XIII.
Fredrik Gabriel Hedbergin taistelu herännäisyyden riveissä vuoteen 1840.
Vakaalla, Herran pelvon täyttämällä mielellä (katso I, 389) oli Fredrik Gabriel Hedberg v. 1834 astunut Suomen kirkon palvelukseen. Jumalan rakkaus, joka oli herättänyt hänet elävään synnintuntoon, oli asettanut hänet suotuisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, ja niiden kehoittamana ryhtyi nuori tienraivaaja toivoen työhönsä. Hänet määrättiin näet apulaiseksi Siuntion kirkkoherralle K. H. Forssmanille, joka oli ystävällinen ja edistystä harrastava mies. Vielä vanhoilla päivillään muisteli Hedberg monesti kiitollisuudella ja kunnioituksella tätä ensimmäistä neuvonantajaansa papin tehtävien suorittamisessa. Toukokuussa 1834 siirtyi Forssman Lohjalle, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän vuoden alussa oli nimitetty. Muutamia päiviä sitä ennen oli Hedberg saanut kehotuksen hakea amanuensivirkaa tuomiokapitulissa. Arkkipiispa itse oli asiasta kirjoittanut Forssmanille. Mutta Hedberg ei suostunut kehoitusta noudattamaan. Eräässä kirjeessä kirjoittaa hän tästä asiasta: "Tulen aina pitämään uskonnonopettajan virkaa elämäni päätarkoituksena; ja kun nyt Jumalan sallimuksesta olen saanut johtajan, joka ahkeruudella edullisesti voipi vaikuttaa kehitykseeni tätä painavaa tehtävää varten, en menettelisi viisaasti, jos ainoastaan ulkonaisten etujen tähden luopuisin nykyisestä onnellisesta asemastani. Taivaalliselle isälleni, joka näihin asti niin ihmeellisen runsaasti on siunannut toimeni, uskon myöskin tulevaisuuteni; jos vakavasti etsin hänen armoansa ja pienen kykyni mukaan huolellisesti ja ahkerasti toimitan virkani, niin toivon, ettei minulta puutu tarpeellista toimeentuloa eikä menestystä ammatissani". Omantuntonsa vaatimana teki Hedberg tämän päätöksen, siten jo pappisuransa alussa suunnaten askeleensa itsensäkieltämisen tielle. Hän jäi Forssmanin luo ja muutti hänen kanssaan Lohjalle.
Huono oli näiden seutujen asukasten siveellinen tila, huono heidän lukutaitonsa ja alhainen henkinen tilansa. Hedberg ei hämmästynyt vaikeuksia, hän ryhtyi työhön innostuksella ja tarmolla. Julkisten paheiden poistamiseksi käytti hän lain vasaraa ja lukutaidon korottamiseksi ryhtyi hän tehokkaisiin toimenpiteisiin. Rippikoulussa, jonka vaatimuksia uusi kirkkoherra korotti, sai Hedberg tehtäväkseen huonolukuisten opettamisen. Sitäpaitsi toimi hän rippikoulun päätyttyä uutterasti opettajana sunnuntaikoulussa. Hän käytti tässä sitä menettelytapaa, että edistyneemmät oppilaat opettivat heikompia. Tähän eli n.s. Lancasterin opetusohjelmaan oli hän tutustunut Turussa olevassa sennimisessä koulussa, missä hän, Forssmanin neuvoa seuraten, muutamia kuukausia kevättalvella 1834 oli opetusta kuunnellut.
Nämä kasvatusopilliset toimet eivät suinkaan olleet Hedbergin ainoat tämänlaatuiset virkatehtävät hänen Lohjalla ollessaan. Joulukuussa 1834 tapaamme hänet Leppäkosken kylässä, tuossa silloisen Nummen kappeliseurakunnan pimeimmässä perukassa, tiedon ensimmäisiä alkeita lapsille jakamassa, ja koko seuraavan vuoden hoiti hän Lohjan emäseurakunnassa entistä rippi- ja sunnuntaikoulutointaan. Joulukuussa v. 1835 oli Hedbergin kansan sivistystä harrastavan kirkkoherran alotteesta Lohjalla päätetty perustaa kansakoulu. Kun Forssman eräänä iltana lausui Hedbergille huolensa siitä, ettei oltu saatu opettajaa kouluun, tarjoutui viimemainittu tähän tehtävään. Nuoren sielunpaimenen luonnetta ja hänen alttiuttaan kieltämään itsensä ja palvelemaan Herraa, kuvaavat seuraavat hänen tämän asian johdosta eräässä kirjeessä kirjoittamansa sanat: "— — minusta tuntui, että kävisi vaivaloiseksi joka päivä opettaa yksinkertaisia lapsia ja että siten tulisin laiminlyömään omat opintoni. Silloin johtuivat ajatukseni Jesukseen, muistin miten syvään hän alensi itsensä, halvaksi palvelijaksi meidän tähtemme, miten hän uhrasi kalliin elämänsä sielujen pelastamiseksi sekä miten opetuslapsensa, kuultuaan hänen kehotuksensa: 'seuraa minua', heti empimättä luopuivat kaikesta seuratakseen häntä kaikissa itsensäkieltämisen vaivoissa. Häpesin epäilystäni, joka oli minua estänyt uhraamasta aikaani ja työtäni Jumalan sanan opettamiseen köyhille lapsille sekä neuvomasta heitä varhain Jesuksen tykö, joka on terveytemme ja autuutemme. Päätin sentähden Jumalan nimessä tarjoutua opettajaksi ja teinkin sen jo samana iltana".
Vaikka Hedberg työskenteli koulussaan kuusi tuntia päivässä, eivät jääneet häneltä vasituiset papilliset toimet unohduksiin. Päinvastoin kiinnitti hän päähuomionsa niihin. Useat hänen näinä aikoina kirjoittamansa, jälkimaailmalle säilyneet kirjeet todistavat, miten vakaa tämä hänen päätöksensä oli. Jumalan sanasta hän tiesi, ettei kukaan kääntymättömässä tilassa kelpaa muita ohjaamaan elämän tielle, ja samaa todisti herännyt omatuntonsa. Miten ankarasti hän itseään tuomitsi, näkyy esim. seuraavista hänen ystävälleen L. J. Achrénille 10/11 36 kirjoittamistaan sanoista: "Huolimattomasti etsin omaa autuuttani. Altis olen jakamaan sydäntäni Jumalan ja maailman välillä. Tyydyn usein lihalliseen rauhaan — enkä vakavasti etsi rauhaa Kristuksessa; kernaasti tuomitsen ankarasti muita. Niin, pahan sydämen syvyyksien luetteleminen kävisi tässä liika pitkäksi ja surkeaksi, ja tuo olisi varmaankin mahdotonta; sillä enin ja pahin osa on epäilemättä vielä minulta salassa. Jos hän antaa minulle armonlahjan, niinkuin hän usein onkin antanut, niin putoo se uskottomasta sydämestäni, kuni seulasta. Mutta ylpeyden ja lihan himot viihtyvät siinä hyvästi, ne kyllä versovat tuossa suruttomassa sydämessä, joka sitten ulkokullaisuuden vaipalla niin kernaasti ja kavalasti salaa ilkeytensä."
Tämä, samoinkuin, muut Hedbergin näinä aikoina kirjoittamat kirjeet ilmaisevat selvästi, että hänen herätyksensä oli todellinen ja syvä. Siinä on paljon tuota katkeraa synninsurua ja ankaraa itsensätuomitsemista, josta varsinkin sen ajan heränneet tunnetaan. Mutta siinä on muutakin. Tämmöinen tila tuntuu Hedbergistä ylenmäärin tuskalliselta, hän halajaa uskon varmuutta Kristuksessa, häiritsemätöntä vakuutusta siitä, että hän on Jumalan lapsi. Täysin itsetietoinen tämä pyrkiminen ei vielä ole, mutta se ilmenee jo tähän aikaan siksi vastustamattomana ikävöimisenä, että täydellä syyllä voipi sanoa: jo tässä Hedbergin uskonnollisen elämän vaistomaisessa eroamisessa muiden heränneiden katsantotavasta näkyy sen erimielisyyden enteitä, joka muutamia vuosia myöhemmin on synnyttävä niin katkeraa taistelua hänen ja heidän välillään.
Turhaan oli Hedberg entisiltä ylioppilastovereiltaan K. K. von Esseniltä ja Lauri Stenbäckiltä, jotka hän silloin tällöin tapasi ja joiden kanssa hän oli kirjevaihdossa, etsinyt ohjausta hengellisissä pyrinnöissään. Stenbäckin tulinen, suruvoittoinen ja äärimmäisyyksiin taipuva luonne ei ollut omiaan häntä puoleensa vetämään, eikä näy von Essenkään, vaikka tämä kyllä oli taipuvainen evankeliseen katsantotapaan, saavuttaneen hänen täyttä luottamustaan. Lähiseudulla oli kyllä muutamia heränneitä pappeja — Samuel Hellgren Vihdin pitäjässä, F. Elers Lopella y.m. — mutta ei hän näiltäkään saanut sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Viestit Pohjanmaalla alkaneesta valtavasta herätyksestä olivat ehtineet Lounais-Suomeenkin. Sitäpaitsi kuului Hedbergin kotikaupunki, missä A. Helander oli pappina, tämän herätyksen piiriin, ja usein sai hän vanhemmiltaan tietoja näiden seutujen heränneistä. Etenkin veti Jonas Laguksen maine häntä puoleensa. Käytyään elokuussa 1836 Raahessa, viipyi hän paluumatkalla muutamia päiviä Ylivieskassa. Ystävällisesti otti Lagus hänet vastaan ja hellästi neuvoen puhui hän murheelliselle vieraalleen uskonelämän taisteluista ja voitoista. Kotia palattuaan, kirjoitti Hedberg vanhemmilleen Laguksesta: "Täydellisesti toteutui harras toivoni, että hänessä saisin tavata miehen, joka oli saanut kokea maailman pilkkaa ainoastaan sentähden, että hän vilpittömästi oli harrastanut oman ja muiden sielujen parasta. Hänessä tapasin, mitä olin etsinyt ja toivonut, rehellisen Jesuksen Kristuksen palvelijan, jonka Jumalan henki oli saanut johdattaa totuuden elävään tuntemiseen ja joka sentähden on altis muillekin todistamaan totuudesta, maksoi tämä todistaminen sitten minkä maksoi, kun vain Jesuksen asia sen kautta edistyisi, miehen joka itse on perehtynyt Kristuksen kouluun eikä haparoi sinne tänne muita johdattaessaan. Käyttäen hyväkseni tätä Herran minulle suomaa hyvää tilaisuutta, ilmaisin hänelle sisälliset murheeni, kerroin miten Jumala jo kauan sitten oli herättänyt minut suruttomuuden unesta, miten hän pitkät ajat oli sekä kurittanut minua lain uhkauksilla että evankeliumin suloisilla lupauksilla houkutellut minua uskossa tulemaan Vapahtajan Jesuksen tykö, mutta miten minä puolestani aina olin ollut taipuvainen omalla vanhurskaudellani, ulkonaisella siveydellä, rukouksilla, Jumalan sanan ahkeralla viljelemisellä y.m. peittelemään alastomuuttani, kulkemaan omilla teilläni ja pysymään erilläni Jesuksesta, jonka tähden kristillisyyteni oli ollut todellista elämää vailla enkä ollut voinut saada lapseuden rohkaisevaa vapaata henkeä. Näitä sisällisiä puutteita auttoi tuo Jumalan mies Lagus minua yhä selvemmin käsittämään, kehoittaen minua usein katsomaan Jumalan karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin, sekä Jumalalta rukoilemaan hengen valistusta, jotta pääsisin Jesuksen Kristuksen elävään tuntemiseen. Hellästi ja isällisesti lohdutti hän minua, suloisesti vakuuttaen, että minullekin kurjalle se hetki väleen oli joutuva, jolloin Jesus tulisi luokseni, tuoden sieluuni sen rauhan, jota niin kauan olin kaihoten etsinyt. Siellä ollessani sain monesti Jumalalta armon särjetyn sydämeni syvyydestä huutamaan apua suurelta sielunlääkäriltä".
Näin arvosteli Hedberg siihen aikaan Lagusta ja hänen uskonnollista kantaansa. Ja kuitenkin oli juuri näiden miesten välillä muutamia vuosia myöhemmin mitä katkerin viha syntyvä! Sama oli hänen silloinen käsityksensä Pohjanmaan muistakin heränneistä papeista. Niinpä kirjoittaa hän samassa kirjeessä Malmbergista, jota hän Laguksen seurassa kävi tapaamassa: "Mitä Malmbergiin tulee, niin uskon varmasti, että hän on tosi ja elävä kristitty, ja selvää on jokaiselle, joka vain nähdä tahtoo, että hän Pidisjärvellä Jumalan armosta on vaikuttanut paljon Kristuksen valtakunnan hyväksi."
Matkallaan kotiapäin viipyi Hedberg muutamia päiviä myöskin J. Vegeliuksen luona Maalahdella, saaden häneltäkin paljon lohdutusta taistelevalle sydämelleen. Siellä tapasi hän myöskin E. Svahnin. Nämäkin henkilöt, samoinkuin heidän johtamansa liike, näyttivät olleen omiaan yhä lujemmilla siteillä liittämään häntä heränneisiin. Ne katkesivat nämä siteet, ja katkesivat jo muutaman vuoden perästä, mutta ennenkuin tämä tapahtui, oli yhteys Hedbergin ja muiden heränneitten välillä mitä ystävällisintä laatua. Mutta tässä ei meidän vielä tarvitse jaon katkeria aikoja muistella. Herännäisyyden riveissä taistelee Hedberg vielä, eikä mikään eripuraisuus häiritse hänen yhteistyötään liikkeen muiden johtomiesten kanssa.
Kotia palattuaan ryhtyi Hedberg uudella innolla työhönsä. Hänen sanankuuliansa alkoivat totuutta etsiä, yhä useammat tulivat hänen puhettaan kuulemaan. Kaavakristillisyys ei Lohjallakaan enää riittänyt ihmisiä tyydyttämään; sielläkin pyrittiin jo Herran tosituntemiseen. Rippikoulunuorisossakin tuli näkyviin "kohtuullisen kristillisyyden" kannattajien silmissä outo, levottomuutta herättävä hengellisyys. Paitsi Lohjan emäseurakunnassa, tapahtui herätyksiä Nummen kappelissa, missä Hedberg joskus saarnasi. Näillä saarnamatkoilla kokosi hän jumalanpalveluksen jälkeen hartausseuroihin sikäläiset heränneet, jommoisiin kokouksiin vanhimmat jo Achréniusten aikoina olivat tottuneet. Myöskin Suomusjärven ja Kiskon heränneisiin, jotka joskus kävivät hänen Nummella pitämiään saarnoja kuulemassa, tutustui hän näihin aikoihin. Varsinkin Kiskossa näkyy herännäisyysliike olleen elävää, jos kohta siihen liittyneiden luku olikin pieni. L. J. Achrénille 27/8 38 kirjoittamassaan kirjeessä kertoo Hedberg siitä:
"Kiskon pitäjässä on Kurkela niminen kylä. Ensimmäisenä siellä tuli eräs vanha torpanleski syvällisen herätyksen kautta elävään tosiyhteyteen Vapahtajan kanssa. Rakkaudella alkoi hän sitten jakaa valoaan muille. Monta nuorta palvelijatarta ja talontytärtä alkoi mieltyä hänen puhumaansa Herran sanaan. Kun työnsä heitä päivällä estivät, uhrasivat he yön levon, saadakseen syrjäisissä ulkohuoneissa keskustella eukon kanssa ja kuunnella hänen puheitaan. Hänen rakkaudentyötään on Jumala siunannut, niin että noin 20 henkilöä sillä paikkakunnalla viimekuluneina vuosina on herännyt, toiset hyvinkin syvälliseen synnintuntoon. Siellä on myöskin toteutunut tuo vanha sana, ettei Kristus ole tullut antamaan rauhaa maan päällä, vaan eripuraisuutta. Eukkoa pidetään yleisesti viettelijänä, joka tekee ihmiset hulluiksi, vaikkei kukaan saata moittia hänen elämäänsä. Erään talon isäntä, jonka tytär on tullut heräykseen, on tuosta niin suuttunut, että hän monesti on uhannut ajaa tämän lapsensa kodista pois. — Viisi näistä hyvistä ihmisistä kävi eräänä sunnuntaina Nummen kirkossa, pyytäen minua tulemaan heitä ja heidän kotona olevia ystäviänsä tervehtimään, Elokuun 19 p:nä kävin heidän luonaan ja sain silloin tavata melkein heidät kaikki. He kokoontuivat näet majatalooni sunnuntai-iltana ja maanantaina aamulla. Puhuttelin jokaista ja neuvoin heitä paraan ymmärrykseni mukaan."
Huolellisesti valvoi Hedberg omaa hengellistä elämäänsä ja uskollisesti koetti hän omassa kodissaan noudattaa niitä periaatteita, joiden mukaan hän neuvoi sanankuulioitaan sovittamaan kristinuskon totuutta kaikkiin oloihin. Huhtikuussa v. 1837 meni hän naimisiin Maria Sofia Eklundin kanssa. Alusta alkaen ottivat he tavakseen käyttää määrätty hetki joka päivä yhteiseen rukoukseen ja sanan viljelemiseen. Avioliitto oli onnellinen ja tuki Hedbergin harrastusta palvelemaan Herraa ja hänen valtakuntaansa. Etenkin Achrénin kanssa oli Hedberg ahkerassa kirjeenvaihdossa. Niinkuin ennen (II, 134) on mainittu, kehittyi tämän hänen nuoruudenystävänsä hengellinen katsantotapa silloin samaan suuntaan, kuin hänen oma elämänsä. Achrén oli kilvoitellut kovaa kilvoitusta sekä kokenut Kristuksen läsnäoloa sydämessään, jonka armon suloisuutta Hedbergkin juuri samaan aikaan entistä tuntuvammin sai maistaa. Mutta herännäisyyden pohjalla liikkuivat kummankin ajatukset. On kyllä totta, että Hedberg 27/12 1837 Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo edellisenä vuonna Pohjanmaalle tekemästään matkasta, selvin sanoin viittaa siihen, etteivät herännäisyyden sikäläiset johtomiehet olleet voineet johtaa häntä evankeliumin salaisuutta uskossa käsittämään, mutta ainakin pääpiirteissään on hänen kantansa vielä sama kuin heidän. Ehkä aiheutui hänen tyytymättömyytensä Pohjanmaan heränneitten hänelle antamiin neuvoihin siitäkin, että A. Helander, jonka kristillisyyteen hän silminnähtävästi oli hyvin mieltynyt, pysyi erillään Kalajoen varren papeista, vieläpä epäilikin heitä. Hedbergin kysymyksessä olevassa kirjeessä tapaamme näet seuraavat, eripuraisuutta ennustavat sanat: "Pastori Helander Raahessa on syntynyt uuteen elämään Kristuksessa ja saarnaa siellä evankeliumia uskon hengessä ja voimassa. Merkillistä, etteivät hän ja Lagus ole taipuvaisia lähestymään toisiaan. Malmbergista kirjoitti Helander minulle: hänen henkensä on valtaavan voimallinen, mutta sukua Siionin hengelle. Juuri tämän hengen voimme helposti saada, mutta siitä ei ole helppo päästä vapaaksi."
Yhteiset kärsimykset liittävät ihmiset toisiinsa. Varsinkin jos nämä kärsimykset aiheutuvat taistelusta korkeimman totuuden puolesta, ovat ne omiaan synnyttämään luottamusta ja rakkautta kaikkiin, jotka ovat samaa kokemassa. Tämmöiset kärsimykset painoivat herännäisyydessäkin alas sen riveissä kytevää vikoilemisen ja riidan henkeä, viivyttäen jaon katkeria aikoja. Pohjanmaan papit vedettiin oikeuteen, ja Hedbergkin joutui ennen pitkää virkavallan vainoa kokemaan.
Huolestuneena oli rovasti Forssman seurannut apulaisensa tointa ja sen vaikutuksia Lohjalla. Vaikka hän persoonallisesti oli mieltynyt Hedbergiin ja tämän naimisen kautta tullut sukulaisuudenkin suhteeseen häneen, päätti hän koettaa saada tuon niin suurta levottomuutta aikaansaavan papin poistetuksi seurakunnastaan. "Ikävyyksien välttämiseksi" ehdotti hän tuomiokapitulille, että Hedberg siirrettäisiin muualle. Niin kävikin. Hedberg sai määräyksen hoitamaan Paimion avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa. Tavanmukaista kohteliaisuutta noudattaakseen oli tuomiokapituli sitä ennen virallisessa kirjelmässä tiedustellut Hedbergin ja muka Forssmaninkin mielipidettä asiasta.
Haikein sydämin lähti Hedberg Lohjalta. Sikäläiset ystävänsä, jotka kaipuulla jättivät hänelle hyvästi, kokosivat hänelle matkarahoja, ja Forssmankin antoi hänelle apua. Paimioon saapui hän 17 p:nä lokakuuta 1838.
Jo Hedbergin ensimmäinen uudessa seurakunnassaan pitämä saarna sai aikaan levottomuutta hänen sanankuulijoissaan. Puheensa oli voimallista ja henkevää. Sen vertaista ei siellä ennen oltu kuultu. Pari kuukautta myöhemmin kirjoittaa hän isälleen: "Yhä selvemmin huomaan Jumalan hyvyyden siinä, että hän kutsui minut tänne. Täällä on minulla parempi maaperä kuin Lohjalla. Sillä vaikka ulkonainen järjestys ja yleinen siveellisyys täällä ovat paljon huonommalla kannalla kuin Lohjalla, niin löytyy täällä kuitenkin paljon enemmän armoa etsiviä ja armoitettuja sieluja kuin siellä. Siellä eivät mitkään saarnat, eivät lain ankarat uhkaukset eivätkä evankeliumin rakkauden-huudot näyttäneet paljoakaan vaikuttaneen. Niin tuntui ainakin minusta, jonka tähden tein työtä surulla ja huoaten. Täällä olen saanut nähdä pienten vesojen nousevan Jumalan viinimäessä jo tämän lyhyen ajan kuluessa. Sillä muutamat ovat alkaneet etsiä ijankaikkista elämää, toiset ovat varttuneet ja vahvistuneet tässä elämässä. Sentähden teen täällä Herran työtä ilolla, kiittäen häntä, joka on minut tänne lähettänyt ja täällä ollessani minua vahvistanut." Väleen sai Hedberg vielä tuntuvampia todistuksia siihen, ettei hän ollut pettynyt toiveissaan Paimion seurakunnan suhteen. Helmikuussa 1839 kirjoitti hän Achrénille: "Herra on runsaasti siunannut täällä Paimiossa tekemääni vähäpätöistä työtä, siunannut yli kaiken toivoni. Sillä täälläoloni lyhyen ajan kuluessa on herännyt useampia kuin koko sillä ajalla, jolloin olin Lohjalla. Täällä kuluu tuskin ainoakaan viikko ilman että muutamia herää. Joka päivä käy luonani joukottain armoa etsiviä ihmisiä, joista toiset jo ovat alkaneet katsoa Jumalan karitsaa. Usein kehoittaa tämä minua väsymättömästi tekemään Herran työtä, niin kauan kuin päivää kestää."
Varsinkin se, että sieluntilastaan murheelliset ihmiset usein kävivät Hedbergiä hänen kodissaan tapaamassa, teki hänet epäluulon alaiseksi viranomaisten ja virallisen kristillisyyden edustajain silmissä. Kun hän sitäpaitsi sekä kodissaan että seurakunnassaan alkoi pitää hartauskokouksia, joissa veisattiin Siionin virsiä ja harjoitettiin yhteistä rukousta, oli hänen kohtalonsa ratkaistu. Hänen täytyi joutua kirkon ja maallisen vallan vainon alaiseksi, miten nöyrä ja kaikelle uhmailulle vieras hän luonteeltaan olikin. Hän kyllä aavisti, että niin tulisi käymään, mutta totuuden rakkaus painoi alas kaikki epäilykset. Vanhemmilleen 4/12 38 kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo kodissaan toimeenpanemistaan seuroista sekä kiittää heitä siitä, etteivät olleet koettaneet häntä estää semmoisia pitämästä, hän kirjoittaa: "Lupaan ja vakuutan, etten paimenvirassani Jumalan armosta tee muuta, kuin Jumalan henki ja omatuntoni vaativat. En tahdo uhmaillen ärsyttää pahuutta ja sokeutta, sillä tiedän, ettei sillä tavoin mitään voiteta; mutta yhtä vähän tahdon, maailman panettelua, pilkkaa ja vainoja peläten, salata totuutta ja, lihaa ja verta totellen, vetäytyä syrjään. Sillä Jesuksen Kristuksen sotilaan tulee valmistautua kärsimään, hän ei saa väistää evankeliumin pilkkaa. Herra suokoon minulle siihen voimaa ja rakkauden henkeä sekä viisautta, jotta voisin rehellisesti tehdä hänen työtään, sekä kulkemaan hänen määräämillään teillä, enkä omia teitäni."
Paimioon muutettuaan, matkusti Hedberg Turkuun, käydäkseen kunniatervehdyksellä tuomiokapitulin jäsenten luona. Arkkipiispa kohteli häntä ystävällisesti, mutta t:ri Edman, joka oli v.t. konrahtirovastina Turun tuomiorovastikunnassa ja siis hänen lähin esimiehensä, äreästi. Puhuen "salaperäisistä juoruseurusteluista" ja "puoluejohtajista", lausui hän sen toivomuksen, ettei Hedberg tuommoisiin eksytyksiin joutuisi. Tammikuussa 1839 kävi Hedberg jälleen Edmanin puheilla. Kerrottuaan tälle Paimiossa pitämistään hartausseuroista ja muista paimentoimistaan sekä kysyttyään, miten hänen vastedes tulisi menetellä, sai hän, kumma kyllä, vastaukseksi sen tunnustuksen, että "Paimiolaiset aivan hyvin tarvitsivat kaiken tuon." Jo muutamia kuukausia myöhemmin sai Hedberg kokea, että korkeat viranomaiset ja Turun tuomiokapituli olivat toista mieltä. Eräänä päivänä — niin kertoo hän itse vanhemmilleen 11/11 39 kirjoittamassaan kirjeessä — astui Turun ja Porin läänin kuvernööri paraikaa istuvan tuomiokapitulin kokoushuoneeseen, jyrkästi vaatien, että Hedberg heti siirrettäisiin pois koko läänistä, "koska muussa tapauksessa täällä, Turun läheisyydessä, syntyisi samoja vaarallisia eksytyksiä ja haaveiluja kuin Pohjanmaalla". Tähän vaatimukseen tuomiokapituli kuitenkaan ei suostunut, mutta arkkipiispa kutsui Hedbergin luoksensa ja kielsi häntä hartauskokouksia pitämästä. Paimion kappalaiselle ja v.t. kirkkoherralle N. K. Sanmarkille ilmoitti arkkipiispa, että Hedbergin näihin asti kotona ja kyläkunnissa pitämät hartausseurat olivat siirrettävät kirkkoon, missä tämä sunnuntaisin i.p. saisi pitää sunnuntaikoulua "huonolukuisille lapsille sekä myöskin valistukseksi ja hartaudeksi vanhemmille ihmisille". Pitäjänapulainen K. Sevón sai tehtäväkseen auttaa Hedbergiä näissä tilaisuuksissa ja Sanmarkin tuli "jollei itse, niin jonkun kirjoitustaitoisen henkilön kautta, toimittaa arkkipiispalle tietoja sekä kysymyksessä olevista tilaisuuksista että siitä lahkolaisuudesta, jonka Hedbergin kyläkunnissa toimittamat hartausharjoitukset kuuluvat synnyttäneen". Ei tiedetä, ottiko Sanmark tai joku muu toimittaaksensa tätä Suomen arkkipiispan tarjoomaa ilmiantajatointa, mutta jo ehdotuksenakin riittää hanke kuvaamaan kirkon silloisten johtomiesten katsantotapaa.
Oudolta tuntuu, että Hedberg, jos kohta ainoastaan toistaiseksi, ehdottomasti noudatti Melartinin seurojen pitämistä koskevaa kieltoa. Kun esim. eräs paikkakunnan säätyhenkilöistä pyysi Hedbergiä joskus käymään häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja Jumalan sanalla kehottamassa, ei suostunut tämä pyyntöä noudattamaan, ennenkuin arkkipiispalta oli hankittu lupa. Vasta kun Melartin oli selittänyt, että "hän puolestaan ei pitänyt asiaa arveluttavana, koska tuo ei voisi antaa aihetta suurempien väkijoukkojen kokoontumiseen, ainoastaan ruotsia puhuvia kun tulisi ottamaan osaa näihin hartausharjoituksiin", oli Hedberg altis käymään kysymyksessä olevan perheen luona.
Sopisi odottaa, että tämmöinen varovaisuus ja niin tarkka kuuliaisuus esimiesten antamille määräyksille olisivat riittäneet turvaamaan Hedbergiä herännäisyyttä vastaan tähdätyiltä vainoilta. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Miten epämiellyttävän vaikutuksen hänen näinä aikoina osoittamansa liiallinen arkuus tekeekin, on se toiselta puolen tärkeä todistuskappale sitä heränneistä papeista tehtyä syytöstä vastaan, että he ylimielisellä esiintymisellään muka pakottamalla pakottivat viranomaisia epäluuloihin ja ankariin toimenpiteisiin. Syy on syvemmällä. Sen nimi on viha elävää kristillisyyttä vastaan.
Melartinin varokeinot Hedbergin kautta syntyneen herännäisyysliikkeen ehkäisemiseksi eivät vaikuttaneet, mitä hän oli tarkoittanut. Nuo kirkkoon siirretyt hartausseurat vetivät puoleensa paljon kansaa, ja moni heräsi näissä tilaisuuksissa. Tätä jatkui syksyyn asti, jolloin pimeä aika pakoitti Hedbergiä koettamaan järjestää näitä hartaushetkiä muulla tavoin. Hän esitti kirkonkokouksen harkittavaksi seikkaperäisen suunnitelman seurakuntalaisten lukutaidon ja hengellisen elämän elvyttämiseksi. Samalla kuin tämä suunnitelma alusta loppuun osoittaa, miten vapaa Hedberg oli kaikesta lahkolaisuudesta ja miten huolellisesti hän tahtoi välttää kirkollisen järjestyksen ja kirkon johtomiesten loukkaamista, löytyy siinä niin paljon huomattavia, herännäisyyden uudistavasta voimasta lähteneitä ja liikkeen pyrintöjä kuvaavia ajatuksia, että se ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Hedbergin kysymyksessä oleva, Melartinille 25/9 39 kirjoittama kirje kuuluu:
"Herra tohtorin ja arkkipiispan viimekuluneen toukokuun 28 p:nä minulle kirjallisesti antaman luvan mukaan 'saada sunnuntaisin i.p. pitää sunnuntaikoulua Paimion kirkossa huonolukuisten lasten opettamiseksi sekä myöskin vanhempien ihmisten valistukseksi ja hartaudeksi' olen kesä-, heinä-, elo- ja syyskuun aikana sunnuntaisin k:lo 3-6 i.p. pitänyt semmoisia opetus- ja hartausharjoituksia siten että: puoli aikaa on käytetty oppimattomimpien lasten (saapuvilla on ollut tavallisesti 30-40) luettamiseksi sisäluvussa psalttarista sekä ulkoa katkismuksesta niissä opinkappaleissa, jotka heillä kulloinkin viikon aikana on ollut kotona luettavana; tämän jälkeen on jälellä olevan ajan kuluessa vanhojen ja nuorten yhteiseksi hartaudeksi veisattu muutamia virsiä, jotapaitsi opettaja on lukenut, yksinkertaisesti selittänyt sekä soveltanut sen raamatunluvun, josta päivän epistolateksti on ollut lainattu; lopuksi on lyhyen rukouksen jälkeen veisattu päätösvirsi, jonka jälkeen seurakunta määrättynä hetkenä on hajaantunut. — Järjestys, hiljaisuus ja harras tarkkaavaisuus ovat vallinneet näissä hartausharjoituksissa ja opettajaa on ollut kehottamassa se, että näihin tilaisuuksiin on useimmiten saapunut suuri joukko pyhää sanaa halajavia kuulijoita, ei ainoastaan työkansaa, vaan useita säätyhenkilöitäkin. — Siinä suloisessa toivossa, että sanan herra näissäkin tilaisuuksissa on vuodattanut pyhän henkensä kuulijain herätykseksi, valistukseksi ja armonsa vahvistamiseksi, on opettaja ilolla ja mielihyvällä, vaikka omaa heikkouttaan tuntien, näitä harjoituksia toimittanut. Jos vastoin vakaumustani ei mitään muuta tämän kautta ole saavutettu, niin on näistä harjoituksista ainakin ollut se kieltämätön seuraus, että monet tavalliset sapatin rikkomiset niiden kautta ovat tulleet seurakunnassa estetyiksi. Saan sentähden syvimmässä nöyryydessä rakkaitten sanankuulijaini kera korkea-arvoisalle tohtorille ja arkkipiispalle julkilausua iloisen ja vilpittömän kiitoksemme näiden harjoitusten toimittamiseen suosiollisesti myönnetystä luvasta. — Mutta kun vuoden pimeä aika, jolloin pyhäkoulua ei enää voida pitää kirkossa, pian joutuu, niin rohkenen korkea-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan valistuneen ja isällisen harkinnan ratkaistavaksi ehdottaa seuraavaa:
"1:ksi. Että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi suostua siihen, että kirkossa pidetyn pyhäkoulun sijassa saataisiin talvisaikana toimeenpanna sitä vastaava harjoitus kyläkunnissa siten, että oppimattomat lapset, joiden luku on valitettavan suuri, sunnuntaina i.p. saisivat kokoontua määrättyihin paikkoihin seurakunnassa, missä siihen valitut lukutaidossa etevimmät, hyvämaineiset työkansaan kuuluvat henkilöt heitä harjoittaisivat sisä- ja ulkoluvussa, jonka ohessa papisto alttiisti on suostunut joka sunnuntaina i.p. vuoroonsa kyläkunnissa tarkastamaan ja johtamaan näitä pyhäkouluja sekä, lasten kuulustamisen päätyttyä, niinkuin näihin asti kirkossa, lukemaan ja selittämään luvun Uudesta testamentista sekä lopuksi virrenveisuulla ja rukouksella klo 6 illalla päättämään toimituksen, jonka jälkiosassa vanhemmatkin henkilöt saisivat hartauttaan harjoittaa. Niissä kyläkouluissa, joihin ei seurakunnan opettaja sinä päivänä voisi saapua, lukisi lasten opettaja, kuulustelun päätyttyä, luvun Uudesta testamentista tahi kappaleen jostakin hyväksi tunnetusta ja käytettäväksi hyväksytystä kirjasta, luettua kuitenkaan selittämättä, sekä päättäisi toimituksen määrähetkellä rukouksella ja veisuulla; ja tulisi jonkun seurakunnan vanhemmista tai järjestysmiehistä näissä tilaisuuksissa aina olla saapuvilla järjestystä valvomassa. Tämän ohessa saan nöyrimmästi ilmoittaa, että neljä lukutaidossa etevää ja lasten opettajaksi sopivaa, hyvämaineista miestä on minulle ilmoittanut olevansa alttiit maksutta opettamaan lapsia sunnuntaina i.p. sekä että monet perheenisät seurakunnan eri osissa ovat halukkaat niinikään maksutta luovuttamaan isoimmat huoneensa kysymyksessä olevaan tarkoitukseen. — Jos T. K. suostuisi antamaan suosiollisen lupansa tämän ehdotuksen toteuttamiseen, niin rohkenen toivoa, että seurakunnan lapset vähitellen saavuttaisivat tyydyttävän taidon sisäluvussa, jota vastoin tämä heidän taitonsa nykyään yleensä on jokseenkin heikko, niinkuin siitäkin näkyy, että 36 rippikoululasta ei ole voitu laskea p. ehtoolliselle heidän suuren tietämättömyytensä takia.
"2:ksi. Vaikka kirkon uskonpuhdistaja sekä useat innokkaat ja kokeneet seurakunnan opettajat terottamalla ovat terottaneet, että katkismuksen oppia ahkerasti ja uskollisesti tulee selittää kansalle sekä kuulustelujen kautta selvittää ja perinpohjin opettaa, niin että piispa Pontoppidan Collegium pastorale nimisessä kirjassaan siitä lausuu seuraavat mietittävät sanat, jotka nöyrimmästi rohkenen tähän lainata: 'Frustaneae ex parte sunt omnes homiliae sine catechisatione, qvod experientia docet. Ubicunqve catechisatio non habetur, ibi stupenda est ignorantia. Vulgus enim populariter vult informari per interogationem et responsionem, qvod nisi fiat, barbarismus inducatur nesesse est', [Ilman kuulustelua ovat kaikki saarnat miltei aivan turhat, niin opettaa kokemus. Missä kuulustelua ei harjoiteta, siellä on tietämättömyys äärettömän suuri. Sillä kansa halajaa kansantajuista kysymyksiin ja vastauksiin perustuvaa opetusta. Ellei niin menetellä, on raakalaisuus välttämätön.] ja vaikka minäkin pappisvalallani olen sitoutunut 'ahkerasti ja uskollisesti teroittamaan katkismuksen oppia', niin en voi muuta kuin katua ja häveten tunnustaa, että tässä kohden olen toimittanut valitettavan vähän. Kun kuitenkin hartaasti toivon niin paljon kuin mahdollista voivani hyödyttää niitä kalliisti lunastettuja sieluja, joiden hoidosta minun tulee vastata, sekä paremmin täyttääkseni, mitä näihin asti olen laiminlyönyt, olen Herran Jumalan edessä tuntenut itseni velvoitetuksi noudattamaan mitä kirkkolain 2 luv. 9 — 10 §§ säätävät katkismuksen selityksistä ja kuulusteluista sunnuntaiaamuna. Mutta koska nämä katkismusselitykset ja kuulustelut seurakunnissamme eivät enää ole käytännössä ja sentähden ainakin alussa antaisivat aihetta vihamielisten ihmisten väärentäviin arvosteluihin, saan nöyrimmästi pyytää kunnia-arvoisan h:ra t:rin ja arkkipiispan lupaa saada Paimion kirkossa sunnuntaiaamusin, ensimmäisestä soitosta klo 9:ään toimittaa katkismus-selitystä ja kuulustelua kirkkolain määräysten mukaan".
Näihin kaikin puolin lainmukaisiin ehdotuksiin ei tuomiokapituli katsonut voivansa vastata, ennenkuin se oli tutkinut Hedbergin toimintaa hänen uudella toiminta-alallaan. Lehtori Edman, joka oli Turun tuomiorovastikunnan v.t. lääninrovastina, sai määräyksen pitää kirkonkokouksen Paimiossa. Hän toimitti tämän tehtävän marrask. 10 p:nä 1839. Puhe, jonka hän tässä tilaisuudessa piti, kuvaa kirkon silloisten hallitusmiesten uskonnollista kantaa. Teroitettuaan, että opettajan tulisi kunnioittaa järkeä sekä karttaa liiallisuutta ja varjopyhyyttä, kääntyi hän seurakuntalaisten puoleen, kehoittaen heitä ahkerasti painamaan opetusta mieleensä, elämään sovussa ja rauhassa sekä lain mukaan "huvituksissaankin". Jos opettaja ja sanankuulijansa tämän tekisivät, voisivat he tuomiopäivänä sanoa: Herra, tässä olemme; paraan kykymme mukaan olemme tehneet mitä käskit, mutta unohda puutteellisuutemme ja heikkoutemme, sillä tiedäthän että olemme heikkoja ihmisiä. Tähän, niin vakuutti lehtori Edman, Herra varmaankin tyytyisi. Ensimmäiseen kysymykseensä, oliko Hedbergin pitämä koulu tuottanut hyötyä, sai tarkastaja seurakunnan talonpojilta yksimielisesti myöntävän vastauksen. Mutta kun hän moitti vanhempia siitä, etteivät itse pitäneet huolta lastensa opetuksesta, esiintyi eräs herrasmies väittäen, että oli suostuttu Hedbergin kyläkunnissa antamaan lastenopetukseen ainoastaan sillä ehdolla, että kaikki opetettavat olisivat alle 15 vuoden (jos joku vanhempi saapuisi, olisi opetus heti lakkautettava), koska — niin arveli puhuja — nämä tilaisuudet eivät saisi muuttua hartausseuroiksi. Tämän jälkeen kysyi tarkastaja, mitä Hedberg oli tarkoittanut koulunpidollaan. Tämä selitti sunnuntaisin i.p. antamallaan opetuksella pitäneensä silmällä lasten opetusta sekä, mikäli kysymys koski hartausseuroja, sapattipäivän pyhittämistä. Turhaan koetti Hedberg vetoamalla 1726 vuoden asetukseen puolustaa hartausseurojen pitämistä, turhaan huomautti hän, että virkavalansa ja virkansa velvoittivat ja oikeuttivat häntä neuvomaan ja opettamaan sanankuulijoitaan, missä ja koska hän haluaisi. Esiinvetämänsä asetus oli muka kumottu myöhempien määräysten kautta, eikä ollut hän pappina oikeutettu milloin hyvänsä neuvomaan ja opettamaan paitsi yksityisesti, koska näet suurissa kansanjoukoissa aina tapahtuisi epäjärjestystä. Tämmöisistä, Hedbergin pitämien seurojen tuottamista häiriöistä puhui eräs herrasmies, ja Edmankin sanoi kuulleensa semmoisista ja luotettavalta taholta saaneensa tietää, että pimeydessä harjoitettiin pimeyden tekoja, vaikkei hän tahtonut näitä kertomuksia vetää julkisuuteen. Peittelemättä lausui Hedberg kummastuksensa siitä, ettei kristityssä maassa sallittu Jumalan sanan yhteistä viljelemistä, ja rohkeasti puhui hän maailman pilkasta, valeista ja sorrosta. Talonpojat todistivat yksimielisesti, että hartausseurat olivat olleet suureksi siunaukseksi seurakunnalle, mutta säätyläiset olivat toista mieltä.
Rohkeasti oli Hedberg esiintynyt tässä tilaisuudessa. Edman varoitti häntä liiallisuuksiin eksymästä. Toistaen huomautuksensa maailman elävää kristillisyyttä vastaan kaikkina aikoina osoittamasta vihasta, pyysi Hedberg saada pöytäkirjaan merkityksi, miten kernaasti hänen sanankuulijansa toivoivat edelleenkin saavansa kokoontua hartausseuroihin koulutuntien päätyttyä. Tähän pyyntöön suostui tarkastaja.
Joulukuun 12 p:nä antoi tuomiokapituli päätöksensä: Hedberg sai pitää sunnuntaikoulua neljässä kyläkunnassa, kuitenkin tarkkaan noudattamalla kirkonkokouksen määräyksiä ja rajoituksia. Sitävastoin ei tuomiokapituli "esiintulleista syistä" antanut hänelle lupaa pitää katkismusselityksiä sunnuntaiaamuna. V.t. lääninrovasti Edman sai kehoituksen "mitä huolellisimmin seuraamaan näitä harjoituksia ja valvomaan, että niissä vallitsisi hyvä järjestys sekä, jos häiriöitä ilmaantuisi, heti konsistoriumille siitä ilmoittamaan."
Mutta turhat olivat täällä, niinkuin muualla, viranomaisten toimenpiteet herännäisyyden leviämisen estämiseksi. Entistä yleisemmin alkoi Paimiossa ihmisiä herätä, ja tuli levisi nopeasti naapuriseurakuntiin. Helluntaipyhiksi 1840 saapui Hedbergiä kuulemaan kansaa 15 vieraasta seurakunnasta, toisia 10-15 peninkulman matkan päästä. Sanankuulijain suuren luvun tähden pidettiin seuroja taivasallakin, ei vain pappilassa, vaan muuallakin. Kun näissä tilaisuuksissa vielä liikutuksiakin tapahtui (eräs Tyrväältä kotoisin oleva tyttö alkoi huutaa ja pyörtyi pari kertaa), toimitettiin asiasta tieto Turkuun.
Toukokuun 25 p:nä päivätyssä kirjoituksessa ilmoitti Hedberg tuomiokapitulille perustamiensa kyläkoulujen toiminnasta, mainiten muun ohessa, että hän oppilasten kasvaneen luvun tähden oli ottanut avuksensa useita apuopettajia, joista varsinkin räätäli J. Grönfors oli työskennellyt suurella menestyksellä. Hän ilmoitti niinikään, että nämä henkilöt olivat opettaneet eniten laiminlyötyjä lapsia, paitsi sunnuntaisin, kahtena arkipäivänäkin viikossa. Samassa kirjeessä pyysi Hedberg saada siirtää kysymyksessä olevat koulunsa kesänajaksi kirkkoon, sitoutuen pimeämmän ja kylmemmän ajan tultua jälleen jatkamaan kouluopetustaan kyläkunnissa. Tähän pyyntöön sai hän kesäk. 20 p:nä päivätyn myöntävän vastauksen. Tästä luvasta sai myöskin Edman, joka sitä ennen oli antanut tuomiokapitulille puoltavan todistuksen Hedbergin toiminnasta, samana päivänä kirjallisen tiedon. Arkkipiispa näkyy kuitenkin itse teossa olleen toista mieltä, kuin nämä viralliset asiakirjat osoittavat. Edellisenä päivänä oli hän näet kirjoittanut Hedbergille yksityisen kirjeen, jossa hän "uusien valitusten" johdosta kutsui hänet luoksensa. Turkuun saavuttuaan, huomasi viimemainittu heti, että hänen ylhäisyytensä oli hyvin vihamielinen maassa leviävälle uskonnolliselle liikkeelle. Verraten herännäisyyttä Englannin metodismiin, vieläpä kutsuen sitä salaiseksi jesuitismiksi, puhui Melartin pietismin tuottamista yhteiskunnallisista häiriöistä ja niistä valtiollisista vaaroista, joihin se syöksisi isänmaan, ellei sitä ryhdyttäisi tarmokkaasti vastustamaan. Puhuen Ranskan vallankumouksen kauhuista, lausui hän selvin sanoin, että valtio olisi pakotettu käyttämään ankaroita keinoja liikkeen kukistamiseksi.
Silminnähtävästi oli Melartin juuri näihin aikoihin korkeilta viranomaisilta, lähinnä Turun läänin kuvernööriltä, saanut entistä selvempiä muistutuksia ryhtymään ankariin pakkokeinoihin pietismin leviämisen estämiseksi. Että Paimion ja sen naapuripitäjien säätyläisetkin olivat tehneet voitavansa tuon kaikenlaisia häiriöitä tuottavan papin mustaamiseksi, on niinikään hyvin luultavaa. Että arkkipiispa ja hänen tuomiokapitulinsa monessa suhteessa varsinkin alussa suosiollisesti arvostelivat Hedbergin työtä Paimiossa, näkyy siitäkin, että hänelle samana päivänä, jona hän sai luvan pitää koulua kyläkunnissa, annettiin varapastorin arvonimi. Mutta kirkon johtomiesten maailmanmukainen kristillisyys ja heidän orjallinen nöyryytensä valtiomahdin tahdolle anastivat itselleen ennenpitkää tässäkin vallan. Melartin matkusti Paimioon itse tutkiakseen, mitä huhuissa ja kertomuksissa ehkä oli liikaa. Matkansa tulos oli se, että Hedberg määrättiin vankilansaarnaajaksi Ouluun. Tähän määräykseen liittyi seuraava kielto: hän ei saisi toimittaa minkäänlaista papillista tehtävää vankilan muurien ulkopuolella. Oulun kirkkoherranviran hoitajalle, K. M. Ståhlelle, kirjoitti arkkipiispa näin kuuluvan kirjeen: "Kun tuomiokapituli on ollut pakotettu siirtämään Paimion v.t. kirkkoherran, varapastori, maist. Hedbergin tästä paikasta hänen lahkolaisuutensa ja sen aikaansaamien kokousten tähden, joihin on keräytynyt ihmisiä monesta naapuripitäjästä, ja määrännyt hänet v.t. vankilansaarnaajaksi Ouluun, jossa toimessa hänen esittämistaitonsa voinee olla hyödyllinen, saan ennakolta ilmoittaa hra varapastorille, jolle kirkkoherranviran hoito väliaikaisesti on uskottu, ettei teillä ole lupa missään tapauksessa sallia Hedbergin toimittaa mitään tehtäviä seurakunnassa, ei saarnoja, sairaiden luona käyntiä eikä minkäänlaisia muita toimituksia, koska hra varapastori muussa tapauksessa joutuisi syytteenalaiseksi tuomiokapitulissa ja tuottaisi itselleen monenkaltaisia vaikeuksia seurakunnan hoidossa. Jos Hedberg tahtoisi saarnata tai pitää hartaushetkiä naapuripitäjissä, pyydän h:ra varapastoria hyväntahtoisesti ilmoittamaan asianomaisille kirkkoherranvirastoille tämän tuomiokapitulin vakavan tahdon." [Tässä luvussa F. G. Hedbergistä käytetyt tiedot ovat lainatut Vaenerströmin kirjasta "Fredrik Gabriel Hedberg".]