XVII.
Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun alussa.
Siihen aikaan, jolloin F. G. Hedberg matkallaan Ouluun 1840 kävi Ylivieskassa Jonas Lagusta tervehtimässä, oli herännäisyysliike Kalajoen varrella hyvin vilkasta. Kalajoen käräjät olivat tehneet tämän syrjäisen seudun tunnetuksi ei vain pietistoille miltei kaikkialla Suomessa, vieläpä Ruotsissakin, [Nordisk Kyrkotidning 1840 N:o 1-3.] vaan muissakin piireissä. Sikäläisen liikkeen johtomiehet sekä täällä että muualla maassa tiesivät, että se taistelu, johon olivat antautuneet, ei koskenut vain heidän omaa aikaansa, vaan että sillä oli historiallinen merkitys. Tältä kannalta arvosteli esim. Lagus, niinkuin olemme nähneet, L. J. Niskasen "Hengellisten asiain muistokirjaa", ja samaa käsitystä ilmaisevat Kalajoen ja muita heränneitä pappeja vastaan nostettujen oikeusjuttujen pöytäkirjat, puhumattakaan monista "Tidningar i andliga ämnen" ja "Evangeliskt Veckobladissa" löytyvistä kirjoituksista. Se seikka, ettei L. J. Niskanen suinkaan ollut ainoa talonpoika, joka ryhtyi jälkimaailmalle kokoamaan herännäisyyden muistoja, vaan että Matti Paavola, Poikonen, Salomon Häkkänen, Vilhelm Niskanen — myöhempinä aikoina useat muut — semmoisia kirjoittivat, osoittaa selvästi, että tämä käsitys ei suinkaan ollut vieras kansan syville riveillekään. Kulttuurihistoriankin kannalta arvosteltuna on tämä pietismin herättävä vaikutus huomattava. — Ainoa herännäisyyden johtomiehistä, joka ei hyväksynyt tuota "turhanpäiväistä paperin tuhlaamista", oli Paavo Ruotsalainen. Huomatessaan, että L. J. Niskanen teki muistiinpanoja heidän matkoillaan ja että hän kodissaan kirjoitteli "muutakin kuin preivejä", kielsi hän häntä ankarasti "maailmalle julistamasta Jumalan salaisuuksia". Jos kukaan, ymmärsi Ruotsalainen kyllä herännäisyyden suuren merkityksen kansallemme ja usein hän ihmeellisen oikein ennusti sen vaikutuksesta tulevaisuuteen, mutta hän arvosteli sitä yksinomaan hengelliseltä kannalta eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan muista näkökohdista. Niskasen huomautukseen "pitäisihän lastemmekin tietää näistä Jumalan ihmeistä", vastasi hän kiivaasti: "pitääkö heidän sitten elää siitä homehtuneesta mannasta, jota sinä heille luvattomana aikana kokoot?" Paavon kiellot eivät auttaneet. Niskanen lupasi kyllä olla kirjoittamatta, mutta jatkoi salaa työtänsä. "Sisällinen pakko vaati." [Kert. L I Niskasen poika Kusti Niskanen.] Saatuaan kertomuksensa valmiiksi, lähetti hän sen Lagukselle, pyytämällä pyytäen, "ettei siitä Paavolle mitään puhuttaisi". [Kert. Kusti Niskanen ja Jaakko Hemming, joka viimemainittu oli nähnyt kirjeen Laguksella.]
Heränneitten opin selvittämiseksi levitettiin näihin aikoihin Keski-Pohjanmaalla ja ennenpitkää muuallakin Paavo Ruotsalaisen opetusta "Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämän kirjoituksen synnyn syynä oli seuraava.
Kesällä 1839 kävi J. I. Bergh Hedbergin luona Paimiossa. Ihastuksella kuunteli viimemainittu vieraansa kertomusta Savon heränneistä. Yksi seikka häntä kuitenkin hieman arvelutti. Hänestä näet heidän oppinsa tuntui hyvinkin lailliselta. Hedberg kirjoitti asiasta Lagukselle. Kun kirje saapui perille, oli Ylivieskan pappilassa Kalajoen käräjien takia paraikaa koolla heränneitä pappeja. Myöskin Ruotsalainen oli siellä. Kirjeen johdosta kehotti Lagus Ruotsalaista lyhyesti selvittämään oppiansa. Paavo lausui:
"Kaikki vanhurskaaksi tehdyt sielut, niin petolliset kuin oikeat, ovat kumpasetkin totisen kääntymisen kautta alkunsa saaneet. Kun he ovat joutuneet vanhurskaaksitekemisen paikoille ja ensi kerran syntinsä anteeksi saaneet, niin tulee siinä heidän eteensä tienhaara. Toiset lähtevät toista tietä, toiset toista. Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu heille sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, niin he tietävät nyt raamatusta, että heidän pitää uskosta elämän, ja nyt he omistavat uskon itsellensä väärällä tavalla, ja siinä pyhän raamatun väärin ymmärtävät. Ja nämä ovat heidän tuntomerkkinsä: he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, niinkuin kihlauksenkin päivinä, mutta ilman Kristusta, joka tapahtuu tällä tavalla: eivät he osaa enää kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen Kristuksen. Tästä joutuvat he lähes parantumattomaan tilaan. Nyt seuraa toinen kysymys: kuhunka jäävät sitten oikeat kristityt, koska he ovat yhtä aikaa vanhurskaiksi tehdyt petollisten kanssa? Oikea kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan. Kuhun hän kuitenkin joutuu? Koska Herra on häneltä lasten leivän ottanut pois, niinkuin petollisiltakin, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on Herra minun johdattajani, eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa. Saakoon hän sitten suuremman tahi vähemmän tunnon siitä, niin hän on tyytyväinen Herran pyhän tahdon alla eikä pidä itseään koskaan soveliaana ja mahdollisena tätä kaitaa elämäntietä kulkeaksensa. Ei hän sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy, ettei hän niin pian ilmoita itseänsä hänen johdatuksessansa. Hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa. Sillä vanhurskaaksi tekemisessä tulevat ihmiselle kokonansa toiset läksyt kuin ennen, josta harvat ymmärtävät vaaria ottaa. Silloin pannaan kaikki armon työt kilvoituksen alta saataviksi, ei sillä muotoa, että kilvoituksen kautta jotakin ansaitaan, vaan se on vapaatahtoisen luontokappaleen velvollisuus, jota Jumala vaatii järjelliseltä luontokappaleelta, jos hän tahtoo muutoin uskossa kasvaa eikä tietämättömän puoleen juosta."
Vastaukseksi kirjeeseensä sai Hedberg tämän Paavo Ruotsalaisen neuvon. Sitä levitettiin käsikirjoituksina heränneissä piireissä kaikkialla maassa. Hedberg toimitti sen J. F. Berghille, joka painatti sen ruotsiksi käännettynä "Evangeliskt Veckobladissa". Siten tuli se ruotsinkielisenkin heränneen kansan tietoon. [Akiander VII, 306-310.]
Herännäisyysliikkeen vahvistamiseksi ja sen eri tahoilla toimivien voimien yhdistämiseksi vaikutti, paitsi johtomiesten välinen kirjevaihto, etenkin heidän ahkera käyntinsä toistensa luona. Niinpä kävivät esim. Pohjois-Savon ja Kalajoen varren heränneet jo 1840-luvun alussa hyvin usein toisiaan tervehtimässä. Kun saapui "kaukaisia ystäviä", virkistyivät väsähtäneittenkin mielet uudelleen tavallista elävämpien seurojen ja kehottavien keskustelujen kautta. Usein pyydettiin Paavo Ruotsalaista tulemaan Kalajoen seuduille ja usein hän tätä pyyntöä noudatti. Jollei hän itse päässyt lähtemään, lähetti hän L. J. Niskasen. Ainakin toinen heistä tuli aina, vaikka heillä juuri näinä aikoina oli paljon muita matkoja. Sitäpaitsi oli Kiuruvedellä syntynyt hurmahenkinen liike, jonka johtaminen oikealle uralle oli sitä tärkeämpää, kuin viimemainittu seutu oli Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja. Ennenkuin jatkamme kertomustamme Paavo Ruotsalaisen ja Niskasen matkoista, on syytä lyhyesti silmäillä sanottua hurmahenkisyyttä.
V. 1833 muutti Iisalmelta Kiuruvedelle eräs nuorenpuoleinen mies nimeltä Salomon Lyytikäinen. Hän kuului heränneisiin, jotka pitivät häntä armon salaisuuksiin hyvin perehtyneenä. Tätä mainetta lisäsivät miehen terävä järki ja hyvä puhelahja. Luultavaa on, että hänen tarkoituksensa alussa olivat rehelliset. Ennenpitkää tuli kuitenkin muutakin näkyviin. Ylpeyden ja tunteellisuutta uhkuvan mielikuvituksensa eksyttämänä alkoi hän pyrkiä johtajaksi ja saavutti jo v. 1835 niin suuren maineen, että Kiuruveden heränneet joukottain kokoontuivat häntä kuulemaan. Se ei ollut mikään salaisuus, että tämä uusi opettaja tavallista runsaammin nautti väkijuomia, ja kaikki valistuneemmat huomasivat kyllä, että hänen seurapuheensa oli hekumaan asti tunteellista, mutta hänen hurmaavien lahjojensa vastustamista ei kukaan ajatellutkaan, niillä hän päinvastoin kietoi ansaansa kokeneetkin heränneet. Kerskaten liikutuksista ja niihin perustuvasta salaperäisestä viisaudesta, jota eivät muka muut kuin kokeneet kristityt voineet omistaa, piti Lyytikäinen, seurojen päätyttyä, eri huoneessa likeisimpien ystäviensä kanssa salaisia keskusteluja, jotka kiihottivat näitä ylpeyteen ja lihallisuuteen sekä lisäsivät ulkopuolella olevien uteliaisuutta. Tavotellen vain oman maineensa kartuttamista, vieraantui hän vieraantumistaan oppiinkin nähden herännäisyyden katsantotavasta, puhuen mitä tunteiden kiihottamiseksi kulloinkin edulliseksi huomasi. Varsinkin naiset olivat häneen mieltyneet. Niin pitkälle villitys kehittyi, että Lyytikäistä ja hänen lähimpiä tuttaviaan — silminnähtävästi täydellä syyllä — epäiltiin törkeästä haureudestakin. Tarkkaan valvoi hän myöskin, etteivät hänen sanankuulijansa kävisi muualta neuvoa kysymässä. Etenkin pelkäsi hän Iisalmea, missä L. J. Niskanen asui. Tämän mainetta Kiuruvedellä koetti hän kaikin tavoin alentaa, muun ohessa vakuuttamalla, ettei hänellä ollut Pyhää henkeä. [Akiander IV, 83 — 85.] Itsestään on selvää, ettei tämmöinen hurmahenkisyys kauan voinut pysyä salassa Savon herännäisyyden valppailta johtomiehiltä. Helmikuussa 1838 tulivat Paavo Ruotsalainen ja L. J. Niskanen asiaa tutkimaan. Kiuruveden heränneet olivat näet vihdoinkin huomanneet, että oli jouduttu vaaralliselle tielle ja pyytäneet heiltä apua. [L. J. Niskasen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 2/2 38.] Saapuessaan perille, tapasivat kuuluisat matkustajat seudun heränneet Vaaksjärven talossa, missä vietettiin häitä. Muualtakin oli paljon ystäviä tähän tilaisuuteen saapunut. Tapansa mukaan puhui Paavo rohkeasti Kiuruveden heränneitten eksytyksestä, "selvitti elävän uskon luonnon ja näytti mitättömäksi sen lentohengen kaunistaman juhlaturkin eli ne tyhjät kuvittelemiset hengen paisteen nimellä", josta Lyytikäinen ja hänen ystävänsä kerskasivat. Mutta ei huomannut Niskanen eikä Paavokaan, kuinka syvään eksytys oli syöpynyt kiuruveteläisten mieliin. Lyytikäinen ei tunnustanut niitä vikoja, joista häntä syytettiin, vaan sai liukkaalla kielellään Paavonkin, jonka puheita hän ei sanallakaan rohjennut vastustaa, petetyksi, jotenkin rauhallisesti erottiin. Paavo lähti Kajaanin markkinoille ja sieltä Ouluun, mutta Niskanen jäi vielä Kiuruvedelle. Vasta muutaman päivän kuluttua huomasi tämä, millä kannalla asiat oikeastaan olivat. Kiuruveden heränneet eivät olleet käsittäneet Paavon puheita, vaan arvelivat saaneensa "parhaan tavaran" Lyytikäiseltä. Niskanen kiivastui ja alkoi puhua. Hän lausui: "Nyt on saatana Kiuruvedellä tehnyt kirkkonsa hyvin korkealle paikalle Lyytikäisen kautta, ja jos se kauemmin on sinänsä, niin siinä on monta luonnollista huoraakin hengellisten hullujen seassa. Semmoisten henkilöiden on ennenkin niin käynyt, että kun Jumala suuresta hyvyydestään antaa muutamien sielujen tuntea laupeutensa rikkautta ja siten näyttää, kuinka suloinen hän on, niin toiset nöyryyttävät itsensä Jumalan väkevän käden alle, murtavat itsensä hengellisen köyhyyden alta elämän Herran Kristuksen yhteyteen ja repivät itselleen sen kautta Jumalan valtakunnan oikeuden. Mutta toiset rupeavat pitämään armolahjojaan erinomaisina, sanoen ettei muilla semmoisia ole, ja unohtavat hengellisen köyhyytensä ja syntiturmeluksensa näkemisen. Siinä muuttuu heidän välinsä luonnolliseksi rakkaudeksi ja tätä rakkautta harjoitetaan sitten hengen paisteen nimellä, joka sitten muuttuu lihalliseksi rakkaudeksi".
Niskasen Kiuruvedellä ollessa pysyi Lyytikäinen verraten hiljaa, mutta kun hän jonkun viikon kuluttua vielä sai ankaran kirjeen tuolta kiivaalta vastustajaltaan, ylpistyi hän uudelleen ja lausui villitsemälleen, mutta vieraiden käynnistä säikähtyneelle laumalleen: "Kyllä pitää Niskasen kaksi päivää kasvonsa järvessä liottaa, ennenkun saa tulla minua puhuttelemaan". Mutta eivät luottaneet kiuruveteläiset enää häneen. Varsinkin kun hänen parhaat tukensa Olli Olkkonen ja Heikki Pikkarainen heti tämän jälkeen luopuivat hänestä, väheni hänen kuulijakuntansa päivä päivältä. Kun Niskanen jonkun ajan kuluttua taas saapui Kiuruvedelle, ei Lyytikäinen enää uskaltanut seurapaikkaan tulla.
Pyhäjärvellekin oli Lyytikäisen virittämä hurmahenkisyys ehtinyt levitä. Mahtavuutensa aikana oli hän itse käynyt sitä sikäläisiinkin heränneisiin istuttamassa. Kun yhä edelleen kuului huhuja näillä seuduin liikkuvasta hurmahenkisyydestä, saapui Paavo Ruotsalainen sinne helluntaipyhiksi 1838. Tälle matkalle oli sitäpaitsi Niskanen, joka vähän aikaisemmin jälleen oli käynyt uudelleen paisunutta Lyytikäistä nuhtelemassa, häntä pyytänyt. Paavo neuvoi, "miten ihminen murheellisen sydämen alla, jonka P. henki vaikuttaa, tulee tuntemaan oman sydämensä petoksen ja sen monet kavalat juonet ja siinä oppii kauhistuksella näkemään kaiken syntiviheliäisyytensä ja tämän kautta evankeliumista oppii tuntemaan Jumalan äärettömän armon totisesti katuvaista syntistä kohtaan Kristuksessa Jesuksessa". Peittelemättä hän paljasti "humukristillisyyden petoksen", raamatun sanoilla näyttäen, miten vaarallinen se on. Vasta nyt sai Kiuruveden ja Pyhäjärven hurmahenkisyys iskun, jonka jälkeen se ei enää jaksanut nousta. Lyytikäinenkin nöyrtyi ja tunnusti erehdyksensä. Myöhemmin hän taas ylpistyi ja koetti Ruotsalaista panettelemalla saavuttaa entisen maineensa, mutta tuo ei enää onnistunut. Niin paljon hän kuitenkin näidenkin tappioitten jälkeen vielä sai aikaan, että Paavon täytyi pitää näitä seutuja erityisesti silmällä. [L. J. Niskasen Muistokirja; Akiander IV, 83-85; L. J. Niskasen kirje N. K. Malmbergille 2/2 38; näiden seutujen vanhojen heränneitten kertomuksia (1896 ja myöhemmin).] Herännäisyyden johtomiesten julkisena vastustajana Lyytikäinen ei milloinkaan rohjennut esiintyä. Hän päinvastoin monesti osoitti heille ulkonaista kunnioitusta ja ystävyyttä. Niinpä hän esim. kutsui Paavo Ruotsalaisen, L. J. Niskasen, Laguksen ja Malmbergin häihinsä (1840). [Laguksen ennen mainittu kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]
Kappalaisenapulaisena Kiuruvedellä oli tähän aikaan K. J. Åkerman, joka ennen oli toiminut pappina Nilsiässä ja oli herännäismielinen. Häntä lahjojen puolesta paljon etevämpi oli Pyhäjärven kappalaisen J. Lesceliuksen apulainen ennen (I, 338) mainittu Henrik Schwartzberg. Hän oli syntynyt Mustakallion torpassa Pyhäjoella (1811) ja pääsi ylioppilaaksi Runebergin antamalla todistuksella 1832. Helsingissä hän tutustui yliopiston etevimpien kykyjen kanssa, ottaen tämän ohessa ahkerasti osaa soitannollisiin ja muihin seurahuveihin. Täten kehittyi hänen luontainen rohkeutensa ja taipumuksensa ujostelematta seurustelemaan ihmisten kanssa. Kansan syvistä riveistä lähteneenä sopi hän hyvin papiksi maalle. Pyhäjärvelle tullessaan oli Schwartzberg vielä suruton. Hyvillä lahjoillaan hän luuli saavansa paljon aikaan. Vasta kun hän muutamilta sanankuulijoilta sai kuulla, ettei hänen saarnoistaan pidetty, niitä kun "ei kansa ymmärtänyt", alkoi hän tutkia omaa tilaansa ja liittyi nyt täydestä sydämestä heränneisiin. [Pekka Aschan, Matrikel; kertoneet Charlotte Achrén, tuomiorovasti J. Schwartzberg (1896) y.m.] Eivät siis näiden rajamaiden papitkaan, niinkuin Kalajoen käräjien aikoina muualla usein oli laita, vaikeuttaneet heränneitten matkoja, vaan edistivät päinvastoin savolaisten ja pohjalaisten käyntiä toistensa luona.
Kalajoenvarren seuduilla toimi edelleen eri paikoissa käräjien ajoilta tunnettu Jaakko Hemming. Hänen jälkeisekseen Laguksen apulaiseksi Ylivieskaan määrättiin Kustaa Johansson. Tämä monesta syystä huomattava mies oli kotoisin Euran kappelista, missä hän oli syntynyt 1810. Papiksi tultuaan (1835), työskenteli hän ensin Pietarsaaressa, Oravaisissa ja Alavetelissä, kunnes hänet 1842 vuoden alusta siirrettiin Ylivieskaan, missä hän ensin oli Laguksen sijaisena tämän virasta erottamisen aikana, sittemmin hänen apulaisenaan vuoteen 1845. Johanssonkin oli herännyt mies, ei ainoastaan nimeksi, vaan koko sydämestään. Mitä tunnollisin Herran koulussa opittu ja siinä yhä kehittyvä huolellisuus oli hänen luonteensa ehkä huomattavin piirre. Jos kohta hän vasta myöhemmin tuli enemmän huomatuksi, ehti hän jo Ylivieskassakin valmistaa itselleen pysyvän muiston monessa sydämessä. Varsinkin lasten kasvattamista "kurituksessa ja Herran nuhteessa" teroitti hän saarnoissaan, rippikoulussa, vieläpä seurapuheissakin sydämiin osaavilla sanoilla. Sekä virkatoimissa että muulloin oli hänen esiintymisensä vaatimatonta ja nöyrää. Lagus piti hänestä paljon. [Sukukirja, Suom. aatelittomia sukuja; kert. Ylivieskan vanhat heränneet, rovasti A. O. Törnudd y.m.]
Keski-Pohjanmaan muista heränneistä papeista 1840-luvun vaiheissa on muistettava myöskin K. J. Engelberg. Hän tuli ylioppilaaksi ja papiksi samaan aikaan kuin Schwartzberg, jonka tukena ylioppilasajan viettelyksissä hän oli. Heidän välillään syntyi jo siihen aikaan hyvin likeinen, koko elinajan kestävä ystävyys. [Kert. tuomiorovasti Schwartzberg (1896) ja pastori F. F. Lönnrot (1897).] Jo Piippolassa pappina ollessaan (1839-1842) oli hän tunnettu Keski-Pohjanmaan ja Pohjois-Savonkin heränneissä piireissä. Mitään huomattavampaa herätystä hän ei kuitenkaan seurakunnassaan saanut aikaan. [Kert. F. H. Lönnrot ja V. L. Helander.] Mutta sitä suurempaa huomiota herätti siihen aikaan Engelbergin ystävä Schwartzberg. Sievissä, johon seurakuntaan hän siirrettiin 1839, kasvoi hänen aikanaan, ennen (II, 69) alkanut herätys ja virkistyi voimallisesti. Schwartzberg oli hyvä saarnamies ja vaikka hän oli hyvin kiivas luonteeltaan, lähestyi kansa häntä alusta alkaen vapaasti ja luottamuksella. Hänen vilpitön suoruutensa ja hänen erinomainen seurustelutaitonsa sai ihmisiä joukottain häntä kuulemaan ja hänen neuvojaan vastaanottamaan. Harva herännäisyyden papeista pääsi kansaa niin lähelle kuin hän. [Aschan, Matrikel; kert. J. Schwartzberg ja Kalajoen-varren vanhat heränneet.] Pelkäämättä hän toimitti herätystyötään, vaikka kuvernööri Lagerborg, joka kaikin tavoin koetti estää herännäisyyden leviämistä läänissään, uhkasi ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin häntä vastaan. Schwartzbergin aikana rakensivat Sievin heränneet lähelle kirkkoa seuratuvan, joka sitten pari vuosikymmentä oli etäämmällä asuvien kirkkokortteerina. Miten tunnettu hän jo näihin aikoihin oli, näkyy esim. siitä, että Lyytikäinen, kutsuessaan Lagusta häihinsä, pyysi tätä kehottamaan myöskin Schwartzbergiä tilaisuuteen saapumaan. [N. K. Malmbergin kirje 9/10 40 K. E. Bergrothille; Laguksen kirje N. K. Malmbergille 30/12 39.]
Schwartzbergin kautta levisi herännäisyys myöskin Rautiossa, johon seurakuntaan hän siirrettiin maaliskuussa 1841, sekä Perhossa, missä hän toimi 1/10 41—3/6 42. Pari kuukautta Lesceliuksen kuoleman jälkeen (10/1 442) tapaamme hänet armovuodensaarnaajana Pyhäjärvellä. [Aschan, Matrikel; Sukukirja, Suom. aatelittomia suk.]
Keski-Pohjanmaan herännäisyyden huomattavin seutu oli yhä edelleen Kalajoen varsi. Kalajoen, Ylivieskan ja Nivalan lisäksi, missä liike oli suurin, alkoi 1840-luvun alussa myöskin Alavieska vetää suurempaa huomiota puoleensa. Jo Kalajoen käräjien alkaessa löytyi, niinkuin tiedämme, viimemainitussakin seurakunnassa heränneitä, mutta suuremmassa määrässä lisääntyi näiden luku vasta Vilhelm Österbladhin aikana (1840-1852). Jos kukaan, niin oli tämä mies paikallaan heräjävässä seurakunnassa (katso II, 141). Hän oli etevä saarnamies ja veti puoleensa ihmisiä lempeällä, tosirakkautta uhkuvalla käytöksellään. Suruttomimmatkin huomasivat, että "Jumalan valtakunnan asia oli hänelle kallis". Ei estellyt tuota "vilkasta pappia" kankeus ja hitaus, kun häntä tultiin pyytämään sairasten tykö tai muille virkamatkoille. Hän oli aina heti valmis lähtemään. Jo kaukaa huomasi vastaantulija hänen kiireestä vauhdistaan, että "Estenplaati" oli liikkeellä. "Hyvissä ajoin piti ajaa syrjään", jos mieli välttää hänen monesti lausumaansa varoitusta: "muista, että aika on lyhyt". Österbladhin kirkko oli aina täynnä. Häntä kuulemaan saapui usein ihmisiä Pyhäjoelta, Salosta y.m. seurakunnista. Alavieskassa, samoinkuin muuallakin, pukeutuivat heränneet körttipukuun. Seurat pidettiin alussa yksinomaan pappilassa, mutta ei kulunut pitkä aika, ennenkuin alettiin kokoontua Eskolan, Jutilan, Alakantolan, Hietalan y.m. taloihin. [Kert. (1896) Alavieskan vanhimmat asukkaat, Jaakko Hemming y.m.]
Savolaisista näkyy varsinkin L. J. Niskanen näinä aikoina käyneen usein Pohjanmaan puolella. Niinpä osoittavat esim. seuraavat päivämäärät vuodelta 1841, miten ahkerasti hän kävi muualla asuvia heränneitä neuvomassa. Uudenvuoden aikana matkusti hän Ylivieskaan asti, missä hän silloin tapasi Hedberginkin. Paluumatkalla viipyi hän kolme päivää Pyhäjoen pappilassa häissä, joihin oli saapunut apteekkari Malmgren Kajaanista ja muita säätyläisiä sekä "talonpoikaista kansaa useampia". Yhdessä matkustettiin sitten Kiuruvedelle, missä "paljon Herraa pelkääväisiä" oli koolla. Palmusunnuntain ja pitkänperjantain välisinä päivinä johti hän Pyhäjärvellä seuroja "kolmissa talonpoikaisissa häissä", ollen täällä "monien sisällisten vaivojen painon alla", kun ei Paavo Ruotsalainen ollut päässyt tätä vaikeaa tehtävää toimittamaan. Iloksensa hän kuitenkin sai kokea, että sikäläiset heränneet kiitollisuudella ottivat vastaan hänen neuvonsa. Heinäkuun alussa kävi Niskanen Nilsiässä Paavoa tapaamassa, elokuun 14 p:nä oli hän seuroissa Honkamäen talossa Kiuruvedellä ja Mikkelin aikana saapui hän jälleen viimemainitun seurakunnan heränneitä uskossa tukemaan. [L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 1/4 41 ja /7 41 (omistaa Arkiaatteri Otto Hjelt); F. G. Hedbergin kirje eräälle ystävälleen 19/8 41 (omistaa Suom. Muinaismuistoyhdistys); Kiuruveden vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]
Paavo Ruotsalaisen matkoista samana vuonna ovat seuraavat tiedot säilyneet: Tammik. 11 p:nä saapui hän Ruovedelle, missä seuraavana päivänä vietettiin Selma Katarina ja Olivia Vilhelmina Bergrothin häitä, joista edellinen meni naimisiin Tampereen kaupungin saarnaajan Josef Grönbergin, jälkimäinen J. I. Berghin kanssa. Pitkänäperjantaina oli hän Kuopiossa ja sieltä matkusti hän pääsiäisen pyhiksi Leppävirroille. Kumpaankin paikkaan oli häntä pyydetty. Leppävirroilta aikoi hän matkustaa Karjalaan, mutta tämä tuuma lienee kelirikon tähden jäänyt sikseen. Kesällä sai hän kutsun N. H. Berghin Uuskaarlepyyssä elokuun 4 p:nä vietettäviin häihin. Tähän tilaisuuteen odotettiin monta pappia ja paljon muita heränneitä eri osista maata. Tuossa ruotsinkielisessä seudussakin, missä paraikaa liikkui herätys, odotettiin hartaasti kuuluisan savolaisen tuloa. Ei estänyt sekään seikka, että Östringiä ja muita Uuskaarlepyyn heränneitä vastaan nostettu oikeusjuttu ei vielä ollut ratkaistu (katso II, 190 — 198), heitä vieraita odottamasta ja suuria seuroja valmistamasta. Yhteiset koetukset vain yhdistivät mielet yhteistä suurta taistelua maailman uhallakin jatkamaan. N. H. Berghin lahjakas morsian Katarina Charlotta Fonselius oli tullut heräykseen Betty Vegeliuksen ja K. H. Schroderuksen häissä Maalahden pappilassa (I, 385) ja sittemmin, vaikeista kotioloistaan (Terijärvellä) huolimatta, ahkerasti ottanut osaa Maalahden ja Uuskaarlepyyn heränneitten seuraelämään. Sulhasensa kautta oli hän pyytämällä pyytänyt Ruotsalaista häihinsä. Nämä pidettiin yllämainittuna päivänä erään hänen tätinsä luona Uuskaarlepyyssä. Tilaisuuteen saapui, paitsi toistasataa muuta vierasta, 26 pappia. Kaunis veisu, elävähenkiset seurapuheet ja ystävämieliset keskustelut painoivat vakavan, mutta samalla herttaisen leiman tähän juhlaan. Sitä kyllä uusikaarlepyyläiset oudoksuivat, että kaikki puheet pidettiin suomeksi, vieläpä olivat siitä vähän pahoillaankin, mutta ei sekään sopua rikkonut. Paavo oli koko ajan tyyneellä ja herttaisella tuulella eikä, niinkuin monesti muulloin, loukannut sanoillaan eikä käytöksellään. Hänen ympärilleen kokoontui tuon tuostakin ihmisiä neuvoa sielunsa asiassa saamaan. Joka ei osannut suomea, puhui tulkin kautta. Paavon tarkka silmä näki, mitä kukin tarvitsi. Toisille puhui hän ankarasti tekopyhyyden kirouksesta, toisille antoi hän noita ihmeen lempeitä neuvojaan, jotka kaikkialla, missä hän liikkui, nosti kuormansa alle uupuneet ja vapautti syntejään epätoivossa itkevät Jumalan ääretöntä armoa ylistämään. Kauan säilyi N. H. Berghin ja Kaarina Fonseliuksen juhlapäivä monen muistossa. — Toisena hääpäivänä matkusti morsiuspari kotiapäin. Heitä seurasi matkalla Paavo ja paljon muita häävieraita. Vierailtuaan Isossakyrössä F. O. Durchmanin luona, saapui seurue elokuun 8 p:nä Lapualle, missä oli suuret seurat. Malmbergin seuratupaan Kauppilassa (katso II, 158) mahtui vain osa tänne saapuneista. Paavo puhui monta eri kertaa painavia nuhteen, varoituksen ja kehoituksen sanoja Malmbergin ja Durchmanin vasta heränneille tai heräjäville sanankuulijoille. Elävää oli monien pappien johtama veisu, vilkkaat ja opettavat keskustelut seurojen jälkeen. [Sukukirja Suom. aatelittomia sukuja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja (omistaa rouva Lydia Hällfors); vastamainitut L. J. Niskasen kirjeet F. G. Hedbergille 17/4 41 ja /7 41 ja Hedbergin kirje 19/8 41; Charlotte Achrénin y.m. kertomukset.] Elokuun 14 p:nä saapui Ruotsalainen Kiuruvedelle, missä Niskanen oli häntä vastassa, ja syyskuussa tekivät he yhdessä ennen mainitun matkansa Ouluun. Mikkelin aikana samana vuonna kävivät he jälleen Kiuruvedellä. Seuroja pidettiin Hakamäen talossa. Sinne oli kokoontunut paljon vieraita eri seuduilta, suurimmaksi osaksi talonpoikia, mutta useita pappejakin. Hedbergiäkin oli pyydetty tulemaan, ja hän oli toivonut saavansa kuvernööri Lagerborgilta lupaa tähän matkaan, hän kun oli aikonut pyytää päästä tervehtimään sukulaistaan Engelbergiä Piippolassa. Halusta olisi hän lähtenyt, varsinkin koska hän oli kuullut, että "savolaisten kokoukset olivat paljon enemmän rakentavia kuin säätyläisten", mutta tämä aikomus jäi sikseen. Todennäköistä on, ettei hän saanut lupaa Lagerborgilta. [Samat Niskasen ja Hedbergin kirjeet.] — Ruotsalaisen luonnetta ja esiintymistapaa kuvaamaan lainaamme tähän seuraavan, kansan muistossa säilyneen, näihin hänen Kiuruveden-matkoihinsa sovitetun kertomuksen.
Matkallaan oli Paavo monessa käyntipaikassa kuullut valituksia Kiuruveden heränneitten vilpillisyydestä. Hän oli ärtyneellä mielellä. Niskanen sai syöttöpaikoissa tuon tuostakin kuulla ankaroita sanoja. "Kyntämään minä sinut lähetin, mutta sinä oletkin tonkinut kuin sika", lausui Paavo hänelle lopuksi, kun eivät valitukset lakanneet, vaan päinvastoin lisääntyivät jota lähemmäs määräpaikkaa ehdittiin. Vihasena ajoi hän seurataloon, astui alas rattailta ja jäi hetkeksi kartanolle. Kaunis veisu kuului seuratuvasta. Paavon katse kirkastui, ja ketään puhuttelematta vetäysi hän syrjään. Kun hän viipyi kauvan ulkona, mentiin häntä hakemaan. Hän löydettiin polvillaan rukoilemassa. "Mitä te täällä teette", tiuskasi Paavo äkkiä ylös nousten, ja lähti nopein askelin seuratuvalle. Portailla seisovat, jotka näkivät hänen vihasen katseensa, kuiskasivat toisilleen: "nyt se puhuu kovat sanat". Porstua oli täynnä ihmisiä. Paavo tarkasti heitä ankara ilme katseessaan. Miltei kaikkien silmissä välkkyi kyyneleitä, ja kun hän asetti matkatakkinsa naulaan, huomasi hän seinässä riippuvien vaatteiden taakse piiloutuneen tytön, joka katkerasti itki. Sama mieli vallitsi tuvassa olevassa seuraväessä; sen vasta alottama virsi katkesi ja loppui nyyhkytyksiin. Paavon kasvot kirkastuivat, hän astui kynnyksen yli, jäi siihen hetkeksi seisomaan, ojensi kätensä, ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä; "Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo Herra". Sitten asettui hän istumaan ja puhui paljon Kristuksen rakkaudesta syntisiä kohtaan, monesti kehottaen särkynyttä kuulijakuntaansa Herraa kiittämään ja ylistämään. [Kertonut Kusti Niskanen y.m.]
* * * * *
Kalajoen-varren kasvavan, mutta näihin aikoihin samalla veltostumisenkin oireita ilmaisevan liikkeen palvelukseen astui 1840-luvun alkuvuosina kaksi talonpoikaista miestä, Vilhelm Niskanen (katso 1, 344) ja Taneli Rauhala, jotka kumpikin ennenpitkää kehittyivät näiden seutujen heränneitten opettajiksi. — Vilhelm Niskanen oli L.J. Niskasen serkku ja asui yhdessä hänen kanssaan Iisalmessa 35 vuotta. Hän oli syntynyt v. 1796 ja liittyi Paavo Ruotsalaisen opetuslapsena heränneisiin v. 1817. Vilhelm Niskasella oli terävä ymmärrys ja syvälliseen miettimiseen taipuva mieli. Luonteeltaan oli hän hiljainen. Hän puhui vähän, mutta mitä hän lausui, oli mietittyä ja sattuvaa. Lukemiseen oli hän hyvin mieltynyt. Jo nuorena nähtiin hänet usein sekä hengellisten että muiden kirjojen ääressä. Kirjottamaankin oli hän oppinut. Kiuruvedellä ja Pyhäjärvellä kävi hän usein ja joskus ulotutti hän Ruotsalaisen ja L. J. Niskasen seurassa matkansa Kalajoelle asti. Pohjanmaan heränneet, niiden joukossa Laguskin, mieltyivät häneen. Kun häntä siihen kehotettiin, alkoi Niskanen miettiä muuttoa Kalajoen varrelle. Ensin aikoi hän asettua Nivalaan, mutta kun Lagus, joka samaan aikaan oli ostanut Toivolan talon Ylivieskassa, tarjosi hänelle tämän tilan vuokrattavaksi, jäi hän tänne asumaan (1842). Noin 1 l/2 vuotta myöhemmin osti hän Niskakosken talon Nivalassa. Tähän ostoon lienee varsinkin Taneli Rauhala häntä kehottanut ja auttanutkin. [Akiander VII, 290-91, 319; Vilhelm Niskasen Maistokirja, josta vasta enemmän; kert. Vilhelm Niskasen poika Paavo Niskanen y.m.]
Taneli Rauhala syntyi Sorvalan talossa Nivalassa 1812. Poikana "hän sekaantui tappeluihin ja muihin tavattomuuksiin", mutta kodin hyvä kasvatus palautti hänet kuitenkin vähitellen säännölliseen elämään, vaikka vanhempansa siihen aikaan olivat aivan suruttomia. Heräykseen tuli Taneli N. K. Malmbergin kautta. Sitäpaitsi vaikutti Paavo Ruotsalainen häneen paljon. Taneli Rauhala oli syvällinen, lämminsydäminen ja suora mies, hänen käytöksensä arvokasta ja luottamusta herättävää. Hän asui koko aikansa Nivalan pitäjän Karvoskylässä. [Simo Pylväs, "Muistelmia Taneli Rauhalan elämästä", josta vasta enemmän; vanhojen heränneitten kertomuksia.]
Vilhelm Niskasen ja Rauhalan esiintyminen Kalajoenvarren herännäisyysliikkeen varsinaisina johtomiehinä kuuluu myöhempään aikaan, mutta jo 1840-luvun alkuvuosina olivat he yleisesti tunnettuja näillä seuduin, vieläpä muuallakin, jonka tähden heidän mainitsemisensa muiden merkkimiesten kera jo tässä on paikallaan.
Keski-Pohjanmaan tämänaikaisen herännäisyysliikkeen huomattavimpia piirteitä on hengellinen raittius, joka, verrattuna Savon herännäisyyden tunteellisuuteen, joskus tuntuu kylmältäkin. Tämä eroavaisuus johtuu tietysti suurimmaksi osaksi kansan luonteen erikaltaisuudesta, mutta löytyy siihen toinenkin syy, jota emme saa jättää huomioon ottamatta. Keski-Pohjanmaan liikettä olivat näihin asti papit johtaneet. Laguksen, Malmbergin, Durchmanin ja monen muun samanmielisen sielunpaimenen nimet johtuvat itsestään tässä yhteydessä mieleen. Heränneet papit, joista useat olivat harvinaisen eteviä opettajiakin, pitivät kyllä päätehtävänään hengellisen elämän synnyttämistä ja kasvattamista seurakunnissaan, mutta tätä tehdessään teroittivat he uskonnollisen tiedon tarpeellisuutta; uskonnollisten käsitteiden tarkka selvittäminen oli heistä hyvin tärkeää. Varsinkin rippikoulussa tekivät he tunnollista työtä viimemainitussakin suhteessa. He eivät tyytyneet pelkkään ulkolukuun, niinkuin sen ajan papit ylimalkaan, vaan he pitivät huolta siitä, että lapset ymmärsivät mitä lukivat. Samoin oli laita Suupohjassakin. Sikäläistäkin herännäisyysliikettä johtivat alussa yksinomaan papit. Varsinkin Malmbergin ja Durchmanin sinne muutettua, tuli herätyksen ohessa kansan opettaminen yleiseksi heränneissä piireissä. Toisin oli Savossa, missä heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet, alkuaikoina oli vähän. Suurten seurojen liikuttavalle vaikutukselle ei ollut vastapainoa eikä ohjausta kirkossa ja rippikoulussa. Ilman Paavo Ruotsalaisen nerokasta ja voimallista johtoa olisi varmaankin hurmahenkisyys monessa paikoin päässyt vallalle. Pohjanmaalla siitä tuskin näkyy merkkiäkään; kielilläpuhujia oli Savossa paljon, Pohjanmaalla hyvin harvassa, muita eroavaisuuksia mainitsematta. Poikkeuksena ovat muutamat paikat Pohjanmaan ruotsinkielisissä seuduissa, missä kielillä-puhuminen ja muut tunne-elämän sairaloiset purkaukset herätyksien alkuaikoina lienevät olleet jokseenkin yleisiä. [Kert. Charlotte Achrén, lehtori E. T. F. Reuter y.m.] Miten tavattomina tämmöisiä ilmiöitä pidettiin esim. Kalajoen varrella, näkyy siitä, että sikäläiset vanhat heränneet vielä tänään tarkoin muistavat, missä ja milloin semmoista heidän keskuudessaan on nähty. Kerromme seuraavassa muutamista semmoisista tilaisuuksista.
Virasta-erottamisaikansa päätyttyä määrättiin Lagus toimittamaan kirkonkokousta Pyhäjärvellä heinäkuussa 1842. Seurassaan oli muutamia hänelle Ylivieskaan tulleita vieraita. Myöskin Paavo Ruotsalainen ja muita savolaisia oli silloin Pyhäjärvellä. Seuroja pidettiin sekä pappilassa että pyhäjärveläisten seuratuvassa. Oli kaunis ja hyvin lämmin aika. Paavo oli seuroissakin avojaloin ja paitahijasilla. Tässä keveässä puvussa oli hän tavallista virkeämpi. Niin nytkin. Hän puhui paljon ja erinomaisen elävästi. Eräänä iltana oli kokoontunut niin paljon väkeä, että seurat pidettiin pappilan kartanolla. Paavo oli päättänyt seurapuheensa, kun pappilan rakennuksesta alkoi kuulua outoja ääniä. Joku puhui kielillä. Se oli hiljattain kuolleen Isak Lesceliuksen tytär Maria Lescelius. Hän oli tunnettu elävähenkisestä, mutta samalla usein sairaloiseen tunteellisuuteen eksyvästä kristillisyydestään. Puheensa, joka toisinaan oli selväsanaista, toisinaan käsittämätöntä, oli Jumalan armon ylistämistä. Autuas ilme kasvoissaan huudahti hän silloin tällöin: "Ei tämä ole minun kunniani, vaan sinun kunniasi, Herra." Hän puhui suomea, mutta kun eräs Laguksen seurassa Pyhäjärvelle saapunut ylioppilas, joka ei ensinkään osannut tätä kieltä, astui huoneeseen, jatkoi hän ruotsiksi. Vaikea oli päättää, missä määrässä hän itse tajusi kummallisen tilansa. Pohjalaiset ihmettelivät, mutta savolaiset, jotka olivat tottuneet näkemään ja kuulemaan semmoista, eivät sitä juuri minään pitäneet. [Kert. (1896) lehtori E. T. F. Reuter, Laguksen ent. renki Antti Kakko y.m.] — Joulupyhinä 1843 suuret seurat Ylivieskan pappilassa. Lagus oli renkinsä Antti Kaakon vihkiäisiin kutsunut paljon vieraita. Paitsi seudun heränneitä pappeja ja muita säätyläisiä oli sinne kokoontunut kansaa Sievistä, Pyhäjärveltä, Haapajärveltä, Nivalasta, Alavieskasta y.m. pitäjistä. Talonpoikaisista merkkimiehistä olivat tähän tilaisuuteen saapuneet Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen, Taneli Rauhala sekä Vilhelm Niskanen, joka viimemainittu siihen aikaan jo asui Toivolassa. Varsinkin Tapaninpäivänä oli liike maantielläkin suuri. Pyryilman tähden tuotiin vieraat kirkolta pappilaan hevosilla. Kun viimeinen kuorma ajoi pihaan, huusi Lagus Kaakolle: "no, missä on ruotimuori, en minä sinua vihi, ennenkuin hänetkin tuot". Kaikki vieraat ruokittiin, ja tarjoilua hoitamassa nähtiin muiden kera Kimon tehtaan kirjurin tytär Leontine Reuter. Paitsi lukuisia vieraita saapui iltapuolella niin paljon väkeä, etteivät läheskään kaikki mahtuneet pappilan huoneisiin ja porstuaan. Paavo päätti muistorikkaan kokouksen polvirukouksella, ja lopuksi kaikui sadoista suista Siionin virsi "Kiitos, Karitsa kuollut ja ylösnoussut myös". Kun ihmiset alkoivat hajautua, kuului eräästä huoneesta Maria Lesceliuksen ääni. Hän puhui kielillä. Paavo ei nytkään kieltänyt häntä puhumasta, vaan päinvastoin kehotti seuraväkeä käymään vuoteella makaavaa puhujaa katsomassa. Järjestyksen vuoksi, ja jotta kaikki saisivat nähdä, pyysi Lagus vieraitaan pitäjittäin siirtymään siihen huoneeseen, missä Maria Lescelius oli. Ja kaikki ehtivät nähdä ja kuulla, sillä hän puhui kauan. Tässä tilaisuudessa, niinkuin muuallakin, lausui tuo "kummallinen unennäkijä" "tuomitsevia sanoja Ylivieskan heränneiden suruttomuudesta". "Moni hänen puheestaan loukkaantui, mutta toiset saivat uuden herätyksen." Maria Lesceliuksen puheen johdosta teroitti Lagus seurakuntalaisilleen Paavo Ruotsalaisen opetusta "oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen". Tämä opetus oli heille tuttu, mutta he päättivät yksimielisesti koettaa siihen uudestaan syventyä. [Kert. Juho Raudaskoski, Antti Kaakko y.m.]
* * * * *
Nopeammin ja yleisempänä kuin missään muualla levisi Suupohjassa vasta alkanut liike. Kovaa oli monesti kansan vastarinta, mutta se murtui, niinkuin murtuvat talvisen järven jäät, kun lämpöiset ilmat niitä sulattavat ja kovat tuulet liikuttavat. Yhtä vähän kuin vainot säikäyttivät Östringiä ja J. M. Stenbäckiä, saivat ne heidän suomenkielisessä Suupohjassa taistelevia asetovereitansa vaikenemaan. Eivät uudistetut uhkauksetkaan heitä hämmästyttäneet. Kovalla äänellä [kert. seudun vanhat heränneet] julisti Durchman Isonkyrön kirkossa elok. 2 p:nä 1840 pitäjän nimismiehen, M. Liljeqvistin, näin kuuluvan kuulutuksen: "Koska olen saanut tietää, että kansaa, sekä miehiä että naisia, sunnuntaisin iltapäivällä on kokoontunut tämän pitäjän Ikolan kylän Mullosen taloon, sentähden ja koska kaikki kokoukset hartauden harjoittamista varten ovat kielletyt paitsi ennestään yleisesti tunnetut ja käsketyt jumalanpalvelukset ja hartausharjoitukset, kielletään ja varoitetaan pitäjäläisiä täten ystävällisesti, kenraalikuvernööri, kreivi Steinhelsin 15 p:nä maaliskuuta 1814 antaman määräyksen mukaisesti, tarkoin ja aina pysymään poissa tällaisista laittomista kokouksista, koska eivät asetukset niitä salli vaan kun. plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726, verrattuna kun. kirjeeseen toukokuun 2 p:ltä 1756, määrää niistä ankaran rangaistuksen. Se tai ne, jotka tätä vastaan rikkovat eivätkä tottele tätä käskyä, tulee oikeudessa syytetyksi. Sitävastoin ei ketään kielletä yksityisesti, oman perheensä keskuudessa omassa asunnossaan, iltapäivällä sunnuntaisin hartauttaan harjoittamasta ja sanaa viljelemästä. Tämä on päinvastoin luvallista, käskettyä ja Jumalalle otollista — kuitenkin ilman että siihen kansaa kokoontuu". [Löytyy N. K. Malmbergin papereissa.] Muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Malmberg eräälle sukulaiselleen [K. E. Bergrothille l/2 41.]: "Täällä edistyy Jumalan asia vähitellen. Silloin tällöin joku herää ja ennen heränneet voimistuvat ja pääsevät uuteen vauhtiin. Vihollinen ja hänen joukkonsa eivät myöskään ole joutilaina. Paikottain he hirveästikin raivoavat. Muutamat henkilöt olivat jo tuumineet, ettei minun surmaamiseni olisi syntiä, minä kun viettelen niin paljon ihmisiä. Mutta he eivät saa sitä tehdä saamatta lupaa ylhäältä, jota he kuitenkaan eivät lie ajatelleet. Herra estäköön heidän hankkeensa ja herättäköön perkeleen kiusaksi yhä useampia syntisraukkoja". Turhat olivat vihollisten hankkeet. Suupohjassa 1839 ja 1840 alkanut ja päivä päivältä kasvava liike veti yhä enemmän ihmisiä puoleensa, jos kohta ei lähinnä seuraavina vuosina uusia herätyksiä niin yleisesti tapahtunut. Suuri oli liike Lapualla, Kauhavalla, Ylihärmässä, Alahärmässä, Nurmossa, Ylistarossa, Ilmajoella, Seinäjoella, Lappajärvellä, Kuortaneella, Isossakyrössä, Pietarsaaressa, Uuskaarlepyyssä, Munsalassa, Vöyrissä ja Mustasaaressa. Vaasassakin alkoivat ihmiset tulla levottomiksi sielunsa asiasta. Kaikin tavoin koettivat valtiokirkon pylväät Suupohjassa yhdessä maailman kera painaa alas liikettä, mutta turhaan. Kirkkoherrat kirjoittivat ahkerasti arkkipiispalle ja tuomiokapitulin jäsenille, syyttäen pietistisiä pappeja eripuraisuuden ja levottomuuden aikaansaamisesta seurakunnissa y.m. y.m., ja kernaasti heidän valituksiaan uskottiin. Mutta tuomiokapitulilta alkoivat neuvot herännäisyyden kukistamiseksi loppua. Arveluttavinta oli että "rutto tarttui nuorisoonkin". Turhaan kielsi Vaasan koulun inspehtori, Lapväärtin kirkkoherra J. J. Estlander, O. H. Helanderia (katso II, 160) pitämästä seuroja Vaasassa. Kielto ei estänyt koulupoikia yhä yleisemmin liittymästä niihin, jotka Herraa etsivät. Suurimman huomion esineenä oli Malmberg. Lapuan kirkkoherra oli alusta alkaen varoittaen kieltänyt häntä seuroja pitämästä, mutta kun Malmberg rohkeasti kysyi, voisiko kirkkoherra Jumalan sanalla tai maallisen lain säädöksillä näyttää toteen, ettei pappi olisi oikeutettu sopivalla ja sopimattomalla ajalla opettamaan sanankuulijoitaan, ei tuo hänen verraten sävyisä esimiehensä tiennyt, mitä tehdä. Malmbergin mielialaa näihin aikoihin kuvaavat seuraavat, eräästä hänen kirjeestään lainatut sanat: "Minua uhataan kuolemalla ja perikadolla. Väleen en enää saane suotakaan hautuumaakseni enkä korppeja ruumiinvartijoiksi. Olkoon niin. Evankeliumin täytyy herättää melua. Se ei kyllä melua, mutta muut meluavat sen voitoista. Nyt olen jälleen temmellyksen keskellä. Mutta hupaista on myrskyisällä merellä, kun Kristus pitää perää." [F. O. Durchmannin alottama ja N. K. Malmbergin jatkama kirjoitus viimemainitun aikanaan omistaman raamatun kansilehdellä; Malmbergin kirjeet 5/2 39, 24/11 39 ja 13/4 40 K. E. Bergrothille (kirjeet omistaa kirkkoherra Julius Bergroth); F. O. Durchmanin kirjeet 14/6 41 ja 1/10 41 Niklas Durchmanille; Hedvig Paavolan, Maria Hanhikosken Esaias Untamalan, Kaisa Lepistön, Maria Keltamäen y.m. seudun vanhojen heränneitten kertomukset (1896).]
Miltei kaikissa näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä puhuvat Malmberg ja Durchman Kalajoen käräjistä. Suurella levottomuudella he tietysti odottivat päätöstä. Mutta toiselta puolen tuottivat matkat käräjien aikana heidän entisille työmailleen heille paljon virkistystä, ja samallaista kehoitusta saivat he myös Östringin ja Stenbäckin sekä näiden sanankuulijain pelottomasta käytöksestä oikeuden edessä. Niinpä kirjoittaa esim. Malmberg J. Vegeliuksen esiintymisen johdosta Uuskaarlepyyn kihlakunnanoikeudessa (katso II, 166): "Se oli voimallinen ja peloton totuus. Hyvä on, että edes joku sekä näkee että uskaltaa sanoa asian niin, kuin se on. Kurjaa olisi, jos ei Jumalalla tänäkin aikana olisi edes muutamia totuuden todistajia maassamme". [Malmbergin kirje apelleen 22/4 39.] Samoin ajatteli Durchman. "Me jaksamme hyvästi ja odotamme iloisella sydämellä virasta-erottamistamme", kirjoittaa hän eräässä kirjeessä. [Vasta mainittu kirje N. Durchmanille 14/6 41.] Raskaalta tuntui heistä kuitenkin lopullinen tuomio, kun se valmistui täytäntöön pantavaksi.
Virkalomansa aikana asui Malmberg Ruovedellä, Peskan talossa, jonka hän lankoineen oli perinyt appensa hiljattain tapahtuneen kuoleman jälkeen. Sieltä teki hän muutamia matkoja, niinkuin esim. helmikuussa 1842 Nilsiään (II, 188-89). Joskus kävi hän Lapuallakin ystäviään tervehtimässä, minkäänlaisia papillisia tehtäviä kuitenkaan toimittamatta. [Kert. Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.] Niin toimintahaluiselle miehelle, kuin Malmberg oli, tämä toimettomuuden aika oli hyvin pitkä. Sen päätyttyä määrättiin hänet kappalaisenapulaiseksi Uuskaarlepyyhyn, johon toimeen hän astui kesäkuun loppupuolella (1842). Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut täällä olla, ennenkuin hän sai palata entiselle rakkaalle työalalleen. Lapuan ja siihen kuuluvien kappeliseurakuntien talonpojat anoivat näet tuomiokapitulilta, että Malmberg määrättäisiin pitäjänapulaiseksi heille, sitoutuen suorittamaan hänelle naulan voita, juuston ja leivän sekä 2 kappaa rukiita kultakin savulta tahi enemmän, ellei palkka täten nousisi 50 tynnyriin. Muutamia talonpoikia oli sitäpaitsi käynyt Turussa suullisesti asiaa arkkipiispalle esittämässä. Melartin oli heille vastannut: "Nyt meiltä on lupa, me annamme mielellämme nyt pappeja teille, kun vain teillä on halu ottaa". Ei lähetystö eivätkä muutkaan oikein käsittäneet, mikä "nyt" oli muuttanut arkkipiispan mielen, mutta iloa herätti lupaus Lapuan heränneissä. [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 25/8 42.] Tuomiokapitulin määräyksen mukaan pidettiin asian selvittämistä varten kirkonkokous Lapualla 25/8 42. Ainoastaan eräs hovioikeudenneuvos ja kuusi talonpoikaa kieltäytyivät ehdotettua palkkaa maksamasta, mutta kun kaikki muut yksimielisesti siihen suostuivat, ei tuo estettä tehnyt. Papiston mieltä tiedusteltaessa, lausui rovasti Alcenius suostuvansa Malmbergin ottamiseksi Lapuan pitäjänapulaiseksi "sitä suuremmalla syyllä kun tämä oli pitäjän yhteinen toivomus". "Kuitenkin toivoi hra rovasti, että sopu tulisi vallitsemaan seurakunnassa sekä että eripuraisuus ei rikkoisi opettajien ja sanankuulijain välejä". Tähän lausuntoon yhtyi pari muuta pappia. Varapastori B. K. Hildén sanoi "sydämestään" toivovansa, että Malmberg nimitettäisiin kysymyksessä olevaan toimeen. Muita toivomuksia ei hän puolestaan lausunut. [Lapualla 11/9 42 pidetyn kirkonkokouksen pöytäkirjan jäljennös (löyt. N. K. Malmbergin papereista).] Lokakuussa samana vuonna määräsi tuomiokapituli Malmbergin pitäjänapulaiseksi Lapualle.
Durchmankin palasi ennenpitkää entiselle työalalleen. Oltuaan lyhyen ajan kappalaisenapulaisena Munsalassa, nimitettiin hänet Isonkyrön pitäjänapulaiseksi 5/10 42 Tämäkin määräys aiheutui kansan miltei yksimielisesti lausumasta toivomuksesta. [F. O. Durchmanin vasta mainittu kirje veljelleen 25/8 42.]
Malmberg ja Durchman saivat siis Suupohjan suomenkielisen väestön keskuudessa jatkaa sitä herätystyötä, jonka he niin suurella siunauksella olivat alottaneet. Muutamien vuosien kuluttua oli herännäisyysliike täällä suurempi, kuin missään muualla Suomessa. Sen huomatuin johtaja oli Malmberg. Jo näihin aikoihin alkoi etäältäkin tulvailla ihmisiä hänen luokseen, ei ainoastaan talonpoikia, vaan hyvin paljon säätyläisiäkin. Hänen puoleensa neuvoivat muut näillä seuduin toimivat heränneet papit koviin sieluntaisteluihin joutuneita kääntymään ja saman neuvon antoivat he liikkeeseen liittyville nuorille sielunpaimenille [F. O. Durchmanin kirje veljelleen 14/6 41.]. Yhä yleisemmin näitä kehoituksia noudatettiin.