uskonnollisessa katsantotavassaan, samoinkuin hänen puheissaan hengellisistä asioista. Rakkaudella oli Jumala hänen sydämmensä voittanut, ja rakkaudella tahtoi hänkin sieluja Herralle voittaa.
Stenbäckissä tapahtunut ratkaiseva mielenmuutos vaikutti ennenpitkää muihinkin. Kesällä 1835 oli Vöyrin pappila "herännyt koti" tämän sanan vakavimmassa merkityksessä. Ikäänkuin itsestään muuttuivat naisten vaatteetkin entistä yksinkertaisemmiksi, sormukset ja muut koristukset poistuivat, palmikot laskettiin alas y.m. Huomata tulee kuitenkin, että herännäisyys, kuten pian saamme nähdä, myöskin mikäli kysymys on vaatteista ja muusta ulkonaisesta esiintymisestä, jo tätä ennen oli voittanut alaa Suupohjan säätyhenkilöissäkin. Vöyrin pappila ei siis ollut ensimmäinen sikäläisistä pietistisistä säätyläiskodeista, mutta tämän perheen jäsenten etevyys ja heidän tuleva merkityksensä herännäisyyden historiassa takaavat sensijaan juuri tälle kodille enemmän huomatun aseman, kuin muille näiden seutujen silloisille kodeille.
Kanteleestaan ei Stenbäck tapahtuneen mielenmuutoksensa tähden vielä luopunut. Päinvastoin näkyy hän tuon tuostakin tarttuneen kynään jatkaakseen tuota lempityötään. Niinpä valmisteli hän juuri näinä aikoina pitempiä runoja, jotka kuitenkaan eivät myöhemminkään painettaviksi valmistuneet. Näiden piirteiden perussäveleenä esintyy maailman ja heränneen omantunnon välinen ristiriitaisuus. Vaan kaikista toimista rakkain oli hänellä nyt Jumalan sanan viljeleminen ja rukous, ja yhtä usein, kuin hän ennen oli omaisilleen esittänyt suurten runoilijain nerontuotteita, puhui hän heidän kanssaan siitä Herrasta, jonka omana hän tahtoi elää ja kuolla. Eikä vaikuttanut hän ainoastaan omaisiinsa: Östringkin, joka näihin asti oli seisonut Hegelin filosofian pohjalla ja siinä luullut löytäneensä tyydytystä syvälliselle, etsivälle hengelleen, heräsi ja antausi täydellisesti kannattamaan herännäisyyden edustamia periaatteita. Hänen ja Stenbäckin välinen ystävyys kasvoi tämän kautta entistä lujemmaksi rakkaudeksi, Herran solmimaksi liitoksi, jonka siteitä ei kuolemakaan voinut katkaista. Jumalalle pyhitettyä elämää elettiin siihen aikaan Vöyrin pappilassa. Varsinkin Laurin kautta vuodatti Herra siihen voimaa ylhäältä. Kesän tultua oli nuorella runoilijalla tapana varhain aamulla lukien Uutta Testamenttia istua rakkaalla Myrberget-kukkulalla. Kun hän sieltä palasi, säteilivät hänen silmänsä tavallista kirkkaammin sitä tulta, jonka Herra oli niissä sytyttänyt, ja paljon oli hänellä etenkin silloin antamista muille.
Syksyllä 1835 palasivat Stenbäck ja Östring Helsinkiin. Heitä oli paljon kaivattu varsinkin siinä ahtaammassa ystäväpiirissä, josta ennen on puhuttu. Mutta miten muuttuneita olivat he nyt! Ei heitä enää tunnettu, niinkuin ennen. Pietismi oli jo saanut tuomionsa Runebergin Morgonbladetissa, ja nuo ennen niin iloiset nuorukaiset olivat auttamattomasti pietistejä. Taistelu oli alkava, ja sekä Stenbäck että Östring olivat valmiit siihen antautumaan. He asuivat yhdessä, lukivat ahkeraan ja tukivat toisiaan yhdessä tuota pyhää sotaa käydäkseen. Eivät tienneet he silloin vielä, että toisen taistelu oli oleva hyvin lyhyt. Herran ajatukset eivät olleet heidän ajatuksensa. Stenbäck oli kutsuttu elämällään, Östring kuolemallaan todistamaan siitä Vapahtajasta, jolle he olivat antaneet sydämmensä [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck 1-156; Th. Rein, Johan Wilhelm Snellman 144; C. G. v. Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck. 7-15; R. J. H. Minnesteckningar öfver Johan Jacob Östring; Charlotte Achrénin (Lauri Stenbäckin yllämainitun sisaren) kertomukset (1896).].
* * * * *
Syyskesällä v. 1832 piti ennen mainittu J. Vegelius, joka samana vuonna oli päässyt Maalahden kirkkoherraksi, häitä tyttärelleen Betylle ja Vaasan koulun kolleegalle K. H. Schroderukselle. Tilaisuuteen oli muiden vierasten kera saapunut Kaarle Kustaa von Essen. Kaikki seudun säätyhenkilöt tunsivat tuon lahjakkaan, vilkkaan ylioppilaan, joka nerokkailla lausunnoillaan ja sattuvilla sukkeluuksillaan sai eloa ikävimpäänkin seuraan. Huhu oli kyllä tiennyt kertoa, että hän viime aikoina oli muuttunut ja tullut hyvin "kummalliseksi", vaan ehkä oli tuo pelkkää panettelua vain — niin arveltiin — varmaankin oli hän, kuten ennenkin, pitävä huolta siitä, ettei iloa tässäkään tilaisuudessa puuttuisi. Niinkuin tiedämme, oli Vegeliuksen koti avannut ovensa sille vakaammalle uskonnollisuudelle, jonka vaikutukset jo siihen aikaan olivat nähtävinä useimmissa seuduissa Suomessa. Mitään jyrkkää muutosta entisissä tavoissa ei tässä kodissa kuitenkaan vielä ollut tapahtunut, jos kohta ajanhenki ja perheen oma muuttunut katsantotapa jo oli alkanut rakennella salpoja maailmallisen ilon purkauksille, painaen esim. tanssiin hieman vakavamman leiman. Ei kukaan ollut muuta ajatellut, kuin että tässäkin tilaisuudessa tanssittaisiin. Niin tehtiinkin, mutta tuskin oli ehditty päästä alkuunkaan, ennenkuin v. Essen, joka vasta oli palannut Ylivieskasta, astui esille, ruveten ankarasti moittimaan tätä huvia, kehottaen hämmästynyttä kuulijakuntaansa rupeamaan "ainoaa tarpeellista" etsimään. Suurin osa vieraista suuttui, pitäen v. Essenin käytöstä hyvin sopimattomana, vaan moni sai piston sydämmeensä, jonka vaikutukset eivät milloinkaan kadonneet.
Kaikenkaltaisia kertomuksia tästä tapahtumasta, toinen enemmän liioiteltu kuin toinen, alkoi pian liikkua. Mutta miten moittivia arvosteluja niihin enimmiten liitettiinkin, levisi niiden mukana herätys. Ja vielä vaikuttavammalla tavalla saarnasivat muutamat näissä häissä olleet nuoret tytöt, niiden joukossa kaksi sisarusta Uuskaarlepyystä, parannuksen tarpeellisuudesta. Suupohjassakin oli "tuli irti" — ken voisi sen enää sammuttaa?
Miltä kannalta von Essenin esiintymistä yllämainitussa tilaisuudessa arvosteltaneekaan: siitä ei voi olla kuin yksi mielipide, että se ilmaisee rohkeutta ja itsenäisyyttä. Hän oli silloin ainoastaan 17 vuoden ikäinen ja tiesi joutuvansa mitä ankarimman moitteen alaiseksi. Niin jyrkkiä mielipiteitä ei näillä seuduin vielä kukaan ollut lausunut, ei Laguskaan, joka myöskin oli saapuvilla kysymyksessä olevassa tilaisuudessa. Miten sopimattomana v. Essenin esiintymistä pidettiin, näkyy siitäkin, että häntä vielä pari vuotta myöhemmin pelättiin semmoisissakin kodeissa, joissa herännäisyys jo oli alkanut saada jalansijaa. Kun esim. Vöyrin pappilassa tammikuussa 1834 valmistettiin erästä perhejuhlaa, johon odotettiin paljon vieraita, lausui Lauri Stenbäck omaisilleen: "Jos Essen tulee ja käyttäytyy niinkuin Maalahdella, niin hän ajetaan ulos".
Ensimmäisenä kaikista ylioppilaista, jotka sittemmin tapaamme herännäisyyden eturiveissä, puolusti von Essen omalla käytöksellään tämän liikkeen edustamaa kristillisyyttä, lukuunottamatta N. K. Malmbergia, jonka esiintyminen Pietarissa kantaa samaa leimaa. Yliopistossa hän kuitenkin vasta muutamia vuosia myöhemmin alkoi herättää suurempaa huomiota. Se vain jo 1830-luvun keskivaiheella Helsingissä hänestä tiedettiin, että hän oli pietisti. Kun esim. ylioppilas, sittemmin professori ja senaattori A. E. Arppe keväällä 1835 tiedusteli kotiopettajaa pari vuotta aikuisemmin leskeksi jääneelle sisarelleen Katarina Sofia Fabritiukselle, joka asui Kiteellä, ja v. Essen samaan aikaan haki sellaista tointa, kerrotaan Fr. Cygnaeuksen varoittaneen häntä kääntymästä tämän puoleen, koska hakija oli "ajan uskonnollisen hurmahenkisyyden eksyttämä". Sopimus tehtiin kuitenkin, ja v. Essen matkusti Karjalaan, missä hän viipyi pari vuotta, saaden sielläkin aikaan herätyksiä, lähinnä rouva Fabritiuksen perheessä, joka sittemmin tuli olemaan hänelle hyvin likeinen [Kertoneet (1896) Maria Österbladh o.s. Schroderus ja Charlotte Achrén; Juhani Aho, Heränneitä, 67-85; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 221-222.].
* * * * *
Voimallisesti veti Herra puoleensa tämän ajan ylioppilaita. Toiset toivat kodistaan muassaan pääkaupunkiin unohtumattomia muistoja Jumalan sanan vaikutuksesta, toiset saivat täällä kokea hänen kutsuvaa armoansa. Edellisistä ansaitsee muiden kera erityistä huomiota sittemmin kuuluisa Fredrik Gabriel Hedberg. Hän oli kotosin Raahen Salosta, missä hän syntyi heinäkuun 15 p:nä 1811. Vanhempansa olivat kruununnimismies E. J. Hedberg ja Katarina Magdaleena Borg. Nautittuaan opetusta sukulaisensa, Vihannin kappalaisen K. J. Borgin luona ja sittemmin Oulun koulussa, tuli Hedberg ylioppilaaksi lokakuun 4 p:nä 1826. Viimemainitun vuoden alusta oli hän alkanut ahkeraan viljellä Jumalan sanaa, siten kehittäen äidiltään perimäänsä taipumusta syvälliseen miettimiseen ja uskonnollisuuteen. Siihen vaativat häntä omantunnon vaivat ja pitkällinen, kalvava levottomuus. Jonkun ajan taisteltuaan epäilyksiä vastaan, sai hän armon syntisenä omistaa Jesuksen Kristuksen. Täten saavutettu rauha katosi kuitenkin pian ylioppilaselämän pyörteessä. Törkeisiin synteihin hän ei sortunut, vaan maailma ja maailman rakkaus saivat vallan hänen sydämmessään, karkoittaen siitä hänen nuoruutensa uskon.
Turun palon ja yliopiston siitä aiheutuneen siirron tähden Helsinkiin oleskeli Hedberg kodissaan lukuvuoden 1827-1828. Palattuaan yliopistoon syksyllä viimemainittuna vuonna, alkoi hän harjoittaa opintoja kandidaattitutkintoa varten. Jumaluusopilliset aineet, joita hän, pappisura silmämääränään, oli aikonut yksinomaan lukea, jäivät erään sukulaisen neuvon mukaan toistaiseksi syrjään, varsinkin koskei Hedberg ikänsäkään tähden vielä muutamaan vuoteen olisi voinut päästä papiksi. Ettei aika häneltä hukkaan kulunut, näkyy siitä että hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Vaikeampi on sitävastoin varmuudella sanoa, mitä ylioppilaselämä häneen vaikutti. Hän kuului Pohjolais-osakuntaan, joka kantoi tulevaisuuden aatteiden lippua korkeammalla kuin muut, ja otti ahkeraan osaa sen kokouksiin. Täysi syy on otaksua, että moni näissä ja muissa samanhenkisissä tilaisuuksissa lausuttu ajatus pääsi juurtumaan hänen edistykselle ja jaloille pyrinnöille alttiissa sydämmessään. Jos kohta tarkempia tietoja tästä puuttuu, osoittaa Hedbergin tuleva vaikutus selvään, että niin oli laita.
Marraskuussa v. 1833 suoritti Hedberg jumaluusopillisen päästötutkinnon yliopistosta. Väleen oli hän sielunpaimenena julistava sitä uskoa Jesukseen, jonka Herra jo hänen ylioppilaaksi tullessaan oli hänen sydämmessään sytyttänyt. Mutta kateessa oli tämä usko ja miltei unohtunut sen esine. Syrjäytetystä piilopaikastaan vain nousivat tuon tuostakin hänen mieleensä menneiden aikojen kalliit muistot, vakavina, nuhtelevina. Vaan Herra ei ollut häntä jättänyt. Kun Hedberg matkallaan Turkuun saapui Siuntion kirkkoherran K. H. Forssmanin luo, joka oli pyytänyt hänen apulaisekseen, huokasi hän, yksinään jäätyään, Herran puoleen, hartaasti rukoillen voimaa ja valistusta tulevaan paimentyöhönsä. Ja kun hän helmikuun 22 p:nä seuraavana vuonna vihittiin papiksi Turussa (piispanistuin oli avoinna, jonka tähden hänen täytyi odottaa näin kauan), tutki hän heränneellä omallatunnolla asemaansa Jumalan kasvoin edessä. Pari päivää myöhemmin kirjoitti hän tästä tilaisuudesta äidilleen: "Vakava ja juhlallinen oli tämä toimitus, eikä kukaan levollisena ja huoletonna saata astua tätä askelta, jota ei konsanaan enää voi astua taaksepäin, vaan joka on ainaiseksi sitova ja tuo mukanaan niin suuria velvollisuuksia, niin painavaa vastuunalaisuutta. Jumala minua heikkoa auttakoon oikein toimittamaan tätä kallista tehtävää. Yksin hänen armonsa voi vaikuttaa voimaa ja kykyä oikein täyttämään niin vaikeita velvollisuuksia — itsestämme emme mitään voi. — Niin, syvästi tunnen sydämmessäni tämän tehtävän!"
Kertomus Hedbergin vaikutuksesta pappina kuuluu myöhempään aikaan. Tässä vain mainittakoon, että hän innolla ja Herran pelvossa ryhtyi paimenvirkaansa hoitamaan ensin Siuntiossa ja toukokuun alkupuolella 1834 Lohjalla. Hänen esikoistyönsä Herran viinimäessä on innokkaan ja heränneen sielunpaimenen työtä. Sitä elähyttämässä on sitäpaitsi yliopistossa syttynyt innostus kansan lukutaidon korottamiseen, jonka vaikuttamana hän ahkerasti toimii Lohjan pitäjäkoulussa ja näillä seuduin vasta perustetussa sunnuntaikoulussa [Vennerström, Fredrik Gabriel Hedberg, 12-30.].
* * * * *
Samana päivänä kuin Hedberg vihittiin muiden kera Turun tuomiokirkossa papiksi myöskin hänen ystävänsä Lauri Josef Achrén. Hän oli syntynyt Vöyrissä tammikuun 21 p:nä 1811 ja tuli ylioppilaaksi v. 1827. Vanhempansa, komministeri M. Achrén ja Elisabet Ulf, olivat varattomat, jonka tähden Achrénin täytyi turvautua muitten apuun sekä ylioppilasaikanaan ylläpitää itseään kotiopettajan työllä. Nämä vaikeudet eivät kuitenkaan näy estäneen hänen edistymistään, koska hän jo 1832 vihittiin maisteriksi. Ken joutui tekemisiin hänen kanssansa, huomasi heti hänen lahjakkaisuutensa, joka muun ohessa ilmeni taipumuksena runouteen ja soitannollisuuteen. Tätä todistavat hänen Tohmajärvellä, Helsingissä, Espoossa, Vöyrissä y.m. vuosina 1829-34 sepittämänsä runot ja suorasanaiset kirjoitukset. Mutta niistä näkyy myöskin, ettei hän tähän aikaan vielä tuntenut Herraa, vaan haparoi pimeässä, etsien tyydytystään milloin mistäkin. Luonnoltaan oli hän lempeä ja käytökseltään miellyttävä, jonka vuoksi häntä yleisesti suosittiin. Vaan kuinka houkuttelevalta elämä maailmassa hänestä tuntuikin, ei voinut hän itseltään salata, että mielensä monesti oli hyvin raskas. Hän koetti taistella tuota ikävää vastaan, vaan taistelu ei ottanut oikein onnistuakseen. Hänen sisällistä tilaansa kuvaavat seuraavat eräässä hänen v. 1831 kirjoittamassaan, ehkä romaaniksi aijotussa kyhäelmässä tavattavat sanat: "Et tunne sitä maailmaa, jossa elät, jollet ole huomannut, kuinka vähän tavalliset aikakäsitteet tunti ja minuutti sopivat iloisen ja murheellisen sydämmen tuntimäärien kanssa yhteen. Eikö ole ilon tunti aina yksi sekunti ja surun pitkä kuin ijankaikkisuus?" Ehkä muisteli hän lapsuutensa onnellisia aikoja, jolloin hän oman kertomuksensa mukaan karkoitti jokaisen ahdingon rukoilemalla: "Jesus kulta, auta minua", jolloin hän ei aamusin herännyt eikä illalla nukkunut uskomatta itseänsä taivaallisen Isän turviin. Vaan Herran hetki ei ollut vielä tullut. Papiksikin rupesi Achrén tuntematta mitään sisällistä kutsumusta siihen. Päinvastoin tuntui tämä virka hänestä alussa hyvin vastenmieliseltä. Kerran esim. valitti hän eräissä tanssijaisissa sille neitoselle, joka sittemmin tuli hänen morsiamekseen, vaikeaa asemaansa, hän kun oli pakoitettu muille saarnaamaan, mitä hän ei itse uskonut.
Ensimmäiset pappisvuotensa oli Achrén kappalaisenapulaisena Oravaisissa. Ollen ahkerassa kirjevaihdossa Hedbergin kanssa, sai hän monesti kuulla terveellisiä ja vakavia sanoja, jos kohta tuo hänen ystävänsä vielä itsekin oli horjuvalla kannalla uskonnollisissa kysymyksissä. Vielä enemmän vaikutti häneen eräs toinen ylioppilastoveri, Lauri Stenbäck, jonka koti Vöyrissä oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Eräässä tilaisuudessa v. 1835, jossa Achrén tapansa mukaan innokkaasti puhui musiikista ja muista esteettisistä aineista, lausui tämä ystävä: "Nuo esteettiset houreet ovat hyvin vaarallisia, sillä ne vetävät ajatukset pois siitä, joka on paljon hyödyllisempää, ja sinun tulisi luopua soitannollisista tuumistasi". "Eihän tuo voi olla vaarallista, vaan päinvastoin hyödyllistä, koska soitantokin on Jumalan lahja", huomautti Achrén. Stenbäck vastasi: "Etkö tiedä, että sinun yli kaiken tulee rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi?" Kipeästi koskivat nämä sanat nuoren papin sydämmeen. Ei voinut hän niihin mitään vastata eikä lausumiaan mielipiteitä enää puolustaa. Achrén alkoi kuulla sen Herran ääntä, jolta hän niin kauan oli sulkenut sydämmensä, ja jonkun ajan kuluttua oli hänkin herännäisyyden vilpittömimpiä ystäviä. Jumalan kutsuva armo, joka häntä, samoinkuin muita sen ajan ylioppilaita niin tuntuvasti oli etsinyt, oli hänet vihdoinkin löytänyt [L. J. Achrénin kirjoitukset (omistaa Charlotte Achrén); Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 219; Vennerström, Fredr. Gabr. Hedberg, 18-28; Fr. G. Hedbergin Björkqvistin postillan käännökseen liittämä Achrénin elämäkerta; Rouva Charlotte Achrénin kertomukset (1896).].
* * * * *
Kaikki nämä nuorukaiset olivat kotosin Pohjanmaalta ja kuuluivat ylioppilaina Pohjolais-osakuntaan. Muut osakunnat olivat köyhemmät henkisistä voimista ja siitä syystä verraten syrjässä. Niissäkin tapaamme kuitenkin tänä kansallisen ja uskonnollisen herätyksen aikana nuorukaisia, jotka jo ylioppilaina lupaavat paljon isänmaalle. Varsinkin yksi näistä, ennen mainitun Kaarle Fredrik Berghin nuorin poika J. I. Bergh, esiintyy 1830-luvun alkupuolella tulevaisuuden miehenä ja herännäisyyden taattuna kannattajana.
Julius Immanuel Bergh syntyi Suonenjoen pappilassa maaliskuun 30 p:nä 1810. Äitinsä, Kaarle Fredrik Berghin toinen aviopuoliso Juliana Bergh, oli Suomen kielen harrastajana tunnetun Pyhäjärven kappalaisen Adam Berghin tytär. Samoinkuin vanhempia poikiaan, valmisti isä itse nuorintakin Porvoon lukioon. Heikontuneet olivat jo siihen aikaan vanhan opettajan sekä ruumiin- että sielunvoimat, mutta sitä parempi oli oppilaan kyky ja ahkeruus. Hyvillä tiedoilla pääsi hän oppilaaksi Porvoon lukioon v. 1829 sekä ylioppilaaksi lokakuussa 1832.
Jo nuorena osoitti Bergh suurta taipumusta miettimiseen ja harvinaista tahdon lujuutta. Kirjat olivat hänen paraat ystävänsä, henkinen työ hänen ilonsa. Varsinkin miellytti häntä vanhojen kielten, niistä ehkä eniten heprean, lukeminen ja perin pohjainen tutkiminen. Mutta hänen silmämääränään ei ollut ainoastaan itse näiden kielten oppiminen, vaan vanhojen sivistyskansojen kirjallisuuteen ja katsantotapaan perehtyminen. Jo ylioppilaana pyrki hän päästä näkemään, missä suurten aatevirtausten syvimmät uomat kulkivat ja minne ne pyrkivät, sekä käsittämään niiden yhteyttä oman aikansa henkisten pyrintöjen kanssa. Uudenkin ajan kirjallisuutta luki hän jo ensimmäisinä ylioppilasvuosina ahkeraan ja mieltymyksellä, oppien muun ohessa hyvästi saksaa. Vaikka perusteellisuus oli hänen luonteensa huomattavimpia ominaisuuksia, viihtyi hän miltei yhtä hyvästi tieteen eri aloilla, lukien sanottujen lempiaineittensa rinnalla mieltymyksellä esim. matematiikkaa. Sanalla sanoen hän oli kuin luotu luku- ja tiedemieheksi.
Berghin nuoruudenaikaa eivät synnin viettelykset päässeet tahraamaan. Hän säilyi puhtaana ja turmeltumattomana. Vaan ei hän itseään semmoisena Herran edessä pitänyt eikä ihmisten edessä siitä kerskannut. Päinvastoin oli hän jo siihen aikaan, jolloin hän nautti kotiopetusta isältään, tullut elävään synnintuntoon ja uskoon sekä vakaasti päättänyt pyhittää elämänsä Jumalalle. Eikä hän joutunut epäilyksiin kristinuskon totuuden suhteen, kuten esim. vanhin veljensä J. Fr. Bergh. Näistäkin kiusauksista, joille vihollinen epäilemättä löysi paljon liittymiskohtia hänen järjenmukaiseen miettimiseen taipuvassa luonteessaan, varjeli häntä armon Jumala. Varmaan oli hänellä paljon turvaa varsinkin sanotulta veljeltään, joka näkyy häntä lämpimästi rakastaneen. Lukiossa ollessaan kävi hän usein häntä Nurmijärvellä tapaamassa ja vielä useammin ylioppilaaksi tultuaan. Siellä kuuli hän eläviä saarnoja ja hartauspuheita, ja hänen aatteellisen elämän ilmauksille altis mielensä innostui herännäisyysliikkeen ripeästä kasvamisesta sikäläisessä kansassa. Ja samaa kuuli ja näki hän kotiseudullaan, missä hän loma-aikoina oleskeli. Vielä vanhoilla päivillään puhui hän lämmöllä näistä herännäisyyden nuoruuden toiveista, joiden toteuttamiseksi hän uhrasi miehuutensa paraat voimat. Ne olivat hänen ylioppilasaikansa kauniimmat muistot.
Tärkeä oli Berghin kehitykselle hänen vanhempien veljiensä vakaantunut uskonnollinen kanta ja siinä ilmenevä hellä rakkaus. Ollen itse luonteeltaan ystävällinen sekä taipuvainen vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa, sai hän heränneitten omaistensa kanssa puhua sydämmensä tärkeimmästä asiasta ja siitä Herrasta, joka oli hänenkin kutsunut valtakuntansa palvelukseen. Paljon hyötyä oli hänellä tästä veljellisestä kanssakäymisestä, ja täysi syy on otaksua, että herännäisyyden edustamat aatteet, joihin hän veljiensä kautta ensin tutustui, etupäässä hänen vaikutuksestaan pääsivät leviämään yliopiston nuorisossa. Huomattava on sitäpaitsi, että Bergh varsinkin kotiseudullaan oli oppinut kansaa tuntemaan, jota paitsi herännäisyyden käsittäminen ja sen palvelukseen antauminen oli mahdottomuus. Hänen ei tarvinnut, kuten niin monen muun kansalliseen sivistystyöhön liittyvän silloisen ylioppilaan, sitoutua oppimaan Suomen kieltä. Hän osasi sitä hyvästi lapsuudestaan ja voi siitäkin syystä hyväksensä käyttää monen heränneen kansan oman kokemuksen muodostaman syvällisen opetuksen, jonka perille moni muu samanmielinen ylioppilas puuttuvan kielitaidon tähden ei päässyt.
Berghin ulkonaiset elämänsuhteet olivat siis ikäänkuin yhtyneet kehittämään hänen lahjojaan herännäisyyttä palvelemaan. Mutta vaikuttimena ja elähyttävänä voimana oli Herran armo, joka häntä etsi, hänen löysi ja häntä ylioppilasajan kiusauksista ja vaaroista varjeli [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; neiti Mimmi Berghin, J. I. Berghin tyttären, y.m. kertomukset; J. Fr. Berghin kirje J. I. Berghille vuodelta 1826, joka kirje osoittaa, että viimemainittu jo siihen aikaan oli herännyt. (Kirje löytyy Suomen muinaismuistoyhdistyksen kokoelmissa.)].
* * * * *
Nämä heränneet ylioppilaat eivät suinkaan olleet ainoat, jotka 30-luvun alkupuolella edustivat herännäisyyttä yliopiston nuorisossa. Monen muun rinnassa kyti, jos kohta ylimalkaan salassa vielä, Herran tuli. Kun nämä nuorukaiset muutaman vuoden kuluttua pappina julistivat Kristuksen evankeliumia seurakunnissa, näkyi tämä tuli yli maan. Suuri oli yliopiston osuus tämän tulen sytyttämisessä, mutta suurempi Suomen kotien ja Suomen kansan. Sentähden tunsivatkin useimmat noista heränneistä ylioppilaista seisovansa oikein varmalla pohjalla vasta silloin, kun kansan syvät rivit heidät siunaten ottivat vastaan.