Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla II. 1836-1844

by Mauno Rosendal

II.

Vanhan puutarhuria kirjeet.

Vasta vuodesta 1836 alkoi se uskonnollinen herätys, joka, kuten olemme nähneet (I osa, 362-395), jo muutamia vuosia aikuisemmin oli syntynyt yliopiston nuorisossa, herättää huomiota. Sitä ennen tuskin kukaan oli ymmärtänyt pelätä, että pietismin "iloton" ja "synkkä" maailmankatsanto tulisi saamaan suurempaa kannatusta ylioppilaspiireissä. Tämmöinen näkyy esim. Runebergin käsitys asiasta olleen vielä v. 1835. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, 239.] Ennenpitkää johtui hän kuitenkin aivan vastakkaisiin ajatuksiin. Syynä siihen lienee lähinnä ollut Lauri Stenbäckissä tapahtunut mielenmuutos ja se tulinen, suorapuheinen innostus, millä tämä ylioppilaspiireissä sekä muissa seuroissa taisteli herännäisyyden puolesta. Tuon nuoren runoilijan lämmöllä esittämät mielipiteet, joille ajan uskonnollinen tarve tarjosi niin monta liittymiskohtaa, eivät saattaneet olla muihin vaikuttamatta. Levottomuudella ja mielipahalla näkyy varsinkin Runeberg seuranneen herännäisyyden leviämistä pohjolais-osakunnassa. Hän ei sitäpaitsi saattanut olla huomaamatta, että tuo uusi, yleisestä katsantotavasta niin jyrkästi poikkeava uskonnollinen harrastus sai kannatusta muun ohessa hänen Helsingissä oleskelevalta kahdelta sisareltaan, joiden luona Stenbäck usein kävi. [Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludv. Runeberg, IV. I. 175.] Jos kukaan, oli Runeberg suvaitsevainen ja luonteeltaan sovinnollinen. Muiden ihmisten halveksimiseen ja heidän vakuutuksensa ylimieliseen arvostelemiseen ei hän milloinkaan ollut taipuva. Päinvastoin muodostaa hänen runoutensa siihenkin nähden käännekohdan meidän kirjallisuudessamme, että jokainen hänen runoteoksissaan esiintyvä henkilö saa sen arvon, joka hänelle ihmisenä tulee, jokainen elävästä vakuutuksesta lähtenyt sana ja jokainen puhtaista vaikuttimista syntynyt teko tunnustuksensa. Ahdasmielisyydelle ja itsekkäisyydelle oli hänen jalo runoilijaluonteensa vento vieras. Mutta vento vieras oli myöskin hänen kehityksensä ja koko hänen katsantotapansa herännäisyyden edustamille aatteille. Hän ei ymmärtänyt sen sisällisen taistelun hellettä, jossa ne olivat muodostuneet, sillä hän ei ollut sitä itse kokenut, eikä sitä sanomatonta koti-ikävää, jonka murtava synnin suru ja taivaaseen astuneen Herran täydellisen omistamisen ikävöiminen oli synnyttänyt heränneissä, sillä hänen uskonnollinen kantansa oli toisenlaisten kokemusten muodostamana vakaantunut aivan toiseksi. Jos kohta onkin tunnustettava, ettei Runeberg, kosketellessaan uskonnollisia kysymyksiä, esiinny silloisessa papistossakin hyvin yleisen neologian edustajana, hän kun ei koskaan kylmän järjen mitalla mittaile jumalallista ilmoitusta eikä kiellä sen yliluonnollista syntyperää, on toiselta puolen myönnettävä, että hän, asiaa perinpohjin tutkimatta, piti silloista kirkollis-kristillistä katsantotapaa hyvänä sekä riittävänä tyydyttämään syvintäkin uskonnollista tarvetta. Joka enempää vaati, oli hänestä liioitteleva haaveilija, jonka esiintyminen vain häiritsi muiden iloa ja rauhaa ja hänen omaa raitista, harmoonista kehitystään. Vanhojen sivistyskansojen, varsinkin Kreikkalaisten koulussa oli hän harjaantunut kohdistamaan huomionsa näkyvän maailman ilmiöihin, siihen mikä niissä kaiken synnin ja turmeluksen uhalla vielä kantoi kauneuden leimaa. Ei niin, että vanhan maailman pakanallinen maailmankatsanto olisi häntä tyydyttänyt [Vertaa C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådning.] — päinvastoin piti hän kristinuskon luomaa aatemaailmaa sitä verrattoman paljon kauniimpana, puhtaampana ja rikkaampana — mutta antiikin runollisen kaunis unelma, jonka mukaan tämä maa on jumalien asunto, oli siksi kotiutunut hänen runoilijasieluunsa, ettei hänen uskonnollinen katsantotapansa kristinuskon valossakaan pääse siitä täydellisesti vapaaksi. Hän kyllä lausuu: [J. L. Runeberg, Är Macbeth en kristlig tragedi?] "Se täyteläisyys, se tyyneys, se kirkkaus, joka tavataan antiikissa, vastakohtana kristillisen maailman kaipuulle, levottomuudelle ja aavistuksille, vanhojen mieltymys aineelliseen muotoon, vastakohtana kristinuskon henkimaailmaan tähtäävälle harrastukselle, kaikki nämä ilmiöt perustuvat siihen, että vanhojen todellisuus oli täällä, oli läsnä ja voitiin kokonaisuudessaan käsittää, kun meidän sitävastoin on tuolla puolen maan, on tulevainen ja vain ikävöimisen ja toivon esineenä. Kaunis on maa; se oli ihmiskunnan kukkaiskoti sen lapsuudessa ja sisälsi kaiken, mitä sydän, ilman korkeampaa aavistusta, ymmärsi haluta; mutta sen kauneus kalpeni sen maailman ihanuudessa, jonka kristinusko avasi, kukkaiskoti tuli synkäksi vankihuoneeksi ihmiselle, sittenkun sielun silmä, kirkastuen, oli nauttinut sen taivaallisen maan näkyä, jonka Kristus saattoi ilmi. — Mutta samassa kun ihminen huomasi olevansa vankina maan päällä, huomasi hän myös olevansa oman itsensä vangitsema, ja hänen henkensä nousi kapinaan tätä maallista vastaan, jonka kietomaksi hän tunsi itsensä, vastaan sydämmen nautintoja ja tuskia, vastaan ymmärryksen harhailevia laskuja ja valheviisautta. Maalaukset tästä taistelusta, jota niin taisteltiin, ovat kristillisen taiteen ensimmäiset kauniit tuotteet — legendat. Henki, voittavana maallisen nautinnon ja tuskan, sekä ymmärryksen näennäiset lait, kas siinä se, mitä kristinuskon ensi aikoina ihmiskunta esitti elämässään ja legendat ylistivät. Mitä oli erakkoelämä muuta kuin toteutettu voitto sydämmen hurmauksista ja riemuista, marttyyrikuolema muuta kuin hengen valta maallisen tuskan yli, mitä olivat ihmeteot muuta, kuin ymmärryksen julkeiden vaatimusten sattuvaa torjumista?".

Mutta miten syvällinen ja oikea tämä vertaileva selitys onkin, tulee tarkoin huomata, ettei Runeberg itse hyväksynyt tässä kuvaamaansa ensi vuosisatojen kristittyjen jyrkkää maailmankieltämistä ja ilotonta elämää. Sitä vastusti päinvastoin hänen "olemisen iloa" uhkuva luonteensa, hänen vanhaan helleeniläiseen kulttuuriin juurtunut sivistyksensä ja hänen siihen aikaan vallitsevan panteistisen filosofian vaikutuksen alainen kehityksensä. Mitä viimemainittuun kohtaan tulee, on kyllä todennäköistä, etteivät Runebergin harjoittamat opinnot olleet johtaneet häntä omatakeisesti tutustumaan Hegeliin, mutta epäilemätöntä on, ettei hän pysynyt aivan vieraana tuon suuren ajattelijan maailmankatsannolle, vaan että se päinvastoin painoi tuntuvan leiman hänen mielipiteisiinsä ja katsantotapaansa. Huomattava on nim., että Runebergin lanko J. I. Tengström oli filosofian professorina ja että, muita runoilijan silloisia seuratovereita lukuun ottamatta, J. V. Snellman paraikaa kehittyi Hegelin edustamien aatteiden tunnetuksi tulkiksi Suomessa. [C. G. Estlander, Runebergs estetiska åsigter, 9.] Että Runeberg ainakin jossain määrin oli perehtynyt kysymyksessä olevaan filosofiaan, huomaa selvään muutamista hänen kirjoituksistaan. [Esim. "Några ord med anledning af Saimas kritik af poemet Kung Fjalar".] On väitetty, [C. G. Estlander, Runebergs religiösa verldsåskådmng ja Runebergs estetiska åsigter.] että hänen uskonnollinen katsantotapansa oli vapaa panteismistä, mutta paitsi "Vanhan puutarhurin kirjeistä" näkyy muistakin hänen kirjoituksistaan, ettei niin ollut laita. Niinpä tapaamme hänen tunnetussa Saarijärven kansanluonnetta käsittelevässä kertomuksessaan seuraavat sanat: "On vaikeaa kuvitella itselleen selvempää, ihanampaa ja ylentävämpää jumaluuden ilmenemismuotoa kuin sitä, minkä tarjoavat sisämaan seudut, niiden suuremmoiset piirteet, niiden yksinäisyys ja niiden syvä, häiriytymätön lepo. Meri, miten mahtava se onkin, ei aina kanna tätä jumaluuden leimaa, vaan aniharvoin. Ainoastaan sen mittaamattomassa hiljaisuudessa käsittää ja tajuaa sielu äärettömyyden; jos myrsky sitä kuohuttaa, muuttuu se Jumalasta jättiläiseksi, eikä ihminen enään rukoile, vaan valmistautuu taisteluun". Jos Runeberg monesti selvin sanoin puhuukin persoonallisesta Jumalasta, hänen langenneita ihmisiä kohtaan osoittamastaan armosta, hänen majesteetistaan ja vanhurskaudestaan, täytyy myöntää, ettei raamatun terottama erotus Pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä eikä Jumalan valtakunnan ja maailman välinen raja astu selvästi esille hänen kirjoituksissaan. [Poikkeuksena on tavallaan "Kung Fjalar", vaan ei sekään väitettä kumoa, koska runo, kuvaten pakanallista katsantotapaa, ei pyydäkään syventyä näihin kysymyksiin.] Juuri tämä on hänen uskonnollisen katsantotapansa heikoin puoli. Hän oli siinä kohden aikansa lapsi. Sama puute on selvään nähtävänä silloin yleisemmin käytetyissä saarnakirjoissa, sitä leimaa kantoivat pappien saarnat, samaa vajavuutta ilmaisivat monesti hurskastenkin kristittyjen puheet ja neuvot. Mutta juuri tuota silloisen uskonnollisen katsantotavan heikointa kohtaa oli pietismi kutsuttu paljastamaan ja raamatun sanalla valaisemaan. Se teki sen aristelematta, yhtä vähän säästäen vanhaa "puhdasoppisuutta" ja sen edustajia kuin "maailmaa" ja "maailman lapsia". Että liikkeen innostuneet edustajat, raivatessaan auki tuota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä, kuolleen ortodoksian suojassa umpeen kasvanutta rajaa, monesti ja varsinkin yksityiskohtiin nähden erehtyivät, on kieltämätön tosiasia, jota ei kukaan puolueeton arvostelija saa olla huomioon ottamatta. Sen turmeluksen kera, jonka he raamatun totuuden valaisemina kaikkialla näkivät, tuomitsivat he hylättäväksi paljon, joka ei itsessään ole pahaa. Moni inhimillisten sivistyspyrintöjen viljavainio heistä oli vähäarvoinen, vieläpä vastenmielinenkin, maallinen elämä semmoisenaan tuntui heistä monesti arvottomalta, maa kolkolta erämaalta. Mutta jos tämä myönnetään ykspuolisuudeksi, niin on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että se kristillisyys, johon pietismi oli kutsuttu luomaan herätystä ja virkeämpää elämää, oli eksynyt paljon pitemmälle raamatun osoittamalta tieltä, vaikka aivan vastakkaiseen suuntaan.

Näin jyrkästi vastakkaiset, kauvas kantavat ja elämän sisimpään olemukseen kohdistuvat aatteet eivät voineet kohdata toisiaan synnyttämättä taistelua miltei kaikilla aloilla ja kaikissa piireissä. Olemme huomauttaneet Runebergin suhteesta ajan polttavimpaan kysymykseen. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hän julkisuudessa esiintyi herännäisyyden vastustajana, antaen aihetta väittelyyn, joka maamme yleisessä kirjallisuushistoriassakin on saanut mitä huomattavimman sijan.

* * * * *

Runebergin toimittama "Helsingfors Morgonblad" nimisen lehden kahdessa viimeisessä numerossa vuonna 1837 oli luettavana pitkä kirjoitus otsakkeella "Vanhan puutarhurin kirjeet". Vielä selvemmin kuin siinä lausutut mielipiteet ilmaisivat kirjeiden runollisen sointuva kieli ja niissä tuon tuostakin löytyvät kauniit vertaukset, ettei niiden kirjoittaja saattanut olla kukaan muu, kuin lehden toimittaja. Kirjeiden sisällys on pääpiirteissään seuraava.

Vanha puutarhuri on rakkaan Rosa tyttärensä kera elänyt mitä onnellisinta elämää kauniissa puutarhassaan. Toinen kevät on ollut toistaan ihanampi, kesät kukista yhä rikkaammat ja syksyt hedelmistä, viime vuosina kun toukkiakaan ei enää ole puutarhassa näkynyt. Kaikki tuolla pienellä, viljelyksen voitoille otsan hiessä raivatulla alueella oli onnea vain, häiritsemätöntä sopusointua ja rauhaa. Ainoastaan ohikulkevalla maantiellä vuosi vuodelta kasvava liike ja seudulla ilmestynyt lahko, nuo "jumaliset, äänettömät, kaameat olennot, jotka pitävät maallisen ilon hylkäämisen voittona sekä poskien punalla ja katseen elolla ostavat korkeimman aarteensa", herättivät joskus levottomuutta vanhan puutarhurin sydämmessä.

Kuluu muutamia viikkoja. Toisessa kirjeessään kertoo puutarhuri, että Rosa on oleskellut erään sukulaisen luona nähdäkseen maailmaa ja päättääkseen rippikoulunsa. Hän palajaa kaipaavan isänsä tykö, mutta kuinka kerrassaan muuttuneena! Salamankaltainen aavistus värisyttää vanhan puutarhurin koko olemuksen, vaan hän toivoo kuitenkin vielä. Eräänä aamuna kohtaa hän tyttärensä puutarhassa. Hän puhuttelee häntä lempeästi, kuni ennen, mutta kyyneleitä vuodattaen lähenee tytär häntä ja huoaten valittaa hänen kaulassaan: "Oi, isäni, isäni, että toki olet niin kadotettu!" "Olet sairas, hyvä lapseni" vastaa tämä — "tule, tahdon saattaa sinut sisälle lepäämään". Rosa estelee. "Sairas?" lausuu hän ylimielisyyden ja surun vaiheella, "olen ollut sairas vaan tullut terveeksi jälleen. Olen, niinkuin te, haudannut paremman elämäni tomuun, joka kimaltelee tänään ja huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään elämää, joka ei tiedä vaihdoksista. Isäni, oletteko milloinkaan ajatellut Jumalaa?" "Näin mitä olin menettänyt" — niin jatkaa vanha puutarhuri kirjeensä — "sieluni pimittyi, viha valtasi mieleni". "Piiloudu päivältä, madon turmelema kukkanen" lausuu hän tyttärelleen, "sinä hengität ruttoa viattomiin lapsiini ja karkoitat aamun enkelit puistosta".

Kuvattuaan omaa ja tyttärensä taistelua tuona masentavan kovana päivänä, kertoo vanha puutarhuri, illan jouduttua, muistuttaneensa tyttärelleen, miten tämä kerran hänen kanssaan ihaillessaan samanlaisen kesäillan suloutta laskevan auringon valossa, hymyillen oli kysynyt, kumpi on kauniimpi, maako vai taivas. "Se oli taivaallinen ja viaton kysymyksesi lapseni" kertoo hän lausuneensa, vaan Rosa oli vastannut: "Unohtakaa nuo unessa lausumani sanat nyt, kun olen herännyt". "Mitä olet saanut kaiken sen sijaan, minkä olet menettänyt ja hyljännyt?" kertoo hän kysyneensä, "oman ajatuksesi synnyttämän epäjumalan, joka on tallannut nuoruutesi kukoistuksen ja peikon tavoin näyttelee sinulle tulevaisuutta, kolkkoa kuni hauta — epäjumalan, joka osoittaa sinulle ijankaikkisen valoisaa maailmaa, hänen viheriöitsevää maataan, hänen lempeätä taivastaan, kaikkea mikä on pyhää ja kallista, omaa kukoistavaa vartaloasi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaita hapsia, ja uhkaavan kylmänä lausuu: katso, kaikki tämä on arvotonta, kiellä se, hylkää, ylönkatso, jos tahdot olla minun omani, minun jolle kaikki mikä hehkuu, rakastaa, hengittää, elää on kauhistusta ja jonka valtakunta on ijankaikkinen tyhjyys, missä ei yksikään olento elähytä tomuaan, ei mikään voima voittoisana riemuitse, ei heikkous ainoakaan itke rakkauden armonhelmassa". He seisoivat puun siimeksessä. Lähellä kukki valkea lilja. Vanha puutarhuri nykäsi sen maasta, puhalsi mullan pois juurilta ja ripusti sen puun oksalle siten, että auringon säteet kohtasivat kukkaa. Hetken käveltyään Rosan kanssa puistossa, saapuivat he samaan paikkaan. Liljan kukka oli kellastunut, lehdet olivat lakastuneet auringon valossa. "Katso" lausui isä "äsken kasvoi tämä kukka matalalla, sen juuret olivat maassa. Varjossa oli sen elämä, maan tomu sai eloa sen runkoon; vaan eikö siinä silloin ollut enemmän taivasta kuin nyt? ja eikö ollut minulla siitä iloa silloin, kun nyt sitävastoin on surua? Jos se omalla voimallaan olisi temmannut itsensä irti siitä paikasta, jonka rakkauteni oli sille määrännyt, ja, nopeasti saavuttaakseen täydellisen puhtauden, olisi irtaunut maasta ja kohonnut auringon tuleen — silloinko sitä rakastaisin? Enkö sanoisi: kuole, mieletön kukka, sillä siten et saata elää!" "Onko sitten kuolema onnettomuus?" vastaa Rosa, ja turhat ovat vanhan puutarhurin rukoukset, turhat hänen puheensa. Hän päättää kertomuksensa seuraavin sanoin: "Hirveätä, herrani, kauhistuksen valtaamana sen tuskin sanotuksi saan. Manaten rukoili tyttäreni minua luopumaan viettelemästä heikkoa, turvatonta sieluaan". Kirjeen lopussa lausuu hän: "Yhä selvemmin käsitän sen opin, jonka myrkkyä hän on särpinyt, tuon helliä sydämmiä surmaavan eksytyksen. — — — He etsivät kuolemattomuutta, sanoen maallista elämäänsä kuolemaksi: Oi, herrani, milloin olette odottaneet kukkaa kasvista, joka jo siemenenä lakastui? Te uskotte kuolemattomuuteen. Sentähdenkö, että maa on niin pimeä ja elämä täällä niin arvotonta? Ei, ei, sentähden odotan taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä surujensa uhallakin niin pyhää ja suloista".

Kolmas kirje on kirjoitettu päiväkirjan muodossa. Rosa on sairastunut, hän kuihtuu kuihtumistaan. Mitä hellimmällä rakkaudella koettaa sureva isä palauttaa häntä elämään, vaan yhä turhemmiksi näyttäytyvät kaikki yritykset. Tyttärensä ei tahdo jäädä tänne, hän halajaa päästä pois. "Mitä hän etsii, minne tahtoo hän paeta", kirjoittaa vanha puutarhuri. "Maan alta, pilvien tuolta puolen, maailman, maailmojen takaa — mitä on hän löytävä muuta kuin minkä hän hylkäsi täällä: luomakunnan ja Jumalan?" Jota toivottomammalta Rosan parantuminen alkaa näyttää, sitä katkerammaksi käy vanhan puutarhurin mieli noille "synkille peikoille", jotka "istuttivat tuleen" hänen lapsensa. Niin vastenmielistä ja nurjaa on hänestä heidän uskontonsa, ettei hän epäile lausua siitä: "Viettelijä käyttää välikappaleena syvintä totuutta, sitä mikä on jalointa, pyhintä". Mitä hellimmällä tavalla kohtelee hän sairastavaa lastaan, vaan hänen mielipiteensä eivät muutu. Ei Rosan kuolemakaan irroita hänen ajatuksiaan maasta, vaikka kaipuu kalvaa hänen mieltään ja päivät tuntuvat pitkiltä.

Ei ole vaikea käsittää, millä mielellä heränneet lukivat vanhan puutarhurin kirjeitä. Varsinkin Stenbäckiin koskivat ne kipeästi. Paremmin kuin kukaan Runebergin mielipiteiden kannattajista ymmärsi hän, miten ihana se runouden puutarha on, jossa vanha puutarhuri oli viettänyt päivänsä, mutta omasta kokemuksestaan tiesi hän myös, kuinka verrattoman paljon kauniimpi se maailma on, jonka usko Kristukseen avaa heränneelle. Eikä siinä kyllin. Hän tiesi, miten kovaa taistelua herääminen suruttomuuden unesta kysyy varsinkin siltä, jonka "sielu on liidellyt noissa välkkyvissä sulounelmissa", sillä hän oli sitäkin kokenut, tuntenut tuota tuskaa sydämmensä arkatuntoisimmissa piilopaikoissa. Hän tiesi niinikään, ettei kukaan antaudu tuohon taisteluun "oman ajatuksensa synnyttämän epäjumalan" pettämänä, vaan sen rakkauden pakoittamana, jolle ei ihmisrakkaus, ei viisain järki, ei runouden tenhovoima, ei mikään maailmassa mitään mahda. Eikä ollut hän tunnoton vanhan puutarhurin surulle, sillä hän oli itse kokenut, "miltä tuntuu, kun Jumala tempaa pois ne rakkaat esineet, joihin nurja ja saastutettu ihmissydän on ollut kiinnitetty". Edellisenä vuonna oli näet Stenbäckin rakkain ystävä Östring kuollut ja katkerasti kaipasi hän häntä monesti.

Miten vastenmielisiltä mahtoivatkaan vanhan puutarhurin kirjeet Stenbäckistä tuntua, ei vain niiden surkuttelevien taikka katkerien sanojen takia, joilla niissä oli kuvattu heränneitä, vaan etenkin kirjeiden synnin ja armon salaisuudelle vieraan hengen vuoksi. Elämän ja kuoleman painava kysymys oli hänelle tärkein kaikista, sitä oli hän miettinyt, siihen huomionsa kiinnittänyt, Jumalan sanasta etsien tyydytystä levottomasti tykkivälle sydämmelleen. Östring oli kuollut Herrassa, Jesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta etsien turvaa viimeisessä taistelussaan, ja tuo oli Stenbäckin polttavaa tuskaa lieventänyt, niin että hän ystävänsä haudalla oli voinut rukoilla: [Aspelin, Lars Stenbäck, 184.]

"Oi sä, mi kautta kuolon laaksojen
Viet matkamiehen kirkkautehen,
Oi kiitos! — haudass' synkäs' ei hän uinu;
Ei haudassa hän synkässä nyt uinu,
Oi ei! hän helläss' istuu helmassas,
Ja kuulee lohtuas".

Vanha puutarhuri oli kirjoittanut: "Jos minulla olisi taiteilijan lahja, kuvaisin tautivuoteen ääressä kuolevalle suloisia muistoja. Näyttäisin hänelle maan sen pyhimysloistossa, antaisin vuoden vaihtelevien aikojen ihanina kiitää hänen silmäinsä ohi, johtaisin hänen mielikuvitukseensa lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa ilot, kaikki rakastavat katseet, mitkä hän osakseen oli saanut, kaikki voitot, mitkä hän oli nähnyt hyvän voittavan, siten luoden hänen ympärilleen sanoista kesämaailman. Siihen hän nukkuisi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana unen helmaan nukutaan, sydän täynnä iloa päättyneestä päivästä ja auringon valaiseman iloisen aamun odotuksesta". Mikä räikeä vastakohta! Ei kukaan, joka vähänkin on tutustunut Stenbäckiin ihmisenä ja kristittynä, voi oudoksua, että hän tarttui kynään, vastatakseen vanhalle puutarhurille, eikä sitäkään, että vastaus paikoin pukeutuu tulisen kiivaisiin sanoihin. Katkeruuteen ja ylimielisyyteen se ei kuitenkaan eksy. Päinvastoin ilmaisee moni kohta, varsinkin alku, hellää myötätuntoisuuttakin. Melkein yhtä vähän, kuin vanhan puutarhurin kirjeet tarkoittavat ketään yksityistä henkilöä, on Stenbäckin sanojen kärki tähdätty Runebergiin. Aate on kysymyksessä, ei henkilöt. Siihenkin nähden on tämä väittely niin huomattava.

Stenbäckin "Vastaus vanhalle puutarhurille" julaistiin Helsingfors Morgonbladet'issa n:o 5-6 seuraavana vuonna. Lainaamme siitä muutamia otteita:

"Niinkuin hieno maailmanmeno kaikkein pikimmin ja vaarallisimmin tarttuu, niin tunkee myöskin runouden myrkky sielun syvyyteen sitä suuremmalla voimalla ja sitä suuremmaksi vahingoksi, mitä hienompaa se on, ja tekee ihmisen sitä mahdottomammaksi Jumalan armolle, sitä huolettomammaksi, vastahakoisemmaksi ja hitaammaksi parannuksen taisteluun, mitä suloisempi, pettävämpi ja hänen luonteelleen maireempi se on". — — — "Te tahdotte langenneessa maailmassa nähdä ainoastaan Jumalan, mutta ettekö käsitä itse, että tämä on ainoastaan runollista luonnon jumaloimista, ainoastaan panteismiä hienommassa ja kauniimmassa muodossa, ainoastaan epäjumalan palvelusta?" — — — "Voiko teidän mielipiteenne todella olla, että ihminen, sellaisena kuin hän on, olisi sovelias astumaan taivaaseen, jonne ei mitään saastutettua saa tulla, ettei hän kaipaisi mitään täydellistä muutosta, mitään syvää, oleellista ja perinpohjaista muutosta, niinkuin sanassa sanotaan, tullaksensa Jumalalle otolliseksi ja hänen edessään kestääkseen, ettei hänen tarvitsisi hartaasti pyrkiä ahtaasta portista sisälle, ei taistella ijankaikkisen elämän kruunusta?" — — — "Te kyllä varmaan tiedätte, ettei Jumalan edessä ole kuin kahdenlaisia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä; ettei ole kuin kaksi valtakuntaa: pimeyden, kuolon, kadotuksen valtakunta, ja valon, elämän ja armon valtakunta, sekä että jokainen ihminen luonnosta kuuluu edelliseen eikä hänellä sellaisena, ei ajassa eikä ijankaikkisuudessa, ole mitään osaa pyhien valonperintöön". — — — "Oi, kuinka paljon kaiken inhimillisen ymmärryksen yläpuolella, kuinka ihmeellinen ja mahdoton käsittää — — jumalallinen, syvä ja harras kääntymyksen teko on, tuo valtaava muutos, kun sydän alkaa rakastaa, mitä se vihasi, ja vihata, mitä se rakasti, kun vanha katoaa ja uusi luontokappale syntyy, kun suomut putoavat sielun silmistä ja se saa näkönsä!" — — — "Ystäväni, koko teidän kertomuksestanne en voi muuta päättää, kuin että tyttäressännekin Jumala oli herättänyt totisen autuuden huolen, — — — Että te ette sitä ymmärtänyt, ei minua laisinkaan kummastuta, sillä 'luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat', että te katkeruudella, surulla ja vastenmielisyydellä katselitte tyttärenne pyrkimystä, on aivan luonnollista, sillä se vihollisuus, jonka Jumala alussa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille, on tietysti aina pysyvä. Viha, katkeruus ja pilkka on tietysti aina oleva todellisen kristinuskon osana, ja missä sitä ei ole, siellä ei ole Kristuskaan. On yleensä sangen huono merkki ihmisen kristinuskosta, jos hän viihtyy sovussa ja rauhassa, jos hän elää hyvässä sovussa ja rauhassa maailman kanssa. — — — Oi, kyllä käy päinsä elää hyvässä sovussa maailman kanssa, niin kauan kuin usko ei ole muuta kuin tyhjä päänajatus, niin kauan kuin eletään tuossa puolinaisessa, laimeassa, raukeassa ja elottomassa kristinuskossa, joka rakentaa sopua sekä Kristuksen että Belialin kanssa, joka palvelee sekä Jumalaa että Mammonaa, mutta mitä enemmän asiasta tulee totinen tosi, mitä enemmän henki ja elämä täyttävät ihmisen, sitä enemmän maailma asettuu häntä vastaan, vanhan tapansa mukaan julistaen tuon haaveilemiseksi, lahkolaisuudeksi, pietismiksi. — — — Kristityksi ei tule, ellei kuole maailmalle, eikä saata kummastuttaa, jos maailma silloin katsoo sellaista samalla vastenmielisyydellä ja inholla, kuin elossa oleva katsoo ruumista". — — — "Te näytte pitävän varmana, että hengellisen elämän kehittymisestä muka on seurauksena ihmisen ruumiillinen häviö, että sielun pelastumisen huoli tuottaa ihmisen ruumiillisen perikadon, hänen elämänsä, terveytensä ja mielensä rauhan menettämisen; että vakavampi kristillisyys on ainoastaan valitusta, surua, alakuloisuutta ja kivuloisuutta. Ettekö ole koskaan lukenut, että Jumalan valtakunta on 'vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä', eikä surua, huolehtimista ja rauhattomuutta, että 'vanhurskasten asunnoissa lauletaan riemuten voitosta', että 'ei kukaan ole heidän iloaan ottava pois?' Mutta ettekö ole myöskin lukenut, että 'meidän suurella murheella täytyy Jumalan valtakuntaan sisälle tulla?' — Oi, noita ylpeitä, kataloita olentoja iloisuuksineen ja tuoreuksineen! heille julistaa Kristus itse: 'voi teitä, jotka nyt hymyilette, sillä te tulette itkemään ja parkumaan'. Voitteko edes luulla, että se ihminen, joka näkee ja tuntee kurjuutensa — — — voi kulkea hymyhuulin ja tanssivin askelin, voi leikkiä, laskea pilaa ja hauskasti tehdä syntiä teidän kanssanne?" — — — "Huuto käy idästä länteen, ja se huuto oli tunkeutunut teidänkin korviinne. Lahkolaisuuden ja eksymyksen henki on irroillaan ja levittää ruttoaan, minne vain tulee — niin huudetaan, ja kaikki kauhistuvat ja vapisevat ja rakentavat suoja-aitaa, minkä suinkin voivat, itselleen ja omaisilleen. Mutta tuo ei auta: 'tuuli puhaltaa kussa hän tahtoo'."

Stenbäckin innostunut, kaunis vastaus vanhalle puutarhurille ei pyydä olla kääntymisen ja uudestisyntymisen salaisuuden määrittelemistä ja tieteellistä selvittämistä, koska "näitä asioita ei voida, niinkuin esimerkiksi muutamia filosofian totuuksia, ottaa, hyväksyä ja hyljätä", koska "valon täytyy tulla Jumalasta, ja ainoastaan nöyrä ja totuudelle altis mieli voi käsittää ja vastaanottaa sen". Hän ei esiinny teoloogina, vaan Kristuksen tunnustajana ja sen käytännöllisen kristillisyyden edustajana, jota vastaan vanhan puutarhurin kirjeet olivat tähdätyt. Näin ollen ei sovi kummastella, että ainakin yksi kohta vanhan puutarhurin kirjeissä jää häneltä miltei huomaamatta. Rosan kääntyminen teki hänet kerrassaan välinpitämättömäksi, miltei vihamieliseksi isän miellyttävälle, itsessään oikeutetulle toiminnalle. Ei käy kieltäminen, että moni herännyt varsinkin kääntymisensä alussa eksyi juuri tuohon ykspuolisuuteen. Väärin olisi sentähden uskonnolliseltakaan kannalta kieltää Runebergin tätä asiaa tarkoittavilta väitteiltä kaikkea arvoa, miten oikeutettu Stenbäckin huomautus, ettei vanha puutarhuri ensinkään ollut tytärtään ymmärtänyt, muutoin onkin. Tämä näkökohta, kristityn suhde maailmaan, ei sen turmelukseen, vaan sen luvallisiin toimiin ja ihanteellisuuteen, jää melkein kokonaan syrjään Stenbäckin vastauksessa. Ainoastaan yhdessä paikassa hän siihen koskee, lausuen: "Te ymmärrätte kai, ettei minun mielipiteeni voi olla, että kristinusko tekisi ihmisen sokeaksi Jumalan ihanalle maailmalle tai kieltäisi häntä myöskin iloitsemasta siitä" — "mutta" lisää hän heti "olla sydämmestään siihen kääntynyt, haudata itsensä siihen, löytää siitä paras ilonsa, lohdutuksensa, rauhansa ja huvinsa, eikä etsiä sitä, joka ylhäällä on, vaan sitä, joka maan päällä on, se ei saata koskaan olla kristinuskon mukaista, ja joka lehti Jumalan sanassa saarnaa ihan päinvastaista". Lisäys on yhtä oikeutettu huomautus vanhalle puutarhurille, kuin se on raamatun mukainen, mutta se siirtää lukijan heti takasin siihen piiriin, jossa vastaus alusta loppuun liikkuu, antamatta mitään selvitystä kirjoittajan mielipiteistä kysymyksessä olevassa asiassa. Yhtä vähän kuin Runeberg puhuu hengellisestä elämästä semmoisenaan, yhtä vähän antautuu Stenbäck vastauksessaan maallisen elämän alalle. Ja kuitenkin koskee kysymys, kuten olemme huomauttaneet, pääasiallisesti juuri kristityn suhdetta maailmaan, lähinnä hänen suhdettaan kauniiseen. Stenbäck ei tahallaan kierrä tätä vaikeaa kysymystä — hänen tapansa ei ollut kierrellä — mutta hän koskee siihen ainoastaan sivumennen, sentähden että hän pitää päätehtävänään vanhan puutarhurin loukkaavia hyökkäyksiä vastaan puolustaa sitä "surua, joka on Jumalan mielen mukainen", ja sitä "elämää, joka on kätketty Kristuksen kanssa Jumalaan". Mutta jos täytyykin myöntää, ettei Stenbäck tarpeeksi kohdista huomiotaan vanhan puutarhurin kirjeiden varsinaiseen alaan, vaan siirtää väittelyn yksinomaan hengellisen elämän piiriin, koko ajan liikkuen niin likellä keskipistettä kuin suinkin, on hänen kirjoituksensa kaikessa tapauksessa pidettävä elävän kristillisyyden mitä loistavimpana apologiiana. Ja juuri semmoista siihen aikaan tarvittiin. Kauniiseen muotoonsa nähden on tämä kirjoitus alallaan ensimmäisiä maailman kirjallisuudessa; tunnustuksen avonaista suoruutta jos pidetään silmällä, kestää se niinikään vertailua paraitten rinnalla. Että vallitseva katsantotapa oli vento vieras, vieläpä suoraan vihamielinen siinä esitetyille mielipiteille, ei suinkaan vähennä sen arvoa.

Runeberg vastasi "Borgå Tidningissä" ja vähän myöhemmin "Helsingfors Morgonbladissa". Maltillisesti ja arvokkaasti puolusti hän kantaansa, samalla kuin hän paljon perusteellisemmin, kuin vanhan puutarhurin kirjeissä, käsitteli ainettaan. Mutta kuinka puolueettomasti hän tahtookin antaa vastustajansa mielipiteille kaiken niille tulevan tunnustuksen, ei pääse hän tunkeutumaan Stenbäckin katsantotavan ytimeen. Jos myönnetäänkin, että hän ainakin osaksi oikein arvostelee heränneitten toisin ajattelevista lausumia jyrkkiä ja tuomitsevia arvosteluita, ei hän ota huomioon, ettei näiden vaikuttimena suinkaan aina ollut ylimielisyys ja tuomitsemisen halu, vaan ennen kaikkea se horjumaton, raamatun todistukseen perustuva vakuutus, ettei kääntymätön, maailman kanssa liitossa oleva ihminen voi Jumalan valtakuntaa periä. Millä mielellä Stenbäck ajatteli "maailman lapsia", näkyy seuraavista sanoista, joilla hän päättää vastauksensa vanhalle puutarhurille: "Nostakaa tekin vanhaa päätänne ylöspäin, ystäväni; älköön teidän katseenne olko kiinnitetty pimeään hautaan: tyttärenne ei lepää siellä, vaan hän lepää tuolla ylhäällä, Jumalan luona, ja löytäkää hänet sieltä". Liioitettu on sekin Runebergin vastauksessa löytyvä syytös, että heränneet itsekkäästi huolehtivat ainoastaan omaa autuuttaan, jättäen toisin ajattelevat oman onnensa varaan. Ylpeys on ihmisen perussynti. Heränneessäkin koettaa se valtaansa säilyttää. Kun mieli on kääntynyt hengellisiin, pyrkii ylpeys esille tällä alalla. Sen tahrasta on miltei kaikkia elävähenkisiä liikkeitä syytetty. Pietismi ei suinkaan ole poikkeuksena siitä, ei siihenkään nähden, että syytös monesti on ollut oikeutettu. Mutta jos tämä myönnetään, on toiselta puolen myöskin tunnustettava, että uskonnolliset liikkeet esiintyvät tuomiona vallitsevaa turmelusta ja uskonnollista leväperäisyyttä vastaan sekä että niiden oikeutetutkin vaatimukset, huolimatta siitä, missä hengessä ne esitetään, joutuvat semmoisen arvostelun esineiksi. Niin Suomen herännäisyyskin 19 vuosisadalla. Ei sovi kummastella, että se epäluuloisuus ja vastenmielisyys, jonka tämä liike kaikkialla maassa ensin herätti, tuli näkyviin myöskin vanhan puutarhurin kirjeissä sekä Runebergin Stenbäckin jyrkän vastalauseen johdosta kirjoittamassa puolustuksessa. Yksipuolisesti terottaen Jumalan immanensia, ei anna tämä puolustus mitään tunnustusta pietismin vastakkaisen käsityksen muodostamalle opille, ehdottomasti arvellen sen niin jyrkästi erottavan luojan luomakunnasta, että niiden välistä yhteyttä tuskin enää on olemassakaan. Jos väite ei olekaan aivan perusteeton, on se varmaan liioitettu eikä myönnä uudesti syntyneen ihmisen Kristuksen sovinnon kautta saavutetulle yhteydelle Jumalan kanssa sitä arvoa, joka sillä luonnollisen ihmisen tilaan verrattuna, raamatun mukaan on. Tämä puute haittaa seuraavaakin Runebergin muuten oikeutettua huomautusta Stenbäckille: "Te aitaatte autuuden alan niin ahtaitten rajojen sisään, että te, vertausta käyttääkseni, ikäänkuin sanotte verelle, joka juoksee suonissanne: pysy yksin sydämmessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä, jos liikut sen ulkopuolella. Oi, herrani, antakaa veren vapaasti liikkua suonissansa; se on palajava takaisin sydämmeen elämää ammentamaan, mutta se on myöskin virtaava siitä ulos elääksensä ja elähyttääksensä. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisissä teoissaan, taiteen ja tieteen alalla toimien, on kadotuksen tiellä: nämäkin ovat samasta sydämmestä, uskonnosta, haarautuvia suonia; niissäkin tulee sen elää ja niiden kautta vuodattaa eloa ruumiiseen, joka ei ole yksinomaan sydäntä". Ja hyvin epämääräisesti määrittelee Runeberg kristityn elämää, kun hän esim. sitä kuvaa seuraavin sanoin: "Kristitty elää tosi elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan, ajatuksissaan ja teoissaan. Valosasti uskominen, rikkaasti rakastaminen, oikein toimiminen — siinä se ijankaikkinen autuus, jota kristityn tulee etsiä, ja elävästi ihaillen oikean mukaisia ajatuksiaan ja tekojaan, unohtaa hän helposti ja suloisesti, että ne olivat hänen, nuo ajatukset ja teot. Ja tämä oman itsemme unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme vaatii meitä laskemaan korkeimman alttarille".

Kuten olemme huomauttaneet, ei Stenbäckin vastaus vanhan puutarhurin kirjeisiin ole mikään teolooginen selvitys heränneitten uskosta ja opista. Vaan ei hän silti jätä sanomatta, mihin hän väitteensä perustaa. Päinvastoin vetoaa hän tuon tuostakin raamattuun, tukien väitteensä Jumalan sanan todistuksilla. Runebergin kirjoitusten heikoin puoli on, ettei hän ensinkään käytä tätä todistamistapaa. Siten syrjäyttää hän sen auktoriteetin, jonka kuuliaisuuteen pietistit ehdottomasti tahtoivat taipua ja jonka hän itsekin tunnusti oikeaksi. Ja kuitenkin olivat esim. Vapahtajan sanat "katsokaa taivaan lintuja", "katsokaa kedon kukkasia" y.m. senkaltaiset raamatunlauseet hänelle niin lähellä tarjona tässä väittelyssä.

Stenbäck ei vastannut Runebergin toiseen kirjoitukseen. Epäilemättä sisälsi se paljon, jota hänellä oli syytä likemmin miettiä, ja ehkä olisi hän jossain kohden muodostanut esim. runoudesta käyttämiään jyrkkiä lauseitaan jos hän olisi jatkanut väittelyä. Vaan kantaansa hän ei muuttanut, eikä olisi yleisen mielipiteen herännäisyyttä vastaan yltyvä pilkka ja viha saanut häntä sitä salaamaan, jos hän uudelleen olisi käyttänyt kynäänsä maan suurinta runoilijaa vastaan. Mahdollisesti oli seuraava seikka syynä hänen vaitioloonsa.

Huhtikuussa v. 1838 kävi Stenbäckin ystävä K. K. von Essen pappiskokelaana Porvoossa. Eräässä tilaisuudessa syntyi hänen ja Runebergin välillä keskustelu vanhan puutarhurin kirjeistä ja Stenbäckin vastauksesta niihin, v. Essen lausui sen mielipiteen, että kumpikin oli ollut yksipuolinen, Runeberg kun terottamalla yksinomaan luonnonnaista elämää oli syrjäyttänyt varsinaisesti kristillisen alan, Stenbäck kun oli eksynyt vastakkaiseen suuntaan ja puolustanut askeetista kristillisyyttä. Runeberg ja von Essen sopivat silloin yhdessä kirjoittamaan selittävän lisäyksen kysymyksessä oleviin kirjoituksin. [Strömborg, Biografiska anteckningar om J. L, Runeberg IV. I. 183-184.] Tuuma jäi kuitenkin sikseen, kun viimemainitun äkkiarvaamatta täytyi matkustaa pois Porvoosta.

Paitse Stenbäckin kirjoitusta löytyy samalta ajalta toinenkin kirjallinen vastaväite Runebergin kysymyksessä olevassa väittelyssä lausumia mielipiteitä vastaan. Se on painettu "Helsingfors Tidningarin" N:o 65 (1838) lisälehdessä ja varustettu nimimerkillä (Juliu)s (Ber)gh. Alusta loppuun seisoen yksinomaan raamatun perustuksella, tarkastaa kirjoittaja Runebergin pietismiä vastaan tekemiä syytöksiä. Vastustajaansa säästämättä, näyttää hän mihin johtopäätöksiin hänen mielipiteensä vievät ja miten avara se taistelutanner on, jolle hän vaatii vastapuoluetta. Väitteensä tukee hän miltei lukemattomilla raamatunlauseilla. Nämä ovat hyvästi valittuja, ja Berghin monipuoliset tiedot muillakin aloilla sekä hänen rohkea tunnustuksensa lisäävät niiden todistusvoimaa, osoittaen että hän oli täysin oikeutettu sekaantumaan väittelyyn, vaan tästä huolimatta ei kirjoitus tee hyvää vaikutusta. Pääsyynä on liiaksi opettavainen esitystapa ja siihen liittyvä ylimielinen iva. Sitäpaitsi on stiili pitkäveteistä ja kankeaa, jollei sitä verratakaan Runebergin ja Stenbäckin kirjoitusten loistavaan muotoon. Oudolta tuntuu niinikään senkaltaisessa väittelyssä autuudenjärjestyksen eri asteiden luetteleminen, miten oikeutettua Runebergin esiintymiseen nähden ainakin muutamien uskonopillisten käsitteiden selvittäminen muutoin olikin. Kirjoitus päättyy otteella Tholuckin selityksestä Jesuksen vuorisaarnaan. — Odottamatonta on, että Porvoon tuomiokapituli, jonka tarkastettavaksi J. Fr. Bergh oli jättänyt tämän kirjoituksen, antoi lupaa sen painattamiseen. Pari viikkoa myöhemmin kieltäytyi se antamasta tätä lupaa "Muutama sana nykyajan merkkien johdosta" nimiseltä kirjoitukselta. Forsius, joka sitä, samoin kuin edellistäkin oli tarkastanut, oli siitä antanut seuraavan lausunnon: "Kirjoituksen tarkoitus on 'Helsingfors Morgonbladissa' joku aika sitten alkaneen, kääntymistä ja pyhitystä koskevan riidan uudistaminen — riidan, joka on käynyt katkeraksi ja yltynyt vaativaksi ylimielisyydeksi, mikä ei sovi maltilliselle Siionin muurien vartijalle". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Runeberg ei vastannut Berghin kirjoitukseen. Tähän päättyikin Vanhan puutarhurin kirjeiden johdosta syntynyt väittely, jollei siihen kuuluvaksi lueta "Helsingfors Morgonbladissa" n:o 80 (lisälehti) s.v. löytyvää kirjoitusta, joka on kirjoitettu Berghin esiintymisen johdosta. Sen alla on nimimerkki C. (Gadolin [Aspelin, Lars Stenbäck 245.]). Asettuen välittävälle kannalle, koettaa kirjoittaja sovittaen toisiinsa yhdistää väittelyssä esiintyneet vastakkaiset mielipiteet.

III. Kalajoen herännäisyys 1836-1837.

Joulukuun 12 p:nä 1835 vihittiin Turussa papeiksi kaksi herännäisyyden vaiheissa sittemmin tunnettua miestä: Frans Oskar Durchman ja Lauri Herman Laurin. Molemmat määrättiin kirkkoherranapulaisiksi Kalajoelle.

Durchman oli syntynyt Kuivaniemellä helmikuun 13 p:nä 1813. Vanhempansa olivat Iin kappalainen Kustaa Durchman ja Briitta Maria Sarelius. Saatuaan päästötodistuksen Oulun koulusta, oli hän tullut ylioppilaaksi 1831. Laurin, joka oli syntynyt Pyhäjoella v. 1812, oli suorittanut ylioppilastutkinnon v. 1832. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Hupaista elämää tarjosi Kalajoen pappila varsinkin nuorille. Tuossa vieraanvaraisessa kodissa kävi paljon vieraita, ja usein oli nuoriso siellä tilaisuudessa tanssimaan ja muulla tavoin huvittelemaan. Laguksen, Malmbergin ja Holmströmin jyrkkä jumalisuus oli kyllä hieman häirinnyt iloa, mutta Frosteruksen uudet apulaiset näyttivät sitä innokkaammin aikovan ottaa osaa seuraelämään sekä pystyvän johtamaan huvituksia. Etenkin Durchmanista toivottiin paljon. Hän oli iloinen, harvinaisen vilkasluontoinen, puhelias ja kaikin puolin miellyttävä mies. Tavattoman kauniilla lauluäänellään lumosi hän kaikki. Sitäpaitsi osasi hän soittaa viulua ja oli hyvin altis pitämään huolta siitä, ettei tanssittaessa musiikkia puuttunut. Iloinen mies oli Laurinkin. Jos joku loukkaantuikin hänen terävistä sukkeluuksistaan, nauroivat niitä muut sitä makeammin.

Mutta muutaman kuukauden kuluttua "pilasi lahkolaisuus" kerrassaan nämäkin apulaiset. Durchman ei enää tahtonut soittaa tanssimusiikkia, ja kun häntä kärttämällä siihen vaadittiin, särki hän kaikkien hämmästykseksi viulunsa pirstaleiksi. Hän, samoin kuin Laurin, vetäytyi kokonaan pois seuraelämästä, liittyen heränneisiin ja käyttäen aikaansa lukemiseen ja saarnojensa valmistukseen. Yhä useammin nähtiin apulaisten huoneessa sielunsa tilasta huolehtivia ihmisiä, jotka, huolimatta siitä että Frosterus ei tuosta pitänyt, olivat tulleet kysymään neuvoa nuorilta "heränneiltä" papeilta. [Kert. (1896) J. Hemming sekä F. O. Durchmanin tytär Vendla Östring, joka isältään oli kuullut samaa.]

Tämän perinpohjaisen muutoksen olivat Laguksen ja Malmbergin esimerkki ja heidän valtaavat sekä julkiset että yksityiset puheensa saaneet aikaan. Varsinkin näkyy viimemainitun vaikutus Durchmaniin ja Lauriniin alusta alkaen olleen suuri. Kun maailman pilkka ja vihamielisyys tuntui tukalalta, ja epäilys valtasi noiden nuorten totuuden tunnustajain mielet, virkistyi toivo uudelleen, kun tapasivat Laguksen tai Malmbergin, ja kun posti heille toi "Tidningar i andliga ämnen". Turhaan koetti Frosterus leimata lahkolaisiksi ja hurmahenkisiksi Kalajoen herännäisyyden johtavia miehiä, ja turhaan purki hän vihaansa heränneitten sanomalehteä vastaan: [Laguksen kirje J. Vegeliukselle 5/10 3 (Väktaren 1893 n:o 11).] totuus oli voimallisempi.

Vakavasti ja hellästi johdattivat Lagus ja Malmberg näitä nuoria ystäviään totuuden taistelua käymään. Varsinkin kehottivat he heitä rukoillen kilvoittelemaan, jotta ei luonnollinen kiivaus pääsisi heissä sammuttamaan Hengen tulta. [Kert. (1896) J. Hemming.] Niinpä esim. kirjoitti Malmberg Laurinille, joka leikillisessä muodossa kirjoitetussa kirjeessä [Kirjeen omistaa lääninagronoomi K. O, Laurin.] oli hänelle kertonut omista ja Durchmanin väittelyistä Kalajoen pappilassa: "Kiitos nuijasodasta antamistasi tiedoista. Ne olivat ilahuttavia ja rakentavia. Jumala olkoon ylistetty, että hän näinä pimeyden aikoina hengellisesti kuolleessa Suomessamme saa muutamissakaan herättää intoa puolustamaan Herran asiaa. Viholliset ovat hyökänneet teidän kristillisyytenne kimppuun, joka on suitsevan kynttilänsydämmen kaltainen, vaan te olette uskaltaneet rynnätä heidän vanhaa Aatamiansa vastaan, joka on raivoavan tulipalon kaltainen. — — — Iloitsen voitostanne. Mutta kavahtakaa voiton tavallisia petollisia hedelmiä: ylpeyttä ja kevytmielisyyttä. Lienetkö puolustanut kristinuskoa pään tiedolla vaiko sydämmen vakaumuksella? Edellistä voidaan suuressa määrässä saavuttaa oman toiminnan kautta ja sitä on teeskentelijälläkin, vaan viimemainittua ei koskaan saavuteta muuten kuin perinpohjaisen kääntymisen kautta saatanan vallasta Jumalan tykö, pimeydestä valkeuteen. Perustuksessa on muutos tapahtuva. Miten on sen laita? Oletko saanut aikaan yhtä kauhean hävityksen itsessäsi kuin muissa? Oletko tuntenut murhetta hirveästä tilastasi? Älä suinkaan mene tuon kohdan sivu. Jos sen teet, tulee sinusta teeskentelijä eikä kristitty. Sinä silloin hetken aikaa loistat niinkuin virvatuli ja sammut ennenpitkää koko filistealaisen sotajoukon iloksi. Kaiva esille Aatami piilopaikoistaan. Jos hän huutaa, lyö sitä vihaisemmin. Olemme kyllin kauan varovasti tallettaneet käärmettä povessamme. Olisi kyllä aika ruveta etsimään sen päätä, meidän omaa tahtoamme, koska jo seisomme kauheasti haavoitetun armeijan eturivissä. Jos hän pärskyttää myrkkyä silmiin, niin että on vaikea nähdä, niin anna parannuksen kyynelten vuotaa; kyllä ne huuhtovat puhtaaksi kaikki. Ellei vihollinen tahdo väistyä, niin lyö kaksiteräisellä miekalla, Jumalan sanalla, kunnes hän on kokonaan teloittunut". [Kirje, joka on päivätty 14/4 36, löytyy suomennettuna Hengellisessä Kuukauslehdessä 1896, 11-12.]

Muiden kiusausten kera näkyy varsinkin epäilys Jumalan sanan totuudesta näihin aikoihin painaneen Laurinia. Tämän johdosta kirjoitti hänelle Malmberg: "Puhut kirjeessäsi talonpojan onnellisuudesta, hän kun uskoo evankeliumin puhtaasti. Joka puhtaasti uskoo, hän onkin todella ylistettävä. Älkäämme kuitenkaan romantillisten luulojemme mukaan pitäkö talonpoikaa onnellisempana, kuin hän on. Epäuskolla on kyllä sijansa hänenkin sydämmessään. Hän ei suinkaan hymyillen vaaraa sivuuta. Totta on, että meissä on tuhatkertaisesti enemmän kuonaa kuin hänessä. Me olemme kaiken elämämme ajan etsineet rikkautta, jollei rahoista, niin ainakin viisaudesta ja tiedosta. Meidän pyrintömme on käynyt ylöspäin, eikä alaspäin. Me olemme pyrkineet kasvamaan, vaan ei vähentymään. Me olemme rakentaneet väärälle pohjalle, jotta pääsisimme rakennuksemme huipulta hyppäämään taivaaseen. — — — Ja kun tuota, jota niin suurella vaivalla on rakennettu, pitäisi repiä alas ja ruveta pitämään vahinkona ja raiskana — onko ihme, että vanha Aatami valittaa? Mutta koskekoon kuinka kipeästi tahansa, niin anna mennä. — — — Pitkittäkäämme totuudessa, niin mekin Jumalan armolla pääsemme oikeaan". [Kirje päivätty 25/4 36 (Hengell. Kuukauslehti 1896, 15-16).]

Usein saivat Durchman ja Laurin isäntäväeltään ja muilta, säätyläisiltä niinkuin talonpojilta, kuulla "ylpeydestään" ja "tuomitsemishalustaan". Jos kohta he ehkä monestikin taitamattomalla esiintymisellä antoivatkin aihetta siihen, oli syytöksen varsinainen vaikutin tuota samaan totuuden sitkeää vastustamista, jota herännäisyyden kaikkialla täytyi kokea. Siitä kirjoittaa Malmberg samassa kirjeessä: "Mainitset kirjeessäsi, että synnin sokaisemat ihmiset väärinkäyttävät Jumalan pyhää sanaa vanhan Aataminsa puolustukseksi ja kuinka he varsinkin silloin, kun heille tahdotaan huomauttaa heidän sielunsa tilaa, useimmin väärinkäyttävät tuota: älkää tuomitko ettei teitä tuomittaisi". Viitaten raamattuun ja Nohrborgin saarnaan 4 sunn. kolm. ja arvellen, että viimemainitun sanat luultavasti tehdään turhiksi tuolla tavallisella "hän oli ihminen ja voi erehtyä", jatkaa hän: "Kyllä meitä sanotaan ylpeiksi, mutta kuitenkin on varmaa, ettei meidän n.s. puolueessa ole yhtäkään, joka pitäisi ymmärrystään ja kokemustaan kirkkomme etevimpäin opettajain valistusta korkeampana. Vastapuolue, joka väittää olevansa puhdasoppinen kirkko, tekee niin ja tahtoo kuitenkin kantaa nöyrän nimeä. — — — Meitä kielletään muita tuomitsemasta, mutta meitä saa jokainen tuomita. — — — Älkäämme vaietko lausumasta totuutta rakkaudessa, sillä jos me vaikenemme, pitää kivien huutaman. Meidän tulee rakkauden pakoittamina julistaa joka ihmiselle hänen syntinsä, ja voi meitä, ellemme sitä tee".

Varsinkin Malmbergiä koetti Frosterus sekä muut säätyhenkilöt Kalajoella tehdä epäluulon alaiseksi Laurinin ja Durchmanin silmissä. Se oli turhaa. Heidän ja hänen välillään syntynyt ystävyys kävi päivä päivältä yhä lujemmaksi. Saatuansa kuulla, että nimenomaan häntä Kalajoella pidettiin Laurinin ja Durchmanin viettelijänä ja miten häntä siellä kaikin tavoin koetettiin saattaa huonoon maineeseen, kirjoitti Malmberg viimemainitulle: "Älä piittaa, ystäväni, siitä mitä oppineet ja oppimattomat minusta tekevät. Eivät he kumminkaan koskaan arvaa minua kuvata niin kauheaksi, kuin itse tunnen olevani". [Tämäkin, 18/4 36 päivätty kirje löytyy suomennettuna Heng. Kuukauslehdessä 1896, 12-15.]

Vuosi 1836 oli Lagukselle raskas vuosi. Toukokuussa täytyi hänen saattaa hautaan vaimonsa, ja muutamia viikkoja myöhemmin kuoli häneltä kaksi lasta. Näiden tapahtumien sekä muiden kärsimysten johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: [J. Vegeliukselle 1/8 36 (Väktaren 1893, n:o 11)] "En voi kuvata sieluni tilaa näinä aikoina, kärsimyksiäni ja taistelujani. Ja mitä apua tämän kertomisesta olisikaan? Myötätuntoisinkin ystävä saisi siitä ainoastaan hämärän aavistuksen minua kohdanneista koetuksista. Ystävien ystävä on antanut minulle lohdutusta, ja antaa sitä joka päivä niin usein kuin sisälliset ja ulkonaiset sattumat repivät auki huonosti parantuneen haavan ja uudelleen vaativat esille kaipuutani. Jokapäiväisessä elämässä tapahtuu tuon tuostakin semmoista, joka on omiaan muistuttamaan entisyydestä ja särkevällä tavalla todistamaan, että nyt olen yksinäni maailmassa. Ne kyllä eivät saa minua hallita, sillä Jumalan armo estää sen, mutta sitä useammin ne käyvät minua tervehtimässä". Kirje päättyy seuraavilla sanoilla: "Monet unohtuneet tehtävät vaativat minua nyt kauvan laiminlyötyyn työhön. Jumala antakoon minulle armonsa ja henkensä, jotta voisin jotakin toimittaa Hänen kunniakseen ja hänen seurakuntansa hyväksi. Tämä olkoon jokapäiväinen, harras aamu- ja iltarukouksemme". Herra kuuli tämän rukouksen. Voimalla ja urhoollisuudella jatkoi Lagus taisteluaan herännäisyyden eturivissä. Kasvamistaan kasvoi liike Ylivieskassa, samoin kuin Kalajoella ja Nivalassa, miten kiivaasti Frosterus ja hänen hengenheimolaisensa koettivatkin sitä vastustaa. Seudun heränneet papit kävivät usein Laguksen pappilassa, missä seuroja ahkerasti pidettiin, ja melkein yhtä usein vieraili hän Malmbergin luona, puhuen tämän johtamissa seuroissa. [Kertonut (1896) J. Hemming.] Yhä likeisemmäksi kävi heidän suhteensa toisiinsa. Heidän ystävyytensä vaikuttimena oli rakkaus Herraan ja siihen suureen yhteiseen työhön, johon hän oli heidät kutsunut. Rakkaudella kantoivat he toinen toisensa kuormaa, kehottaen tukien toisiaan vaivoissa ja orjailematta nuhdellen, kun nuhde oli tarpeen. [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 1852 (omistaa neiti M. Bergh).]

Kuten ennen (I osa, s. 298) on mainittu, herätti Paavo Ruotsalaisen maine alussa Laguksessa epäluuloa. Elokuussa 1836 tapasi hän ensi kerran tuon kuuluisan savolaisen. Paavo oli saapunut Pyhäjärvelle, minne Laguskin silminnähtävästi Malmbergin kehotuksesta samaan aikaan matkusti. Oli lauantai-ilta. Seudun heränneet olivat koolla lähellä kirkkoa sijaitsevassa kirkkomajassaan, missä Paavo asui. Lesceliuksen ja Schwartzbergin seuraamana lähti Lagus sinne. Vakavan vaikutuksen teki häneen kokoontunut väkijoukko, ja kauniisti kaikui heidän veisuunsa. Kun virsi oli loppuun veisattu, astui Paavo esille, nöyrästi pyytäen pappeja puhumaan kansalle. Lagus kieltäytyi, kehottaen sensijaan Ruotsalaista esittämään oppiansa. Yksinkertaisesti ja vakaasti, vaan samalla voimallisesti ja hellästi selvitti tämä nyt autuuden järjestyksen, kohdistaen kuulijakunnan huomion varsinkin vanhurskauttamiseen. Sen vertaista puhetta ei ollut Lagus milloinkaan kuullut. Kaikki hänen epäluulonsa katosivat, hän tunsi itsensä sangen mitättömäksi tuon Pyhän Hengen koulussa valistuneen talonpojan rinnalla. Paavo pyysi uudelleen Lagusta puhumaan, vaan tämä vastasi: "Missä te puhutte, siellä ei sovi minun esiintyä. Antakaa anteeksi että olen teitä epäillyt". [Kertoneet (1896) Rouva L. Veisell, J. Hemming, K. A. Malmberg y.m.]

Jälleen oli Lagus elämänsä taipaleella kohdannut oppimattoman talonpojan, jonka valistuksen rinnalla hänen tietonsa ja kokemuksensa supistuivat aivan pieniksi. Yhtä nöyrästi ja avosydämmisesti, kuin ensi kerralla, tunnusti hän sen nytkin, tunnusti elämänsä loppuun. Mainittu ilta muodostaa käänteen hänen sisällisessä elämässään. Vasta nyt hän käsitti elävän, hengen köyhyydessä syntyneen uskon luonteen ja erotuksen siitä kasvaneen pyhityksen ja tekopyhyyden välillä. [Akiander VI, 216-217.]

Myöskin Laguksen ulkonaiseen asemaan nähden oli tämä tilaisuus varsin tärkeä. Muutamien viikkojen perästä oli nim. piispantarkastus pidettävä Raahen rovastikunnassa, ja asianomaiset kirkkoherrat, etenkin Frosterus, joka oli lääninrovastina ja jonka pappilassa päätarkastus oli toimitettava, olivat selvin sanoin ilmoittaneet, etteivät siinä tilaisuudessa aikoneet lahkolaisia säästää [Laguksen ennen mainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Syyskuussa saapui arkkipiispa E. G. Melartin lehtori J. A. Edmanin kera Kalajoelle. Alusta alkaen kiinnittivät tarkastajat päähuomionsa heränneisiin pappeihin. Edman, joka oli kuunnellut Laguksen kuulustelua kirkossa, alkoi heidän pappilaan tultuaan hyvin ystävällisesti tiedustella hänen menettelytapaansa sielujen hoitamisessa. Tämä keskustelu kuitenkin keskeytyi, eikä sillä kertaa syntynyt mitään puhetta "lahkolaisuudesta", niinkuin Lagus oli toivonut. Vasta kolmantena tarkastuspäivänä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille rovastikunnan kirkkoherrojen kanssa pitämässään kokouksessa. Tämmöisissä tilaisuuksissa ei kappalaisilla ollut oikeutta esiintyä, ja siitäkin syystä olisi heränneitten pappien ollut vaikea puuttua keskusteluun, että Frosterus esitti syytöksensä Lagusta ja Malmbergiä vastaan salaperäisesti ja nimiä mainitsematta. Kaikki kuitenkin ymmärsivät, keitä hän nimenomaan tarkoitti. Myöskin "Tidningar i andl. ämnen" sai samassa kokouksessa ärtyneen rovastin suusta kuulla kunniansa. Mutta Frosteruksen hyökkäykset ja hänen kavalat salaviittauksensa, joita muut kirkkoherrat katseellaan ja käytöksellään kannattivat, [Kert. J. Hemming.] eivät voineet heränneitä pappeja lannistaa. Tuo päinvastoin herätti heissä innostusta ja rohkeutta. Iltapäivällä astui Lagus arkkipiispan huoneeseen, minne hetken kuluttua myöskin Malmberg saapui. [Laguksen yllämainittu kirje J. Vegeliukselle 5/10 36.] Melartin oli lempeä ja ystävällinen mies. Kyyneleet silmissä kuunteli hän Laguksen innostunutta ja suoraa tunnustusta ja hänen selvitystään lahkolaisuudesta syytettyjen pappien asemasta, heidän mielipiteistään ja opetustavastaan. Keskustelua kesti kauan. Kaksi kertaa tuli Frosterus huoneeseen sitä keskeyttääkseen, vaan hänen täytyi tyytyä siihen, että Melartin kummallakin kerralla kohteliaasti saattoi hänet ulos huoneesta. Muun ohessa kysyi Lagus, miten papin tulisi kohdella heränneitten pitämiä hartausseuroja. Empimättä kehotti arkkipiispa häntä ja Malmbergiä käymään näissä kokouksissa sanankuulijoitaan opettamassa. Herännyttä kansaa ei saisi — niin hän lausui — vainota eikä vihata, vaan neuvoa ja rakkaudella kohdella. Hän kehotti noita innostuneita pappeja jatkamaan työtään, jos heidän täytyisi sitä tehdä vaikka kunniansa ja hyvän maineensa menettämisen uhalla. Tämmöistä myötätuntoisuutta ei Lagus eikä Malmberg olleet voineet aavistaakaan saavansa kokea kirkon korkeimmalta edustajalta, varsinkin kun tiesivät, että tarkastus suurimmaksi osaksi aiheutui heitä vastaan tehdyistä syytöksistä. Miten vapaata keskustelu oli, näkyy siitäkin, että Lagus lopuksi pyysi Melartinia kirjallisesti hänelle ilmoittamaan, jos häntä tahi hänen ystäviään vastaan uusia syytöksiä tehtäisiin. Tämänkin pyynnön lupasi suosiollinen esimies täyttää. Yhtä myötätuntoisesti esiintyi Edman. Hänenkin kanssaan keskusteli Lagus yksityisesti, saaden häneltäkin mitä lämpimimpiä kehotuksia pelkäämättä jatkamaan työtään. [Laguksen kirje Vegeliukselle 5/10 36.] Tyhjään raukesivat siis sillä kertaa vastustajain tuumat. Sydän täynnä toivoa ja luottamusta, kirjoitti Lagus [Laguksen kirje Vegeliukselle 5/10 36.] J. Vegeliukselle, jonka rovastikunnassa samankaltainen tarkastus pian oli pidettävä: "Nyt on sinun vuorosi Lapväärtissä. Sinulla on oikeus esiintyä kokouksessa. Puolusta elävää kristillisyyttä, ja vastaukseksi kysymykseen lahkolaisuuden ehkäisemisestä ja kukistamisesta huomauta ainoastaan, että jokaisen papin tulee kääntyä ja tulla kristityksi".

Pian saivat Kalajoen heränneet papit kuitenkin kokea, etteivät heidän vihamiehensä olleet lannistuneet tappiostaan. Mitä kummallisimpia huhuja levitettiin heistä, yltymistään yltyi viha. Sukulaiset ja entiset ystävät alkoivat yhä äänekkäämmin syyttää heitä harhaoppisuudesta ja jos kummoisista erehdyksistä. Niinpä sai esim. Malmbergin vaimo (1836) eräältä heidän vanhempainsa kodissa Ruovedellä oleskelevalta veljeltään kirjeen, joka yllin kyllin todistaa, miten huonossa maineessa Kalajoen herännäisyys muuallakin oli. Mitä siellä puhuttiin liikettä johtavista papeista, näkyy seuraavista Malmbergin vastauksesta [Konsepti löydetty N. K. Malmbergin papereista. Päivämäärä puuttuu, vaan hänen 6/6 37 päivätystä kirjeestään kälylleen Evelina Bergrothille (Heng. Kuukauslehti 1896, 31-32) käy selville, että se on kirjoitettu talvella 1836-37.] lainaamistamme otteista: "Lahkolaisiksi saattaa ainoastaan niitä sanoa, jotka eivät hyväksy Lutherin raamatunselityksiä ja hylkäävät tunnustuskirjat. Juuri niihin olen perustanut oppini, enkä raamatun jälkeen rakasta mitään muita kirjoja niin paljon kuin Lutherin kirjoituksia, sillä niissä on henkeä ja elämää. Niiden mukaan olen tutkinut oppiani ja elämääni, enkä ole huomannut tahallani poikenneeni niistä. Kuitenkin sinä ja moni muu, joka tuskin on nähnyt tunnustuskirjojemme kansiakaan, soimaa minua lahkolaiseksi. Mikä on syynä siihen? Se että väitän, että kristinopin vielä tänään tulisi olla yhtä voimallisen ja osoittaa vaikutustaan ihmisten sieluissa nyt, niinkuin menneinäkin aikoina. Kun ajanhenki vaatii, että pääasiallisesti terotetaan viisaustieteellistä moraalia ja kuolleita siveysopillisia sääntöjä, tahi kun saarnataan kristinuskoa, vaan niin varovasti, että vain ulkonaisen elämän pinta saataisiin vähän kiillotetuksi; kun kansaa kehotetaan parannukseen, vaan niin löyhällä tavalla, että farisealainen saa olla häiritsemättömässä rauhassa jokaisessa sydämmessä, ilman että näytetään, mistä parannuksen voima saadaan: onko ihme, että niitä sanotaan lahkolaisiksi, jotka eivät saata veisata samaa virttä. Voitko raamatusta tahi kirkkohistoriasta näyttää aikakautta, joka olisi hyväksynyt siinä ilmestyvää käytännöllistä kristillisyyttä?" — — — "Sanot meidän esittävän tunnettua totuutta väärässä muodossa. Sitä emme tee. Julistamme totuutta raamatun tavoin, emmekä pue sitä romanttiseen muotoon, johon nykyajan ihmiset ovat tottuneet ja joka kutkuttaa heidän korviaan". — — — "Sanot meidän kieltävän naisia kampaamasta hiuksiaan nutturalle. Tämäkin on väärä syytös. Toiset naisistamme pitävät hiuksiaan sillä tavoin, toiset antavat palmikkonsa vapaina riippua niskassa. Me emme määrää sitä emmekä tätä, varomme vain, etteivät heikot pahenisi. Jolla on herännyt omatunto, hän ei ole niin väkevä, kuin nuo nukkuvat henget, jotka suruttomuudessaan eivät pelkää taivasta eivätkä helvettiä, vaan hän pelkää joskus peikkojakin, ja semmoista tulee kohdella varovaisuudella". — — — "Tiedustelet, onko Evelina [Malmbergin käly, joka kesällä 1836 oleskeli Nivalassa.] körttiröijyyn ja mustilaishameeseen puettuna kuljeskellut meidän kanssamme Pidisjärven karjakujilla, sanoen että hänen maallinen onnensa on mennyttä kalua. Täällä ollessaan käytti hän semmoista pukua, kuin säätyhenkilöt ylimalkaan käyttävät. Mitä täkäläisten talonpoikien vaatteisiin tulee, olivat ne ennen aivan samanlaiset, kuin säätyläisten. Ne, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään turmeluksensa, — — — käyttävät nyt tavallista talonpoikaispukua". — — "Sanot meidän opettavan, ettei Jumalan armo ole kaikille syntisille altis. Niin ei ole kukaan meistä puhunut, vaan sitä kyllä olemme terottaneet, ettei järjestyksen Jumala anna syntejä anteeksi suruttomille ja uudestisyntymättömille". — — — "Kyllä meistä valehdellaan paljon enemmän, kuin sinä kirjeessäsi mainitset, vaikka kaikki ei vielä ole ehtinyt kuultavillesi". — — "Valheiden paraat ansarit ovat niiden pappien kodit, jotka saarnaavat kunniansa, aittansa ja kukkaronsa eduksi".

Samaan aikaan kuin Durchman ja Laurin liittyi Kalajoen heränneisiin pappeihin Jaakko Hemming, joka v. 1835 määrättiin Laguksen apulaiseksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Hänen aikuisemmista elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän syntyi Oulussa 1809, tuli ylioppilaaksi 1827 ja vihittiin papiksi helmikuussa 1834. [Hengellinen Kuukauslehti 1896, 42.] Ensimmäisen vuotensa palveli hän Sievissä. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Ollen luonteeltaan tunnollinen ja vilkas, kehittyi hän Laguksen luona hyväksi saarnaajaksi ja seudun heränneitten pappien uskolliseksi asetoveriksi.

Haapajärvelläkin, missä heränneitten luku Nivalan ja Pyhäjärven läheisyydestä huolimatta vielä v. 1836 oli varsin pieni, alkoi seuraavan vuoden alussa vilkas seuraelämä, johon yhä lukuisammat liittyivät. Sikäläisen kappalaisen vaimo Margareetta Janson ja hänen sisarensa Laura Cajanus pitivät seuroja pappilassa, kooten niihin yhä enemmän ihmisiä "oikeauskoisten" vihan uhallakin. [Malmbergin kirje Evelina Bergrothille. 6/6 1837.] — Samaan aikaan syntyi vilkas liike myöskin Sievissä. Se kantoi samaa leimaa kuin Ylivieskan ja Nivalan herännäisyys, jonka vaikutuksesta se oli syntynyt.

Talvella 1837 ei Kalajoenvarren herännäisyys sanottavasti edistynyt, mutta sitä huomattavammin keväällä s.v. Silloin taipui muun ohessa Kotilan suuri kylä Nivalassa, joka niihin asti kiivaasti oli vastustanut liikettä, elävää kristillisyyttä suosimaan. Varsinkin nuorisossa oli muutos nähtävänä. Kilvan ylistivät pojat ja tytöt Jumalan suurta armoa. [Malmbergin vasta mainittu kirje Evelina Bergrothille.] Yhä voimallisempana kaikui Nivalan kirkossa Malmbergin ääni, kehottaen ihmisiä parannukseen ja julistaen evankeliumia kaikille synneistään murheellisille. Väsymättömällä ahkeruudella hoiti hän laumaansa. Jotta Nivalankin heränneet oppisivat veisaamaan Siionin virsiä, toimitti hän Kaisa Liisa Ojan, jolla oli erinomaisen kaunis lauluääni, Pyhäjärvelle veisuuta harjoittelemaan. [Kertonut (1896) Kaisa L. Oja.] Kun tyttö muutamien viikkojen perästä palasi kotia, huomattiin väleen, ei ainoastaan Nivalassa, vaan myöskin Ylivieskassa ja Kalajoella, ettei hän turhaan ollut opintomatkallaan käynyt. Näidenkin seutujen heränneitten veisuu soi näistä ajoista alkaen kauniisti, jos kohta ei niin tunteellisen hienosti kuin savolaisten. Hyvin luultavaa on myöskin, että ne Siionin virsien nuotit, jotka Durchman samana vuonna kirjoitti, [Tämän nuottivihon, joka on löydetty Laguksen papereista, omistaa rouva Leontine Malmberg.] ovat yhteydessä Kaisa Ojan Pyhäjärvellä käynnin kanssa. Samoin kuin Lagus, piti Malmberg huolta siitä, että heränneet kodeissaankin saivat hengellistä ravintoa. Kummallakin oli varastossa Renqvistin toimittamia kirjoja, joita he sekä möivät että lahjoittivat sanankuulijoilleen. Seuraavat numerot osoittavat, miten suuri menekki oli. Vuosina 1836-1837 ostettiin yksin Nivalassa: 68 kpl. "Arndtin totinen kristillisyys II", 24 "Seitsemän lapsen kääntyminen", 28 "Itsekoettelemus ja parannuksen neuvo", 3 Lutherin "Epist. postilla", 55 "Huutavan ääni korvessa", 8 "Salattu elämä", 10 "Ystävällinen varoitus", 22 "Varoitussana suruttomille syntisille", 24 "Päiväkirja" sekä joku määrä ruotsinkielisiä kirjoja. Samaan luetteloon [Malmbergin tili Renqvistille 1/3 38, joka on löydetty edellisen papereista.] kuuluu vielä kirjoja 120 riksin arvosta, joita ei erikseen mainita. Kirjat oli Renqvist toimittanut Malmbergille A. J. Malmgrenin ja ennenmainitun Jaakko Evelin kautta.

Kesäkuussa 1837 meni Lagus naimisiin kauppias H. W. Widmarkin lesken Albertina Charlotta Gananderin kanssa. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Täten sai hän jonkunmoisen omaisuuden ja vapautui taloudellisista huolistaan, jotka sitä ennen olivat häntä painaneet. [Kert. K. A. Malmberg.] Nautittuaan virkavapautta kaksi kuukautta, [Turun tuomiokapitulin arkisto.] jolloin hän matkusti Suupohjaan sekä Tukholmaan, missä kaupungissa hän persoonallisesti tutustui muutamiin sikäläisen herrnhutilaisen veljeskunnan jäseniin, [Akiander VI, 267.] ryhtyi hän elokuussa innolla ja voimalla jälleen virkaansa hoitamaan. Ollen hyvin mieltynyt lukemiseen, seurasi hän tarkkaan Jumalan valtakunnan vaiheita myöskin ulkomaalla, semminkin Ruotsissa. Varsinkin oli hän innostunut lähetystoimen virkistymisestä, ja jo siihen aikaan mietti hän usein keinoja asian edistämiseksi Suomessa. Hän kirjoitti siitä heränneitten sanomalehdessä ja puhui siitä tuon tuostakin ystävilleen. [Kert. J. Hemming.] Samaa todistamassa oli myöskin hänen etehisensä seinään kiinnitetty säästölaatikko, jonka kylkeen oli kirjoitettu: "Hamasta auringon koitosta sen laskemiseen asti pitää minun nimeni suureksi tuleman pakanain seassa, sanoo Herra Zebaoth". [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] Tämä kehotus rahojen keräykseen tarkoitti kuitenkin miltei yksinomaan Laguksen omaa huonekuntaa. Samankaltaisen laatikon oli myöskin Malmberg samaa tarkoitusta varten hankkinut Nivalan pappilan etehisen seinään. Se oli varustettu kirjoituksella; "Kukin sydämmensä ehdon jälkeen, ei ylönmielten eikä vaatien, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa". [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.]

Leviämistään levisi liike myöskin Kalajoen emäseurakunnassa. Kummallista kyllä, salli Frosterus apulaistensa pitää seuroja pappilassa. Syynä tähän näennäiseen myötätuntoisuuteen oli luultavasti Melartinin vasta pidetyssä tarkastuksessa lausumat mielipiteet. Paitsi pappilassa, pidettiin seuroja muutamissa talonpoikaistaloissa sekä tervahovinhoitaja D. J. Roosin ja hänen vaimonsa Elisabetin, o. s. Sovelius, kodissa. Muun ohessa todisti viimemainitun talon etehisessä oleva säästölaatikko, jonka laitaan oli kirjoitettu: "Älkää hyvin tekemistä ja jakamista unhottako, sillä senkaltaiset uhrit kelpaavat Jumalalle". — — —. "Mutta kun sinä almua annat, niin älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee" sikäläisen liikkeen likeistä suhdetta Nivalan ja Ylivieskan pappeihin.

Samoinkuin Laguksen ja Malmbergin saarnat alkuaikoina olivat kantaneet laillisuuden leimaa, olivat Laurin ja Durchmankin Kalajoella ollessaan ankaria lainsaarnaajia. Niinpä esim. viimemainittu pääsiäispäivänä Kalajoen kirkossa pitämässään aamusaarnassa lausui: "Minkäkaltainen olet, ihminen? Olet syntynyt synnissä, olet rikkonut kasteesi liiton, olet väärin käyttänyt autuuden välikappaleet, olet vaeltanut jumalattomien retkillä, olet ylenkatsonut Herran pyhän sanan, olet häväissyt niitä, jotka sitä julistavat, olet seurannut omaa lihaasi ja maailman houkutuksia, olet ryöttänyt itsesi kaikissa synneissä — Jumala tietää mitä kaikkea oletkaan tehnyt. Mutta useimmat teistä vastaavat: jos johonkuhun olenkin vikapää, niin en suinkaan kaikkeen. Jumala auttakoon sinua tätä ajattelemaan! — — — Ja minkäkaltainen sinä olet, joka sanot itseäsi kristityksi, millainen seurakunnan jäsen, millainen kristitty? Sinä vastaat: ei minua ole vielä mistään pahasta hätyytetty. Minä käyn usein kirkossa, veisaan ja rukoilen niinkuin muutkin, kuuntelen tarkasti pappia, käyn oikein Herran ehtoollisella, maksan ulostekoni, elän hiljaisesti ja siivosti, teen jokaiselle oikein, autan köyhiä ja rakastan ystäviäni. Tuo on oikein tehty, ystäväni, vaan ajatteletko myös, miten tätä teet. En, vastaan minä sinun puolestasi. Tavan ja näön vuoksi kuljet kirkossa, veisaat ja rukoilet niinkuin muutkin, ilman hartautta, ilman kiivautta, kuuntelet pappia, mutta vähän siitä, ymmärrätkö mitään, kun vain jaksat odottaa, kunnes odotettu amen tulee. Kirkosta riennät kotia, mutta vielä pistäyt tiesi varrella olevaan kapakkaan. Siellä tapaat ystäväsi ja naapurisi ja siellä pidät iltarukouksesi juomisella, kiroilemisella ja tappelemisella". [Kuuluu F. O. Durchmanin saarnakonsepteihin, jotka rouva Vendla Östring on tekijän käytettäväksi antanut.] Muuten on huomattava, että Durchmanin alkuaikoina pitämät saarnat monesti ovat otteita Nohrborgin postillasta sekä muista samanhenkisistä saarnakirjoista. Senkääntähden konsepteissa ylimalkaan ei tavata niin kiivaita sanoja, kuin hän seurapuheissa käytti. Luultavasti menetteli Laurinkin saarnojaan valmistaessaan samaan tapaan, miten hyvät saarnalahjat hänelläkin oli. Kummallakin, etenkin Durchmanilla, oli sointuva ääni ja jo heidän elävä esitystapansa ja voimallinen paatoksensa vaativat välinpitämättömimmätkin sanankuulijat saarnaa tarkasti seuraamaan. Viikko viikolta kehittyivät nämä miehet yhä etevämmiksi saarnaajiksi, joiden puhetta yhä suuremmat kansanjoukot riensivät kuulemaan. Kun he eksyivät ykspuoliseen saarnatapaan, nuhtelivat ja neuvoivat heitä rakkaudella Lagus ja Malmberg. [Akiander VI, 276.]

Kunnioituksella ja hellällä rakkaudella liittyi Kalajoenvarren herännyt kansa niihin paimeniin, joiden suusta he olivat kuulleet herätyksen ja evankelisen lohdutuksen voimallista sanaa. Seurat, joita tähän aikaan säännöllisesti pidettiin ei ainoastaan sunnuntaina, vaan myöskin lauantai-iltoina, kävivät yhä elävähenkisemmiksi ja niihin kokoontui yhä enemmän väkeä. Usein ruokki Lagus pappilassaan näitä vieraitaan [Kalajoen käräjien pöytäkirjat.] ja suurta vieraanvaraisuutta osoitti heille myöskin Malmberg, [Kertoneet (1896) Nivalan vanhimmat heränneet.] vaikka hänen varansa olivat paljon pienemmät. Pääasiana oli kuitenkin hengellinen ravinto. Sitä ei milloinkaan puuttunut, jos muut varastot joskus loppuivatkin. Yhtä vähän kuin Ylivieskan kansa oli Nivalan seurakunta menneinä aikoina oppinut suuria papiltaan vaatimaan. Sikäläinen kappalainen Kl. F. Alan oli niin juoppo, että hän erotettiin virastaan 1835. [Turun tuomiokapitulin arkisto.] Miten rakastettu Malmberg Nivalassa oli, nähdään siitäkin, että Matti ja Erkki Sorvala y.m. talonpojat v. 1837, jolloin seurakunnan kappalaisenvirka oli täytettävä, pyysivät häntä neljännelle vaalisijalle. Tätä pyyntöä ei tuomiokapituli voinut ottaa huomioon, vaan määräsi hänen sensijaan kappalaisenapulaiseksi Lapualle toukokuun 1 p:stä 1838. Jo viime mainitun vuoden alusta siirtyivät myöskin Laurin ja Durchman uusille työaloille. Edellinen määrättiin kirkkoherranapulaiseksi Ylitornioon, viimemainittu armonvuodensaarnaajaksi Ylihärmään. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Pian nähtiin kuitenkin nuo kaivatut opettajat jälleen Kalajoella. Yhtyen Lagukseen he silloinkin tulivat Herrastaan todistamaan, vaikka heidän saarnatuolinsa tällä kertaa oli syytettyjen penkki käräjähuoneessa.