XII.
"Evangeliskt Veckoblad".
Niinkuin olemme nähneet (II, 31), oli "Tidningar i andliga ämnen" nimisen lehden toimitus tullut siihen kokemukseen, että herännäisyyden ruotsinkielinen äänenkannattaja paremmin vastaisi tarkoitustaan, jos se pukeutuisi tieteellisempään muotoon. Sentähden anoivat J. F. Bergh ja K. Aspegrén tuomiokapitulilta lupaa saada vuoden 1839 alusta ulos-antaa kerta viikossa ilmestyvää "Evangeliskt Veckoblad" nimistä lehteä. Päätoimittajaksi oli Stenbäck sitoutunut sekä hänelle apumiehiksi J. I. Bergh ja K. K. von Essen. Varovaisuuden vuoksi tehtiin anomus samojen henkilöiden kautta, joiden nimessä "Tidningar i andliga ämnen" ja "Hengellisiä sanomia" olivat ilmestyneet. Jos hanke anojain nimiinkin nähden olisi ollut uusi, olisi tuomiokapituli siihen tuskin suostunut, varsinkin kun nimet olivat Lauri Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja K. K. von Essen. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto; J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 18/9 38.]
"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäinen numero ilmestyi tammik. 7 p:nä 1839. Otsakkeen alla on seuraava raamatunlause: "Nostakaa silmänne ylös ja katsokaa vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi". Toivoon kehoittavat nämä sanat, ja tätä toivoa tulkitsee Stenbäckin kaunis, Suomen hengellisen aamun koittoa tarkoittava runo "Aamu", jolla numero alkaa: [Yrjö Veijolan käännös.]
"Taas rannalt' aamutaivahan
Käy valon välähdys,
Mutt' alla pilven kaamean
On vanha pimeys.
Kanss' auringon
Yön varjot ryhtyi taistohon".
"Mutt' lintu pieni oksallaan
Tuoll' laaksoss' uneksui,
Ja näki kautta öisen maan,
Kuin aamu murtautui.
Tuo kirkas koi,
Yön valta sit' ei voittaa voi".
"Ja lintu lentää, ihastuu
Ja laulaa ilmassa:
'Oi kaikki kerran kirkastuu
Viel' taivaan rannalla'!
Ja lintunen
Se lauloi aamuss' iloiten".
Toivorikas on myöskin tätä runoa seuraava kirjoitus "Näköaloja", sekin silminnähtävästi Stenbäckin kynästä lähtenyt. Asettuen jyrkästi raamatulliselle kannalle, taistelee Stenbäck tässä, samoinkuin myöhemmissä kirjoituksissa, "järjenmukaista kristinuskoa" ja kuollutta hengellisyyttä vastaan. Hän luo silmäyksiä 18 vuosisadassa alkavaan ratsionalismiin, näyttäen miten turmiollisesti se oli vaikuttanut, ei ainoastaan jumaluusoppiin ja uskontoon, vaan yleensä Euroopan koko kirjallisuuteen ja yleiseen katsantotapaan. "Tämän vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä", jatkaa hän, "näytti ratsionalismi kokonaan kukistavan kristinuskon; yksin sillä oli valta saarnastuoleissa ja katedereissa ja se koetti oppi- ja hartauskirjatulvallaan vahvistaa tätä viisautensa yliherruutta. Useimmat antoivat arvoa yksin sen arvosteluille; ylimielisellä ylenkatseella loivat ihmiset pilkaten luotaan kaikki sitä vastaan tehdyt vastaväitteet, semmoiset kun olivat vain todistuksia yksinkertaisuudesta. Kansalle puhuttiin kiittäen tästä uudesta valistuksesta, se oli muka ainoa onnellisuuteen ja vapauteen johtava tie, ja kernaasti tätä puhetta uskottiin. Vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin laimeiksi ja typerän sisällyksettömiksi, niistä karsittiin pois tuo voimallinen uskonelämä ja niiden oma henkevä muoto ja niitä soviteltiin heikkouskoisen ajan vaatimusten mukaan. Uudet n.s. oppikirjat syrjäyttivät vanhat, isien uskosta voimallisesti todistavat katkismukset, ja ratsionalismin vaikutuksen kehittämät, kristinuskolle vieraantuneet opettajat ja kasvattajat koettivat kaikkensa tyrkyttääksensä nuorisoon mitä vanhemmat, paremman hengen vaikutuksen alaisina olleet ihmiset pitivät outona ja vastenmielisenä" — — — "Silloin", kirjoittaa Stenbäck, "kävi Kaikkivaltiaan hengen tuulahdus yli maan, rehevä heinä lakastui ja komea kukkanen alkoi kuihtua. Avara kenttä, joka oli täynnä kuolleitten luita, alkoi jälleen liikkua; kuolleet nousivat todistamaan niitä vastaan, jotka kerskasivat elämästään. Tarvittiin ainoastaan muutamia vuosia perustuksiaan myöten tärisyttämään ratsionalismin suurella vaivalla pystytettyä rakennusta ja kaatamaan maahan sen voimallisimmat tukeet. Herra Jumala on meidän päivinämme kovilla etsimisillä pelättäen herättänyt ihmiskunnan tainnoksista ja antanut sen kokea, että se on poistunut elävältä lähteeltä ja kääntynyt kelvottomien kaivojen puoleen. — — — Kuulemme puhuttavan voimallisista herätyksistä synnin ja suruttomuuden unesta kaikkialla; Jumalan henki liikkuu syvyyden yli, löytäen toki siellä täällä ihmissielun, joka tahtoo pelastua, lähteä pois Sodomasta ja löytää elämän, kalliin helmen, Jesuksen Kristuksen".
Myöskin seuraavan n:ron johtava kirjoitus "Järjen mukainen kristinusko" käsittelee ratsionalismin eksytystä. Sekin on Stenbäckin kirjoittama. Puolustaen raamatun ehdotonta luotettavaisuutta, näyttää kirjoittaja, miten ratsionalismin edustajat ovat anastaneet ihmisjärjelle oikeuden mestaroida Jumalan sanan salaisuuksia ja tulkita niitä oman luullun erehtymättömyytensä taidolla. Taistellen järkeisuskonnon eri ilmenemismuotoja vastaan, huomauttaa Stenbäck toiselta puolen, etteivät elävät kristityt suinkaan halveksi eivätkä vihaa järkeä. Hän lausuu: "Apostolit kehottavat meitä yhä syvempään ja itsenäisempään jumalallisen totuuden tietoon, omatakeiseen miettimiseen ja tutkimiseen; Paavali vetoaa selvästi pakanallisten runoilijain esiintuomaan luonnolliseen Jumalan-tietoisuuteen. Puhdas, raamatun mukainen usko, joka horjumatta perustuu Jumalan sanaan, on sentähden jyrkästi hyljännyt kaiken väärän mystisismin, sen uskonnollisen mielentilan, joka, halveksien kaikkea selvää ja varmaa tietoa, liitelee ja elää yksinomaan epäselvien tunteitten kuohussa. Se ei ole ainoastaan suvainnut ja puolustanut järjen oikeaa käyttämistä uskonnollisen tiedon ja uskon alalla, vaan sitä suoraan vaatinutkin; ja jos se jyrkästi onkin luotaan luonut kaiken filosoofisen kristinuskon, niin on se sitävastoin pitänyt kristillistä filosofiaa suuressa arvossa, vieläpä suurella ahkeruudella ja menestyksellä viljellytkin tätä alaa, niinkuin uusin kirjallisuushistoria selvästi todistaa. Raamatunmukainen usko pyytää saada Jesuksen evankeliumin sopusointuun järjen kanssa eikä luovu tutkimuksistaan, ennenkuin tämä sopusointu on kehittynyt täydeksi selvyydeksi. Mutta sen huomattavimpana ominaisuutena on, ettei se aseta järkeä Jumalan sanan yläpuolelle eikä samalle asteelle sen rinnallekaan, vaan se pitää aina korkeimpana tätä Jumalan sanaa, joka on Jumalan voima kaikille uskoville. Totuuden ystävinä halajavat raamatun kannalla olevat uskovaiset valoa ja järkeä kaikkeen; mutta he eivät pidä itseään oikeutettuina tutkimaan evankeliumia sitä korjataksensa, siitä jotakin poiskarsiaksensa tahi sitä arvostellaksensa, vaan sitä ymmärtääksensä ja siten omistaaksensa. He eivät halaja täydellisesti käsittää kaikkea, minkä uskovat, vaan tyytyvät siihen, ettei heidän uskonsa ole ristiriidassa heidän järjellisen olemuksensa tarkoituksen ja lakien kanssa. Ei se heitä eksytä, ettei heidän katseensa pysty tunkemaan sen käsittämättömän ja tutkimattoman rikkauden korkeuksien ja syvyyksien läpi, jonka evankeliumi maailman ristiinnaulitusta lunastajasta ja Jumalan ylösnousseesta pojasta asettaa heidän nähtäväkseen, vaan he tyytyvät tajuamaan, että löytyy paljon, jota ilmoitus meiltä täällä eläessämme, tomua ja tuhkaa ollessamme, vielä salaa."
Pietismiä syytettiin järjen ja tiedon halveksimisesta, ja sentähden Stenbäck verraten laajasti — hänen kirjoituksensa olivat ylimalkaan lyhyitä, hänen kynänsä runoilijan eikä teoloogin — käsittelee tätä kysymystä. Myönnettävä on kuitenkin, että hän tässä enemmän edustaa omaa, kuin pietismin katsantotapaa yleensä. Kaikki eivät päässeet kohoamaan hänen kannalleen, vaan eksyivät, vastustamansa ratsionalistisen hengen pakoittamina, itse teossa jokseenkin yleisesti kysymyksessä olevaan ykspuolisuuteen. Epäilemättä oli siihen suureksi osaksi syynä Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti ja hänen "filosofiasta" monesti lausumansa ankarat tuomiot.
Kaikki "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitukset ovat nimettömiä. Useain tekijästä ei sentähden voi mitään varmuudella sanoa. Ainoastaan vertaamalla niitä toimittajain muihin kirjallisiin tuotteisiin sekä muihin asiaan kuuluviin seikkoihin voipi jotakin opastusta tässä kohden saada. Emme luule erehtyvämme, jos näitä ohjeita seuraten väitämme kirjoitusta "Saksan kristillisistä aikakauslehdistä" 1/7 39 J. I. Berghin kirjoittamaksi. Lausuen ilonsa siitä, että Saksan yliopistoissa ratsionalismia vastustava, syvällisemmän uskonelämän elähyttämä suunta oli nähtävänä jumaluusopillisen kirjallisuuden alalla, mainitsee tekijä muutamia Saksan uskonopillisista aikakauslehdistä, kiittäen varsinkin Hengstenbergin "Evangelische Kirchen-Zeitungia", "Der Kirchenfreund für das nördliche Deutschland" sekä muutamia kansantajuisia hartauslehtiä. Viimemainituista teroittaa hän etenkin Würtenbergin pietistain keskuudessa siihen aikaan paljon levinneen "Der Christen-Bote" nimisen aikakauslehden suurta merkitystä Etelä-Saksan vilkkaan uskonnollisen elämän elvyttämiseksi. Kirjoitus todistaa, miten tarkkaan Bergh jo siihen aikaan seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä ja uskonnollisen tieteen kehitystä ulkomaillakin. Luultavasti ovat myöskin useat tehdessä tuon tuostakin ilmestyneet kirkkohistoriallisten henkilöiden elämäkerrat Berghin kirjoittamia. Nämä, samoinkuin "Evangeliskt Veckobladin" muiden toimittajaan sekä luultavasti syrjäistenkin kirjoittamat, tähän alaan kuuluvat kirjoitukset, käsittelevät ainettaan niin, että kristityn taistelu maailmaa vastaan ja siitä johtuvat vainot usein muodostavat niiden punaisen langan. Myöskin moititaan niissä usein maailmallisia huveja. Semmoinen on esim. kirjoitus "Piirteitä ensimmäisten kristittyjen elämästä" (2/12 39), jossa varsinkin tanssia ankarasti arvostellaan. Väitteensä tukeeksi kertoo kirjoittaja useita kirkkoisien lausuntoja. Kirjoitus, joka ilmaisee perusteellisia tietoja kirkkohistoriassa, on siinä suhteessa erehdyttävä, ettei se sanallakaan huomauta, miten siveettömät varsinkin silloisen, kristityitä kaikkialla ympäröivän pakanamaailman huvit olivat.
Pietismiä vastaan tehtyjä hyökkäyksiä koetti "Evangeliskt Veckoblad" mikäli mahdollista torjua. Tämä oli vaikea tehtävä, sillä ahdasmielinen ja korkeakirkollinen sensuuri oli tietysti etenkin ankara tällä alalla liikkuvien kirjoitusten suhteen. Jo lehden ensimmäisessä vuosikerrassa löytyy kuitenkin muutamia semmoisiakin. Esimerkkinä mainittakoon n:o 36:n pääkirjoitus "Mitä nykyaikana tarkoitetaan nimellä Pietismi?" Arvostellen Bretschneiderin v. 1833 ilmestynyttä "Die Grundlage des evangelischen Pietismus" nimistä kirjaa, pyytää kirjoitus näyttää toteen, että sanotun kirjailijan pietismiä vastaan tähtäämät hyökkäykset samalla ovat hyökkäyksiä kristinuskon ikivanhaa tunnustusta sekä evankelisen kirkon kuuluisimpia opettajia vastaan. Kysymys koskee yksinomaan pietismin oppia, varsinkin oppia perisynnistä ja Kristuksen uhrikuolemasta. Bretschneider oli sanonut sitä "kaameaksi, surulliseksi, masentavaksi ja kaikkia voimia lamauttavaksi" opiksi sekä lukenut kirjansa ansioksi, että se olisi omiaan "vapauttamaan ihmisiä tuosta ennakkoluulosta, tuosta tuskasta ja uuvuttavasta oman itsensä ylönkatsomisesta sekä herättämään heissä iloisia tunteita elämästä sekä siveellistä rohkeutta." Näiden ja Bretschneiderin muiden samanlaatuisten lausuntojen johdosta huudahtaa kirjoituksen tekijä (ehkä v. Essen): "Oi, sinä pienoinen mies, joka tahdot nuhdellen oikaista uskon jaloimpia sankareita, Jumalan voimallisimpia taistelijoita, syyttäen heitä synkästä, lamauttavasta ja tuskastuttavasta ennakkoluulosta."
Myöskin kirjoitus "Pietismiä ja hulluutta" (30/9 39) käsittelee herännäisyyttä vastaan tehtyjä syytöksiä. Yksi näistä oli siihen aikaan monesti Suomessakin kuultu väite, että pietistisen liikkeen vaikuttama pelko ja tunteitten kiihottaminen muka olisi saanut aikaan mielenhäiriöitä. Siitä lausuu sanotun kirjoituksen tekijä: "Koska valitettavasti ei voi kieltää, että kansan suuressa enemmistössä, etenkin niiden keskuudessa, jotka luulevat itsensä viisaiksi, vallitsee todellakin surkea ja naurettava ymmärtämättömyys ja täydellinen ajatusten hämmennys elävää kristillisyyttä koskevissa asioissa, ja kun jokapäiväinen kokemus todistaa, että harhausko ja herkkäluuloisuus ovat paljon likempää sukua epäuskolle kuin uskolle, niin ei saata kummastella, että vastustajat usein, eivätkä suinkaan menestyksettä, käyttävät tätä keinoa ja että tuhannet itsekseen säälien ja kauhistuen yhtyvät heidän arvosteluunsa: 'pietismi tekee ihmiset mielettömiksi, se viepi hulluuteen; se on sentähden hyvin vaarallinen ja sitä tulee kaikin tavoin vastustaa'." Tähän kuuluvien kysymysten selvittämiseksi kertoo kirjoitus saksalaisen A. Lührin valaisevat mietteet asiasta, kehoittaen lukijaa sovelluttamaan niitä Suomen oloihin.
Sattuvasti teroittaa kirjoitus "Ajanhenki", [1839 n:o 17.] ettei kristitty saa taipua omistamaan yleistä mielipidettä sentähden vain, että suuri enemmistö sitä kannattaa. Hän ei saa olla maailman eikä ihmisten orjana; hänen tulee aina kysyä, mitä Jumala sanoo ja mihin hänen sanansa kulloinkin vaatii. Todistukseksi miten Herraa pelkäävä ihminen torjuu luotaan ajanhengen eksyttävät kehotukset, silloinkin kuin nämä kantavat uskonnollisuuden leimaa, viittaa kirjoitus profeetta Mikan esimerkkiin, joka, kun kuninkaan sanansaattaja kehoitti häntä liittymään valtakunnan neljänsadan profeetan hyvään ennustukseen, vastasi: "Niin totta kuin Herra elää, mitä Jumalani sanoo minulle, sitä tahdon puhua." "Niin", jatkaa kirjoituksen tekijä, "tulee meidänkin puhua, kun meitä puhumaan vaaditaan. Antamatta itseämme eksyttää, tahdomme ajanhengen vaatimaa, edustajainsa suureen lukuun perustuvaa kehoitusta vastaan asettaa nämä sanat: 'Herra antoi valheen hengen kaikkien sinun profeettaisi suuhun'." Kirjoitus vaatii ehdotonta ratkaisuvaltaa kaikissa kysymyksissä ja kaikissa olosuhteissa raamatun sanalle. Kristitty ei saa olla julkisesti jumalattoman eikä jumaliseenkaan muotoon pukeutuneen, vanhoihin traditsiooneihin perustuvan ajanhengen orja. Tätäkin tärkeää totuutta oli herännäisyys kutsuttu kansallemme teroittamaan. Se teki sitä maailman ja kirkon auktoriteettia pelkäämättä, ihmisten mieliä katsomatta. Kysymyksessä oleva kirjoitus on tämän katsantotavan synnyttämä. Yhtä vain siinä kaipaamme. Mikan esimerkki vaatii Jumalan sanan teroittamaa vapautta myöskin ystävien mielipiteisiin nähden. Kirjoituksessa sanotaan: "meidän tulee", "me" tahdomme ajanhenkeä vastaan niin esiintyä. Miksi monikossa? Näyttää kuin herännäisyyden voittoisa taistelu maailmaa vastaan olisi lumonnut kirjoittajaa unohtamaan, että ihmisauktoriteetin vaara voipi olla suuri elävien kristittyjen omassa keskuudessakin. Myönnettävä on kuitenkin, että lehti joskus viittaa tähänkin vaaraan, jos kohta ylimalkaan hyvin kaukaa, sekä että yksi lainattu kirjoitus, C. J. L. Almqvistin "Ihmisen turvasta" (N:o 33-34, 1839), hyvin jyrkästi käsittelee nimenomaan tätä kysymystä.
Niinkuin monesti olemme nähneet, vaativat heränneet jyrkästi maailman ja Jumalan valtakunnan rajan auki raivaamista kaikilla aloilla. Tämä katsantotapa tulee näkyviin varsinkin kirjoituksessa "Maailman saastutuksesta" (27/5 39). Kuvaavia ovat varsinkin seuraavat siinä löytyvät lauseet: "Missä olosuhteissa kristitty eläneekin, tulee hänen aina muistaa, miten erikaltaisia kääntyneet ja kääntymättömät ihmiset ovat, ja kuinka jyrkän tuntuva se raja, jonka raamattu kaikkialla asettaa Jumalan valtakunnan ja maailman lasten välille. Täytyy käydä, niinkuin Jeesus sanoo: 'Sentähden että te ette ole maailmasta, vaan minä olen teidät maailmasta valinnut, vihaa maailma teitä'. Kristitty, joka tahtoo välttää maailman vihaa ja itse lähestyy maailman joukkoa, etenee samalla Vapahtajastaan, alkaa väleen, niinkuin Demas, maailmaa rakastaa ja hylkää Herran. Tämmöisestä syystä tapahtunut luopuminen on vaarallisempi kuin mikään muu; sillä semmoinen ihminen sortuu kunnialliseen suruttomuuteen, hän tulee Laodikean luopuneen opettajan kaltaiseksi, ei kylmäksi eikä palavaksi, vaan penseäksi, ja semmoiset Jeesus 'oksentaa ulos suustansa'; sentähden että hienossa maailmallisuudessa löytyy niin paljon hyvää ja oikeata, on vaikeata kumota tämänkaltaisen maailmallisuuden saastuttaman vastaväitteitä, sillä tässä salaa hyvä pahan. Hieno maailmallisuus kartuttaa perkeleen valtaa enemmän kuin törkeä jumalattomuus; se on vaarallisin ja voimallisin pukeutuessaan valkeuden pukuun. — — Sen kristityn, joka tahtoo välttää maailman saastutusta, täytyy ensin rehellisesti kieltäytyä kaikesta, josta kieltäytyä voi. Se ihminen, joka arvelee, että Jumala kyllä häntä varjelee, vaikkei hän kielläkään itseään, kiusaa Jumalaa; ja joka suoraan antautuu, hän hukkuu siihen. Kuinka pitkälle kristillinen kieltäytyminen on ulotettava, ilmoittaa Vapahtaja selvästi: 'jos kätesi tahi jalkasi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä se pois, ja jos silmäsi pahentaa sinua, niin puhkase se ja heitä se pois; parempi on, että sinä silmäpuolena käyt elämään, kuin että koko ruumiisi heitetään helvetin tuleen'. Se tietää: jos niinkin tärkeä ja kallis asia, kuin käsi tahi silmä ovat, olisi sinulle esteeksi tahi vahingoksi, niin se on uhrattava, se on katkaisemalla riistettävä pois vanhalta Aatamiltasi, miten kovasti hän sitten ponnistaakin vastaan ja vaikeroipi. Jollet tahdo luopua maailman ystävyydestä Jumalan ystävyyden tähden, jollet suostu puhkasemaan ja heittämään pois maailman rakkauden silmää, niin saat pian varoa, ettei sinua kokonaan silminesi ruumiinesi ajeta pois Herran luota helvetin tuleen heitettäväksi."
Sanokoot meidän aikamme itsensäkieltämiselle vieraantuneet, maailman ystävyydelle alttiit kristityt tätä kantaa liika jyrkäksi — Herran todistus kuuluu toisin ja se pysyy. — Oikein käsittelee kirjoittaja siinäkin suhteessa ainettaan, ettei hän eksy yksityiskohtiin tunkeutuvilla määräyksillä palottelemaan tuota Herran suurta käskyä, vaan jättää valistuneen omantunnon ratkaistavaksi, mitä kukin on velvollinen etupäässä uhraamaan.
"Evangeliskt Veckobladin" ensimmäisen vuosikerran ehkä etevin kirjoitus on "Jumalan sana ja aikakaudet". Ruoskien ajan pintapuolista, deismin, ratsionalismin ja panteismin vaikutuksesta Jumalan sanan kalliolta kauas poistunutta, epäuskon sumuisissa laaksoissa harhailevaa uskonnollisuutta, vaatii kirjoittaja, joka ei voi olla kukaan muu kuin Stenbäck,[ Vertaa varsinkin alkua Stenbäckin vastaukseen "Vanhan puutarhurin kirjeisiin.">[ kristittyjä palajamaan isien uskoon, evankeliumin yksinkertaiseen totuuteen. Kirjoituksen pääkohdat ovat seuraavat:
"Kaikki n.s. uskonnollisuus, jonka perustus ei ole laskettu raamatun ikuiselle kalliolle ja joka ei ole syntynyt elävän Jumalan sanan nöyrästä, rehellisestä ja ahkerasta tutkimisesta, on sannalle rakennettu huone. Päivän paistaessa ja kauniin sään aikana voipi siinä asuminen olla hyvinkin miellyttävää, turvallista ja iloista; mutta kun kärsimyksen rankkasateet purkautuvat sen yli, kun murheen tulva ja hädän myrsky alkavat runnella huonetta, niin se kaatuu. Joko tässä elämässä tahi kuoleman hetkellä taikka tämän kiitävän elämän loputtua on jokaiselle ihmiselle se päivä tuleva, jolloin kaikki tukeet temmataan häneltä pois, kaikki suloiset siteet katkaistaan ja kaikki maailman kimmeltelevät kuvat, jotka hän on koonnut ympärilleen, haihtuvat kuin sumut. Silloin on hän seisova yksinänsä, ihan yksinänsä elävän Jumalan edessä. Hän on onneton, ellei hän silloin seiso sen ijankaikkisen sanan perustuksella, joka pysyy, kun taivas ja maa hukkuvat. Kauheata on langeta elävän Jumalan käsiin. Mutta hänen käsiinsä täytyy meidän langeta, joko täällä, missä Jumalan henki voi herättää nukkuvan omantuntomme, taikka siellä, missä ei enää katumukselle ja parannukselle mitään sijaa löydy. Paras ja ihanin uskonnollisuus, joka ei ole totuudessa rakennettu yksin tämän ijankaikkisen sanan perustukselle, kaatuu surkeasti kumoon ennemmin tahi myöhemmin; tuo omilla käsillämme tehty huone, jossa tyytyen turvallisina istuimme, hajoaa päällemme, ennenkuin aavistammekaan, ja ehkä juuri silloin, kuin eniten tarvitsisimme lujaa tuetta ja horjumatonta perustusta kuolemattomalle hengellemme. — — — Kun kahdeksannentoista vuosisadan vapaa-ajattelijat ja pilkkaajat asettuivat kristinuskoa vastaan, joutui uskonnollinen maailma hämilleen. Viisaus oli paisunut niin suureksi ja valistuksen syysmyrskyt niissä määrin raastaen panneet paljaaksi ja lakastuttaneet kaikki, että tosiaankin olisi pyydetty liika paljon tuolta sivistyneeltä, valistuneelta, nerokkaalta ja oppineelta sukukunnalta, jos sitä olisi vaadittu suurten ja pilkkaavien nerojensa silmien edessä edelleen kunnioittaen tunnustamaan ja sydämessä uskollisesti säilyttämään isien vanhaa uskoa, evankeliumin yksinkertaista sanaa. Vaan täytyisikö sitten kaikesta uskollisuudesta luopua, kerrassaan sortua jumalankieltämisen kuiluun? Miten käyttäytyä? Riennettiin deismin, kuivan, hedelmättömän jumaluusopin turviin, josta kaikki ilmoituksen ja raamatun totuudet ovat karsitut pois, jolla ei ole Kristusta, Jumalan poikaa ja maailman vapahtajaa. — — Esiintyen varustuksena Jumalan ja uskonnon kieltämistä vastaan, asetti deismi luonnon ja järjen Jumala-tietoisuutensa alkulähteeksi ja tukeeksi, vaan tämä tietoisuus ei sisältänyt muuta kuin yleiskäsitteet: Jumala, kaitselmus, kuolemattomuus. Käsite kaitselmus sai ihmiset unohtamaan Jumalan, ja meidän päiviimme asti on tämä tyhjä sana säilynyt paraana ja ainoana nimenä, millä lukuisat, Jesuksen nimeen kastetut kristityt Jumalaansa nimittävät. Vaikkei kukaan syväluontoinen ihminen näissä tyhjissä käsitteissä, tässä järjen erämaassa löytänyt ainoatakaan kosteikkoa, ei yhtäkään lepopaikkaa rasitetulle sydämelleen eikä tyydytystä sen ijankaikkisuuskaipuulle, niin putosi kuitenkin toiselta puolen tämän pintapuolisen, kristinuskon pyhiä aloja hävittävän jumaluusopin vaikutuksesta moni taakka pois, katosi moni lihalle vaivaloinen, meitä ihmisraukkoja taivuttava ja painava kuorma. Ei näet ollut syntiä enää, sillä se häiritsee iloa ja rauhaa, ei armoa, sillä se nöyryyttää, ei helvettiä, sillä se tuottaa pelkoa suruttomalle ja iloiselle ihmiselle, ei parannusta, sillä se häiritsee elämän nauttimista, pelottaa pois ilon ja on lihalle vaivaksi, ei uskoa, sillä se tavottelee näkymätöntä ja ijankaikkista. Rakkaus vain jäi ja, uskonnosta välittämättä, sulki se yhtä iloisesti ja hellästi kaikki ihmiset syliinsä, suvaitsevaisuudella, jommoista ei mikään vuosisata vielä ollut tuntenut. Mutta kauneimmatkaan sielut kun eivät ole pilkkuja vailla, ja paraimmillakin ihmisillä, kun on niin sanotut puutteellisuutensa, niin toimitettiin heille raitis siveysoppi, terveelliset, jos kohta karvaat ja vaivaloiset rohdot, rikoksellisille ja pahoille oli kuritushuone avoinna ja vihdoin — sillä kuolema sovittaa kaikki — avautui kaikille taivas. Sillä tavoin kulkee epäusko, joka röyhkeästi ja ylpeillen hylkää autuuden tien Kristuksessa, suurella rohkeudella ja loistavalla luottamuksella kadotusta kohti."
"Kahdeksannentoista vuosisadan myrskyistä kohosi totuus uudelleen; helvetin portit eivät voi voittaa apostolein ja profeettain perustukselle rakennettua seurakuntaa, jonka kulmakivenä Jesus Kristus on. Kristuksen kirkko, joka ei heikontunut koetusten tulessa, vaan päinvastoin vahvistui siinä ja puhdistui, saattoi kahdeksannellatoista vuosisadalla voimallisemmin ja avarammin, kuin milloinkaan ennen, rakkaudessa avata sylinsä pakanamaailmalle ja julistaa evankeliumia niille, jotka istuivat pimeydessä ja kuoleman varjossa. — Jumalan työ pysyy, ihmisten työ kukistuu. Vanhentunut deismi oli sortunut kallistuneen seinän ja haljenneen muurin kaltaiseksi; se rakennettiin uudestaan järjestelmällisesti ja seiniä laajentamalla, ja ratsionalismin nimellä sitä tervehdittiin siksi lujana linnana, jolle mystikkojen ja ateistain hyökkäykset eivät muka mitään mahtaisi ja jota vastaan taistellessaan ne joutuisivat häpeään. Ja kuitenkin alkaa tämä vankka linna nyt kaikkien vanhojen vartijainsa ja puolustajainsa uutterain ponnistusten uhallakin murentua, jopa haihtuu se aikamme suosiman ylimielisimmän panteismin savuun. Oi noita epäuskon kauheita vertailuja ja muodostuksia Lessingin 'Natanista' Straussin inhoittavaan kirjaan asti! Alotettiin: Jumala luonnossa ja järjessä! ja lopputuloksena oli inhimillinen henki sinä epäjumalana, jolle nykyaikana polvia notkistetaan. Kun he itsensä viisaiksi luulivat, ovat he hulluiksi tulleet. Mitä jumalattomimman uskonnollisuuden edustajina ja ylimyksinä tarjoovat nämä kirjat toisilleen kättä tuhansien haaksirikkoon joutuneitten sielujen yli. — Mikä voi seisauttaa jumalattomuuden kuohuvan virran? Mikä estellä itsensä jumaloimisen, itsekkäisyyden ja ylimielisyyden hurjaa hulluutta, joka yhä yleisemmin valtaa ajan ja yhä kovempaa vauhtia syöksee sitä kohti kadotuksen rinnettä? Ehkä nuo lukemattomat uskonnolliset kirjat, jotka nousevat ajan likaisesta virrasta ja vuosittain tulvaavat yli maailman? Nuo kuivat, laihat, hengettömät ja ytimettömät saarnakirjatko, hartauskirjat, rukoukset, laulut ja muut senkaltaisetko, jotka penseitä, hervottomia ja onttoja kun enimmäkseen ovat, ontuvat molemmin puolin, väsyneesti hengittävät ilmoille totuutta ja valetta, kristinuskoa ja pakanuutta? Suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse suosien ja palvellen maailman ja ajan henkeä, suolattomia ja voimattomia kun ovat, miten ne voisivat voittaa ajan mahtavat virtaukset ja seisoa sitä henkeä vastaan, joka vallitsee sen pimeydessä? Yksin hengen miekka, joka on Jumalan sana, voi tässä voiton periä, ja ainoastaan apostolisen evankeliumin täydessä, rehellisessä ja vilpittömässä hyväksymisessä on pelastus ja apu. Yhä voimallisemmin ajaa aika meitä ulos surkean penseyden puolinaisuudesta, pois leveältä, miellyttävältä, veltolta totuuden ja valheen, kristillisyyden ja anttikristillisyyden väliseltä keskitieltä. Yhä vakavammin, valtavammin ja äänekkäämmin vaatii se meitä varmasti ratkaisemaan, puolelleko vai toiselle tahdomme kuulua, valitsemaan Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Yhä selvemmin ja vakuuttavammin tulee näkyviin, että elämme sukukunnan keskellä, niin pimitetyn ja eksytetyn, että se pitää Jumalan ijankaikkista totuutta, pitää sitä mikä kautta vuosisatojen on valaissut, lohduttanut, uudistanut ihmissydämiä, joko uutena oppina, jonka kautta ihmiskuntaa muka harhaan johdettaisiin ja jonka muutamat vihattavat haaveilijat viime aikoina ovat keksineet, taikka vanhana ennakkoluulona. — — — Ja katkerana viha todellisuudessa esiintyy, kun syytä siihen vaan ilmaantuu; ei jätetä käyttämättä mitään keinoa totuuden saattamiseksi epäluuloon, vanhat herjaukset ja pilkkanimet tulevat uudelleen käytäntöön, ja alituisesti singotetaan uudessa muodossa vanhat valeet niitä vastaan, jotka Herran armon herättäminä ovat löytäneet elävän uskon ja jotka eivät tahdo eivätkä voi sitä toteuttaa. Niinkuin katolisen kirkon harhausko, niin on protestanttisen kirkon epäusko säännöillään ja määräyksillään tehnyt kristinuskon pintapuoliseksi, yleiseksi laitumeksi, mauttomaksi, filantropiseksi maailmanuskonnoksi, joka häiriytymättä kärsii rinnallaan tuon kolmikertaisen epäjumalanpalveluksen 'silmäin pyynnön, lihan himon ja ylpeän elämän' ja jonka hyväksi kirkko ja teatterit, papit ja näyttelijät, samaa päämäärää palvellen, yhteisesti tekevät työtä. Tämä uudenaikainen pakanuus, joka kaunistelee itseään Kristuksen nimellä ja jonka tunnustajat panevat pahakseen, jos heidän kristillisyyttään epäillään ja heitä sanotaan nimikristityiksi, on tunkeutunut kaikkiin säätyihin; ja nämä uudenaikaiset pakanat eivät suinkaan vihaa tosi kristinuskoa vähemmän kuin vanhat. Emme kuitenkaan voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että usko ja epäusko täten esiintyvät ilmeisessä taistelussa toisiaan vastaan, että nuo molemmat suuret puolueet eroavat toisistaan ja peittelemättä ilmaisevat ajatuksensa toisilleen; sillä missä tätä sotaa ei käydä, siellä saattaa helposti epäillä yleistä nukkumista ja kuolemaa, epäillä ettei Kristuksen eläviä todistajia ensinkään löydy, koska pimeyden valloista ei näy kannattavan varustautua taisteluun, ettei häntä löydy, joka on 'pantu merkiksi, jota vastaan sanotaan.' — — Voimallisesti kaikukoon ajan korviin huuto: Herra on Jumala eikä kukaan muu! — — — Jokainen silmäys meidän päivien yölliseen labyrinttiin, jokainen ääni, minkä korvamme kuulee ajanhengen huumeutuneesta häiriöstä, on Jumalan äänen varoittava ja kehottava herätyshuuto: takaisin elävän Jumalan todistukseen, totuuden sanaan, takasin elämän ja valkeuden lähteelle — — —"
Lehden tarkoitus on alusta loppuun käytännöllisen kristillisyyden teroittaminen. Kaikkiin oloihin koettaa se luoda huomionsa, vaatien perinpohjaista uudistusta kaikilla aloilla. Varsinkin suruttomuuden eri ilmaukset, hienot niinkuin törkeät, vetää lehti säälimättä ja "ajanhengen" arvosteluja pelkäämättä valkeuteen. Etenkin kaavakristillisyyteen kohdistuvat sen sanat tuomitsevina, maahan repivinä. Näin ollen on luonnollista, että Porvoon tuomiokapituli alusta alkaen piti "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Muutamia esimerkkiä.
Kirjeen muodossa kirjoitetussa, eräälle naiselle osoitetussa kirjoituksessa otsakkeella "Mystillisten kirjoitusten lukemisesta" oli lehti (N:o 3-4, 1839) käsitellyt uskonnollisen miettimisen etuja ja vaaroja, sekä elävän uskonnollisen tiedon ehtoja. Varsinkin tätä alaa pidettiin vaarallisena. Se koski muun ohessa yksilön persoonallista, kirkosta ja ihmisistä riippumatonta suhdetta Jumalaan, — juuri sitä kohtaa kristinuskossa, josta vallitseva uskonnollinen katsantotapa oli eniten vieraantunut. Syyskuun 5 ja 8 p:nä 1838 ilmestyneissä numeroissaan oli "Borgå Tidning" "Muutamia huomautuksia mystillisistä liikkeistä ja niiden suhteesta meidän aikamme ilmiöihin" nimisessä kirjoituksessa moittinut pietismin oppia sekä syyttänyt heränneitä marttyyrikruunun etsimisestä, hengellisestä ylpeydestä, muitten suuntien vastustamisesta, järjen syrjäyttämisestä ja tunne-elämän liiallisesta kehittämisestä y.m. ykspuolisuuksista. Kirjoittaja oli tullut siihen johtopäätökseen, että se, joka kerran oli takertunut pietistisen katsantotavan ansoihin, ei enää olisi oikaistavissa, sekä että pietistejä siitä syystä ei pitäisi julkisesti vastustaa, vaan jättää oman onnensa varaan. Pitäen herännäisyyttä, jota hän ei ensinkään näy käsittäneen, mitä suurimpana onnettomuutena, oli hän sitäpaitsi ehdottanut, että koetettaisiin estää liikkeen leviämistä yksityisesti teroittamalla pietismin vaaroja varsinkin niille, joissa huomattaisiin taipumusta siihen liittymiseen. Pari kuukautta myöhemmin yritti "Evangeliskt Veckoblad" kirjoituksessa, jonka otsakkeena oli "Vieläkin muutamia muistutuksia aikamme n.s. mystillisistä liikkeistä" vastata, mutta kirjoitusta ei lehtori Forssius, joka tuomiokapitulin puolesta lähinnä lehteä tarkasti, hyväksynyt. Samaan aikaan hylkäsi hän niinikään kirjoituksen "Uskontunnustus". J. F. Bergh, joka koko ajan tarmokkaasti valvoi lehden ilmestymistä, vetosi tuomiokapituliin, pyytäen valitusosoitusta, jos sen päätös tulisi olemaan sama. Hän sai seuraavan vastauksen: kirjoituksissa oli huomattu useita perusteettomia ja todistusta kaipaavia väitteitä ja koska ne sitäpaitsi olivat ristiriidassa 1 luv. 4-5 §§ kanssa, ei ollut tuomiokapituli hyväksynyt niitä painettaviksi, yhtä vähän kuin se oli voinut antaa valitusosoitusta, painoasetus kun ei siihen velvoittanut. Päätös on päivätty kesäk. 8 p:nä 1839. — Viimemainittuna päivänä hylkäsi Forssius myöskin ennenmainitun "Saksanmaan kristillisistä aikakauslehdistä" nimisen kirjoituksen, sekä erään toisen otsakkeella "Rauhan-ääniä". Asia oli ensikerran esillä tuomiokapitulissa 13/6 39, mutta lykättiin seuraavaan istuntoon, jotta tuomiokapitulin jäsenet ehtisivät tutkia kolmatta, niinikään epäilyksen alaista "Raamatun ja kokemuksen todistuksia" nimistä kirjoitusta. Päätös annettiin kesäkuun 19 p:nä pidetyssä istunnossa. Yksimielisesti hyljättiin molemmat viimemainitut kirjoitukset. Ensinmainittu pääsi läpi vain yhden äänen enemmistöllä. Forssiuksen siitä lausumaa mielipidettä näet kannattivat piispa Ottelin ja tuomiorovasti Lindh, jota vastoin Lindfors, Öhman, Borenius ja Runeberg äänestivät sen hyväksymistä. Saatuaan jäljennökset hyljätyistä kirjoituksista, vetosi J. F. Bergh painohallitukseen. Sieltä tuli tietysti sama vastaus. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
"Evangeliskt Veckobladin" lukuisat lainatut kirjoitukset todistavat paremmin kuin mikään muu, kuinka ahtaalla ankara sensuuri piti sen toimittajia. Täytyy todellakin ihmetellä sitä malttia ja taitoa, millä he koettivat välttää karit ja salakarit. Ja vielä suurempaa tunnustusta ansaitsevat he siitä, etteivät he milloinkaan eksyneet luopumaan jyrkästä ohjelmastaan, siten voittaakseen asianomaisten suosiota. Eikä voinut vaino kiihoittaa heitä ylimielisyyteen ja tuohon niin tavalliseen pienten sielujen marttyriuteen, joka vastuksistakin ja koetuksista etsii tuetta itserakkaudelle. He pysyivät "alimmalla portaalla", missä synnintunto kasvaa Herran armon valossa. Kauniisti säteilee meitä kohtaan tämä mieliala, varsinkin Stenbäckin "Evankeliskt Veckobladissa" tuon tuostakin ilmestyneistä runoista. Kiinnitämme tässä lukijan huomion ainoastaan seuraavaan hänen puhtaasti uskonnollisen runoutensa ehkä kirkkaimpaan helmeen, joka ensi kerran ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" 38 numerossa v. 1839:
"Oi Jesus helläsilmä,
Mä paljastan näin kurjuutein,
Ma kannan velkain, köyhyytein
Sun etees, helläsilmä."
"Sun etees helläsilmä
Mä vaivun maahan synnissäin,
Mä kaihoin katson hädässäin
Sua, Jesus helläsilmä."
"Sun nähtes, helläsilmä,
Oon rikkonut lait Jumalan;
Sun tuomiotas odotan
Nyt, Jesus helläsilmä."
"Sua, Jesus helläsilmä,
Mä katson; jos mun hylkäätkin,
Niin nöyrtyin katson kuitenkin
Sua, Jesus helläsilmä."
[Runon pukeminen suomenkieliseen asuun on ollut Stenbäckin taitavalle, kääntäjälle Yrjö Veijolallekin liika vaikea tehtävä. Se kuuluu ruotsiksi:
"För Jesu milda ögon
Jag ställer mig så arm jag är,
Min skuld och fattigdom jag bär
För Jesu milda ögon."
"För Jesu milda ögon
Betryckt af synd jag faller ner
Med längtan i min nöd jag ser
I Jesu milda ögon."
"För Jesu milda ögon
Jag syndat har mot Herrans lag;
Min dom däröfver väntar jag
För Jesu milda ögon."
"I Jesu milda ögon
Jag ser; förskjuter han mig, så
Nedsjunkande jag ser ändå
I Jesu milda ögon.">[
Joulukuussa 1839, jolloin "Evangeliskt Veckoblad" jälleen tarjottiin tilattavaksi, pyysivät sen toimittajat Porvoon tuomiokapitulia sitä yleisölle suosittelemaan. Tuomiokapitulin pöytäkirjaan tammikuun 8 p:ltä 1840, jolloin asia oli esillä, on merkitty: "Koska 'Evangeliskt Veckoblad' on niin tunnettu, ei tuomiokapituli katsonut olevan syytä uudelleen ilmoittaa lehteä tilattavaksi."
* * * * *
"Evangeliskt Veckobladin" toinen vuosikerta alkaa Stenbäckin hartausvirtenä myöhempinä aikoina usein käytetyllä "Uudenvuodenlaululla". Koska tämä runo yhtä elävästi kuin kauniistikin kuvaa silloisessa, ahdingonalaisessa herännäisyydessä vallitsevaa, varsinkin "Evangeliskt Veckobladin" toimittajien ja heidän lähimpäin ystäväinsä edustamaa mieltä, lainaamme sen tähän: [Yrjö Veijolan käännös.]
"Vaikka aika rientää kurjan maan,
Kristus sentään elää ainiaan;
Pelkäiskö, jos hän on meidän vaan
Aikain vaihettelussa."
"Sydän, jos vain sulla Kristus on,
Elon aamutähti tahraton,
Sulla kyllin, sulla kaikki on
Aikain vaihettelussa."
"Tulkoon pimeys ja maailma,
Tulkoon kuolema ja saatana;
Oi, meill' on tuo sankar' mahtava
Aikain vaihettelussa."
"Ylös Herraamme siis seuraamaan!
Hänen kauttaan voittoon riemuisaan!
Ristin mies ei lepää konsanaan
Aikain vaihettelussa."
"Herran tuomiot käy yli maan,
Niitä ihmisraukat katsoo vaan,
Mut ei ymmärrä ne hiukkaakaan
Aikain vaihettelussa."
"Kristus tulen tahtoo syttyvän,
Tulta lähetettiin tuomaan hän,
Jot' ei tunne sokeus elämän
Aikain vaihettelussa."
"Mut hän tuntee heikon laumansa,
Sitä suojaa ikivoimalla;
Jospa vois se hänet tuntea
Aikain vaihettelussa".
Ei sovi oudoksua, että runo selvään viittaa niihin ahdinkoihin, joiden alaisena herännäisyys siihen aikaan oli. Mitä erittäin "Evangeliskt Veckobladiin" tulee, kävi sen asema "aikain vaihettelussa" yhä vaikeammaksi. Ankaran sensuurin tuottamia vaikeuksia lisäämään tulivat sanomalehtien hyökkäykset, joita lehti ei saanut vapaasti torjua. Se yritti sitä kuitenkin ja sen onnistuikin saada julaista joskus hyvinkin jyrkkiä vastauksia näihin hyökkäyksiin. "Evangeliskt Veckobladin" toisessa ja kolmannessa vuosikerrassa tapaamme tuon tuostakin väittelyä. Sitäpaitsi käytiin muissakin sanomalehdissä sotaa herännäisyydestä.
Missä hengessä ja missä tarkoituksessa sanomalehdet ylimalkaan esiintyivät herännäisyyttä vastaan, näkyy selvästi esim. "Helsingfors Morgonbladissa" v. 1840 n:ssa 15-16 löytyvästä kertomuksesta Kurikassa v. 1774 ilmestyneestä uskonnollisesta liikkeestä. Tämä vanha, hyvin vähän tunnettu ja itsessään vähäpätöinen juttu, jonka vaiheet osoittavat, että se alusta alkaen eksyi mitä arveluttavimpiin hairahduksiin, kaivettiin äkkiarvaamatta esille käytettäväksi aseena herännäisyyttä vastaan. Tarkoitus on selvä. Koetettiin näyttää, että herännäisyys itse teossa muka oli samaa kaikenlaisiin erehdyksiin eksyvää haaveilevaa uskonnollisuutta, kuin mainittu liike, vaikkeivät ne aikaan nähden eivätkä muissakaan suhteissa olleet missään yhteydessä keskenään. Täydellä syyllä lausuu "Evangeliskt Veckoblad" vastauksessaan 16/3 40: "Epäilemättä muistanee Morgonbladet, että kristinuskon häväisemiseksi vanhoista ajoista alkaen monesti ja mielihyvällä on tuotu esiin kaikenlaisia valitettavia uskonnollisia eksytyksiä, sekä että tämän otsakkeen alle kuuluviksi on vedetty kaikki hengelliset pyrinnöt ja kaikki vakavakin uskonnollisuus, jotta täten totuuden varjon turvissa ylimielisesti voitaisiin surkutella ja hyljätä niin tämä, kuin tuokin. Kirkkohistoria tietää kertoa lukemattomista esimerkeistä tämän menettelytavan käyttämisestä, samoinkuin useimmat muutkin nykyaikana 'uskovaisia' vastaan singotetut häväistykset ja muistutukset suurimmaksi osaksi ovat yhtä vanhat kuin kristinusko — —". N:ossa 25-26 vastasi "H. Morgonblad" "Evangeliskt Veckobladin" muistutuksiin. Kirjoitus on katkera ja poikkeaa monesti syrjään väittelyn alaisesta kysymyksestä. Tästä huomauttaen vaatii "Evangeliskt Veckoblad" uudelleen vastustajaansa näyttämään, missä yhteydessä herännäisyys oli tuohon Kurikassa edellisellä vuosisadalla ilmestyneeseen hurmahenkiseen liikkeeseen. — Tähän väittely sillä kertaa loppui.
Maltillisempi, jos kohta moittiva, on eräs toinen samaan aikaan (30/5 40) "Borgå Tidningissä" ilmestynyt herännäisyyttä vastaan tähdätty "lähetetty" kirjoitus. Kirjoittaja, joka käyttää nimimerkkiä y., on pappi. Pietistain oppiin, jota hän ei sano tuntevansa, ei hän koske, vaan moittii sen sijaan liikkeeseen kuuluvia sielunpaimenia heidän tuomitsevasta esiintymisestään muita pappeja kohtaan, arvellen ettei heidän uskonsa tähän asti ole osoittautunut hedelmissä, rakkaudessa Jumalaan ja lähimmäiseen. Naivi on varsinkin se väite, että heränneet muka aivan aiheettomasti valittavat kärsimiään vaivoja, "vaikka he eivät ole voineet näyttää, millä tavoin heitä olisi vainottu, jollei siten, että ovat kärsineet rangaistusta laittomista seuroista, joista he olisivat saattaneet pysyä erillään aivan yhtä hyvin kuin muut ihmiset." Kirjoittaja arvelee, että herännäisyyden nimeksi paljon paremmin sopisi nimi "radikalismi" kuin "pietismi".
Mainittu kirjoitus aiheutui eräästä "Evangeliskt Veckobladissa" (N:o 12, 1840) olleesta Lutherin kirkkopostillan arvostelusta, jossa kirjoittaja muun muassa puhuu siitä vainosta, jonka alaiseksi puhdasta Jumalan sanaa julistavat saarnaajat kaikkina aikoina ovat joutuneet. N:ssa 19 otti "Borgå Tidning" asian uudelleen puheeksi, moittien heränneitten tuomitsevia saarnoja ja heidän loukkaavaa esiintymistään ja arvellen niiden saaneen aikaan ainoastaan katkeruutta, eripuraisuutta ja vihaa. Vastauksessaan (13/4 40) lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Meillä on inhimilliset tunteet, niinkuin muillakin; ihmisten viha ja heidän väärät tuomionsa eivät ole meille mieliksi, vaan päinvastoin; mutta jos sentähden olisimme totuutta tunnustamatta tahi esittäisimme sitä niin, että sen ohessa kelpaisimme ihmisille, niin olisimme pettäjiä eikä totuus olisi meissä. — — —" "Emme ole ryhtyneet tätä lehteä toimittamaan kunnianhimosta emmekä voitonpyynnöstä, eikä se hetkeksikään meitä häiritse, jollemme kumpaakaan osaksemme saa. Olemme vain — miten pieni kykymme sitten onkin — tahtoneet julistaa ja puolustaa sitä totuutta, jonka Jumala itse on raamatussa ilmoittanut, mitään siihen lisäämättä tahi mitään siitä ottamatta pois; ja meillä on se luottamus totuuden jumalalliseen voimaan, että joku jossain loukossa sitä kuuntelee ja ottaa sen vastaan, jos kohta se hyljätäänkin maailman vilisevällä torilla. Tämä on meille kylliksi. Kyllä soisimme, että maailma tuntisi ja vastaanottaisi jumalallisen totuuden, vaan ei ole meillä mitään syytä toivoen odottaa, että niin kävisi; ja inholla luomme luotamme sen ehdotuksen, että meidän sen suosion saavuttamiseksi tulisi lieventäen muodostella ja sovitellen vähentää tätä totuutta tahi sen kustannuksella hankkia itsellemme ystäviä ja tilaajia."
Niinkuin vasta saamme nähdä, herättivät heränneitten tuumat suomalaisen pakanalähetystoimen perustamisesta suurta melua monessa paikoin maassa. Ei siinä kyllin, että viranomaiset pitivät hanketta valtiolle ja kirkolle vaarallisena — sanomalehdetkin asettuivat sitä soimaten vastustamaan. Tämänkin johdosta joutui "Evangeliskt Veckoblad" väittelyihin. Lehden toisessa vuosikerrassa löytyy arvokkaita vastauksia näihin hyökkäyksiin.
Ankarasti arvosteli "Evangeliskt Veckoblad" monesti kirkon kaavoihin kangistunutta elämää. Mutta se ei tahtonut hyljäten hävittää, vaan uudistaen elähyttää kirkollisen elämän muotoja. Se ei ollut lahkolaisuuden, vaan elävän kristillisyyden äänenkannattaja. Niissäkin kirjoituksissa, joissa pappien hengettömiä saarnoja tai seurakuntien suruttomuutta ankarimmin moititaan, näkyy aina kirjoittajain rakkaus kirkkoon ja heidän harras toivonsa saada ihmisiä heräjämään synnin unesta. Jo se seikka, että "Evangeliskt Veckoblad" hyvin usein käyttää nimitystä "Kristuksen kirkko", todistaa selvästi, että lehti oli täysin oikeutettu luotaan luomaan sitä ja herännäisyyttä vastaan tuon tuostakin tehdyt syytökset lahkolaisuudesta. Totta on, että heränneet monesti puhuivat ja kirjoittivat kirkkoa vastaan, mutta tarkoitus oli ihan vastakkainen. Todistukseksi lainaamme tähän seuraavan otteen kirjoituksesta "Miten on seurakuntiemme tila parannettava?" (Ev. Veckoblad n:o 22, 1840): "Jokaisen, joka tietää, mitä Kristuksen valtakunta on ja mitä siihen kuuluu, täytyy syvästi surkutella kristillisten seurakuntien tilaa, surren nähdä, että 'hävityksen kauhistus seisoo pyhällä sijalla.' Kuollutta uskoa, epäuskoa ja perkeleen valtakunta keskellä Kristuksen kirkkoa! — — — Voimme kyllä ja meidän tuleekin, sydämestämme Jumalaa kiittäen, hänen kunniakseen tunnustaa, että Herran armo meidän päivinämme siellä täällä seurakunnissamme voimallisemmin, kuin entisinä epäuskon aikoina, on alkanut vaikuttaa parannusta Jumalan edessä ja uskoa Herraamme Jesukseen, vieläpä tunnustaa sekin, ettei niiden Israelin paimenten luku ole aivan pieni, jotka ovat alkaneet ajatella omaa ja heille uskottujen pelastusta. Toivorikas ja iloatuottava on kyllä tämä ilmiö Jumalan valtakunnan ystäville; mutta juuri tuon pienen, armon Jumalan meidän keskellämme ja meidän sydämissämme sytyttämän valon kirkkaudessa voimme sitä selvemmin nähdä, miten kauhea epäuskon ja synnin pimeä on kaupungeissa ja maalla, ylhäisissä ja alhaisissa."
Muussakin suhteessa ansaitsee tämä kirjoitus, jonka alla on nimimerkki F(redrik) G(abriel) H(edberg), huomiota. Elävän vakuutuksen voimalla teroittaa se esim. miten tärkeää on, että papiksi aikovat vakavasti tutkivat, onko Herra heidät kutsunut tähän painavaan tehtävään ja tietävätkö omasta kokemuksesta, "miten synnin orjat tulevat vapaiksi." Tästä johtuu kirjoittaja puhumaan jumaluusopin opettajista yliopistossa, muun ohessa lausuen: "Jotta niissä nuorukaisissa, joita yliopistossa valmistetaan saarnavirkaan, yleisempi ja voimallisempi herätys elävään kristillisyyteen tapahtuisi, on välttämätöntä että heidän opettajansa usein vakavasti kehoittavat heitä tosi parannukseen ja kääntymiseen sekä hengen voimassa johtavat heitä sen autuuden elävän lähteen ääreen, jonka nimi on Kristus. Onnellinen se maa, jonka korkeimmassa oppilaitoksessa joku pyhän tulen innostuttamana Francken tavoin valvoo Herran asiaa."
Samaa ainetta käsittelee myöskin "Evangeliskt Veckobladin" 38-39 numeroihin v. 1840 otettu, Francken kirjasesta "Timoteus esikuvana jumaluusopin ylioppilaille" lainattu ote. Se on elävä todistus käytännöllisen kristillisyyden suuresta merkityksestä yliopistossa opiskelevan nuorison varjelemiseksi synnin turmeluksesta. Että lehti vetosi juuri Franckeen, oli yhtä oikeutettua, kuin luonnollistakin. Olihan tuo Saksan herännäisyyden kuuluisa johtomies varsinkin kysymyksessä olevalla alalla niiden aatteiden luoja, joita Suomen heränneet tahtoivat noudattaa. Samasta syystä löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" otteita myöskin hänen suuren asetoverinsa Fil. Jaakko Spenerin kirjoituksista sekä kertomuksia hänen työstään. Semmoinen on kirjoitus "Spenerin yksityisistä kokouksista" (n:ot 39-40, 1840), jossa muun ohessa kerrotaan seuraavat tuon hartausseurojen tunnetun alkuunpanijan sanat: "Lukuisia kokouksia pannaan toimeen musiikkia ja muuta maailmallista touhua varten, vieläpä semmoisiakin toimituksia varten, jotka ovat suorastaan syntisiä tahi ainakin semmoisia, että niihin syntiä tekemättä harvoin voi ottaa osaa, pelaamista, herkuttelemista, juomista ja tanssimista varten. Ei yhdestäkään semmoisesta niin paljon meluta, kuin niistä tilaisuuksista, joiden tarkoituksena yksinomaan on jumalisuuden ja hyvän elvyttäminen. Totisesti! perkele olisi varmaankin liika laiska niin kiivaasti taistelemaan näitä toimituksia vastaan, ellei hän pelkäisi niistä olevan vahinkoa hänelle ja hänen valtakunnalleen. Sentähden käyttää hän niitä vastaan tavallisia aseitaan, valhetta ja pilkkaa, kun hän ei väkivaltaisella tavalla saa niitä estää." Helposti tajuttavista syistä kosketteli lehti niin usein, kuin se vain saattoi, tätä kysymystä. Olivathan hartausseurat Suomen herännäisyyden mitä huomattavin ilmaus ja olivathan heränneet etenkin niiden tähden joutuneet viranomaisten epäsuosioon. Sensuuri piti tietysti huolta siitä, ettei lehti saanut tarkastaa niitä toimenpiteitä, joihin asianomaiset olivat ryhtyneet heränneiden seuranpidon ehkäisemiseksi. Tähän kuuluvat asiat tutkittiin käräjissä eikä sanomalehtien palstoilla. Saadakseen edes jotakin sanotuksi heränneiden seurojen puolustukseksi, kertoi "Evangeliskt Veckoblad" otsakkeella "Piirteitä Pohjoismaiden kirkkohistoriasta" (n:oissa 9-11, 1840) Uumajan kirkkoherraa Niilo Grubbea ja hänen seurakuntalaisiaan vastaan v. 1717 nostetusta vainosta, joka pian levisi muihinkin Länsi-Pohjanmaan seutuihin. Tehtyään selkoa näitten kotimaassaan nimellä "Lukijat" [Läsare.] tunnettujen heränneitten opista ja elämästä, näyttää kirjoitus, että kiivain vaino kohtasi Grubbea papiston, varsinkin Uumajan kappalaisen Hernodiuksen puolelta. Kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Tämä tapahtuma todistaa selvästi pappien vihasta ja vainoomishengestä, jommoisia ne kaikkina aikoina ovat olleet. Missä joku Grubb on esiintynyt, siellä ei ole Hernodioita puuttunut, jotka valheilla ja häväistysjutuilla ovat koettaneet sortaa Jumalan uskollisia välikappaleita. Grubben nimeä seuraa siunaus, jota vastoin ei kukaan tahdo kantaa Hernodiuksen todistettua kavaluutta ja häpeää. Nuo totuuden häikäilemättömät vainoojat seisovat nyt jälkimaailman edessä häpeään verhottuina." Että näiden sanojen kärki on tähdätty Suomen herännäisyyden vainoojia vastaan, sen huomaa varsinkin seuraavasta niihin liitetystä kysymyksestä: "Tahraavatko tämänkaltaiset häpeäpilkut meidän vuosisatamme opettajasäätyä?" Asianomaiset eivät olleet kysymystä huomaavinaankaan, mutta omalta ajaltaan ei kirjoittaja vastausta odottanutkaan. Kirjoituksen loppulause kuuluu: "Historia on kerran vastaava tähän kysymykseen." Se on siihen jo vastannut. — Samaa ainetta käsittelee myöskin kirjoitus "Erään tuomarin kirje yksityisistä hartauskokouksista", (n:o 45-46, 1840). Sekin koskee Ruotsin "Lukijain" vainoomista.
Kolmannen vuosikerran kirjoituksista ovat huomattavimmat: "Suomen runoudesta" ja "Kristinusko ja tiede". Edellinen arvostelee ankarasti Saksan silloista kaunokirjallisuutta, johtuen tästä arvostelusta puhumaan runoudesta yleensä ja tarkastamaan sen suhdetta kristinuskoon. "Puhutaan kristillisestä runoudesta," lausuu kirjoittaja, joka ei saata olla kukaan muu kuin Lauri Stenbäck, "tahdotaan sekoittaa kristinuskoa myöskin runouteen, väitetään että kristikunnassa syntynyt runous on saanut toisen leiman, on muuttanut luontonsa ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Mihin ei tätä kallista nimeä olekaan väärinkäytetty, mitä kaikkea onkaan sanottu kristilliseksi, kun vain kerta on ehditty itselleen omin luvin omistaa kristityn nimi! Minäkin olen suurella ahkeruudella ja innostuksella sekä paljon aikaa tuhlaten lukenut vanhempia ja uudempia runoilijoita, mutta 'kristillistä' runoutta en minä puolestani voi kenenkään runotuotteissa löytää. Runous on tavalla tahi toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella ja sitä korkeampana on kristinuskon ala, jolla ei ole mitään yhteyttä sen kanssa. — — — Niinkuin saatana valkeuden enkeliksi pukeutuneena on voimallisin ja turmiollisin, niin on myöskin juuri runouden verho sitä vaarallisempi jota loistavampi ja ihanampi se on, sitä kykenevämpi eksyttämään ja kahlehtimaan ihmisen sielua ja nukuttamaan sitä yhä sitkeämpään ja raskaampaan hengelliseen uneen. Kun ihminen, ihaniin runollisiin unelmiin vaipuneena, tällä verholla on peittänyt maailman ja elämän — miten ottaisi hän uskoakseen, että maailma on paha ja elämä syntistä, Jumalasta eksynyttä ja kirouksen alaista, ellei Jumalan henki sitä kokonaan muuta ja uudista. Jokainen runoilija on enemmässä tahi vähemmässä määrässä Narcissus, joka mielihyvällä katselee kuvaansa, vaipuneena hellästi, itseensä tyytyneenä tarkastamaan oman mielikuvituksensa maailmaa ja sen tuotteita; jokainen runollinen ja esteettinen ihminen on enemmän tahi vähemmän — aina esteettisen mielenlaatunsa mukaan — epäjumalanpalvelija, joka hartaassa hurskaudessa notkistaa polvensa sen suuren porton edessä, jota maailmalliset runoilijat kutsuvat runottareksi, hänen viininsä hurmaamana ja hänen hekumallisen olentonsa häikäisemänä; sillä näiden runoilijain runotar on sen naisen kaltainen, josta Johannes puhuu, sanoen että hän oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä ja päädyillä ja piti kädessänsä kultaista maljaa, täynnä kauhistuksia ja haureutensa riettautta".
Ei sovi kumota tätä jyrkkää arvostelua sillä väitteellä, ettei sen kirjoittaja ymmärtänyt sitä taidetta, jonka tuomariksi hän näin ehdottomalla varmuudella antautuu. Harvat ovat olleet enemmän oikeutettuja esiintymään tällä alalla, kuin juuri Stenbäck. Samaa ei suinkaan voi sanoa heränneistä ylimalkaan, ei sivistyneistäkään, joista suurin osa oli hyvin vähän perehtynyt kaunokirjallisuuteen. Stenbäckin esiintyminen tällä alalla ei suinkaan ollut omiaan vaatimaan niitäkään "Evangeliskt Veckobladin" lukijoita, joilla oli edellytyksiä kysymyksen käsittämiseen, sitä itsenäisesti tutkimaan. Päinvastoin lisäsi se voimaa sille herännäisyydessä jo vakaantuneelle katsantotavalle, jonka mukaan runous, samoinkuin kauneuden ala ylimalkaan, ilman muuta tuomittiin pahaksi. Käsiteltävänämme olevassa kirjoituksessaan Stenbäck kyllä lausuu: "Meitä syytetään tieteen ja taiteen kiihkoisasta tuomitsemisesta ja hylkäämisestä, mutta syytös ei ole todenmukainen; me kunnioitamme ja pidämme kumpaakin arvossa", mutta tämä hänen väitteensä ei ole oikea, ei ainakaan mikäli se koskee heränneitten suhdetta taiteeseen. Palajamme vasta tähän kysymykseen, tässä ainoastaan huomauttaen, että Stenbäckin kysymyksessä olevassa kirjoituksessa lausumat mielipiteet olivat täydessä sopusoinnussa pietistain katsantotavan kanssa. Että niiden julkilausuminen varsinkin näin jyrkässä muodossa herätti paljon katkeruutta "Evangeliskt Veckobladia" ja sen lukijakuntaa vastaan, on itsestään selvä.
Vielä yksipuolisempi on kirjoitus "Kristinusko ja tiede" (N:ot 6 ja 8). Siinä lausutaan suoraan, ettei kristitty saata harjoittaa tieteitä muusta vaikuttimesta, kuin aineellisen toimeentulonsa tähden. Joka rakastaa ja harjoittaa tiedettä tieteen tähden, hän on epäjumalanpalvelija. Tämä väite vetää niissä määrin puoleensa kirjoittajan huomion, ettei hän pääse näkemään tieteen merkitystä Jumalan valtakunnan palveluksessa eikä sentähden voi myöntää sille mitään todellista arvoa. Tunnettu on, että Paavo Ruotsalainen oli hyvin altis puhuttelemaan tieteellistä työtä harjoittavia pappeja nimellä "filosoofi". Emme paljon erehtyne, väittäessämme että kysymyksessä olevan kirjoituksen jyrkät arvostelmat ainakin osaksi riippuvat siitä miltei rajattomasta tunnustuksesta, jonka tuon kuuluisan oppi-isän mielipiteet jo siihen aikaan saivat osakseen hänen oppineiltakin ystäviltään. — Kenen kirjoittama "Kristinusko ja tiede" niminen kirjoitus on, sitä on vaikea päättää. Stenbäckin kynän jälkiä siinä ei huomaa.
Paitsi runoja ja varsinaisia kirjoituksia sisältää "Evangeliskt Veckobladin" kolmas vuosikerta, samoinkuin edelliset, tuon tuostakin lyhyitä katkelmia ja mietteitä. Useat näistä ovat otteita suurten uskonsankarien kirjoituksista ja puheista, mutta alkuperäisiäkin löytyy paljon. Viimemainitut on Stenbäck kirjoittanut. Melkein poikkeuksetta ovat ne sisällykseltään syvällisiä ja sattuvasti, usein taiteellisesti kokoonpantuja. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia:
"Me loukkaamme Jumalan kunniaa ja kiellämme hänen olemuksensa, jollemme aina odota häneltä suuria."
"Ihmisille annamme antamalla, Jumalalle vastaanottamalla ja kiittämällä."
"Totuuden etuoikeus on vielä kukistuessaankin voittaa, ja valheen ansaittu rangaistus on sortua silloinkin, kun se voittaa."
"Meidän tulee lukea ja tehdä työtä, niinkuin eläisimme ijankaikkisesti; meidän tulee elää ja rukoilla, niinkuin tänään kuolisimme."
"Se joka pelkää ihmisiä, ei tee mitään suurta Jumalan edessä."
"Niinkuin valitut inhoovat maailmaa, niin maailmakin inhoo heitä."
"Pilvet taivahan alla vuodattavat runsaita kyyneleitä; — minun sydämeni ei itke, se on polttavan kuiva, kuni erämaa. Oi milloin putoaa siihen armon kastepisara? Yhtä, vain yhtä ainoata pientä pisaraa halajan, eikä sekään tahdo tulla. Voi, Herra, kuinka kauan? — Oi, miten Jumala kaikin tavoin, ulkonaisesti ja sisällisesti, on koettanut minua murtaen painaa alas, nöyryyttää, kurittaa ja asettaa! Olenko sitten nyt oikein nöyrä ja hyvä? En. — Sentähden käännyn Jumalan puoleen ja sanon hänelle: kuule, rakas isä! sinä olet koettanut minua masentaa, vaan se on turhaa. Jollet anna minulle Kristusta, niin olen kaiken tämän uhallakin häijy, paha ja perkeleellinen. Rakas isä, anna minulle Kristus, elävä Kristus".
Kirja-arvosteluja löytyy "Evangeliskt Veckobladissa" verraten runsaasti. Paitsi ennen mainittuja ansaitsevat huomiota varsinkin seuraavat.
V. 1827 oli Tukholmassa ilmestynyt ruotsinkielinen käännös I. Lindlin saarnantapaisesta tutkimuksesta "Synnistä P. Henkeä vastaan". Ehkä oli syynä kirjasen ilmoittamiseen "Evangeliskt Veckobladissa" osaksi se, että N. K. Malmberg Pietarissa oleskellessaan oli tullut herätykseen sanotun saarnan kautta (I osa, 266, 277) sekä sittemmin usein muille heränneille papeille siitä puhunut. [Kert. N. G. Arppe.] Sitäpaitsi käsittelee Lindlin kirjanen monessa kohden niitä vaivoja, jotka aina kohtaavat Herran eläviä tunnustajia, ja oli siitäkin syystä omiaan vetämään "Evangeliskt Veckobladin" huomion puoleensa, Muuten tämä kirjailmoitus ei sisällä vasituista arvostelua. Tarkoitus on vain tehdä Lindlin saarna tutuksi lehden lukijakunnalle. Sentähden on kirjoittaja lainannut siitä pitkiä otteita, varsinkin semmoisia, jotka soveltuvat Suomen uskonnollisiin oloihin. Selvemmin kuin ehkä mikään muu lehden kirjoituksista ilmaisee kaksi toisessa vuosikerrassa löytyvää virsikirja-arvostelua heränneitten uskonnollista katsantotapaa oppiin nähden. Toinen näistä kirjoituksista — sen otsakkeena on "Muistutuksia vanhemmista ja uudemmista virsikirjoista" — arvostelee ankarasti varsinkin Ruotsin uutta virsikirjaa, väittäen sen sisällystä ratsionalismin turmelemaksi, sen kieltä pintapuoliseksi kukkakieleksi. Ei käy kieltäminen, että nämä muistutukset, miten asiallisia ja oikeutettuja ne monesti ovatkin, eksyvät liiaksi ylistämään vanhoja virsiä sentähden vain, että ne ovat vanhoja, sekä uutuuden tähden epäilemään ja moittimaan uusia. Poikkeuksena ovat kuitenkin J. O. Vallinin virret, jotka saavat tunnustustakin osakseen. Mutta ylimalkaan asettuu arvostelija mitä jyrkimmän konservatismin kannalle, pitäen miltei kaikkia muutoksia ja korjauksia tällä alalla vaarallisina. Ikävän vaikutuksen tekee varsinkin seuraava lause: "Kaikeksi onneksi on meidän rakas isänmaamme tähän päivään asti säästynyt tämänkaltaiselta väkivallalta ja me toivomme luottamuksella, että, niinkauan kuin emme itse tee itseämme syypääksi kalliin ja armollisen hallitsijamme meille näihin asti osoittaman suojelevan lempeyden menettämiseen, myöskin kirkollinen vapautemme loukkaamatta pidetään voimassa ja säästyy kaikilta ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä."
Ehkä vielä perusteellisemmin tarkastaa "Evangeliskt Veckoblad" samassa vuosikerrassa "Uusia virsiä, kirkossa ja kotona veisattavia", jonka virsikirjaehdotuksen tätä tointa varten jo v. 1818 asetettu komitea oli saanut valmiiksi v. 1836. Tämäkin kirjoitus, joka täyttää lähes neljä numeroa lehdessä, käsittelee ainetta miltei yksinomaan opin kannalta. Useimmat muistutukset ovat paikallaan, mutta aiheetontakin moitetta sisältää arvostelu. Tarpeettoman kiivaaseen muotoon pukeutuu sitäpaitsi tämä moite. Ei ainakaan virsikirjakomitean nöyrä tunnustus, etteivät sen muodostamat virret mitenkään olisi oikeutetut syrjäyttämään vanhaa virsikirjaa, siihen vaatinut. Epäilemättä on uutuuden pelko tässäkin arvostelussa saanut liika suurta valtaa, ainakin mikäli moite koskee kielellisistä syistä tehtyjä muutoksia. Semmoisissakin korjauksissa vaanii arvostelija "harhaoppisuutta". — Tämän, samoinkuin edellisen arvostelun huomattavin puoli on kuitenkin se vakaa, todelliseen parannukseen ja elävään uskoon vaativa henki, jonka pohjalla muistutukset alusta loppuun liikkuvat.
Huomattavia ajatuksia kristinuskon oikeasta puolustamisesta sisältää F. M. Franzénin "Rabulisti ja maalaispappi" nimisen runon arvostelu (n:o 40, 1840). Asettuen silloisen teologian kannalle, koettaa tuo kuuluisa runoilija vastustaa Straussin y.m. raamatun totuutta vastaan tekemiä hyökkäyksiä, antaen "maalaispapin" sakastissa "rabulistin" kanssa väitellä kristinuskon arvosta, evankelistain kertomusten luotettavaisuudesta y.m. Väittely ei johda tuloksiin — kumpikin pysyy mielipiteessään. Tämän johdosta lausuu "Evangeliskt Veckoblad": "Ei sovi kieltää Straussin dialektista kykyä eikä sitä järjen terävyyttä, millä hän tukee jumalatonta röyhkeyttään. Jolleivät jumaluusoppineet voi asettaa häntä vastaan mitään muuta, kuin muutamia järjen perusteluja ja todistuksia, niin he varmaankin aina joutuvat tappiolle. Teologian alalla on yhtä tavallista, kuin se meidän ajatuksemme mukaan on hedelmätöntä ja turhaa, että järjen perusteluilla ja filosofian johtopäätöksillä koetetaan puolustaa kristinuskoa viisaustieteen vapaa-ajattelijoita vastaan. Tämänkaltaisessa väittelyssä ovat viimemainitut miltei aina etevämpiä. Sensijaan että jumaluusoppineitten aina tulisi vakaasti seisoa yksinomaan raamatun pohjalla ja Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla hengen ja voiman todistuksella puolustaa kristinuskoa, eksyvät he filosofian pohjalle ja taistelevat ihan samoilla aseilla, kuin heidän vastustajansa. Sentähden ei koko taistelu ilmaisekaan muuta, kuin ristiriitaisten inhimillisten mielipiteiden ja järjestelmien kurjaa temmellystä; siinä ei näy uskon jumalallista taistelua epäuskoa vastaan, se ei ole taistelua elämästä ja kuolemasta Jumalan sanan eläväksi ja autuaaksi tekevän totuuden ja rohkeilevan, väärän, katoavan inhimillisen totuuden välillä. Tämänkaltaista tuulenpieksäjäin taistelua, ei muuta, esittää 'Rabulistin ja maalaispapin' väittely, siinä kun kuollut puhdasoppisuus turhaan tekee parastansa syrjäyttääksensä viisaustieteellistä epäuskoa, luullen voivansa tylsillä, hengettömillä aseillaan lyödä maahan ylpeän vihollisensa."
Kolmannen vuosikerran 2:ssa numerossa ilmoittaa "Evangeliskt Veckoblad" kaksi Suomen Raamatunseuran kokouksissa v. 1837 ja 1838 pidettyä puhetta, jotka v. 1839 olivat painosta ilmestyneet. Edellisen oli pitänyt kirkkoherra J. H. Molin, jälkimmäisen kappalainen Engelbr. Rancken. Säälimättä otti lehti näiden puheiden tyhjyyden ja niiden ratsionalistisen ajanhengen luomat, raamatun opista kauas eksyneet lauselmat ankaran kritiikinsä ruoskittaviksi. Kirjoitus on lähtenyt Lauri Stenbäckin kynästä. Molinin puheesta lausuu hän muun muassa: "Emme tiedä, nauraisimmeko vai itkisimmekö tätä surkeata sotkua" ja Ranckenin esitelmää hän arvostelee seuraavaan tapaan: "Yhtä rikas kuin h:ra R. on sanoista, yhtä köyhä hän on aatteista, syvälle tunkeutuvista, sisältörikkaista ajatuksista, hengestä ja voimasta. Hyvin ikävää on keinua hänen sanojensa haaleassa loiskeessa. Siinä ei avaudu ainoakaan näky totuuden syvyyteen, ei ainoakaan totuuden voiman tuulahdus kohtaa sielua, ei yksikään jumalallisen valon säde tunkeudu helteen läpi; siinä vain ajattelematta ja veltosti liikutaan keinuen eteenpäin, ja se lämmin, uuvuttava ilma, jota tuossa hengitetään, tylsyttää ja veltostuttaa huomaamattamme sielua. Tässä täytyy vastustamattomalla inholla kokea, miten äitelä ja oksettava penseys on; joka ei sitä ennen nuku makeasti tahi ei tämän sanatulvan kulkusten helinästä ole uupunut uneen, hänen täytyy välttämättömästi huomata, että tuon kauniin verhon alla ei ole muuta kuin kurja, kolkko tyhjyys, hengellisen kuoren alla surkuteltava, kuollut ja kuolettava penseys. Kun Jumalan totuus esiintyy selvänä ja puhtaana, on sillä jumalallinen, herättävä, särkevä ja elähyttävä voima, jota eivät mielikuvituksen kauniimmatkaan unelmat ja lupaukset voi korvata ja jonka puutetta eivät korkeimmatkaan ja korkealle tähtäävät sanat milloinkaan voi peittää. Ei herra R:n kirjoituksessa löydy sisällistä, voimallisesti esille virtaavaa rikkautta; siinä astuu päinvastoin näkyviin sisällinen hengen köyhyys, jota hän turhaan koettaa peitellä loistavilla ryysyillä ja koristuksilla. Hänen kirjansa esittämässä kristinuskossa ei ole rahtuakaan hengen ja elämän todistuksesta, se on elävän, elähyttävän, voimallisen ja todellisen kristinuskon kalpea ja surkea varjo, puhujan mielikuvituksen muodostama utukuva, epämääräinen 'taulu', jota herra R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja eksytyksillä, noilla epäuskon taikka kylmäkiskoisuuden ja harhauskon sikiöillä'. Siinä ei ole hengellistä suolaa ensinkään, eikä ole tämmöinen äitelä ravinto omiaan vaikuttamaan muuta kuin inhoa."
Alusta alkaen oli Porvoon tuomiokapituli pitänyt "Evangeliskt Veckobladia" hyvin ahtaalla. Nyt oli sen kärsivällisyyden mitta täysi. Sekä Molin että Rancken, joiden juhlallisissa tilaisuuksissa pitämiä puheita "Evangeliskt Veckoblad" oli noin pahasti pidellyt, nauttivat suurta kunnioitusta kirkollisissa piireissä — Stenbäck sitävastoin ei ollut edes vihitty papiksi ja sitäpaitsi jo ennestään leimattu "kerettiläiseksi". Kirkon johtomiehet päättivät ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin tuota heidän mielestään hävyttömän ylimielistä nuorta toimittajaa ja hänen niin paljon häiriöitä ja vastuksia tuottavaa lehteänsä vastaan. Viitaten ylenmäärin suureen työhönsä ja valittaen etenkin "Evangeliskt Veckobladin" sopimatonta esiintymistä, anoi Porvoon tuomiokapituli senaatilta vapautusta sensuritoimestaan, mikäli tämä koski mainittua lehteä. Tätä 15 p:nä tammikuuta 1841 päivättyä kirjoitusta seurasi eräs toimituksen vasta tarkastettavaksi jätetty kirjoitus näytteenä "Evangeliskt Veckobladin" kirjoitustavasta [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Samaan aikaan kääntyi arkkipiispa Melartin v.t. kenraalikuvernöörin puoleen, pyytäen häntä kutsuttamaan Stenbäckiä luoksensa ja kehottamaan häntä "noudattamaan säädyllisyyttä, sopivaa esiintymistä ja malttia sekä muistamaan, että totuus on toista kuin solvaaminen, ettei järjellinen arvosteleminen tarvitse avukseen alhaista parjaamista ja etteivät oikeutetut oikaisut sovi pilkkaavan irvistelemisen kanssa yhteen." Ilmeistä on, että tämä toimenpide lähinnä aiheutui siitä ankarasta arvostelusta, minkä yllämainitut, pipliaseuran kokouksissa pidetyt puheet olivat saaneet osakseen "Evangeliskt Veckobladilta". Ellei lehti — niin vakuutti suuttunut arkkipiispa — luopuisi loukkaavasta, turmiota tuottavasta ja solvaavasta suunnastaan, aikoisi hän muitta mutkitta H. Keis. Majesteetilleen esittää, että sen lakkauttaminen oli välttämätön.
Häikäilemättä puolusti siis Melartinkin tuota Porvoon piispojen edustamaa ja pitkälle kehittämää menettelytapaa, jonka mukaan herännäisyys oli kukistettava maallisen vallan käsivarrella. Asettuen hänkin kirkkoruhtinaan kannalle, lausuu hän kysymyksessä olevassa kirjeessään, että "hänen virka-asemansa ei sallinut hänen antautua hyödyttömään sanakiistaan nuorukaisten kanssa, jotka, suuria itsestään ajatellen, luulivat itsensä kutsutuiksi isänmaan pyhimpien pyrintöjen tuomareiksi ja johtajiksi". [Stenbäckin ennen mainittu kirje C. V. Skarstedtille 6/3 41.]
Hierarkian auktoriteettia vastaan oli herännäisyys monesti esiintynyt. Se kunnioitti kirkon opettajavirasta säätämää järjestystä, mutta se ei taipunut tunnustamaan Jumalan hengen voimaa riippuvaksi papin kauluksesta. Tälle kannalle asettuivat liikkeeseen kuuluvat papit, joista huomattavimmatkin istuivat oppilaina Paavo Ruotsalaisen jalkain juuressa, ja samaa katsantotapaa edusti myöskin "Evangeliskt Veckoblad". Suurta tyytymättömyyttä kirkon johtavissa henkilöissä oli herättänyt [Kertonut N. G. Arppe.] lehden yllämainitussa, Turun pipliaseuran kokouksissa pidettyjen puheitten johdosta ilmestyneessä arvostelussa tekemä ehdotus, että tällaisissa tilaisuuksissa vasta käytettäisiin maallikkojakin puhujina. Mikäli asia koski Porvoon tuomiokapitulia, oli sitäpaitsi eräs toinenkin kirjoitus, jonka "Evangeliskt Veckoblad" oli jättänyt sen tarkastettavaksi, jouduttanut tämän hierarkkisuudestaan tunnetun virkakunnan päätöstä, että lehti oli lakkautettava. Kirjoitus, jonka otsakkeena oli "Hengellisestä pappeudesta", esitti näet heränneitten piireissä vallitsevia mietteitä maallikkosaarnaajien tärkeydestä kirkon hengellisen elämän elvyttämiseksi, hartausseuroista y.m. vaarallisista asioista. Sitä tarkastettaessa väitti piispa Ottelin "kirjoituksen sisältävän kieron käsityksen hengellisestä pappeudesta sekä että se kokonaan soti sitä lutherilaisen seurakunnan Augsburgin tunnustuksen 14 artikkelissa opikseen hyväksymää aatetta vastaan, että kirkko ja papisto oli jumalallinen laitos, jota paitsi piispa arveli kirjoituksen tahtovan puolustaa hartausseuroja, jommoisten pitämisen maamme yhteiskunnalliset lait kieltävät". Paitsi sensorivirastolle Helsinkiin lähetettiin tieto tästä päätöksestä myöskin Turun tuomiokapitulille. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
Kun maan molemmat piispat ja tuomiokapitulit näin yksimielisesti olivat asettuneet "Evangeliskt Veckobladia" vastaan ja sitäpaitsi selvin sanoin huomauttaneet korkeita viranomaisia lehden turmiollisuudesta, on selvää, ettei sen aika voinut olla pitkä. Maaliskuun 2 p:nä päivätyssä kirjelmässä ilmoitti senaatti Porvoon tuomiokapitulille, että "Hänen Keis. Majesteettinsa sensoriviraston ja Porvoon tuomiokapitulin antamien ilmoitusten johdosta oli nähnyt hyväksi lakkauttaa 'Evangeliskt Veckobladin'." [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Viimeinen numero ilmestyi maaliskuun 15 p:nä. Sen lopussa löytyy seuraava, lehden tilaajille osoitettu lyhyt selonteko siitä, mitä oli tapahtunut: "Koska Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, Porvoon tuomiokapitulin toimitukselle lähettämän ilmoituksen mukaan, on nähnyt hyväksi määrätä, että sanomalehti 'Evangeliskt Veckoblad' tästä lähtien on lakkaava ilmestymästä, niin ei voi toimitus muuta kuin tätä armollista määräystä alamaisesti noudattaen, saattaa tämä arv. tilaajiensa tietoon, ilmoittamalla heille samalla, että toimituksen heille vakuuttamat sitoumukset vastedes ja läheisessä tulevaisuudessa hyvitetään".
Lukemattomia hankaluuksia oli "Evangeliskt Veckobladin" alusta alkaen ja etenkin loppuaikoinaan täytynyt kokea. Mutta miten kovia sitä vastaan käytetyt pakkokeinot olivatkin, ei taipunut lehden toimitus milloinkaan kerjäämään sortajiensa suosiota eikä vähimmässäkään määrässä laimentamaan sitä totuutta, jonka tulkiksi se oli ruvennut. Kuvatkoot seuraavat otteet Stenbäckin yllämainitusta kirjeestä Skarstedtille, millaisissa oloissa "Evangeliskt Veckobladin" toimitus oli työnsä suorittanut ja millä mielellä se väkivallan pakoittamana siitä luopui:
"Kristus, joka ei tullut lähettämään rauhaa, vaan miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päällä, on täälläkin antanut myrskyjen pauhata. Kuuma on taistelu joka taholla ollut. Porvoon konsistoriumi, jonka tarkastettavana 'Evangeliskt Veckoblad' on ollut, on piispan johtamana aina ollut ylenmäärin vihamielinen tälle lehdelle ja sitä karsain silmin seurannut. Se ei saanut lepoa, ennenkuin tämä loukkauskivi poistettiin. Miltei uskomatonta on, miten inkvisitorisella ja suvaitsemattomalla tavalla se on hoitanut sensoritointaan. Useilta kirjoituksilta on se ilman minkäänlaista syytä kieltänyt painoluvan, toiset ovat töin tuskin ja mitä suurimpien vaikeuksien kautta päässeet kiirastulen läpi, ja jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet niinkuin vesiojia, olisi asiaa hoitanut, niin ei ainoakaan vakava ja jyrkkä sana olisi nähnyt päivänvaloa". Kerrottuaan lehden lakkauttamisesta, jatkaa Stenbäck: "Tämä vastustajiemme voitto ja maailman siitä johtuva ilo on — sitä toivomme — vain auttava meitä ja tuottava menestystä ja hyötyä Herran asialle. Sillä meidän Herramme ja Jumalamme valmistaa voittoja juuri tappioista, synnyttää elämää kuolemasta. Semmoinen on hänen tapansa. Juuri silloin kun saatana luulee voittaneensa voiton ja siitä ylpeillen riemuitsee, on hän kärsinyt tappion, eikä kestä hänen ilonsa kauan. Kun Juutalaiset olivat ristiinnaulinneet Herramme, kätkeneet hänet hautaan ja sinetillä lukinneet suuren kiven, olivat he varmaankin iloiset ja tyytyväiset, arvellen voittaneensa. Mutta katso, kolmantena päivänä nousi Kristus voittajana haudasta, eivätkä he voineet sitä estää. Kiitetty olkoon hän, elävä vapahtajamme. Hän elää ja on vielä sama kuin aina, ja me olemme hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä huomaamme hänen lempeän kätensä — saamme siitä todistuksen, ettei hän ole kääntynyt meistä pois. Tulkaamme me pieniksi, kun vain hän tulee meille suureksi; sorrettakoon ja masennettakoon meitä — jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä lapsia. Kaikkien hänen ystäviensä on kaikkina aikoina käynyt samoin. Viimeisinä ja pienimpinä liitymme siihen pyhään joukkoon, joka häntä ristin tiellä seuraten vaeltaa taivasta kohti. Emme saata muuta kuin tomuun nöyrtyneinä kiittää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa voittaa jalansijaa meidän maassamme aikana, jolloin maailmalliset, synnilliset ja villitsevät pyrinnöt repien hävittävät muita maita, ja ylistää häntä siitä, että hän on sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisen hengen elähyttäen ja uudistaen herätä etäisillä kukkuloillamme ja kaukaisissa laaksoissamme".
Sama elävä toivo säteilee "Evangeliskt Veckobladin" viimeisistä "Mietteistä": "Kaikki kärsimykset ovat kristitylle kuin tikapuut, joilla hän nousee taivasta kohti. Ne ulottuvat, nämä tikapuut, todellisesti maasta, missä ne muodostuivat, taivaaseen asti, jonka siunauksiin ne katoavat".
* * * * *
Vuoden lopussa ilmestyi "Evangeliskt Veckobladin" tilaajilleen lupaama korvaus painattamatta jääneistä numeroista. Sen otsakkeena oli "Evankelisia miscelleja". Julkaisun huomattavin kirjoitus "Ensimmäiset seurat" on N. K. Malmbergin ennen (I osa, 291-296) kertomamme kuvaus Paavo Ruotsalaisen ensimmäisestä käynnistä Nivalassa. Muista mainittakoon: "Adolf, kertomus lapsille", jonka on kirjoittanut L. J. Achrén, sekä "Usko ja epäusko". Viimemainittu kirjoitus on käännös eräästä saksalaisesta lehdestä. Se vastustaa jyrkästi Straussin "Leben Jesu" nimistä kirjaa ja siinä esitettyjen mielipiteiden puolustajia. Johdatukseksi tähän kirjoitukseen oli Stenbäck kirjoittanut lyhyen silmäyksen Straussin mielipiteitä koskevan kysymyksen kehitykseen Ruotsissa. Tässä silmäyksessä koskettelee hän muun ohessa "Freja" lehden esiintymistä tuossa siihen aikaan kaikissa sivistysmaissa vireellä olleeseen väittelyyn. Se ei häntä epäilyttänyt, että hänen iskunsa tulivat kohtaamaan J. V. Snellmania, joka edellisinä vuosina oli oleskellut Ruotsissa sekä kuulunut "Frejan" toimitukseen. Stenbäckin esiintyminen koski aina asiaa, ei henkilöitä. Hän ei säästänyt ketään, joka asettui kristinuskoa vastaan, oli tämä tunnettu tahi tuntematon, ystävä tai vihamies. Tätä leimaa kantaa myöskin kaikki, mitä hän "Evangeliskt Veckobladin" toimittajana on kirjoittanut. Mitä muistutuksia hänen sanomalehtitoimistaan voitaneekin tuoda esiin — vilpistelemisestä ja kiertelemisestä häntä ei kukaan pysty syyttämään.