XXVI.
Jälkikatsahdus.
Myötäkäymisen aikoina, jolloin suotuisat ulkonaiset olot vetävät huomion puoleensa, kätkeytyy ihmishengen syvin kaipio usein noihin sisimpiin piilopaikkoihin, joihin ei historian tulisoitto pääse valoaan luomaan. Näyttää kuin ei tuota kaipiota enää olisi olemassakaan ja ihmiset olisivat löytäneet tyydytyksensä ulkoelämän riennoissa ja pyrinnöissä. Ilman semmoisia aikoja ei voisi kuitenkaan yksikään kansa itselleen luoda niitä ulkonaisia etuja, joita paitsi kaikki korkeampi elämä on mahdottomuus; mutta hengen vasituista elämää tuo ei ole. Jos semmoisia aikoja aina kestäisi, hajaantuisivat ihmishengen voimat, se ei enää löytäisi niitä salaisia pajoja, joissa aatteet syntyvät, muodostuvat ja suuriksi kasvavat. Sentähden lähettää Jumala koetuksen ja kärsimyksen aikoja, joina ihmishenki on pakoitettu palajamaan itseensä ja ymmärtämään sitä ijankaikkisuuden kaipiota, joka on sen vasituinen olemus.
Vähän myötäkäymistä on Suomen kansa kokenut, koetuksia ja kärsimyksiä paljon. Se on usein, hyvin usein ollut pakoitettu tuolla tavoin palajamaan itsehensä Jumalan ääntä kuulemaan. Ja kun se totteli, pystyi se jälleen aatteita luomaan ja tulevaisuuttaan turvaamaan. Sen voima ei ollut silloin omaa voimaa, vaan Herran, sen työ hänessä tehtyä, sen kunnia hänen, ja jota vähemmän se osakseen sai tämän maailman lakastuvia voitonseppeleitä, sitä runsaampi oli Jumalan siunaus.
Tällä tavoin on Suomen herännäisyys syntynyt ja kehittynyt ja tätä leimaa se varsinkin alkuaikoina kantaa. Jo se kieltämätön tosiasia, että tämä valtaava liike sai alkunsa kansan syvistä riveistä, tarjoo tutkijalle paljon mietittävää ja pakoittaa häntä tunnustamaan sitä Jumalan vaikuttamaksi. Ja vielä vakuuttavammalla todistusvoimalla vaativat herännäisyyden leviäminen ja sen vuosi vuodelta yhä nähtävämmät seuraukset häntä tähän johtopäätökseen. Hän tuntee seisovansa kansan edessä, joka tietää, mitä se tahtoo, ja vaatii itselleen oikeutta elämään, ei suurilla sanoilla eikä väkivaltaisilla hankkeilla, vaan itsensä kieltävällä nöyryydellä ja henkisellä etevyydellään. Se on, tämä kansa, kuullut Herran äänen: "Jumalan valtakunta on teidän keskellänne", ja se on itse noussut toteuttamaan tätä aatetta ja luomaan sille tulevaisuutta isiensä maassa. Jos maallinen ja kirkollinen valta asettuvatkin sitä vastustamaan, ei aio se yrityksestään luopua, sillä sitä elähyttää ensimmäisten kristittyjen tunnustus: "Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä".
Alusta alkaen ja kenenkään heitä siitä huomauttamatta tiesivät heränneet talonpojat, miten tärkeä se taistelu oli, johon he olivat antauneet. Parempaa todistusta siihen, kuin L. J. Niskasen "Hengellisten asiain muistokirja", ei voi kukaan vaatia. Aikana, jolloin oppineet miehemme eivät tiedä herännäisyydestä paljon mitään eikä kukaan heistä ajattelekaan sen vaiheitten säilyttämistä jälkimaailmalle, ryhtyy oppimaton talonpoika kirjoittamaan laveaa historiaa 19 vuosisadan pietismistä ja sen johtavista henkilöistä, tarkkaan seuraten liikkeen leviämistä seudusta toiseen, sen suhdetta maallisen ja kirkollisen vallan edustajiin, siinä syntyvien eri suuntien opillisia eroavaisuuksia, sanalla sanoen kaikkia sen huomattavimpia vaiheita. Samaa todistavat Poikosen elämäkerta ja Matti Paavolan muistiinpanot, joista niinikään olemme ennen maininneet, puhumatta muiden talonpoikien näinä aikoina kirjoittamista, herännäisyyttä koskevista miltei lukemattomista kirjeistä, jotka kaikki todistavat, kuinka kallis tämä asia oli kansalle, ja kuinka elävästi se käsitti sen merkityksen. On sanottu, että sivistyshistoriamme suuret miehet ovat herättäneet Suomen kansan itsetietoisuuteen, emmekä suinkaan tahdo kieltää tämän väitteen totuutta. Mutta rajoitusta se kaipaa, sillä kieltämätöntä on, että herännäisyyden osuus tässä työssä on suuri, tahi oikeammin: se laski pohjan, taivuttamalla kansaa ymmärtämään, mikä aate on.
Olemme usein maininneet Niskasen muistokirjan ja siitä lainanneet otteita. Se alkaa vuodesta 1796 ja ulottuu vuoteen 1837. On väitetty, että Paavo Ruotsalainen, joka ei itse osannut kirjoittaa, on tämän merkillisen käsikirjoituksen varsinainen tekijä, ja ettei Niskasella ole muuta ansiota sen ilmestymisestä, kuin että hän on kirjoittanut paperille edellisen kertomukset ja arvostelut. Tämä otaksuminen ei ole oikea. Kuten vasta saamme nähdä, kielsi Paavo päinvastoin, huomattuaan että Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoistaan ja herännäisyysliikkeen vaiheista, häntä mitään kertomusta näistä asioista toimittamasta silminnähtävästi siitä syystä, että hän tiesi, miten huomatun sijan hän itse tulisi siinä saamaan. Ettei Niskanen kieltoa totellut, on hänelle kunniaksi, jos kohta hän ei uskaltanutkaan Paavolle sitä tunnustaa, vaan salaa jatkoi työtään.
Mitä Niskasen muistokirjan esitystapaan tulee, on se ylimalkaan ihmeteltävän selvää ja asiallista. Paavon uskonnollisen katsantotavan vaikutus on siinä kyllä kaikkialla hyvin tuntuva, vaan sitä ei sovi kummastella. Tämä tulee näkyviin varsinkin noissa väsyttävän monissa arvosteluissa toisin ajattelevien "teko-" ja "kiiltopyhyydestä", joihin kirjoittaja tuon tuostakin eksyy. Asia on sitä huomattavampi, kuin muut opinkohdat jäävät miltei kokonaan syrjään. Se seikka, etteivät heränneet tähän aikaan koskeneet oppiin semmoisena, he kun täydellisesti hyväksyivät kirkon opin, ei riitä kysymyksessä olevaa ykspuolisuutta selittämään. Päinvastoin tämä juuri sen kautta sitä räikeämmin pistää silmiin. Vaan syynä siihen on, kuten ennen olemme huomauttaneet, enemmän Paavon kuin Niskasen. Myönnettävä on myöskin, että tämä ykspuolisuus on muistikirjan miltei ainoa varsinainen vika. Muissa kohden on esitys tyyntä, maltillista ja puolueetonta. Jos kirjoittaja joskus antaakin herännäisyydelle liika suuren merkityksen, käyttämällä esim. sen edustajista Apostolein Tekojen lausetapoja, on tämä annettava hänelle anteeksi, varsinkin koska hän ei silloinkaan eksy ylimielisesti puhumaan kirkkoa ja papistoa vastaan, kun viimemainitut häntä ylpeydellään ja suvaitsemattomuudellaan siihen pakoittamalla pakoittavat. Collanin juttu, oikeuden käynti Renqvistiä vastaan, Björklundin säälittävä kohtalo y.m. samankaltaiset asiat ovat päinvastoin niin maltillisesti esitetyt, ettei kukaan tässä kohden voi enempää vaatia. Ja yhtä ihmeteltävä on se tarkkuus, jota Niskanen tämmöisiäkin asioita esittäessään kaikkialla noudattaa. Ei ainoatakaan virhettä, miten monimutkaiset nuo jutut sitten olivatkin, eikä epäselvyyttä yhdessäkään kohdassa. Ja yhtä tarkasti esittää Niskanen herännäisyyden vaiheita eri seurakunnissa, jaottaen esitettävänsä ja ryhmittäen tapahtumat niin selvästi, ettei lukija milloinkaan ole epätietoinen siitä, mitä hän tarkoittaa ja missä hän kulloinkin liikkuu. Ainoastaan vuosilukujen puute tekee joskus haittaa. Niistäkin ovat kuitenkin tärkeimmät mainitut.
Puolueeton arvostelija ei saata kyllin ihmetellä tätä muistokirjaa. Sen synnyn syy, samoinkuin esityksen selvyys ovat todellakin omiaan vaatimaan sen tekijälle huomattua sijaa Suomen herännäisyyden historiassa. Niskanen lopetti tämän työnsä jo v. 1837, ryhtyen siitä alkaen kirjoittamaan tarkkaa kertomusta Kiuruveden herännäisyysliikkeestä, jonka monimutkaiset vaiheet näkyvät herättäneen hänen erityisen huomionsa. Valitettavasti on tämä käsikirjoitus kadonnut [Kertonut (1899) Kusti Niskanen.]. Sensijaan ovat muutamat hänen kirjeensä myöhemmiltä ajoilta jääneet todistamaan, miten huolellisesti hän koetti kehittää kirjoitustaitoaan, arvostelukykyään ja muita luonnonlahjojaan. Eikä ollut Niskanen ainoa kansan mies, johon herännäisyys tuolla tavoin vaikutti. Se herätti lukuhalua, kehitti lukutaitoa, laski kynän monen työmiehen karkeaan käteen, joka ei sitä niinä aikoina muuten olisi löytänyt, neuvoi johdonmukaisesti ajattelemaan ja henkistä omaisuutta kokoamaan. Eikä siinä kyllin. Liikkeen leviäminen kehotti tiedustelemaan muiden seutujen oloja ja tutustutti etäällä toisistaan asuvia ihmisiä keskenään, siten laajentaen kansan näköpiiriä ei vain uskonnollisessa, vaan muussakin suhteessa. Persoonallisesti omistettu usko johdatti itsenäisyyteen muillakin aloilla, veljellinen rakkaus yleiseen, luotto Jumalan valtakunnan voittoon isien maassa toivoon kansan tulevaisuudesta. Jo herännäisyyden alkuaikoina, joita edellisessä olemme tarkastaneet, alkavat nämä hedelmät muodostua. Myöhemmin, jolloin liike on ehtinyt koota voimansa kokonaisempaan yhteistoimintaan, näkyvät ne vielä paremmin.
* * * * *
Olemme huomauttaneet Lounais-Suomen ja muun herännäisyyden erinkaltaisesta luonteesta. Tämä tuli näkyviin varsinkin kummankin suhteessa maailmaan. Lounais-Suomessa olivat muutkin uskonnolliset liikkeet terottaneet elävähenkisen ja käytännöllisen, kuolleen puhdasoppisuuden kaavoista vapautuneen kristillisyyden tarpeellisuutta, puhumattakaan vanhemmasta herännäisyydestä, jonka vaikutus sikäläisiin oloihin on hyvin tuntuva. Savon, Karjalan ja Pohjanmaan herännäisyysliike syntyi raivaamattomassa erämaassa, missä se yksin ja ensimmäisenä oli tuota vaatimassa. Viimemainituilla seuduilla ei ollut elävällä kristillisyydellä muuta vastarintaa kuin käyttääksemme sikäläisten heränneitten omaa lausetapaa — "maailman musta seinä". Mutta luja oli tämä seinä, veistämättömistä hirsistä oli se pystytetty. Sen murtaminen kysyi kovaa rynnäkköä. Siitä tuo Pohjois-Suomen herännäisyyden ujostelematon jyrkkyys, joka, varsinkin kun sen edustajat ryhtyivät kynäsotaan, tuli näkyviin ei ainoastaan heidän suhteessaan maailmaan, vaan entisiä ystäviäkin kohtaan.
* * * * *
Vuosi 1835 on rajavuosi herännäisyyden historiassa. Silloin on liike päässyt vakaantumaan miltei kaikissa niissä seuduissa, jotka myöhemmin vetävät suurimman huomion puoleensa, lukuunottamatta Suupohjan suomalaisia seurakuntia, joissa kaikki vielä on entisellään. Mainittu vuosi on sitäpaitsi Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden yhtymisvuosi ja etenkin siitä syystä tärkeä. Pietismi on koonnut voimansa — Stenbäck, v. Essen, J. I. Bergh ovat asettuneet sen riveihin, Frans Oskar Durchman y.m. sittemmin huomatut miehet vihitään papiksi vuoden lopussa, ja heränneitten sanomalehdet ovat valmiit ilmestymään. Renqvist on päässyt pitkästä vankeudestaan ja voi jälleen vapaammin toimia, Lounais-Suomen heränneitten oikeusjuttu on päättynyt ja sikäläinen liike vakaantunut ja kypsynyt uutta kehitystä alottamaan. Maailma on saanut silmänsä auki, ja kaikki enteet viittaavat koviin taisteluihin, huomattavaan käänteeseen herännäisyyden historiassa. Todistuksena ovat muun ohessa muutamat Jonas Laguksen ystävälleen J. Vegeliukselle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet. Ne aiheutuivat muutamista Vaasan tienoilla sikäläisiä heränneitä säätyhenkilöitä vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Etenkin näkyy v. Essenin esiintyminen Maalahden häissä olleen syynä näihin hyökkäyksiin. Ihmiset alkoivat huomata, että heränneet säätyläiset olivat ryhtyneet raivaamaan auki maailman ja Jumalan valtakunnan välistä rajaa ja asettuivat vastarintaan. Lagus kirjoittaa 24/1 35: [Kirje painettu Väktarenissa 1893 n:o 9.]
"A. (luultavasti joku pappi, joka oli moittinut v. Essenin esiintymistä) paheksuu, että E(ssen), iloiten vasta syttyneestä valosta ja kaivaten sitä viisautta, joka saadaan pitkän kokemuksen koulussa, lapsellisessa innossa koettaa vaatia tulta taivaasta hävittämään vastustajat, eikä huomaa, että hän tässä itse asettuu Jumalan sijalle, tahtoessaan johtaa muita omien ajatustensa mukaan. Hän ei huomaa, että kristinuskon hedelmät eri kehitysaikoina ovat erinkaltaiset. Jos hän olisi tuon ymmärtänyt, olisi hän isällisellä viisaudella johdattanut noita nuoria ja antanut Jumalan hengen valon ja vuosien puhua heille sanakiistasta vapaata kieltä. Etenkin kaipaan A:n lausunnoissa rakkauden vaikuttavaa henkeä, joka kaikki peittää, kaikki kärsii. Hän ei tahdo olla säädyllinen niitä kohtaan, jotka eivät itse noudata säädyllisyyttä. Missä oikea rakkaus vallitsee Jesuksen erimielisissä seuraajissa, sieltä ei ole rauha kaukana. Toinen kurottaa rakkaudessa kätensä toiselle, he kehottavat toisiaan rukoilemaan valkeutta Jumalalta riidanalaiseen asiaan, ja rakkaus, rauha on väleen täyttävä heidän sydämmensä ilolla ja heidät yhdistävä. Kun me luovumme voitosta, antaen Jumalan ja totuuden päästä voitolle meissä, ei rakkauden side katkea".
Sanat ovat rauhan sanoja likenevän myrskyn noustessa. Omantuntonsa ja Kristuksen rakkauden vaatimana tahtoo Lagus säilyttää rauhaa niin pitkälle, kuin hän on oikeutettu sitä säilyttämään. Mutta kyllä hän silti aseman ymmärsi ja oli taisteluun valmis, kun Herra häntä siihen vaati. Tämä näkyy varsinkin kirjeen loppuosassa, joka kuuluu:
"A. lausuu, että jokainen tosikristitty meidän aikoinamme ja meidän maassamme saa elää rauhassa, vieläpä rakastettuna ja kunnioitettuna. Ovatko sitten nyt Jumalan henki ja maailman henki tehneet sovinnon? Onko elävä kristillisyys nyt tullut rakkaaksi kääntymättömille? En usko sitä, enkä hyväksy sitä varovaista kristillisyyttä, joka niihin määrin mukaantuu maailman mukaan, ettei se sitä milloinkaan loukkaa. Varjelkoon Jumala meitä itse etsimästä marttyyrikruunua, mutta jos Kristuksen henki asuu meissä, niin soveltuvat meihin vielä tänään Vapahtajan sanat: Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta te ette ole maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä".
Vielä selvemmin tulee Laguksen kanta kristityn suhteesta maailmaan näkyviin eräässä toisessa, pari kuukautta myöhemmin Vegeliukselle samojen riitojen johdosta kirjoittamasta kirjeestä. Hän lausuu:
"Vaasassa on hiljattain saarnattu evankeliumia, joka runsaasti ruokkii vanhaa ihmistä ja sitäpaitsi koettaa laskea armoa etsivien ja uskovaisten niskoille ikeen, joka ei ole Herramme Jesuksen ijes. Että maailman lapset koettavat puolustaa rakkainta omaisuuttaan, maailmallisia huveja, tuo ei minua ensinkään kummastuta. Sillä kuka tahtoisi luopua kalliimmasta omaisuudestaan ja siitä, jota hän pitää ainoana lohdutuksenaan vaivaloisen vaelluksen kestäessä. Mutta että ne, jotka sanovat olevansa Jesuksen seuraajia, vaatien väittävät, ettei kristitty ainoastaan saa, vaan että hän on velvollinen ottamaan osaa kaikkiin niihin huvituksiin, joita suruttomat syntiset paraampana ilonaan etsivät — sen vertaista kunnianosoitusta en ole kuullut annettavan perkeleelle ja maailmalle. Teille saarnatun evankeliumin mukaan tulisi meidän välttämättömästi olla saapuvilla korttipöydän ääressä, naamiohuveissa y.m. sanalla sanoen ulkonaisesti olla kokonaan maailman kaltaisia. Tämmöisiä hullutuksia todistamaan täytyisi toimittaa aivan uusi raamattu, kerrassaan toinen kuin se selvä ja siunattu Jumalan sana, joka on meille annettu. Kun Jumala ei väkisin pakoita kääntymättömiä ihmisiä etsimään ja rakastamaan Kristusta, niin hän vielä vähemmin pahoittaa niitä, jotka todella etsivät Kristusta, seurustelemaan suruttomien syntisten kanssa, kun he juoksevat harhateillään, pilkaten häntä ja käyttäen juuri noita huvituksiaan häntä yhä enemmän unhottaakseen. Ajatelkaamme Jesuksen seuraajaa, joka tämän opin mukaan olisi pakoitettu ottamaan osaa maailman mielettömiin ilojuhliin: mitä Jumalan ja kristinuskon pilkkaa täytyisi hänen näissä tilaisuuksissa kuulla ja nähdä — eikä nähdä ainoastaan, vaan ottaa osaa noihin toimiin, joissa synti ja himot ovat vallalla: mitä helvetin tuskia hänen täytyisikään sydämmessään kokea? Tämäkö ijes se on, joka on suloinen ja keveä kantaa ja jonka Jesus on oikeille seuraajilleen luvannut? 'Rauhan minä annan teille" sanoi hän "en sitä rauhaa, jonka maailma antaa;' ja tässä sopisivat kuitenkin nyt Jesuksen rauha ja maailman rauha yhteen! Onko Jumala sanassaan milloinkaan julistanut semmoista oppia? Ovatko Herran seuraajat vanhassa ja uudessa testamentissa milloinkaan niin toimineet ja eläneet, kuin nyt vaaditaan. Koko raamattu puhuu sitä vastaan. Milloin ovat Jesuksen opetuslapset niin opettaneet ja niin esiintyneet, kuin teitä on neuvottu? Olisiko heitä mestattu, ristiinnaulittu, heitetty petojen eteen y.m., jos olisivat noudattaneet teille vasta annettuja neuvoja? Ei, ja vieläkin ei. Vai eksyivätkö nuo ensimmäiset kristityt, jotka suitsuttamalla epäjumalien alttareilla olisivat voineet pelastaa henkensä, vaan eivät sitä tehneet, valiten kernaammin mitä kovimman kuoleman? Eksyivätkö kaikki nuo hurskaat ihmiset, jotka pyhittivät elämänsä Herralle ja joiden vaellus ja kirjoitukset todistavat, että maailma oli heille ristiinnaulittu? — Kun ei ketään vapaata kansalaista voida pakoittaa ottamaan osaa maailman huveihin, miksi koetetaan pakoittaa Jesuksen vapauttamaa sielua noihin kadotuksen tuskiin, jotka ennenpitkää nielisivät koko hänen kristillisyytensä? — — Hyvin tuskallista on tästä kirjoittaminen minulle ollut. Vaan tässä ei saa katsoa henkilöä. Hän on minulle rakas, mutta rakkain on totuus".
* * * * *
Maailma kokoo voimansa ja hioo aseitaan herännäisyyttä vastaan. Taistelu on välttämätön. Mutta syvään on Jumalan totuus juurtunut kansaan, ja sen turvissa aikovat heränneet kestää rynnäkön. Ja hartaasti rukoilivat liikkeeseen yhtyneet papit valoa ja voimaa ylhäältä, voidakseen oikein johtaa totuuden pyhää taistelua. Kuvatkoon seuraava Jonas Laguksen näihin aikoihin sepittämä runo, [Runon, jonka on suomentanut Yrjö Weijola, olen saanut assessori K. A. Malmberg vainajalta. Hänen kertomuksensa mukaan kirjoitti Lagus sen vähää ennen Kalajoen käräjiä millä mielellä heränneet lähtivät sotaan ja miten he aikoivat sitä käydä]:
Kristitty sotilas.
Vapahasti hän vaan okatietänsä käy,
Jot' on astunut Herrammeki,
Opas Jumala on, kera enkelien
Silmät taivohon kohottavi.
Älä sielu sä himojen laivahan käy,
Älä uinua vainojain luo,
Luona ristin, miss' Jesuksen verikin vuos,
Sille lepoa joskus sä suo.
Pahan nuoli on terävä, nopsa ja käy
Salaa sieluhun taistelijain,
Ole pelvotta, käy vihamiestäsi päin,
Uskon kilpi sun suojaavi ain.
Konsa myrskyvä maailma uhkaelee,
Ole riemuisa, horjumaton.
Pelko väistyköhön, hyvä merkki on, kun
Sulle maailma vihassa on.
Konsa hekkuma sun petoslepohon veis,
Kukkapolkujen nautintohon,
Muista kruunua sä, jot' on kantanut hän,
Muista ristiä, siin' apus' on.
Taivas hengellisen ilon sinulle suo,
Iloviiniä Herralta saat,
Lepää lehdossa Eelimin, jäljellä on
Sulla Siinain viel' erämaat.
Heikkouskosen käyntiä auttele ain'.
Häntä rohkase kaihotessaan,
Vahva Jumalan armo, min Herralta sait,
Käytä heikkojen lohduksi vain.
Kultaa etsiköhön, pahan orja ken on,
Sinä tyytyös köyhyytehen,
Maassa tääll' ole kristityn aartehet ei,
Ne on kätketyt taivahasen.
Konsa mustuvi taivas ja vainoojill' on
Sinun sydämmes saartamanaan,
Vedä miekkasi, turvau lupauksiin,
Olet kuollut, jos väistyt sä vaan.
Konsa voitit sä, riemuitse, Herralle käy
Ilolauluas kaiuttamaan,
Varo vainoojatas, sua seuraavi hän,
Kunnes taivahan käyt satamaan.
Kotis' taivas se on, sinun rukoukses,
Ilos, surusi kuullahan siell'!
Oi, siell' olkohon henkesi, vaikkakin tääll'
Pelastuksesta taistelet viel'.
Siten voitosta voittohon alati käyt,
Kunis hautahan päättyvi ties,
Siellä väsynyt, kruunattu siunauksin,
Lasket sauvasi matkaajamies.
Sulo kaupunki ensiksisyntyneitten,
Jossa laulavat riemuillen,
Silloin siintävi sulle, ja asua saat
Asumuksissa autuasten.