X.

Vainoja Juhana Mikael Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan.

Myöhään illalla kesäkuun 7 p:nä 1840 näki Vöyrin kirkonkylään kokoontunut ihmisjoukko pitäjän vanginkuljettajan lähtevän viemään erästä nuorta miestä Korsholman lääninvankilaan. Mies, joka oli puettu seudun heränneitten pukuun, ei ollut pahantekijän näköinen; hiljainen surunvoittoisuus kuvastui hänen kasvoissaan, ja hän hyräili itsekseen erästä Siionin-virttä. Hänen nimensä oli Juhani Juhaninpoika Loukko. Pari tuntia aikaisemmin oli hän ottanut osaa Vöyrin voimakkaan herätyssaarnaajan J. M. Stenbäckin Heikki Abrahaminpojan omistamassa Juvan talossa Miemoisten kylässä pitämiin seuroihin. Huoneessa, johon noin sata henkeä oli kokoontunut helluntaipäivän iltaa viettämään, oli hartaasti kuunneltu Stenbäckin hartauspuhetta, kunnes äkkiarvaamatta pitäjän v.t. nimismies J. A. Kellander muutamien apumiesten seuraamana oli astunut ovesta sisään, kiivaasti kysynyt, kenen luvalla kokousta pidettiin, käskenyt papin heti lopettamaan seuranpidon sekä asettanut vartijat ovelle, jotta ei kukaan pääsisi poistumaan, ennenkuin hän papereihinsa oli merkinnyt kaikkien nimet. Toiset, niistä suurin osa naisia, olivat kuitenkin päässeet pakoon mikä akkunasta, mikä ovesta, vaan useimmat olivat pelottomina pysyneet paikoillaan, vaikka Kellander, estääkseen pakoa sekä asettaakseen huoneeseen jääneitten tyytymättömyyden ilmauksia, antoi yhdelle apumiehelleen revolverin, muille seipäitä aseiksi. Stenbäck oli jyrkästi kieltäytynyt tottelemasta nimismiestä, vaan ei estänyt häntä kirjoittamasta sanankuulijainsa nimiä. Koska Loukko ei ollut kotoisin Vöyristä eikä ollut voinut näyttää isännältään saaneensa lupaa poistua palveluspaikastaan Ylistarossa, oli nimismies jättänyt hänet vanginvartian huostaan. [Kopia J. M. Stenbäckin oikeusjuttuun kuuluvista asiakirjoista, jonka kopian omistaa hänen tyttärensä neiti Vendla Stenbäck; Charlotte Achrénin kertomukset (1896).]

Seuraavana päivänä toimitti Kellander Vaasan läänin kuvernöörille kertomuksen tästä tapahtumasta, vetäen siinä esille muitakin, hänen mielestään raskauttavia syytöksiä Stenbäckiä ja hänen sanankuulijoitaan vastaan. Kuvernööri ilmoitti asian prokuraattorille, joka antoi käskyn kanteen nostamisesta Vöyrin heränneitä vastaan.

Juttu oli ensikerran esillä Vöyrin käräjissä syyskuun 17 p:nä 1840. Kellander oli tilaisuuteen haastattanut yhteensä 50 henkilöä, niiden joukossa J. M. Stenbäckin ja hänen vaimonsa Ulrika Kristina Wegeliuksen (tohtori Jaakko Wegeliuksen tytär), hänen äitinsä Eva Maria Stenbäckin sekä hänen sisarensa, pastorinleski Maria Ottelinin; melkein kaikki muut olivat talonpoikia.

Stenbäckiä vastaan kirjallisesti esittämässään kanteessa veti Kellander esiin syytöksiä, joita vain puoluellisuus ja eksynyt virkainto voivat keksiä. Hänen väitteensä tekisi naurettavan vaikutuksen, ellei se niin räikeästi kuvaisi siihen aikaan vallitsevaa tietämättömyyttä kaikissa uskontoa koskevissa kysymyksissä. Kellander ei näet esiinny ainoastaan virkamiehenä, vaan ennen kaikkea "tavallisen" uskonnon puolustajana Stenbäckin siitä "kokonaan poikkeavaa saarnatapaa" vastaan. Siinä syytöksessä oli kyllä perää, että tuo tuima ja rajuluontoinen pappi, joka pasuunanäänellä koetti herättää ihmisiä synnin unesta, saarnoissaan usein oli käyttänyt raakoja, oikeutettuakin hienotuntoisuutta loukkaavia sanoja, mutta eivät suinkaan kaikki Kellanderin häntä vastaan tämän johdosta tekemät syytökset silti olleet paikallaan. Kuvaava on esim. se hänen todistukseksi vetämänsä väite, että Stenbäck eräässä saarnassa olisi nimittänyt sanankuulijoitaan sioiksi, varsinkin kun hänen tässä moittimansa lause melkein sanasta sanaan tavataan 2 Piet. 2:sen luvun 22:sa värsyssä. Sanotun lauseen johdosta Kellander huudahtaa: "Semmoinen puhe ilettää".

Myöskin Stenbäckin "sovinto-oppia" sanoo Kellander vääräksi. Silminnähtävästi on häntä loukannut todistus syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta ilman lain töitä, jolle totuudelle sen ajan ihmiset monessa paikoin olivat vieraantuneet n.s. siveysopin pohjalle laadittujen saarnakirjojen ja niistä ammennettujen saarnojen kautta. Kellander kertoo Stenbäckin eräässä saarnassa lausuneen: "Jos ihminen ajatuksissa, sanoissa ja töissä olisi harrastanut kaikkea hyvää, minkä hän voi saada aikaan, jos hänellä olisi kaikki ne hyveet, mitkä muodostavat lain summan, ja jos hän olisi saavuttanut kaiken mahdollisen inhimillisen täydellisyyden, niin hän ei voisi tulla autuaaksi ilman kääntymistä, yhtä vähän kuin suurimmat ylitsekäymiset ja synnit voivat estää häntä Kristuksen sovinnon osallisuudesta, jos hän vain luottaen sitä toivoo ja hänellä on luja usko". Tätä lausetta, jossa ainakin muutamat sanat silminnähtävästi ovat väärin kerrotut, pitää Kellander hyvin erehdyttävänä. Hän lausuu sen johdosta: "Kieltämätöntä on, että turmeltuneinkin ihminen uskon kautta Kristukseen ja tosi kääntymisen kautta voi toivoa armoa ja anteeksiantamusta; vaan millainen on se usko ja se kääntyminen, joita ei tapojen parantuminen ole luonut? Sen jättää Stenbäck selvittämättä".

Tällä pohjalla liikkuvat Kellanderin Stenbäckin uskonnollista kantaa vastaan tekemät muistutukset. Niihin liittää hän kaikenkaltaisia, väärästä käsityksestä johtuvia muistutuksia hänen saarnaamistavastaan. Nämä muistutukset ja niihin kuuluvat todistukset ovat samaa laatua kuin maafiskaali Bergin Kalajoen pappeja vastaan tekemät hyökkäykset. Loppuponsi on niinikään sama: Stenbäck oli saarnoillaan ja muilla papillisilla toimituksillaan saanut aikaan ainoastaan pahennusta ja kaikenlaisia häiriöitä, eripuraisuutta perheissä, laiskuutta, tuomitsemishalua y.m. Kuvaava on varsinkin se väite, että Stenbäck olisi loukannut seurakuntalaistensa siveydentuntoa, vieläpä kiihoittanut heitä siveettömyyteenkin, hän kun aivan julkisesti oli maininnut nimeltä haureuden eri ilmaukset, joskus "jokseenkin tajuttavasti selittänytkin, miten niitä harjoitetaan".

Tietysti veti Kellander kanteessaan esille Vöyrissä pidetyt "luvattomat" hartausseurat. Hän kertoo Stenbäckin alottaneen papilliset virkatehtävänsä seurakunnassa saarnalla, jonka lopussa hän oli kutsunut sanankuulijansa iltakirkkoon samaksi päiväksi. Siitä alkaen oli hän iltapäivällä joka pyhä kirkossa pitänyt samanlaisia hartaushetkiä. Varoituksia saatuaan, oli hän tosin luopunut tästä oudosta tavasta, vaan sensijaan saarnoissaan selvin sanoin kutsunut sanankuulijansa seuranpitoon pappilan pirttiin, missä luvattomia kokouksia sunnuntai-iltoina siitä alkaen ahkerasti oli pidetty.

Kuvernöörille Stenbäckistä lähettämässään kannekirjoituksessa oli Kellander erittäin kertonut ennenmainituista, Juvan talossa pidetyistä seuroista. Näyttää kuin olisi hän käsiteltävänämme olevasta, kihlakunnanoikeudelle antamastaan kanteesta tahallaan jättänyt mainitsematta tämän tilaisuuden. Vasta kun Stenbäck vaati häntä tarkemmin määräämään kanteen pääkohdat, mainitsi hän erittäin Juvan talossa pidetyt seurat, niistä kuitenkaan edes silloin sen enempää puhumatta. Sensijaan käsitteli hän kirjoituksessaan hyvin tarkasti Stenbäckin käyntiä viimeistä tautiaan sairastaneen Liisa Skratar nimisen vaimon luona, ankarasti moittien hänen esiintymistään tässä tilaisuudessa. Silminnähtävästi oli Stenbäck koettanut herättää synnintuntoa sairaassa ja, kun tämä oli vakuuttanut, ettei mikään törkeä synti rasittanut hänen omaatuntoansa, koettanut hänelle näyttää, että pienimmätkin erehdykset Jumalan edessä ovat kadottavia syntejä. Ja jos tuo jyrkkä pappi ehkä tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monesti muulloin, oli käyttänyt liika ankaroita sanoja, oli hänen esiintymisensä Liisa Skratarin luona silminnähtävästi ainakin pääasiassa oikea. Vaan toiselta puolen olisi aivan väärin ankarasti arvostella Kellanderia siitä, ettei hän asiaa ymmärtänyt. Hän oli vallitsevan korkeakirkollisen kristillisyyden kannalla ja luuli Stenbäckin menetelleen hyvin mielivaltaisesti ja sydämmettömästi varsinkin kieltäytymällä antamasta sairaalle p. ehtoollista. Sitävastoin johtuu hänen väitteensä, että kysymyksessä oleva henkilö olisi kuollut tämän kiellon aiheuttamasta mielenliikutuksesta, silminnähtävästi puolueellisuudesta. Liisa Skratar kuoli nim. vasta neljä päivää mainitun tapahtuman jälkeen.

Stenbäckiä vastaan esiintuomansa kanteen pääkohtana mainitsee Kellander lopuksi, että hänen toimestaan Vöyrin kirkkoon oli asetettu kolme säästölaatikkoa rahankeräystä varten pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi hän pappilassa olevaan kotiinsa oli hankkinut samanlaisen laatikon.

Vedoten hartauskokouksia koskeviin kuninkaallisiin kirjeisiin ja asetuksiin kielsi Stenbäck semmoisia pitämällä rikkoneensa voimassa olevaa lakia vastaan. Perusteettomaksi sanoi hän niinikään Kellanderin väitteen, että kokoamalla oli koottu kansaa näihin tilaisuuksiin, vakavasti vakuuttaen, että hänen sanankuulijansa oman sisällisen tarpeensa vaatimina olivat keräytyneet hänen kodissaan ja pitäjällä pitämiään hartauspuheita kuulemaan. Avonaisesti tunnusti hän myöskin Kellanderin kiellosta huolimatta jatkaneensa tämän keskeyttämiä, Juvan talossa pitämiään seuroja. Mitä viimemainittuun hartauskokoukseen muutoin tulee, kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Kellander tässä tilaisuudessa oli esiintynyt hyvin väkivaltaisella ja röyhkeällä tavalla. Näin ollen ei sovi kummastella, että hän asiaa oikeudessa käsiteltäessä teki hyvin mietoja muistutuksia Stenbäckin ja muiden tilaisuudessa saapuvilla olleiden käytöstä vastaan.

Säästölaatikoista ilmoitti Stenbäck, että arkkipiispa Melartin kesällä 1836 toimittaessaan tarkastusta Vöyrissä, oli antanut hänen isälleen, seurakunnan silloiselle kirkkoherralle K. F. Stenbäckille kirjasen, joka kehoitti kannattamaan lähetysseuroja, sekä että tämä senjohdosta eräässä kirkonkokouksessa oli pyytänyt seurakuntalaisiaan lahjoilla auttamaan pakanalähetystä. Yksissä neuvoin isänsä kanssa sanoi Stenbäck tarkoitusta varten hankkineensa kaksi säästölaatikkoa kirkkoon, yhden pappilaan sekä myöhemmin yhden asuntoonsa. Puolustuksekseen veti hän sitäpaitsi, että sanomalehdet usein olivat kehoittaneet yleisöä rahankeräyksiin pakanalähetyksen hyväksi.

Muihin Stenbäckiä vastaan tehtyihin syytöksiin kieltäytyi viimemainittu vastaamasta, koskei Kellanderin valtakirja käskenyt häntä niitä nostamaan, eikä sitäpaitsi kihlakunnanoikeus ollut oikeutettu tutkimaan hänen toimintaansa pappina. Näitä muistutuksia kannatti myöskin konsistorion tilaisuudessa saapuvilla oleva edustaja, kirkkoherra A. K. Kihlman, jonka jälkeen oikeus hylkäsi Kellanderin kysymyksessä olevat kanteet.

Kiitettävällä puolueettomuudella ja maltilla näkyy kihlakunnanoikeus, jonka puheenjohtajana oli H. V. Hoffrén, koettaneen juttua käsitellä. Se vapautti Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta säästölaatikkojen hankkimisesta kirkkoon, "koska semmoisen laitoksen hankkiminen julkiseen paikkaan tahi kieltäminen sitä siellä pitämästä ei riippunut Stenbäckistä, joka oli seurakunnan kirkkoherran apulainen". Jyrkästi kumoten Kellanderin yhtä aiheettoman kuin loukkaavan kanteen, että pakanalähetyksen hyväksi olisi käytetty muitakin Vöyrin kirkossa koottuja kolehtirahoja, ei oikeus myöskään ottanut huomioon kannetta Stenbäckin kodissa löytyvästä säästölaatikosta. Vastauksessaan Kellanderin kanteeseen oli Stenbäck selittänyt, että viimemainittua säiliötä oli käyttänyt yksinomaan hänen perhekuntansa. Se seikka, ettei asiasta päätöksessä mitään mainittu, riippuu ehkä epähuomiosta, mutta todistaa kaikessa tapauksessa, missä mielessä oikeus juttua käsitteli.

Kun syyttäjä ei ollut tiennyt mainita, minä päivinä pappilassa sekä muualla seurakunnassa oli pidetty "luvattomia kokouksia", otti oikeus harkitakseen ainoastaan Juvan talossa kesäkuun 7 p:nä pidettyihin seuroihin kuuluvia asianhaaroja. Ei sovi kummastella, että se piti itsensä velvollisena tuomitsemaan talonisännän, Stenbäckin sekä muut tilaisuudessa saapuvilla olleet henkilöt edesvastaukseen. Siihen vaati sitä "luvattomia kokouksia" koskevain asetusten henki ja varsinkin niiden puustavi, jonka ankaruutta ajan vallitseva katsantotapa ei ollut omiaan lieventämään. Stenbäck tuomittiin vetämään sakkoja 96 rupl. "koska hän ei ollut koettanut estää kokouksen pitämistä, vaan päinvastoin jatkanut seuranpitoa, vaikka häntä oli huomautettu sen laittomuudesta" sekä sapatin rikkomisesta 4 rupl. 90 kop.

Henrik Juvas, jonka talossa kysymyksessä olevat seurat pidettiin ja joka tässä tilaisuudessa, samoinkuin oikeudessakin oli esiintynyt suoran ja pelottoman pohjalaisen talonpojan tavoin, ei tietysti asiasta rangaistuksetta päässyt. Kotinsa luovuttamisesta "luvattomaan" hartausseuraan kokoontuneelle ihmisjoukolle tuomittiin hän vetämään sakkoa 96 rupl. sekä Kellanderille tässä tilaisuudessa lausumistaan solvaavista sanoista ja häntä kohtaan muullakin tavoin osoittamastaan loukkaavasta käytöksestä 4 rupl. 80 kop., jota paitsi hänenkin osalleen tuli tuo 4 rupl. 80 kop. suuruinen, heränneille siihen aikaan niin tavallinen sakko sapatin rikkomisesta.

Muut haastetut, niiden joukossa Stenbäckin äiti ja vaimo, sakotettiin seuroissa käymisestä ja sapatin rikkomisesta, kukin yhteensä 9 rupl. 60 kop.

Se osa Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemästä kanteesta, jota kihlakunnanoikeus yllämainituista syistä ei ollut ottanut tutkittavakseen, lykättiin tuomiokapitulin harkittavaksi.

* * * * *

Sekä Stenbäck että muut tuomitut vetivät asian hovioikeuteen. Ensinmainittu koetti valituksessaan todistaa, ettei 1726 vuoden konventikkeliplakaattia eikä muita hartauskokousten pitämistä koskevia asetuksia, joilla syyttäjä oli tukenut kanteitaan, voitaisi sovelluttaa kysymyksessä olevaan juttuun. Peittelemättä hän väitti, ettei kihlakunnanoikeus päätöstään laatiessaan ollut kiinnittänyt huomiotaan muuhun "kuin noihin tyhjiin sanoihin: luvattomia kokouksia".

Stenbäckin sanankuulijat vetosivat valituksessaan siihen, että siinä hartauskokouksessa, josta heitä oli sakotettu, oli viljelty ainoastaan hyväksyttyjä kirjoja, että kaikki olivat käyttäytyneet hiljaa ja siivosti sekä ettei tilaisuudessa mitään häiriöitä heidän kauttansa ollut syntynyt. Perustelun jatko kuuluu:

"Jo lapsuutemme päivinä, samoinkuin elämämme myöhempinä aikoina, ovat sekä yksityisessä opetuksessa että julkisesti jumalanpalveluksessa vanhemmat ja opettajat meille teroittaneet, että meidän, siveellistä ja kunniallista elämää osoittaen, tulisi ahkeroida elävää ja tosi jumalanpelkoa sekä ahkeraan kuunnella autuuden oikeaan perustukseen ja ymmärrykseen johtavaa opetusta. — — — Emme siis ole voineet aavistaakaan lakia vastaan rikkoneemme, vaan päinvastoin olemme olleet vakuutetut, että olimme noudattaneet pyhintä kaikista velvollisuuksista pyytämällä ja vastaanottamalla opetusta siltä henkilöltä, jonka esivalta on asettanut ohjaamaan seurakuntalaisia Jumalan tuntemiseen ja oikeaan kristillisyyteen sekä valvomaan heidän elämäänsä ja käytöstään".

Tämän, samoinkuin oman valituksensa, kirjoitti Stenbäck. [Kert. (1896) Charlotte Achrén y.m.] Ne ovat lyhyeitä ja asiallisia, vaan muodollisessa suhteessa ala-arvoisia, varsinkin jos niitä vertaa Laguksen kirjoittamiin Kalajoen käräjäjuttua koskeviin valituksiin. Mutta mikäli vertailu koskee pääasiaa, Kristuksen uskollista tunnustamista, eivät ne ole viimemainittuja heikommat. Muutamia päiviä myöhemmin toimitti Stenbäck tuomiokapituliin laajan selonteon niiden syytösten johdosta, jotka Kellander kihlakunnanoikeuteen jättämässään, ennen mainitussa kanteessa oli tehnyt häntä vastaan. Kirjoituksen henki, joka helposti tajuttavista syistä paikoin pukeutuu kiivaisiinkin sanoihin, ilmaisee kaikkialla elävää vakaumusta ja lujaa päätöstä puolustaa sitä vaikka koko maailmaa vastaan. Kysymyksessä oleva valitus todistaa sitäpaitsi, että herännäisyyden edustajat täysin oivalsivat liikkeen merkitystä Suomen kirkolle. Viitaten siihen, lausuu Stenbäck muun ohessa: "Olen vakuutettu, että arvoisin herra arkkipiispa ja korkeanarvoisa tuomiokapituli ilolla seuraavat tätä valkeuden taistelua pimeyttä vastaan, tätä intoa ja kiivautta Jesuksen hengellisen valtakunnan levittämisessä, tätä elävää ja raitishenkistä liikettä, joka on nähtävänä Suomessamme". Ja ikäänkuin peläten, etteivät hänen kaavakristillisyyden hiljaisiin menoihin tottuneet esimiehensä, joita sitäpaitsi hallituksen nurjamielisyys herännäisyyttä vastaan estämällä esti arvostelemasta liikettä historian ja raamatun valossa, lisää hän: "Missä kaikki on hiljaista ja mykkää eikä kukaan saa aikaan mitään levottomuutta tärkeimmän asian, sielun pelastuksen tähden; missä ihmiset yleensä elävät päivänsä toisen toisensa perästä, samalla tavalla, tyytyen, kuten Thomander sanoo, 'siihen koin raiskaamaan varastoon, jonka nimi on yksityiset hyvät teot', ulkonaiseen teeskenneltyyn jumalanpalvelukseen y.m., siellähän vallitsee hengellinen kuolema ja mädännäisyys. Missä sitävastoin Jumalan sanan vaikutuksesta syntyy senmukainen, jos kohta maailman rakkaudessa, itaruudessa, himoissa ja paheissa elävien ihmisten halveksima pyrkiminen päästä Jumalan kutsuvan, valoisan ja kääntävän armon kautta siihen parannukseen, joka Jumalan tykö on ja siihen uskoon, joka on meidän Herraamme, Jesukseen Kristukseen, siellähän vallitsee elämä, itse Herran herättämä elämä, josta kaikkien vilpittömien Jesuksen taistelevan seurakunnan jäsenten täytyy iloita".

Ryhtyessään käsittelemään Kellanderin kanteen eri kohtia, myöntää Stenbäck hänen usein käyneen kirkossa, vaan väittää suoraan ja empimättä syynä näihin käynteihin olleen vaanimishalun, jonka hän sanoo aiheutuneen enemmän vihasta elävää kristillisyyttä, kuin hänen persoonaansa vastaan. Jyrkkä arvostelu ja häikäilemätön. Mikä siinä ehkä on liikaa, se ei suinkaan edusta yksinomaan Stenbäckiä, vaan silloisen herännäisyyden edustajia ylimalkaan, jos kohta hän oli jyrkimpiä heistä. Puoliin arvosteluihin he eivät tyytyneet. Jos maailma heitä löi, eivät hekään iskuja säästäneet. Käytiin sotaa, ja sota oli monesti säälimättömän kiivasta. Myöhempi aika on arvostellut herännäisyyden miesten "tuomitsemishalua" usein hyvinkin ankarasti. Arvostelu ei ole perusteita vailla, vaan muistettava on toiselta puolen myöskin, että yksi herännäisyyden päätehtäviä oli Jumalan valtakunnan ja maailman välisen rajan raivaaminen, niistä ennakkoluuloista huolimatta, jotka estivät silloista kristikuntaa myöntämästä, että tämä raivaamistyö semmoisenaan oli oikeutettua, vieläpä raamatun vaatimaakin. Mitä yksityisseikkoihin nähden rikottiin, se ei estä tunnustamasta päätarkoitusta oikeaksi. Ja mitä silloinen pietismi ei hiljaisella rakkaudella ja oikeutetulla suvaitsevaisuudella taistelun riehuessa malttanut sovittaa, se jäi myöhempien aikojen heränneitten ja muiden kirkossamme syntyneitten suuntien tehtäväksi.

Täydellä syyllä huomauttaa Stenbäck tuomiokapitulille lähettämässään selityksessä Kellanderin häntä vastaan tekemän kanteen yksityiskohtien perusteettomuudesta. Useat hänen syytöksistään saavat selityksensä siihen aikaan niin yleisestä tietämättömyydestä raamatun yksinkertaisimmista totuuksista, joille ihmiset pintapuolisten saarnakirjojen ja niiden mukaan sepitettyjen saarnojen kautta vuosikymmenien kuluessa olivat vieraantuneet. Esimerkkinä mainittakoon, että Kellander oli syyttänyt Stenbäckiä kiroilemisesta, tämä kun saarnoissaan ja seurapuheissaan sekä yksityisissä keskusteluissaan oli nimittänyt sielunvihollista raamatun käyttämillä nimillä.

Laveasti käsittelee Stenbäck kysymyksessä olevassa selityksessään oppia ihmisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä uskon kautta Kristukseen ilman lain töitä. Siihen on antanut aihetta Kellanderin syytös, että hän opetuksessaan muka olisi julistanut siveyteen pyrkimisen arvottomaksi ja siten avannut kaikki sulut synnin hävittävälle tulvalle. Vaikea on käsittää, mistä syystä Stenbäck piti näin seikkaperäisen, puhtaasti uskonopillisen kysymyksen selvittämisen tarpeellisena tässä yhteydessä, varsinkin koska Kellanderin tähän kuuluvat muistutukset ilmaisevat niin suurta tietämättömyyttä, ettei niihin silloisissakaan oloissa näy kannattaneen vastata. Tuskin saattoi hän epäillä, ettei tuomiokapituli ilman tämmöistä selvitystä tajuaisi syytösten arvottomuutta. Vaan oli syy mikä tahansa, niin käypi tuosta pitkästä esityksestä selväksi, miten huolellisesti heränneet papit koettivat välttää kaikkea, mikä olisi voinut tehdä heidät epäluulon alaisiksi harhaoppisuudesta. Pietismiä on syytetty puhtaan opin halveksimisesta, ja sentähden on asia tärkeä. Mikäli syytös koskee Suomen herännäisyyttä, ei ole se oikeutettu. Liikkeen johtavat papit kiivailivat päinvastoin monesti liiaksikin puhtaan opin puolesta. Varsinkin teroittivat he sanankuulijoilleen ja vastustajilleen Lutherin vanhurskauttamisoppia. Niin Lagus, Malmberg, J. Fr. Bergh y.m. Stenbäck ei siis esiinny poikkeuksena muista, vaan päinvastoin herännäisyyden uskollisena edustajana. Palajamme tähän kysymykseen sille varsinaisesti omistetulla paikalla. Tässä vain mainittakoon, etteivät heränneitten pappien oikeusjutuissa, väittelyissä, saarnoissa y.m. tilaisuuksissa puhtaan opin puolesta esiintuomat ajatukset, joissa lahkolaisuuden ja harhaoppisuuden kammo monesti pukeutuu hyvinkin selvään muotoon, suinkaan johdu ihmispelvosta, vaan syvästä vakaumuksesta ja rakkaudesta lutherilaiseen kirkkoon, jossa he tällä pohjalla pyysivät virittää uutta elämää. He pelkäsivät eriseuraisuutta, ja moni heistä oli epäilemättä liiaksikin kirkollinen. — —

Kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, vaati hovioikeus asianomaisia niin toimimaan, että kaikki Kellanderin Stenbäckiä vastaan tekemät syytökset mitä pikemmin tulisivat tutkittaviksi ylimääräisissä käräjissä, jonka jälkeen pöytäkirjat olivat lähetettävät tuomiokapitulin harkittaviksi. Koska Stenbäckin sanankuulijoita vastaan nostettu oikeusjuttu oli yhteydessä hänen asiansa kanssa, tahtoi hovioikeus käsitellä sitä vasta sittenkuin kysymyksessä oleva tutkinto oli toimitettu. Päätös perustuu tuomiokapitulin kunink. kirjeen mukaan jouluk. 12 p:ltä 1787 hovioikeudelle esittämään pyyntöön, että juttu uudelleen tutkittaisiin kihlakunnanoikeudessa. Silmiinpistävä on se kiire, millä juttua käsiteltiin. Varsinkin tuomiokapituli toimi nopeasti. Kihlakunnanoikeus julisti päätöksensä syyskuun 18 p:nä — viisi päivää myöhemmin käsitteli tuomiokapituli juttua, ja hovioikeuden yllämainittu välipäätös on päivätty lokakuun 29 p:nä.

Uudelleen tutkittiin Stenbäckin juttua Vöyrin ylimääräisissä käräjissä joulukuun 29 p:nä. Syyttäjänä esiintyi pitäjän vakituinen nimismies K. J. Solfvin, jonka virkaa varanimismies Kellander edellisten käräjien aikana oli hoitanut. Myöskin viimemainittu oli saapuvilla. Tuomarina toimi sama mies kuin edellisissäkin käräjissä.

Turhaan vastustettuaan Solfvinin esiintymistä syyttäjänä, tämä kun ei ollut saanut valtuutusta siihen, esitti Stenbäck muistutuksensa Kellanderin jo edellisissä käräjissä tekemiin syytöksiin. Vaatien Kellanderia tarkoin määräämään, milloin hän olisi saarnoissaan käyttänyt "loukkaavaa ja siveetöntä lausetapaa", näytti hän toteen, ettei hän ollut saarnannutkaan eräänä sunnuntaina, jonka Kellander kannekirjoituksessa syytöksensä tukeeksi oli maininnut. Viimemainittu koetti korjata päivämäärän mainitsemalla erään toisen sunnuntain, vaan yhtä huonolla menestyksellä. Sinäkään päivänä ei Stenbäck ollut saarnannut Vöyrin kirkossa. Kellander pelastui pulastaan muistuttamalla, että Stenbäck saarnoissaan "melkein aina" käytti sellaisia sopimattomia lausetapoja, kuin kanteessa oli mainittu. Stenbäckin kieltäytymistä vastaamaan syyttäjän kanteisiin tässä kohden, niistä kun puuttui päivämäärät, vastusti myöskin konsistoriumin edustaja, kirkkoherra Kihlman (sama kuin edellisissä käräjissä). Näin ollen ja kun sitäpaitsi Vaasan hovioikeuden yllämainittu välipäätös velvoitti kihlakunnanoikeutta tutkimaan Stenbäckin saarnatapaa vastaan tehtyä kannetta, täytyi syytetyn vastata Kellanderin hyökkäyksiin. Miten arvottomat nämä itse asiassa olivat, selviää sekä Stenbäckin omista, niiden johdosta antamista selityksistä, että todistajain lausunnoista. Niinpä esim. nimipastori J. A. Bergh, jonka Stenbäck oli koettanut saada jäävin alaiseksi, tämä kun antamillaan tiedoilla oli auttanut Kellanderia hänen kanteissaan, todisti, "että Stenbäckin saarnat, joiden hän ei tiennyt olleen p. raamatusta eikä tunnustuskirjoista poikkeavia, olivat sisältäneet sekä nuhdetta että kehoitusta ja neuvoja, mitenkä rangaistusta voidaan välttää, mutta enimmäkseen oli hän teroittanut lakia". Myöskin todisti hän, että "siveellisyys pitäjässä viime vuosina oli lisääntynyt", myöntäen tämän "ainakin osaksi" Stenbäckin ansioksi. Samaan tapaan puhuivat muutkin todistajat. Kun kuitenkin sekä Kellander että Solfvin vaativat muutamien lisätodistajain kuulustelemista, lykättiin juttu helmikuun 13 p:ään. — Kärsivällisyyden koulussa kasvatti Herra herännäisyyden tulisia saarnaajia!

Stenbäckin eduksi puhuu varsinkin se seikka, että Kellander, kun juttu yllämainittuna päivänä uudelleen oli esillä, vaatimalla vaati mielipuolena pidetyn Helena Granlon kuulustamista todistajana. Kysymyksessä oleva henkilö oli silminnähtävästi Kellanderin paraana turvana. Hän oli sitäpaitsi juorupuheillaan Stenbäckin käynnistä Liisa Skratarin luona antanut Kellanderille aihetta lisäämään kanteeseensa tuon näennäisesti raskauttavan, vaan itse teossa aivan aiheettoman todistuksen syytetyn rikoksellisuudesta. Koska sitäpaitsi ei kukaan voinut tietää, mitä uusia syytöksiä Helena Granlo, joka Maksamaan kappalaiselta oli saanut jonkunlaisen todistuksen järkevyydestään, hataruudessaan ehkä vielä voisi keksiä, oli Stenbäck haastattanut muutamia henkilöitä todistamaan, ettei kysymyksessä oleva nainen ollut täysijärkinen. Näiden todistusten nojalla kieltäytyi oikeus todistajana kuulemasta Helena Granlota. Yhtä vähän apua oli Solfvinilla ja Kellanderilla muista todistajistaan, nämä kun kaikki lausuivat sen vakuutuksen, että Stenbäck oli vaikuttanut paljon hyvää seurakunnassa, eivätkä tietäneet paljon mitään noista hänen Kellanderin väitteen mukaan melkein joka saarnassa käyttämistään sopimattomista ja loukkaavista lausetavoista. Se vain kävi todistajain kuulustelusta selväksi, että Stenbäck jossakin saarnassa puhuessaan paatumisen vaarasta, oli verrannut vanhoja suruttomia ihmisiä "lahonneisiin kantoihin", jota paitsi toiset todistajat muistelivat hänen joskus käyttäneen sanoja "syntismoukka" ja "raato".

Ennenkuin tutkimus päättyi, veti Solfvin esille vielä yhden Stenbäckin saarnatapaa koskevan muistutuksen. Häntä oli näet loukannut tuo "pienen joukon" eroittaminen "suuresta joukosta", jota Vöyrin kirkossa viime vuosina niin monesti oli kuultu. Tästä huomautettuaan, kysyi hän, eikö Stenbäck "pienellä joukolla" ollut tarkoittanut niitä pitäjäläisiä, "jotka eroavat muista omituisen pukunsa kautta sekä Siionin virsien laulamisella seuroissaan". Stenbäck vastasi muistuttamalla Vapahtajan sanoista kapean ja leveän tien kulkijoista, kieltäen sanotulla nimityksellä tarkoittaneensa erityisten vaatteiden käyttäjiä tahi nimenomaan Siionin virsien veisaajia. Sanankuulijoittensa elämää, ei muuta, sanoi hän pitäneensä silmällä.

Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin jutun käsittely kihlakunnanoikeudessa. Pöytäkirjat lähetettiin tuomiokapitulin harkittaviksi. Viimemainittuun virastoon kirjoitti Stenbäck näissä käräjissä toimitetun tutkinnon johdosta uuden selityksen. Viitaten edelliseen, ensi käräjien jälkeen tuomiokapitulille kirjoittamaansa kirjoitukseen, käsittelee hän erikseen Kellanderin kanteen eri kohtia vetoamalla todistajien lausuntoihin, jotka miltei kaikki olivat hänelle eduksi, sekä selittäen niissä löytyvää, tietämättömyydestä riippuvaa väärinkäsitystä. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin:

"Kun monet todistajat ovat todistaneet, että siveettömimmätkin seurakunnat näinä aikoina ovat tulleet paremmiksi, ja kun niitä pappeja, jotka todistettavasti ovat olleet tässä ainakin myötävaikuttamassa, kuitenkin vedetään oikeuteen ja hätyytetään kuni pahantekijöitä, niinkuin minäkin jo kahdesti olen ollut pakoitettu seisomaan kihlakunnanoikeuden edessä, niin esitän Teidän (arkkipiispan) sydämmenne harkittavaksi kysymyksen, minkä kohtalon alaiseksi se parannus lopullisesti on joutuva, joka Jesuksen kalliisti lunastamassa seurakunnassa näinä aikoina on nähtävänä, ja millaiseksi Turun arkkihiippakunnan tila jonkun ajan kuluttua käypi, jos nimismiehet yhä edelleen, niinkuin näihin asti, valheellisten ilmoitustensa nojalla saavat ahdistaa niitä opettajia, joita Jumala näkee hyväksi käyttää välikappaleina vaivaisten syntisten parannukseksi ja kääntymiseksi. Eikö yksinkertaisia talonpoikia tällä tavoin pakoteta uskonnolliseen välinpitämättömyyteen, vieläpä kammomaankin kaikkea todellista ja elävää jumalanpelkoa, johon ihmisluonto sitäpaitsi on niin valitettavan taipuvainen? Rukoilen ja toivon, että hengelliset esimieheni, jotka Jumala itse on asettanut seurakuntaa johtamaan, kiinnittävät huomionsa tähän asiaan, joka ei ole minun eikä muiden ihmisten, vaan pyhän ja armollisen Jumalan asia".

Selvästi kuvaa tämä Stenbäckin selitys, joka on päivätty maaliskuun 12 p:nä, miten elävästi herännäisyyden edustajat tunsivat, että he taistelivat oikean asian puolesta, tahi oikeammin: ettei asia ollut heidän, vaan Jumalan. Muoto on kankea ja puutteellinen, vaan sisällys selvää ja jaloa. Tunnustusta ansaitsee myöskin se peloton suoruus, joka siinä kaikkialla ilmenee. Jumalanpelko on karkoittanut ihmispelvon, kaataen maahan nuo vanhojen, katoolisuudelta perittyjen ennakkoluulojen suojelusmuurit, jotka vuosisatojen kuluessa olivat estäneet pappeja esimiehilleen puhumasta totuuden korutonta kieltä. Tässäkin suhteessa on herännäisyys kirkossamme raivannut tietä uskonpuhdistuksen periaatteille.

Maaliskuun 31 p:nä antoi Turun tuomiokapituli päätöksensä Stenbäckin jutussa. Kumoten Kellanderin kanteet, vapautti se Stenbäckin kaikesta edesvastauksesta seurainpidosta sekä varojen keräämisestä pakanalähetyksen hyväksi, jota paitsi se hänen toimestaan pappina lausui, että hän oli osoittanut "kiitettävää alttiutta tyydyttämään sanankuulijainsa hengellistä tarvetta". Niinikään hylkäsi tuomiokapituli sen Kellanderin vaatimuksen, jonka mukaan Stenbäck oli langetettava edesvastaukseen esiintymisestään Liisa Skratarin luona. Aivan vapaaksi Stenbäck ei kuitenkaan tuomiokapitulissa päässyt. Vaikka pöytäkirjoista kävi selväksi, että hän ainoastaan harvoin oli käyttänyt noita Kellanderin moittimia "loukkaavia" sanoja ja lausetapoja eikä niitäkään koskaan mieskohtaisina hyökkäyksinä, antoi tuomiokapituli sen lausunnon, että hän saarnoissaan oli käyttänyt "useoita loukkaavia ja sopimattomia lausetapoja ja vertauksia eikä siis evankeelista opettajavirkaansa toimittaessa ollut noudattanut tarpeellista hiljaisuutta, malttia, sävyllisyyttä ja varovaisuutta". Tästä "lainvastaisesta ja varomattomasta käytöksestä" tuomitsi tuomiokapituli Stenbäckin saamaan "sopivat ja vakavat nuhteet" konsistoriumin edessä.

Tähän päätökseen haki Stenbäck muutosta hovioikeudessa. Valituksessaan vetoaa hän samaan kirkkolain pykälään (2 luv. 2 §), jonka mukaan tuomiokapituli oli tuominnut hänet saamaan nuhteet noista saarnoissaan käyttämistä loukkaavista ja sopimattomista lausetavoista ja vertauksista. Puolustus on verraten heikkoa, se kun ei kohdistu siihen kohtaan mainittua pykälää, johon tuomiokapituli oli kiinnittänyt huomionsa, vaan erääseen toiseen, joka velvoittaa saarnaajaa käyttämään kansantajuista ja korupuheista vapaata kieltä. Vaan oli tämä Stenbäckin valitus millainen tahansa, täysi syy tyytymättömyyteen hänellä oli. Tarkastaessaan kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja, täytyy jokaisen oudoksua, ettei tuomiokapituli vapauttanut häntä tästäkin edesvastauksesta.

Hovioikeuden lopullinen päätös Stenbäckin ja hänen sanankuulijainsa oikeusjutussa on päivätty joulukuun 13 p:nä. Mikäli tuomio koski ensinmainittua, oli se täydellisesti yhtäpitävä tuomiokapitulin päätöksen kanssa. — Kaikki Stenbäckin sakkoihin tuomitut sanankuulijat vapautettiin kaikesta edesvastauksesta paitsi Juvaa, jolle sopimattomasta käytöksestä virkatoimissaan olevaa v.t. nimismies Kellanderia kohtaan sekä sapatin rikkomisesta määrätty sakkomäärä vahvistettiin. Edesvastauksesta seurojen toimeenpanemisesta hänkin pääsi vapaaksi.

Senaattiin tekemässään valituksessa, joka on lyhyt ja asiallinen, lausuu Stenbäck muun ohessa: "Koska samat syytökset mitkä minua vastaan, juttuani tarkastettaessa, näennäisinä tosiasioina on esiintuotu, voidaan panna minkä papin niskoille tahansa, jos jokaista hänen lausumaansa sanaa noin huolellisesti tarkastettaisiin, ja kun omassatunnossani tiedän, etten ole syypää mihinkään lainrikokseen, rohkenen alistaa tämän jutun Teidän Keis. Majesteettinne armollisen harkinnan alaiseksi". — Myöskin Solfvin vetosi senaattiin. Väittäen pietismiä yhteiskunnalle vaaralliseksi liikkeeksi ja puhuen halveksivasti heränneitten tekopyhyydestä, vaati hän Stenbäckille ja hänen sanankuulijoilleen ankaraa rangaistusta, "jotta tämä häiriötä tuottava pahennus vihdoinkin lakkaisi".

Ennenkuin senaatti ryhtyi juttua lopullisesti ratkaisemaan, vaati se, silminnähtävästi Solfvinin valituksessa löytyvien salaviittausten johdosta, kaikilta syytetyiltä selitystä asian lopulliseksi valaisemiseksi. Mitään uutta nämä selitykset luonnollisesti eivät voineet sisältää. Kuvatkoot kuitenkin muutamat Stenbäckin selityksestä lainatut otteet sen taistelun laatua johon hän oli joutunut, ja sitä mieltä, missä hän tätä taistelua taisteli. Hän lausui muunohessa: "Turhaa kunniaa, kiitosta ja ylennystä en pappisvirkani viime aikoina ole etsinyt enkä aio etsiä, vaan pyrkimiseni päätarkoituksena on, että nimeni olisi kirjoitettuna elämän kirjassa sinä päivänä, jolloin Herra on tuomitseva elävät ja kuolleet". — — — "Huomiota herättävä tosiasia on, että minua, samoin kuin useita minun virkaveljistäni, näinä aikoina keskellä kristikuntaa vuosi vuodelta vedetään tuomioistuimesta toiseen sillä perustuksella, että muka olen saanut aikaan pahennusta, vaikka esimieheni ovat antaneet mitä edullisimmat todistukset siitä vakavuudesta ja innosta, millä olen virkaani hoitanut, sekä sanankuulijani ikäänkuin yhdestä suusta ovat oikeuden edessä todistaneet, että toimintani pappina täällä on tuottanut hyviä hedelmiä. Syy on etsittävä yksinomaan nimismiesten ilkeydestä ja vainoamishalusta". — — — "Jätän Teidän Majesteettinne armollisen harkinnan ratkaistavaksi, saattaako yksikään pappi enää jakaa sanankuulijoilleen totuuden sanaa, jos nimismiehet esteettömästi saavat jatkaa tätä ilkeää rettelöimistään".

Huhtikuun 14 p:nä 1842 julisti senaatti päätöksensä. Se vahvisti hovioikeuden tuomion, siinä mitään muuttamatta.

* * * * *

Jos vertaamme tämän oikeusjutun loppua siihen tuomioon, jonka hovioikeus ja senaatti julistivat Kalajoen käräjissä syytetyille, pistää viimemainitun ankaruus räikeästi silmään, ja kuitenkin on asia aivan sama, kanteet ja edesvastuuvaatimukset niinikään samat. Selitys on etsittävä siitä, ettei Stenbäck seurakunnassaan ollut toiminut omin lupinsa, vaan lähimpien esimiestensä täydellä suostumuksella. Tämä painoi vaa'assa aikana, jolloin vallitseva virkavaltainen katsantotapa niin ankaran huolellisesti valvoi esimiehille tulevan kunnioituksen pienintäkin loukkaamista. Stenbäckin menestystä sielunpaimenena eivät kadehtien moittineet näillä tienoin muut papit, eivät tiettävästi nekään, jotka eivät kannattaneet hänen katsantotapaansa. Toista oli, kuten olemme nähneet, Kalajoella. "Odium theologicum" on kaikkina aikoina ollut vaarallista, ja sitä saivat Lagus, Malmberg, Durchman, Laurin, Hemming ja heidän sanankuulijansa paikkakuntansa papistolta runsaassa määrässä kokea. Ehkä sitäpaitsi korkeat viranomaiset hovioikeudessa ja senaatissa jo olivat jotakin oppineet juuri Kalajoen oikeusjutun vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan, kun he julistivat tuomionsa Stenbäckin ja hänen sanankuulijansa asiassa.

Heinäkuun 6 p:nä 1842 antoi arkkipiispa Turun tuomiokapitulin puolesta Stenbäckille tuomitut "sopivat ja vakavat nuhteet" hänen saarnoissa ja Liisa Skratarin luona käyttämistään "loukkaavista ja sopimattomista lausetavoista ja vertauksista", "vakavasti varoittaen häntä vasta välttämään tämmöisiä erehdyksiä, jos hän mieli välttää ankarampaa edesvastausta".

Tähän päättyi vihdoinkin Stenbäckin oikeusjuttu. Sitä oli kestänyt yli kaksi vuotta. [Lähteitä: Ennenmainitut Stenbäckin oikeusjuttua käsittelevät kopiat; Turun tuomiokapitulin arkisto.]