VII.
Turun tuomiokapitulia päätös Östringin ja Kalajoen pappien käräjäjutussa.
Olemme nähneet, miltä kannalta Turun tuomiokapituli arkkipiispa Tengströmin aikana arvosteli herännäisyyttä. Hän kuoli v. 1832, ja hänen jälkeisekseen määrättiin marraskuun 21 p:nä 1833 jumaluusopin professori Erik Gabriel Melartin. Tämä monipuolisesti oppinut ja hienotunteinen mies oli varsinkin koulualalla hankkinut itselleen paljon hiippakunnan hoidossa tarvittavaa kokemusta, joka silloisiin oloihin nähden ainakin jossain määrin korvasi hänen puuttuvaa käsitystään papin käytännöllisistä tehtävistä. Hän oli monta vuotta ollut Viipurin lukion lehtorina sekä sen rehtorina, jota paitsi hän, näiden virkojen ohessa oli toiminut Viipurin kuvernementin koulujen tarkastajana (1810-1814). Näissä toimissa esiintyi hän uudenaikaisten kasvatusopillisten periaatteiden etevänä edustajana, ja hänen piiriinsä kuuluvat koulut kehittyivät hänen valistuneen ja taitavan johtonsa kautta maamme paraiksi oppilaitoksiksi. Kun Viipurin lääni jälleen yhdistettiin muuhun Suomeen, haki ja sai Melartin jumaluusopin professorinviran Turun yliopistossa (1812). Sopisi odottaa, että hän tälläkin alalla olisi ryhtynyt raivaamaan tietä niille uusille aatteille, jotka jo siihen aikaan pyrkivät luomaan eloa Suomen puhdasoppisuuden kaavoihin jähmittyneeseen kirkkoon, vaan niin syvälle hän ei päässyt tunkeutumaan. Hän päinvastoin antautui neologian tulkiksi, siten vieraantumistaan vieraantuen niille periaatteille, joiden toteutumista Suomen kirkko kipeimmin kaipasi. Tämä maassamme varsinkin jumaluusoppineiden piireissä silloin yleinen katsantotapa ei kyllä ollut jyrkintä laatua, vaan se käsitteli kuitenkin kristinuskon päätotuuksia siksi pintapuolisesti, ettei sen pohjalla kirkon uudistus ollut mahdollinen. Niinpä oli esim. raamatun oppi synnistä ja armosta, jos kohta sen totuus verraten harvoin suoraan kiellettiinkin, arveluttavassa määrässä syrjäytetty tämän suunnan katsantotavassa; "hyveestä" puhuttiin paljon ja sitä käsitettiin enemmän ihmisen oman ansiokkaan pyrkimisen tuloksena kuin uskoon Kristukseen perustuvan pyhityksen ilmauksena, Vapahtajaa pidettiin miltei yksinomaan siveellisenä esikuvana y.m.s. Miten ilmeisessä ristiriidassa tämä olikin uskonpuhdistuksen perustotuuksien kanssa, oli kirkollinen elämä siksi lamautunutta, ettei erotusta huomattu tahi ei ainakaan käsitetty niin suureksi, kuin se itse teossa oli. Ja jos se joskus näkyi, salattiin juopaa runollisilla vertauksilla ja tyhjillä korupuheilla. Vallitseva korkeakirkollinen katsantokanta, jota Suomen muuttuneet valtiolliset olot olivat omiaan tukemaan, teki voitavansa masentaakseen kaikkia tuota uneliasta rauhaa häiritseviä uskonnollisia ilmiöitä, vaikka semmoisia oli alkanut ilmestyä miltei kaikkialla maassa. Tällä kannalla olivat olot, kun Melartin tuli arkkipiispaksi. Vaikea oli hänen asemansa. Vaikka hän lämpimästi harrasti kansan siveellisyyden ja sen sivistyksen parantamista, jota muun ohessa hänen tarkkanäköiset, tulevaisuuteen viittaavat tuumansa Suomen kielen korottamisesta maan viralliseksi kieleksi selvään todistavat, ei voinut hän antaa arvoa uskonnolle, ellei sitä tukemassa ollut tieto ja sivistys, eikä siitäkään syystä hyväksynyt herännäisyyttä, joka oli syntynyt kansan syvissä riveissä ja yksinomaan perustui raamattuun. Ollen valtiomiehenä hyvin arka ja altis tarkkaan noudattamaan hallituksen määräyksiä, kannatti hän tuota johtavissa piireissä yleiseksi tullutta käsitystä, että herännäisyysliike oli valtiollisessakin suhteessa vaarallinen ja siitäkin syystä vastustettava. Mutta ei voinut hän toiselta puolen itseltään salata heränneitten pappien lämmintä harrastusta eikä heidän väsymätöntä työtään kansan uskonnollisen tilan parantamiseksi. Sitä tunnustamaan vaati häntä hänen ideaalinen katsantokantansa ja hänen lämmin, ihmisrakkautta uhkuva mielensä. Kylmäkiskoisesti hän ei voinut asioita punnita, sydämmensä oli aina mukana, ja sentähden koski kirkossa hänen piispana ollessaan riehuva taistelu häneen kipeämmin, kuin ehkä keneenkään Suomen silloisista johtavista henkilöistä. [Erik Gabriel Melartin, kirj. Herman Råbergh (Vartija 1890 n:o 3-4); Biografinen Nimikirja.]
Jo ennenkuin Kalajoen herännäisyys oli ehtinyt herättää suurempaa huomiota, tuli Melartinin ja Turun tuomiokapitulin muiden jäsenten suhde maassa yhä leviävään pietismiin selvään näkyviin. Mitä huolellisimmin koetettiin esim. estää ei ainoastaan pietistisen, vaan muunkin todelliseen kääntymiseen vaativan kirjallisuuden painattamista sekä pitää huolta siitä, etteivät herännäismieliset ylimääräiset papit kauan saisi vaikuttaa samassa seurakunnassa. Painattamislupa kiellettiin semmoisilta sanomalehtikirjoituksiltakin, jotka vähänkään puolustivat herännäisyyttä. Tämän kohtalon alaiseksi joutui esim. v. 1835 "Åbo Underrättelser'issä" julkaistavaksi aiottu kirjoitus "Lahkolaisuus". Kiellon perustelu kuuluu: "Tunnustaen kirjoittajan hyvän tarkoituksen sekä kirjoituksen monessa suhteessa rikkaan ja opettavan sisällyksen, pitää konsistoriumi kuitenkin, siihen nähden että meidänkin isänmaassamme viimekuluneina vuosina monessa paikoin on ilmestynyt lahkolaishenkisiä liikkeitä ja häiritseviä kohtauksia, arveluttavana myöntää painattamislupaa kirjoitukselle, joka tahtoo esittää kysymyksessä olevia liikkeitä, jollei oikeammalta, niin kuitenkin enemmän puolustavalta kannalta, kuin niitä tavallisesti on arvosteltu. Kirjoitus voisi helposti synnyttää väärinkäsitystä sekä aiheuttaa usein tapahtuvien luvattomien uskonnollisten kokousten estämiseksi annettujen määräysten ja asetusten halveksimista ja siten häiritä järjestyksen ylläpitämistä". [Turun tuomiokapitulin arkisto.] — Seuraavana vuonna kielsi tuomiokapituli painattamisluvan "Muutamat oikeat uuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit" ja "Hunajan pisarat" nimisiltä kirjoilta, vaikka niistä sitä ennen monta painosta oli ilmestynyt. Syytä ei pöytäkirjoissa mainita, vaan miltei varmuudella voipi päättää kiellon riippuneen näiden kirjojen parannukseen vaativasta sisällyksestä sekä siitä, että heränneet niitä yleisesti lukivat. Samassa istunnossa hyväksyi tuomiokapituli sitävastoin "Jesuksen lapsuuden" kirjan painettavaksi. Sitä ei pidetty "arveluttavana", kun sitävastoin Gossnerin "Tie autuuteen" ei laskettu julkisuuteen (1838). — — Herännäisyyden leviäminen ei ollut omiaan vähentämään sensorivallan ankaruutta. Turun tuomiokapituli asettui siinä suhteessa yhtä jyrkälle kannalle kuin Porvoon. Niinpä se esim. v. 1839 ei myöntänyt painattamislupaa seuraaville Ruotsissa ennen painetuille kirjoille: "Nådens ordning till salighet efter Jesu härliga evangelium" (Armonjärjestys autuuteen Jesuksen pyhän evankeliumin mukaan), "En ropandes röst i öknen" (Huutavan ääni korvessa), "Varningsord till ovärdiga nattvardsgäster" (Varoitussanoja kelvottomille ehtoollisvieraille), "Gudeliga betraktelser öfver de trognas saliga död" (Jumalisia tutkimuksia uskollisten autuaallisesta kuolemasta), "Väckelser till dygd och salighet" (Herätyksiä siveyteen ja autuuteen). Saman kohtalon alaisiksi joutuivat niinikään muutamat ruotsinkieliset hengelliset laulut sekä "Kristillisiä tutkimuksia alttarin sakramentista nuorille ehtoollisvieraille". — —
Kaikki nämä kirjat olivat tuomiokapitulin mielestä "arveluttavia", samoinkuin Pöytyän kirkkoherran K. Heleniuksen vastaus "Åbo Tidningar'issa" v. 1838 ilmestyneeseen kirjoitukseen: "Herätetyistä ja hengellisesti sairaista seurakunnissamme". "Arveluttavina" pidettiin niitäkin kirjoituksia, joiden silmämääränä oli herännäisyyden halventaminen ja tuomitseminen. Niinpä pyysi (1839) viimemainittu sanomalehti turhaan saada palstoihinsa ottaa erään otteen suositun J. O. Wallinin selityksistä Johanneksen epistoloihin, vaikka kysymyksessä ollut paikka käsittelee "nurkkasaarnaajien" perhe-elämässä aikaansaamia häiriöitä ihan tuomiokapitulin silloisen katsantotavan mukaan. [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Olemme nähneet, että arkkipiispa Melartin Kalajoella v. 1836 toimittamassaan piispantarkastuksessa myötätuntoisesti arvosteli sikäläistä herännäisyyttä, varsinkin siihen kuuluvia pappeja. Yhtä suosiollisesti kohteli hän alussa myöskin Suupohjassa alkanutta liikettä, jonka siunauksesta rikasta vaikutusta kansaan hän samalla tarkastusmatkalla oli tilaisuudessa omin silmin näkemään. Vielä pari vuotta myöhemmin oli Melartinin suhde herännäisyyteen verrattain ystävällinen, kuten esim. hänen ennen mainitut v. 1838 Östringille kirjoittamansa kirjeet osoittavat. Ja vaikka hän sittemmin, kun liike joutui hallituksen epäsuosioon ja julkisen vainon esineeksi, yhä selvemmin ilmaisi pietismiä vastustavaa mieltä, ei hän milloinkaan eksynyt kohtelemaan hiippakuntansa heränneitä pappeja tuolla säälimättömällä ankaruudella, jota esim. Renqvist sai kokea Porvoon piispoilta. Sama on ylimalkaan tunnustettava Turun tuomiokapitulin muistakin jäsenistä. Tämä näkyy muun ohessa siitä tavasta, millä viimemainittu virkakunta käsitteli Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjuttua, jota käsittelyä seuraavassa tahdomme silmäillä.
Niinkuin olemme nähneet, oli Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeus 1 p:nä kesäkuuta 1839 julistanut tuomionsa Östringin jutussa. Vedoten kunink. kirjeeseen 7/12 1787, alisti tuomiokapituli tämän tuomion, mikäli se koski pääasiaa eli Östringin pitämiä hartauskokouksia, Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi, vaatien kihlakunnanoikeuden päätöksen kumoamista, jotta se voisi ryhtyä asiaa käsittelemään yllämainitun kirjeen säätämässä järjestyksessä. Hovioikeus, joka jo oli ehtinyt vaatia tuomiokapitulin lausuntoa asiassa, hyväksyi muistutuksen, "koska Östringiä vastaan nostettu kanne koski hänen virkatointaan, jonka tähden kihlakunnanoikeus ei ollut oikeutettu asiassa päätöstä antamaan", sekä käski tuomiokapitulia asiaa tutkimaan. Lähes neljä kuukautta kului, ennenkuin viimemainittu virkakunta julisti päätöksensä. Tämä on päivätty maaliskuun 11 p:nä 1840 ja kuuluu: "Konsistoriumi ei pidä näitä kokouksia luvattomina eikä laissa kiellettyinä, koska papiston ehdoton velvollisuus on johtaa sanankuulijoitaan kirjanluvussa ja kristinuskon käsittämisessä, ei ainoastaan niissä tilaisuuksissa, jotka ovat pyhitetyt tavalliselle jumalanpalvelukselle, sekä katkismus-, rippi- ja kotikuulusteluissa, vaan myöskin pyhä- ja juhlapäivien iltoina sekä muulloin kaikissa tarjona olevissa tilaisuuksissa, ja koska Östring ei ole häirinnyt järjestystä, vaan päinvastoin osoittanut kiitettävää intoa, pitää tuomiokapituli oikeana vapauttaa hänet kaikesta edesvastauksesta tässä kohden. [Päätös nojautuu seuraaviin määräyksiin, jotka pöytäkirjassa luetellaan: 1686 vuoden kirkkolain II luv. 2-11 §§, XXIV luv. 11 §:ään, Kunink. plakaattiin tammik. 12 p:ltä 1726, Kunink. kiertokirjeeseen konsistorioille samalta p:ltä, Kunink. asetukseen 20/3 1735, Kunink. muistutukseen ja varoitukseen 28/5 1746, Kunink. kirjeisiin 4/5 1748, 17/12 1755 ja 10/3 1758, Kunink. asetukseen 4/11 1782, Keisarilliseen kirjeeseen Turun tuomiokapitulille 15/1 1817 sekä 'Ruotsin valtiopäiville kokoontuneen pappissäädyn Ruotsin ja Suomen papistolle monesti kirjoittamiin kiertokirjeisiin ja erittäin tätä hiippakuntaa varten pappeinkokouksissa tehtyihin päätöksiin'.] Mutta koska Östring ei ole totellut esimiestään Snellmania, joka oli käskenyt häntä lakkaamaan seuroja pitämästä, sentähden ja koska semmoinen tottelemattomuus ja halveksiva käytös ei sovi yhteen sen järjestyksen ja hyvän tavan kanssa Jumalan seurakunnassa sekä on ristiriidassa sen kuuliaisuuden kanssa esimiestä kohtaan ja sen keskinäisen sopusoinnun kanssa, joka on paimenviran tarkoituksen mukaisen hoitamisen välttämätön ehto, täytyy tuomiokapitulin 1686 vuoden kirkkolain XIX luv. 23 §:n ja XXIV luv. 25 §:n sekä 21/8 1686 annetun Kunink. kiertokirjeen 1 §:n mukaan eroittaa hänet, Östringin, pappisviran toimittamisesta puoleksi vuodeksi". [Turun tuomiokapitulin arkisto.]
Päätöksen ristiriitaisuus riippuu silminnähtävästi ajan hierarkkisesta katsantotavasta eikä ynseydestä Östringiä kohtaan. — Wegeliuksen vapautti tuomiokapituli kaikesta edesvastauksesta. — Hovioikeuksille joulukuun 1 p:nä 1787 annetun kiertokirjeen mukaan alistettiin päätös Vaasan hovioikeuden ratkaistavaksi.
Samana päivänä antoi tuomiokapituli päätöksensä myöskin Kalajoen pappien käräjäjutussa. Asiapaperit olivat olleet konsistoriumin jäsenten tutkittavina marraskuun 20 p:stä 1839. Päätöksen pääkohdat, joiden tukeeksi tuomiokapituli viittaa Östringin jutussa mainitsemiinsa lakipykäliin ja asetuksiin, ovat seuraavat.'
"Koska jutun käsittelystä oikeudessa selviää, että mainitut, syytteenalaiset papit ottamalla osaa kysymyksessä oleviin kokouksiin eivät millään tavoin ole toimineet vastoin virkavelvollisuuttaan eivätkä tämän kautta ole aiheuttaneet, vaan pikemmin estäneet tämmöisissä tilaisuuksissa muutoin helposti syntyvää epäjärjestystä ja siten osoittaneet kiitettävää alttiutta asianmukaisella tavalla tyydyttämään sanankuulijoittensa hengellistä tarvetta sekä kristillisen valistuksen ja hartauden kartuttamiseksi ovat käyttäneet kaikkia tarjona olevia tilaisuuksia; ja kun sitäpaitsi on otettava huomioon, ettei heidän silloinen lähin esimiehensä, Raahen rovastikunnan v.t. kontrahtirovasti, eikä kirkkoherrakunnan kirkkoherra, joiden lakien ja asetusten mukaan tuli huolellisesti valvoa näiden nuorempien virkaveljien käytöstä sekä heidän virkatehtävissään että viran ulkopuolella, mikäli konsistoriumi tietää, eivät ole huomanneet syytä moitteeseen, vielä vähemmin kanteen nostamiseen; siis näkee konsistoriumi oikeaksi, hylkäämällä syytökset, mikäli nämä koskevat mainittujen pappien osanottoa kanteenalaisiin hartauskokouksiin, vapauttaa heidät kaikki kaikesta edesvastauksesta".
"Mitä sitten tulee syyttäjän oikeuden alussa kappalaisenapulaista N. K. Malmbergiä vastaan tekemään syytökseen harhaoppisen ja väärän uskonnonkäsityksen sekä erehdyttävän opin levittämisestä sekä hänen sittemmin loppuvaatimuksessa kirkkoherranapulaisia L. H. Laurinia ja F. O. Durchmania vastaan tekemiinsä syytöksiin, että hekin kanteenalaisissa kokouksissa olisivat lausuneet eksyttäviä uskonnollisia mielipiteitä, joita syytöksiä hän on koettanut tukea monilla juttua käsiteltäessä kuulusteltujen todistajain lausunnoilla, niin ei konsistoriumi, tähän kuuluvien todistusten epämääräisyyteen ja eroavaisuuteen nähden — — — löydä syytä langettaa ketään heistä edesvastaukseen tässä kohden".
Niinikään vapautti tuomiokapituli Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin heille pakanalähetyksen hyväksi koottujen varojen keräämisestä vaaditusta edesvastauksesta, "koska ei oltu voitu laillisesti todistaa, että he tässä olisivat väärin käyttäneet virkaoikeuttaan ja siitä riippuvaa vaikutusvaltaansa kansaan".
Kuten muistamme, oli Malmbergiä, Durchmania ja Laurinia syytetty "varomattomien sanojen ja sellaisten lauseiden käyttämisestä seuroissa, joita voitiin monella tavoin tulkita". Miten ristiriitaisia ja vihamielisyydestä lähteneitä monen todistajan tähän kuuluvat lausunnot ylimalkaan olivatkin, osoittavat pöytäkirjat, ettei syytös, ainakaan mikäli se koskee Durchmania ja Laurinia, ollut aivan perusteeton. Tuomiokapituli tuomitsi sekä Durchmanin ja Laurinin että myös Malmbergin tästä saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet".
Syytteen alaisten pappien pyyntöä saada painattaa Kalajoen käräjien pöytäkirjat ei tuomiokapituli "tätä nykyä" katsonut olevansa velvoitettu ottamaan harkittavakseen.
Päätös alistettiin Vaasan hovioikeuden tutkittavaksi. [Turun tuomiokapitulin arkisto; F. O. Durchmania kokoamat Kalajoen käräjäjuttuun kuuluvat pöytäkirjat.]