XI.
Porvoon tuomiokapitulin suhde herännäisyyteen K. K. Ottelinin piispana-olon alkuaikoina.
Piispa Molander oli tehnyt voitavansa saadakseen herännäisyyden epäluulon alaiseksi hallituksen silmissä. Parastaan oli hän myöskin koettanut pietismin kukistamiseksi hiippakunnassaan, vaan sangen huonolla menestyksellä. Varsinkin elämänsä loppuaikoina oli hänen täytynyt kokea, että liike kaikkien sammutushankkeiden uhalla kiihtyvän kulovalkean tavoin levisi seudusta toiseen. Kasvamistaan kasvoi vallanpitäjien levottomuus, ja sentähden oli täysi syy odottaa, että hallitus, määrätessään Molanderin jälkeisen, tulisi kiinnittämään päähuomionsa ehdokasten kantaan tuohon "häiriötä tuottavaan" uskonnolliseen ilmiöön nähden, jota pidettiin niin vaarallisena valtiolle. Vaaliin asetetuista ei liene kukaan ollut asianomaisille mieluinen, vaan kun yksi heistä, tuomiorovasti Maunu Alopaeus, ilmoitti haluavansa luopua vaalisijastaan, tarjoutui heille sopiva tilaisuus saada laskea Porvoon piispansauva täysin luotettavan miehen käteen. Tämä mies oli Kaarle Kustaa Ottelin. Hän oli piispanvaalissa saanut neljännen sijan eikä siis ollut päässyt ehdollekaan, vaan Alopaeuksen luovuttua vaalisijasta, tehtiin hän vastoin lakia ilman muuta ehdokkaaksi sekä nimitettiin piispaksi (1838).
Ottelin oli nuorempana oleskellut Pietarissa ja Moskovassa Venäjänkielen ja kirjallisuuden oppimista varten sekä yhdessä E. K. Ehrströmin kanssa julkaissut venäläisen kieliopin. Harjoitettuaan opintoja Helsingissä ja Upsalassa, sai hän matematiikan lehtorin paikan Porvoon lukiossa v. 1818, vihittiin papiksi 1822 sekä pääsi Viipurin kirkkoherraksi 1831. Ollen vento vieras Suomen kansalle ja sen keskuudessa liikkuvalle uskonnolliselle herätykselle sekä luonteensa ja kasvatuksensa puolesta mitä sopivin toteuttamaan vallitsevan virkavallan katsantotapaa, saattoi hän häikäilemättömämmin kuin kukaan muu jatkaa taistelua herännäisyyttä vastaan.
Jo ennenkuin uusi piispa saapui Porvooseen ilmaisi hän selvästi kantansa päivän suuressa kysymyksessä. Ryhdyttyään virkatoimiinsa (lokak. 1 p:nä), kiinnitti hän heti huomionsa herännäisyyteen. Jo lokakuun 3 p:nä tiedusteli hän tuomiokapitulin istunnossa, miten Renqvist, Sortavalaan muutettuaan, oli käyttäytynyt. Vaikkei viimemainitusta mitään "moitittavaa" ollut kuulunut, määräsi tuomiokapituli Ottelinin ehdotuksesta asianomaisen kontrahtirovastin, Jaakkiman kirkkoherran H. J. Mechelinin, paikalla tutkimaan, "oliko Renqvistin vaikutus Sortavalassa vahingollinen", sekä asiasta sitten "kiireesti" tuomiokapitulille ilmoittamaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Ei ollut siis Renqvist kauan saanut olla rauhassa, ennenkuin tuomiokapituli jälleen alkoi häntä ahdistaa. Ja kuitenkin oli hän Sortavalaan muutettuaan noudattanut mitä suurinta varovaisuutta. Niinpä hän esim. oli kieltänyt sanankuulijoitaan saapumasta pappilaan rukousseuroja pitämään, vaikka hän kyllä virkatoimissaan seurakunnassa liikkuen sopivissa tilaisuuksissa edelleen oli pitänyt hartauskokouksia sekä viljellyt polvirukousta. [Kert. (1896) Sortavalassa: Jaakko Lemberg, Briita Kukkonen y.m.] — Mechelin piti tarkastuksen Sortavalassa marrask. 25 p:nä. Tuomiokapitulille antamassaan kertomuksessa lausuu hän: "Vaikka kappalainen Renqvist on pannut toimeen rukousseuroja, ei hän itse asiassa ole aikaansaanut sitä pahaa, josta niitä muutamissa suhteissa voidaan moittia, vaan ovat tähän syynä oppimattomat rukousten toimittajat, jotka väärin ovat selittäneet hartauskirjoja ja ehkä muutamia raamatunlauseitakin. Kun nyt Renqvist on lakannut rukouksia pitämästä sekä kieltänyt sanankuulijoitaan niitä varten kokoontumasta pappilaan, on luultavaa, että nuo liialliset hartausharjoitukset supistuvat noudattamaan kohtuuden rajoja. Minun vakuutukseni mukaan on Renqvist virkatoimillaan tarkoittanut hyvää. Jos hän paremman tiedon puutteessa on rikkonut, olisi se annettava hänelle anteeksi".
Näin suosiollista tunnustusta ei Renqvist esimiehiltään milloinkaan ennen ollut saanut. Porvoon tuomiokapituliinkin teki se niin hyvän vaikutuksen, ettei piispan hankkeesta tällä kertaa sen enempää tullut. Myöskin siitä tarkastuksesta, jonka Ottelin v. 1840 toimitti Sortavalassa, suoriutui Renqvist onnellisesti. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Huomattava on kuitenkin, että herännäisyyden vastustajat viimemainitussa seurakunnassa, niinkuin vasta saamme nähdä, entistä kiivaammin ryhtyivät vastustamaan tuota "liiallista hartautta" ja sen toimeenpanijaa. Syynä siihen oli ainakin suureksi osaksi Ottelinin esiintyminen sanotussa tilaisuudessa.
* * * * *
Niinkuin ennen (I, 348-353) on kerrottu, oli Säämingin pitäjässä 30:nen luvun alussa alkanut voimallinen ja raitishenkinen herätys. Jo alkuvuosina levisi se täältä Kerimäelle. [Akianderin otaksuminen, että täkäläinen herännäisyys olisi saanut alkunsa Paavo Ruotsalaisesta, ei ole oikea, sillä varmaan tiedetään, että Paavo kävi täällä ensi kerran v. 1843 (kert. sahanhoitaja G. Pesonen, kirkkoh. N. G. Arppe y.m.)] Näiden seurakuntien heränneet olivat kuin yksi perhe, kävivät usein toisiaan tapaamassa sekä suurissa joukoissa Kuopion markkinoilla Paavo Ruotsalaiselta neuvoa kysymässä. [Kert. N. G. Arppe, G. Pesonen y.m.] Alussa saivat he verraten vapaasti harjoittaa jumalanpalvelustaan, vaan vuodesta 1836 [Akiander, Herdaminne.] jolloin J. N. Stråhlman tuli Säämingin kirkkoherraksi, kävi heidän asemansa hyvin vaikeaksi. Ei kulunut monta vuotta, ennenkuin näidenkin seutujen heränneitten maallisen oikeuden edessä täytyi puolustaa uskoansa. Hyvin luultavaa on, että Stråhlman oli ottanut osaa tämän oikeusjutun vireille panemiseen. Ainakin kerrottiin Säämingissä muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi ollut yksityisessä kirjeenvaihdossa piispa Ottelinin kanssa sekä että viimemainittu olisi kehoittanut häntä vaatimaan paikkakunnan viranomaisia ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sikäläisen herännäisyyden ehkäisemiseksi. [Kert. (1896) N. G. Arppe.] Oli miten olikaan, Säämingin ja Kerimäen heränneet haastettiin oikeuteen, ja useat heistä sakotettiin "luvattomasta seuranpidosta" tahi "seuroissa käymisestä" sekä "sapatin rikkomisesta" (1839).
Näitä heränneitä ei puoltanut edes se, että joku pappi olisi ollut heidän seurojaan johtamassa. He olivat kaikki oppimattomia talonpoikia, joiden sortamista ei kenenkään tarvinnut pelätä. Hädässään kääntyivät he tuomiokapitulin puoleen kahdella anomuskirjalla. Toisen alle olivat seuraavat henkilöt Kerimäen seurakunnasta kirjoittaneet nimensä: Elias Makkonen, Anton Makkonen, Niilo Turunen, Juhana Karvinen, Antti Pesonen sekä viimemainitun vaimo Eeva Tenhonen. Kirjoituksessaan, jonka tekijä on tuntematon, lausuvat he muunohessa: "Jumalan armon kautta ruvettuamme huolehtimaan kuolemattomien sielujemme pelastusta ja tässä tarkoin seuraten Jumalan sanan selviä ohjeita sekä käyttäen saman Jumalan sanan neuvomia välikappaleita, muunohessa sitä, joka opettaa meitä 'neuvomaan ja rakentamaan toinen toistamme", "jotta ei kukaan synnin petoksen kautta paatuisi' (1 Thess. 5: 11, Hepr. 3: 13) — — —, olemme lukemisella, veisuulla seurakunnan laillisesti hyväksytyistä hartauskirjoista sekä kristillisillä keskusteluilla koettaneet noudattaa yllämainittuja apostolisia neuvoja, kun kirkkomatkat, ristiäiset, hääpidot tahi muut luvalliset tilaisuudet ovat vetäneet meidät koolle. Vaan tätä ovat hengellistä unta vielä nukkuvat ihmiset — sitä unta mekin ennen nukuimme — niissä määrin väärinkäsittäneet, että meitä arvoisan papistomme ja armollisen esivaltamme silmissä on saatettu epäluuloon siitä, että olisimme rikkoneet niitä asetuksia vastaan, jotka kieltävät luvattomat seurat sekä vaativat edesvastausta sellaisten pitämisestä. Olemme jo tuomitut rangaistukseen, vaikka joulukuun 15 p:nä 1762 päivätty kun. kirje, jonka eräs monessa suhteessa samankaltainen tilaisuus, kuin meidän asiamme on, aiheutti, selvästi on tähdätty eksytyksiä ja niiden levittämistä vastaan". Kirjoituksen lopussa pyydetään, että tuomiokapituli määräisi jonkun kokeneen sielunpaimenen tutkimaan tuomittujen oppia ja elämää, jotta he voisivat välttää "tämän jo näihin asti raskaan, aineellisella perikadolla heitä uhkaavan" oikeusjutun seurauksia.
Sääminkiläisten kirjoitus on melkein sanasta sanaan samoin kuuluva.
Sen alla tapaamme seuraavat nimet: Olli Mikonpoika Pesonen, Tapani
Mikonpoika Pesonen, Abraham Ollinpoika Pesonen, Antti Ollinpoika
Pesonen, Kristian Sikanen, Pietari Muhonen, Niilo Loikkonen, Antti
Tirinen, Pietari Erkinpoika Juntti ja Aatami Aataminpoika Juntti.
Kului lähes kolme kuukautta, ennenkuin tuomiokapituli antoi lausuntonsa asiassa. Hyläten anojain pyynnön, että joku kokenut pappi määrättäisiin heidän asiaansa tutkimaan, kehotti se heitä, "jos he tarvitsisivat todistusta taidostaan kristinuskossa ja elämästään, sitä asianomaiselta papilta itselleen hankkimaan". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Muuta päätöstä tuomiokapituli muodollisista syistä sillä kertaa tuskin olisi voinut antaa itse asiassa. Vaan tässä tunkeutuu esille toinenkin näkökohta. Kysymyksessä olevat anomuskirjat osoittavat selvään, missä suhteessa kirkkoon niiden tekijät tahtoivat olla. Samoin kuin Suomen pietismi yleensä, esiintyy Säämingissä ja Kerimäellä syntynyt liike kirkollisena liikkeenä. Lahkon leimaa se ei kanna, vaikka vastustajat soimaavat sen edustajia lahkolaisiksi. Se pyytää vain saada virittää uutta eloa kirkon kangistuneessa ruumiissa. Siinä sen rikos. Jos tuomiokapituli vastauksessaan jollain tavoin olisi ilmaissut edes myötätuntoisuutta näitä syyttömästi kärsiviä talonpoikia kohtaan, jotka hädässään luottamuksella olivat kääntyneet sen puoleen, olisi se osoittanut ainakin tahtoneensa ymmärtää heitä ja heidän edustamansa taistelun merkitystä. Olivathan nämä anomuskirjat muotoonkin nähden omiaan vaatimaan kirkon edustajia kristilliseen rakkauteen. Kumpikin päättyi seuraavilla sanoilla: "Miten meidän käyneekin, emme koskaan lakkaa rukoilemasta Teille (piispalle) taivaan armoa, valoa ja siunausta". Turun tuomiokapitulin heränneitten valituksiin antamissa päätöksissä huomaa usein kristillisen myötätuntoisuuden ja rakkaudenkin vaikutusta. Porvoon tuomiokapituli sitävastoin esiintyy heitä kohtaan aina virkavallan kylmänä edustajana, valtiokirkon kaavojen ankarana vartijana. Huolellisesti koettaa se rakentaa sulkuja pietismin kristinuskoon perustuvalle kansanvaltaiselle hengelle, sillä se ei ymmärrä tämän hengen suurta tehtävää eikä sen vastustamatonta voimaa.
Niinkuin vasta saamme nähdä, eivät Säämingin ja Kerimäen heränneet seuraavinakaan vuosina saaneet kokea kuin tylyyttä ja vainoa kirkon ja papiston puolelta. Samoinkuin muiden seutujen herännäisyys, oli tämäkin kansan syvissä riveissä syntynyt, oppimattomien talonpoikien johtama liike kutsuttu kärsimyksillä raivaamaan tietä niille aatteille, joita se edusti. Historia todistaa, ettei se näitä kärsimyksiä väistänyt. Jota suurempaa uskollisuutta se kaiken tämän uhalla osoitti sille kirkolle, jolta se turhaan etsi turvaa virkavallan vainoja vastaan, sitä huonommassa valossa esiintyvät tämän kirkon silloiset johtavat henkilöt.
* * * * *
Karsain silmin oli Porvoon tuomiokapituli seurannut herännäisyyden leviämistä Helsingin yliopiston nuorison keskuudessa. Varsinkin vuodesta 1837 alkoivat heränneet ylioppilaat herättää huomiota. K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin ja J. I. Berghin ympärille kokoontui joukko samanmielisiä ylioppilaita. Vakava henki vallitsi tämän ystäväpiirin keskuudessa. Johtajien näinä aikoina kokemat vastoinkäymiset ja heitä kaikkialla kohtaava vastarinta eivät suinkaan olleet omiaan heissä vähentämään sitä ankaruutta, millä silloinen pietismi arvosteli kaikkea maailman mukaista ja laimeaa kristillisyyttä. Heidän omat elämänvaiheensakin ja vallitsevat olot ikäänkuin pakottamalla pakottivat heitä asettumaan tuolle jyrkälle joko — tahi kannalle, jolla muut heränneet olivat. Ja tätä vaatimusta tukivat paitsi nuoruuden innostus, näiden miesten luontainen taipumus.
Maaliskuussa 1836 oli Stenbäck menettänyt rakkaimman ystävänsä, ennen mainitun J. J. Östringin. Kuinka kova tämä isku hänelle oli ja mihin se suuntasi hänen ajatuksensa, näkyy seuraavista otteista hänen isälleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Olen yksinäni, en voi sanoa, mitä olen menettänyt. Enkä sitä tahdokaan sanoa, ei kukaan saa tietää, mitä olimme toisillemme: Jumala yksin sen tietää ja me itse. Hänelle olen valittanut ja sanonut kaiken suruni. Nyt en tahdo surra enää, niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole. Jumalan ystävien matka taivaaseen on suora ja lyhyt. — — — Miten minun kävisi, jollen Jesuksen sydämmeen nojautuneena saisi itkeä kaiken suruni, jollei hänen lohdutuksensa minua tukisi. Jollei minulla enää ketään ystävää ole, niin on hän oleva ainoa ystäväni; en tahdo muuta ketään".
Kesäkuussa 1837 suoritettuaan filos. kandidaattitutkinnon, oleskeli Stenbäck kesän kodissaan Vöyrissä. Syyskuussa palasi hän jälleen Helsinkiin opintojaan jatkamaan. Hän asui yhdessä K. K. von Essenin kanssa, joka, oltuaan pari vuotta kotiopettajana Kiteellä (katso I, 386), samaan aikaan saapui yliopistoon pappistutkintoaan suorittamaan. Stenbäck aikoi jo jouluksi vihityttää itsensä papiksi, jumaluusopillisten lukujensa ohessa toimiaksensa käytännöllisenä pappina pääkaupungissa. Tämä tuuma jäi kuitenkin sillä kertaa sikseen, vaikka Stenbäck kaikesta päättäen innostuksella oli ajatellut sen pikaista toteutumista. Eräässä veljelleen K. F. Stenbäckille edellisenä kesänä kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän puhuu lukusuunnitelmastaan, hän esim. lausuu: "Tärkeintä on että pääsen papiksi Helsinkiin ja siellä saan julistaa todistusta Herrastani ja Mestaristani, kädellä ja suulla niin paljon kuin voin, pudistaen nukkuvia ihmisiä. — — — Sanoit kerran pelkääväsi, että itseensä sulkeutunut ja alakuloinen luontoni johtaisi minut siihen haaveilevaan uskonnollisuuteen, jota tapasit muutamissa muissa. Niin, itseensä sulkeutuneen ja alakuloisen luontoni uhallakin on hän, joka on väkevä ja juuri heikoissa väkevä, voinut vetää minut puoleensa ja antaa minulle voimaa syntiä, maailmaa ja perkeleen koko joukkoa vastaan. Kurituksillaan on hän asettanut tuon levottoman, runollisen hengen, itseensä sulkeutuneen luonnon on hän voinut voittaa ja uudeksi muodostaa, ja veressään on hän voinut tehdä kivuloisen ja aran terveeksi, puhtaaksi ja voimalliseksi. — — — Tehköön hän minut hulluksi maailman silmissä, pää-haaveilijaksi ja pietistiksi; sitä häneltä pyydän, sitä rukoilen yöt päivät". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck.]
Tällainen oli Stenbäckin kanta. "Vanhan puutarhurin kirjeet" ja muut ankarat arvostelut, joiden esineenä hän näinä aikoina oli, eivät olleet omiaan sitä muuttamaan. Päinvastoin esiintyi hän lähinnä seuraavina vuosina yhä jyrkempänä herännäisyyden edustajana. Siihen häntä sitäpaitsi, niinkuin vasta saamme nähdä, pakottamalla pakoittivat sanomalehtien hyökkäykset hänen toimittamaansa uutta hengellistä aikakauslehteä vastaan ja varsinkin Porvoon tuomiokapitulin pakkokeinot sen tappamiseksi. Samaa saivat hänen lähimmät ystävänsä kokea. Vaino yhdisti heidät entistä likemmin toisiinsa, vaatien heitä taisteluun totuuden puolesta. Kiivaaksi muodostui tämä taistelu. Stenbäck, von Essen, Bergh y.m. heränneet ylioppilaat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mistään välittävästä kannasta. Jota ankarammin heihin iskettiin, sitä jyrkemmäksi kehittyi heidän kantansa. Näin ollen täytyi heidän joutua epäluulon alaisiksi viranomaisten silmissä.
Suoritettuaan jumaluusopillisen pääsötutkinnon yliopistossa, saapui von Essen huhtikuussa v. 1838 Porvooseen papiksi vihittäväksi. Muutamat tuomiokapitulin jäsenistä vastustivat hänen anomustaan, vaan enemmistö suostui siihen, koska niin ennenkin samankaltaisissa tapauksissa oli menetelty. Jo oli von Essen ehtinyt suorittaa tutkintonsa muutamien tuomiokapitulin jäsenten luona ja hänen saarnansakin oli tarkastettu sekä hyväksytty määräpäivänä tuomiokirkossa pidettäväksi, kun jälellä olevat tutkijat äkkiarvaamatta kieltäytyivät häntä tutkimasta. Syy tähän kummalliseen menettelyyn oli seuraava:
Hiippakunnan vasta nimitetty piispa oli pyytänyt saada tuomiokapitulilta tiedon sen käsiteltävinä olevista "tärkeimmistä asioista", kunnes hän itse saapuisi Porvooseen. Semmoisena pitivät asianomaiset von Essenin papintutkintoa ja tiedustelivat uuden esimiehensä ajatusta siitä. Kannattaen vähemmistön mielipidettä, neuvoi Ottelin tuomiokapitulia kumoamaan päätöksensä, varsinkin koska "löytyi monta muuta tärkeätä syytä", joiden vuoksi hän ei saattanut puoltaa von Essenille myönnettyä oikeutta. Kun kirjoitus toukokuun 19 p:nä esitettiin tuomiokapitulissa, lausuttiin ensin se mielipide, ettei asia enään ollut korjattavissa, "koska von Essenille kerta oli myönnetty lupa suorittaa papintutkintonsa Porvoossa, ja päätös oli saanut lain voiman". Tälle kannalle asettui kolme tuomiokapitulin jäsentä, niiden joukossa Runeberg, joka kysymystä ensi kerran harkittaessa voimassa olevan asetuksen nojalla oli ehdottanut von Essenin hakemuksen hylkäämistä. Lehtori Lindh sitävastoin "piti itsensä velvollisena noudattamaan esimiehensä mielipidettä", ja tuomiorovasti Alopaeus vaati jyrkästi päätöksen kumoamista "monen tärkeän syyn vuoksi, josta piispa oli hänelle ilmoittanut". Kun vielä eräs kolmaskin tuomiokapitulin jäsen asettui samalle kannalle, ratkaisi tuomiorovastin ääni asian Ottelinin lausuman toivomuksen mukaan. Kuitenkin päätettiin, että von Essen "saisi saarnata tuomiokirkossa määrättynä päivänä, koska hänellä oli todistus yliopistosta, hänen käytöksensä oli hyvä, ja tuomiokapituli oli tarkastanut hänen saarnansa eikä siinä ollut huomannut mitään moitittavaa". [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Tämmöisen päätöksen antoi Porvoon tuomiokapituli Kaarle Kustaa von Essenin anomukseen saada pappina julistaa Kristuksen evankeliumia isänmaassaan. Huolellisemmin ei olisi Ottelin, valmistaessaan itseään vastaanottamaan piispanvirkaansa, voinut valvoa edeltäjänsä virkaohjelman säilyttämistä eikä tuomiokapituli selvemmin osoittaa nöyrää kuuliaisuuttaan uudelle esimiehelleen ja uskollisuuttaan vanhoille traditsiooneille.
Kun von Essen, saarnattuaan tuomiokirkossa tuona "määrättynä päivänä", palasi asuntoonsa, kohtasi hän kadulla Runebergin pyssy olallaan. "Et ollut kirkossa saarnaani kuulemassa" lausui hän tälle. "Kuuntelin teerien kuherrusta metsässä, ja se saarna oli paljoa kauniimpaa" vastasi Runeberg. [Tiedon antanut A. O. Törnudd, jolle von Essen oli tämän kertonut.] Ei ole kummallista, ettei tuo hyljätty pappiskokelas viihtynyt kaupungissa niin kauan, että hänen ja Runebergin tuumima selitys "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta syntyneeseen väittelyyn olisi ehtinyt valmistua (katso II, 53). Tämäkin kohtaus, puhumattakaan Porvoon tuomiokapitulin loukkaavasta menettelystä, selittää miksei tuumasta myöhemminkään mitään tullut. Hyvin luultavaa on myöskin, että von Essenin ystävän J. I. Berghin ennen (II, 53-54) mainitun "Vanhan puutarhurin kirjeiden" johdosta julkaiseman kirjoituksen ankarat ja ivalliset sanat ovat yhteydessä kysymyksessä olevien tapahtumien kanssa. [Kirjoitus ilmestyi kyllä vasta elokuussa, mutta siihen liitetyssä muistutuksessa lausuu kirjoittaja: "sattuneet syyt ovat viivyttäneet tämän vastineen lähettämistä".]
Palattuaan Helsinkiin, ryhtyi von Essen kirjoittamaan valitusta Porvoon tuomiokapitulin päätöksestä. Kerrottuaan asian kulun ja huomautettuaan siitä, että hän tuomiokapitulilta saamansa ensimmäisen päätöksen nojalla jo oli ehtinyt suorittaa melkein kaikki tutkintonsa, kun päätös piispa Ottelinin kirjeen johdosta purettiin, päättää hän valituksensa seuraavin sanoin: "Olen nuori vielä enkä voi vedota julkiseen elämääni, mutta minulla ei ole mitään peljättävää enkä tiedä nuorukaiselämässäni mitään löytyvän, jota en uskaltaisi asettaa päivän valoon. Koska kuitenkin piispan 'tärkeät syyt' näyttävät tarkoittavan jotakin, joka koskee kunniaani, olen valmis suostumaan mitä ankarimpaan tarkastukseen, jos Teidän Majesteettinne ottaa huomioon piispan salaviittaukset. Niin kauan kuin hänen sanansa säilyttävät käsittämättömän merkityksensä, saanen minäkin nauttia hyvää mainettani turvaavaa oikeutta, kunnes vastakohta näytetään toteen. Jos ne koskevat mielipiteitäni kristittynä, niin olihan tuomiokapitulilla mitä oivallisin tilaisuus niitä arvostella niissä tutkinnoissa, jotka jokainen papiksi vihittävä on velvollinen suorittamaan".
Senaatti hylkäsi von Essenin valituksen, "koska hän kuului toiseen hiippakuntaan". Päätöksessä sanotaan, että tuomiokapituli oli menetellyt väärin ensin suostuessaan von Essenin anomukseen, "vaikkei hänellä ollut vokatsioonia", ja sitten kumoamalla oman päätöksensä.[Porvoon tuomiokapitulin arkisto]
* * * * *
Miten ankarasti heränneitten ylioppilasten Helsingissä pitämiä seuroja ja heidän muiden käytöksestä jyrkästi eroavaa esiintymistään yleensä arvosteluinkin, täytyi jokaisen, joka puolueettomasti seurasi heidän elämäänsä, tunnustaa, että heistä levitetyt soimaavat kertomukset ja huhut olivat liioiteltuja ja valheellisia. Yksin se kieltämätön tosiseikka, että he, omaa maallista etuaan katsomatta, olivat alttiit jokaisen edessä puolustamaan uskoansa oli omiaan herättämään kunnioitusta vastustajassakin. Heidän esimerkkinsä oli voimallinen kehoitus ei ainoastaan uskonnollisen elämän edustajille, vaan muillekin, nostamaan aatteiden lippua korkealle ja sitä, vaaroja ja kärsimyksiä väistämättä, seuraamaan. Kuvatkoon seuraava, erään silloisten heränneitten seuroissa käyneen henkilön kertomus, [Nimimerkki —tt— Hufvudstadsbladetissa v. 1879 otsakkeella "Studentlif på 1840-talet" julkaisema artikkelisarja, josta yksi kirjoitus koskee heränneitä ylioppilaita.] minkä vaikutuksen heidän hartautensa teki piirin ulkopuolella oleviin rehellisiin arvostelijoihin.
"En koskaan unhoita sitä voimallista vaikutusta, joka minut valtasi, astuessani suureen huoneeseen, johon lukuisa joukko vakavia, vanhempia ja nuorempia ylioppilaita oli kokoontunut. Seurat olivat vasta alkaneet. Keskusteltiin matalalla äänellä. Tulomme ei herättänyt kenenkään huomiota, molemmat nuoret isännät astuivat vain meitä vastaan, osoittaen meille sijaa. Hetken kuluttua annettiin merkki, jonka jälkeen koko seurakunta alkoi veisata vanhan virsikirjan (ruotsalaisen) virttä n:o 48: Joka saatanan asuntoa ajattelee, sen liekkiä julmaa ja tulta.
"Järisyttävän voimallisina kaikuivat uhkaavat, koraalin vakavien sävelten kantamat sanat, ja vaikutus oli sitä valtaavampi kuin useampain läsnäolijain katseet veisuun kestäessä olivat tähdätyt meihin. Virren jälkeen seurasi syvä hiljaisuus, jolloin kaikki näyttivät olevan vaipuneina vakavaan miettimiseen. Sitä kesti hetken aikaa, jonka jälkeen eräs tovereista haki esille raamatunpaikan, selvästi esittäen, miten hän oli sen käsittänyt. Muutamat läsnäolijoista saivat siitä aihetta lausumaan ajatuksensa luetusta, ja monesti erosi heidän käsityksensä melkoisesti lukijan mielipiteestä. Väittely tuli vilkkaaksi, vaikka se aina oli maltillista ja vakavaa. Lopuksi muodostui seuranvietto jonkunlaiseksi vapaaehtoiseksi synnintunnustukseksi kaikkien toverien kuullen. Yksinkertaisesti sekä minun vakuutukseni ja kokemukseni mukaan myöskin täysin rehellisesti kertoivat puhujat, millainen heidän sieluntilansa oli ollut edellisen koossaolon jälkeen. Verrattiin omat hengelliset kokemukset toverien kokemuksiin, annettiin ja vastaanotettiin neuvoja ja tarkasti painettiin mieliin, että ainoastaan 'se, joka kernaasti antaa itseään nuhdella', saattaa toivoa voivansa oikein katua syntejänsä ja tehdä tosi parannusta sekä päästä elämään tuota niin hartaasti toivottua 'salattua elämää Jumalassa', joka kaikille niin ihanana sarasti ja johon he niin vakavasti pyrkivät. Usein kerrottiin ja teroitettiin siihen aikaan niin kuuluisan 'Armon järjestys' nimisen kirjan opinlauseita, samoinkuin repäisevimmät kohdat pietismin muista lempikirjoista, joista 'Arndtin totinen kristillisyys' ja 'Nohrborgin postilla' olivat huomatuimpia. Harvoin, ja silloinkin ainoastaan poikkeustilassa, annettiin lohdutuksen sana jollekin hyvin särjetylle omalletunnolle, ja silloinkin liittyi lohdutukseen niin vakavia ja ankaria sanoja, että sen vaikutus melkein kokonaan hukkui niihin. Mutta tuossa kaukaisessa, ehkä saavuttamattomassa etäisyydessä säteili kuitenkin rauhan ja autuuden toivo niin kirkkaana, ettemme edes nuoruuden rohkeimmissa unelmissa olleet voineet sen vertaista aavistaakaan. Sen rinnalla näytti koko maailman prameus ja ihanuus tomulta vain ja kurjuudelta.
"Miten rikasta, jos kohta kolkkoa, oli se sielunelämä, joka avautui nähtäväksemme tuon lyhyen hetken aikana, minkä uhrasimme ensimmäiselle käynnillemme pietistisessä seurassa, kuinka tuskallinen ja vakava oli se taistelu, miten ylevämielinen se haaveilu, jonka täällä opimme tuntemaan! Miten jyrkästi kaikki poikkesi nuoruuden tavallisesta, vallattoman reippaasta ilosta! — — — Mutta maailman lapsina, joita vielä olimme, kyllästyimme kuitenkin pian kaikkeen tähän kaameaan vakavuuteen; olo tässä seurassa tuntui meistä ylen tukehuttavalta, teki mieli jälleen päästä ulos 'vapaaseen luontoon, missä nuoren kevään raittiit tuulet niin iloisesti suhisivat puiden vasta lehdelle puhjenneissa latvoissa ja maasta nouseva ruohokin kertoi Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Hyvästi jättäessämme, painoi vanhempi isäntä hellästi ja vakavasti mieliimme, että meidänkin tulisi 'ajatella mitä rauhaamme sopi' sekä luopua pahasta, 'turmeltuneesta maailmasta'. Nämä täyden vakaumuksen koko voimalla lausutut ystävälliset sanat eivät saattaneet kuin tunkeutua syvään nuoriin sydämmiimme. Poistuimme näistä seuroista tosin iloisina että ainakin sillä kertaa olimme päässeet pakoon, vaan siemen oli kylvetty ja pudonnut jo valmistettuun maahan; se oli väleen myöskin itävä ja kasvava. Kotona emme enää löytäneet entistä iloisen nuorta mielialaamme; koetimme painaa alas henkemme rauhattomuutta vakavalla ja rasittavalla työllä, vaan se ei onnistunut. Tuo haaveileva joukko, jossa toivoimme mahdollisesti löytävämme tyydytystä henkemme kaipuulle, veti meidät yhä useammin keskuuteensa".
"Vanhempi isäntä", josta kertoja puhuu, oli J. I. Bergh. Toinen oli Lauri Stenbäck. [Kert. Charlotte Achrén.] Ensinmainittu oli ainoastaan vuotta vanhempi, mutta vilkasluontoisen, tulisen ystävänsä rinnalla näytti hän paljon vanhemmalta. Sitäpaitsi oli Bergh kauemmin kuin Stenbäck kuulunut heränneisiin ja häntä pidettiin jo siitäkin syystä sopivampana johtajaksi. Myöskin opinnoissa oli hän ehtinyt edelle runollista ystäväänsä. Suoritettuaan filos, kandidaattitutkinnon (1836), oli hän antautunut jumaluusoppia lukemaan ja siihen kuuluvissa aineissa saavuttanut niin hyvät tiedot, että hän v. 1839 nimitettiin heprean kielen ja kirjallisuuden dosentiksi. [Biografinen nimikirja.] Huomattava on myöskin, että Bergh usein kävi heränneissä piireissä yleisesti kunnioitetun veljensä luona Nurmijärvellä. Hänen kauttansa muutkin heränneet ylioppilaat pääsivät J. Fr. Berghin tuttavuuteen ja joutuivat hänen kasvattavan vaikutuksensa alaisiksi. Yhdistävänä siteenä heidän ja hänen välillä oli J. I. Bergh. [Kert. Charlotte Achrén y.m.]
Jos Porvoon tuomiokapituli olisi osoittanut edes jonkunlaista suvaitsevaisuutta toimenpiteissään pietismiä kohtaan, on hyvin luultavaa, että Helsingissä opiskelevat heränneet ylioppilaatkin olisivat saaneet jokseenkin vapaasti hartauttaan harjoittaa. Korkeat viranomaiset pitivät siihen aikaan kirkollista hallitusta suuressa arvossa. Mutta kun juuri piispat ja tuomiokapitulit tekivät voitavansa, saattaakseen herännäisyyttä epäluulon alaiseksi itse hallitsijankin silmissä, [Katso esim. I osa siv. 101, 124.] sekä orjamaisella kuuliaisuudella ryhtyivät toimenpiteisiin tämän johdosta annettujen määräysten noudattamiseksi, niin ei sovi kummastella, että heränneitten ylioppilastenkin täytyi kestää paljon sortoa. Virkavallan edustajat ovat kaikkina aikoina olleet esimiestensä nöyriä palvelijoita ja tämän nöyryytensä turvaamina sortaneet kaikkia niitä, joiden esiintyminen yhdessä tahi toisessa suhteessa ei taipunut vallitsevaa ohjelmaa noudattamaan. Valtiokirkko ei suinkaan ole ollut poikkeuksena siitä. Se on päinvastoin useimmiten orjallisesti etsinyt tämän maailman suurten suosiota. Ja mitä suureen yleisöön tulee, on sen enemmistö ylimalkaan altis kannattamaan niitä, joilla valta on. Totuuden puolustajain joukko on aina ollut pieni ja sorrettu. Jota korkeampi ja puhtaampi heidän edustamansa totuus on ollut, sitä yleisempi vaino. Suomen heränneet ylioppilaat kuuluivat tähän joukkoon. Sentähden täytyi heidän paljon vainoa kärsiä maallisen ja siihen liittyneen kirkollisen vallan puolelta, joiden turvissa suurin osa kansastamme eli vanhoihin kaavoihin kytkettyä, uudistaville aatteille vieraantunutta elämäänsä.
Olemme nähneet, miten piispa Ottelinin tuomiokapituli kohteli K. K. von Esseniä, hänen yrittäessään suorittaa pappistutkintoa Porvoossa. Vähän myöhemmin sai J. I. Berghkin kokea, että hänkin oli piispan mustassakirjassa. Hän näet eroitettiin uskonnonopettajan toimestaan Helsingin lyseossa, jota tehtävää hän jonkun aikaa suurella menestyksellä oli hoitanut. Koulu oli yksityinen oppilaitos, jonka opettajat sen johtaja ja omistaja valitsi. Ettei tämä ollut tyytymätön Berghiin, näkyy siitä, että hän uskoi hänelle matematiikan opetuksen lyseossaan. Muutos aiheutui piispa Ottelinista, joka oli huomauttanut koulun johtajaa Berghin sopimattomuudesta uskonnonopettajana. — Heränneitten ylioppilasten yhä vaikeammaksi käyneen aseman johdosta kirjoitti Bergh näihin aikoihin eräälle ystävälle: "Moni pitää meitä itsemme pettäneinä lain orjina. Kovat ajat näyttävät olevan tulossa, mutta onhan kirjoitettu, että meidän monen vaivan kautta täytyy Jumalan valtakuntaan tulla sisälle, eikä ole suotta sanottu niistä, jotka valkeissa vaatteissa seisovat Jumalan istuimen edessä, että he ovat tulleet suuresta vaivasta ja ovat pesseet vaatteensa valkeiksi Karitsan veressä". [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén y.m.; "Korsblomman för 1897:" Julius Immanuel Bergh.]
Niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, joutui Stenbäck varsinkin "Evangeliskt Veckoblad" nimisen aikakauslehden toimittajana tekemisiin Porvoon tuomiokapitulin kanssa. Tunnettu on, että tämä virkakunta teki kaikkensa tätä uutta sanomalehtiyritystä sortaakseen ja että nämä hankkeet ennenpitkää onnistuivatkin. Siihen eivät Ottelinin heränneitä ylioppilaita vastaan tähdätyt toimenpiteet kuitenkaan rajoittuneet. Helsingin papisto alkoi julkisesti saarnoissaan heitä moittia sekä kuvata heitä turmiollisiksi hurmahengiksi, joiden opissa ja elämässä olisi monenkaltaisia eksytyksiä ja paheita. Eräs saarnaaja meni niin pitkälle, että hän "esivallan nimessä" varoittaen kehoitti seurakuntaa pysymään heistä erillään. [Stenbäckin ystävälleen Ruotsissa C. V. Skarstedt'ille 6/3 1841 kirjoittama kirje, jonka, samoinkuin muutamat muutkin hätien tälle henkilölle osoittamansa kirjeet, past. O. Fabritius-vainaja Lundissa käydessään (1898) minulle kopioi.] Pian saatiin tietää, että näidenkin hyökkäysten näkymättömänä vaikuttimena oli piispa Ottelin. [Kert. K. A. Malmberg, Charlotte Achrén, J. I. Bergh y.m.] Arveluttavinta oli, että korkeat viranomaiset, joille piispat ja maallikot kuvasivat herännäisyyttä valtiolle vaarallisena lahkona, alkoivat pitää heränneitä ylioppilaitakin silmällä. [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.] Näiden silloista asemaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavat K. K. von Essenin sanat: [Korsblomman 1879: J. I. Bergh; K. K. von Essen, Minnesteckning öfver Lars Stenbäck.]
"Ei puuttunut vastarintaa eikä taistelua. Asian uutuus herätti huomiota. Tuo joskus kiehumisasteen rajalle noussut lämpö toisella ja jäätymisastetta likenevä uskonnollinen kylmyys toisella puolella ei voinut olla herättämättä taistelua, joka toisinaan yltyi hyvinkin kiivaaksi molemmin puolin. Meitä varten otettiin käytäntöön vanha liikanimi 'pietista'. Soimauksia ei säästetty. Sitäpaitsi oli pääkaupunkimme siihen aikaan, verrattuna nykyiseen [v. Essenin kysymyksessä oleva kirjanen, alkuansa esitelmä, jonka hän piti Pohjolaisen osakunnan vuosijuhlassa 9/u 1870, on painettu v. 1870.] Helsinkiin, pikkukaupunki. Sepitettiin ja levitettiin mitä kummallisimpia kertomuksia, ja niitä uskottiin — ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan kaikkialla koko maassa. Kaduilla ja kujilla kaikui huuto 'pietismi', ja ennenpitkää ei tarvittu muuta jonkun henkilön leimaamiseksi pietistin nimellä, kuin että hän tavallista ahkerammin kävi kirkossa. Tätä leimaa joutui siten usein kantamaan kerrassaan viattomatkin ihmiset. Pian herätti asia poliisivirastonkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tuon vaarallisen liikkeen johtajina, kutsuttiin v.t. kenraalikuvernööri Thesleffin luo vastaamaan vehkeistämme. Hänen ylhäisyytensä otti meidät tietysti hyvin epäsuosiollisesti vastaan, uhaten meitä Siperialla; mutta kun hän tutkinnon kestäessä huomasi, että olimme Hänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskolliset, päätti hän kyselynsä, vakuuttaen suudelmilla ja syleilemisillä, että olimme 'keisarin ystäviä'. — Mutta uusi ja vaarallisempi myrsky uhkasi. Simonismi oli jo suorittanut loppunäytäntönsä Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana peikkona siellä. Mutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala tiesi mistä, saanut päähänsä, että tuo vallankumouksellinen lahko raivosi Suomen pääkaupungissa, jonka tähden hän arveli alamaisen velvollisuutensa vaativan asian ilmoittamista Pietariin. Minua hän kunnioitti mainitsemalla minut johtajaksi. Tämä ilmoitus, joka oli tuottaa silloiselle kuvernöörille, kreivi Armfeltille, keisarin epäsuosion, vaati häntä matkustamaan Pietariin, niissä asia selvitettiin. Mutta siitä hetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Näytti kuin olisivat asianomaiset pelänneet, että hurskas konventikkeliveisu kaataisi maahan Jeriko-valtion muurit. Miten tarkkaa tämä valvonta oli, sen tulin huomaamaan, kun eräällä matkallani tapasin kihlakunnan ruununvoudin. Hän kertoi aikoneensa käydä luonani edellisenä päivänä Helsingissä varoittaaksensa minua luvattomista kokouksista, mutta saaneensa kuvernööriltä kuulla, että minä kaksi tuntia ennen olin matkustanut pois kaupungista".
Vaikea on sanoa, oliko Ottelin suorastaan syyllinen näihinkin, von
Essenin kertomiin rettelöihin. Moni herännyt oli vakuutettu siitä,
ettei hän syytön ollut. Ainakin oli puhe simonismista saanut alkunsa
Porvoon tuomiokapitulissa. (Katso II, 24.)
Oli miten oli, joka tapauksessa oli hän aikuisemmilla toimenpiteillään selvään osoittanut hallituksen edustajille, ettei pietismi nauttinut kirkollisten viranomaisten suosiota, ja siten herättänyt heissä epäluuloa liikettä vastaan.
Ottelin tiesi, että heränneet ylioppilaat ja muut liikkeeseen kuuluvat henkilöt usein vierailivat J. F. Berghin luona Nurmijärvellä sekä ottivat osaa hänen johtamiinsa seuroihin. Hän tiesi niinikään, että Nurmijärven herännäisyys kasvamistaan kasvoi ja alkoi vaikuttaa naapuriseurakuntiinkin. Berghin kyky, hänen rohkea esiintymisensä ja lämmin, uskonnollinen innostuksensa takasivat menestystä hänen työlleen. Ottelin piti häntä tarkasti silmällä. Varsinkin harmitti häntä se, että Bergh, jonka pietistien aikakauslehtien toimittajana usein täytyi käydä Porvoossa, sielläkin sai aikaan levottomuutta ihmisten mielissä. Sikäläiset heränneet pyysivät häntä usein luoksensa seuroja pitämään, ja hän oli aina altis noudattamaan heidän pyyntöään. Ei hän milloinkaan ollut matkasta väsynyt, ei häntä tuomiokapitulin läheisyys koskaan estänyt. Hän tuli aina ja puhui tuota ihmeteltävän lämmittävää kieltään, jota kuullessa kylmimmätkin sydämet sulivat. Ottelin oli raivossaan. Kerran kutsui hän Berghin luoksensa, uhaten häntä jos millä rangaistuksilla, ellei hän lakkaisi seuroja pitämästä ja villioppiaan julistamasta. "Te heränneet tuotatte meille paljon vaivaa", hän ärjäsi. "Kaikkialla valitetaan teidän aikaansaamianne häiriöitä — — mitä teillä siihen on sanottavaa?" Bergh vastasi: "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni". "Missä niin seisoo?" kysäsi Ottelin. [Kert. N. K. Arppe, O. Hjelt (vähän toisessa muodossa) y.m.]
Se kunnioitus, jota Bergh pietisminsä uhallakin jo siihen aikaan yleisesti nautti, esti kuitenkin Ottelinia ryhtymästä toimenpiteisiin suorastaan häntä vastaan. Mutta tukala oli tietysti hänen ja ystäväinsä asema. He eivät kuitenkaan lannistuneet. Jota vaikeammiksi olosuhteet kävivät, sitä innokkaammin he taistelivat. Heidän silloista mielialaansa kuvaavat sattuvasti seuraavat Stenbäckin sanat: [Stenbäckin ennen mainittu kirje Skarstedtille 6/3 41] "Oi, Kristus ei viihdy kuolleessa hiljaisuudessa; missä hän alkaa herätä syntisten sydämissä, siellä syntyy huutoa ja melua, ja koko maailma raivoo sitä vastaan. Niin käy vielä nyt ja niin on ennen käynyt. Käyköön sitten Herran Sebaotin nimessä. Jos Jumala on kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla?" — Semmoista voimaa vastaan oli Ottelinkin ja hänen tuomiokapitulinsa voimaton.