XVIII.
Herätyksiä Pihlajavedellä ja Keuruulla.
Suupohjan herännäisyyden vaikutusta alkoi ennen pitkää näkyä Näsijärveen pohjoispuolelta laskevien vesireittien rannoilla. Jo se seikka, että toinen Pohjanmaalta eteläänpäin johtava valtatie kulkee näiden seutujen halki, selittää tämän seikan. Huomattava on myöskin, että Malmberg ja F. O. Durchman usein kävivät appensa, Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergrothin kodissa, mihin silloin aina kokoontui heränneitä läheltä ja kaukaa. Mutta varsinaisen alkunsa sai Pohjois-Satakunnan herännäisyysliike muutamien nuorien pappien kautta, jotka tapaamme näillä seuduilla 1840-luvun alussa. Huomattavimmat näistä ovat: veljekset Kaarle Edvard ja Frans Henrik Bergroth sekä Niklas Durchman.
Kaarle Edvard Bergroth oli syntynyt 1813. Jo ylioppilaana heräsi hän sielunsa tilaa huolehtimaan. Varsinkin K. K. von Essen sekä lankonsa N. K. Malmberg näkyvät vaikuttaneen, että hänen ajatuksensa noin varhain kääntyivät Herran puoleen. [N. K. Malmbergin kirje K. E. Bergrothille 8/10 38, K. K. von Essenin kirje 10/11 38 samalle (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth).] Joulukuussa 1838 vihittiin hänet papiksi ja määrättiin isänsä, Ruoveden kirkkoherran, vasta mainitun K. H. Bergrothin apulaiseksi sekä tämän kuoleman jälkeen (1841) armovuodensaarnaajaksi kotiseurakuntaansa.
Lankojensa ja muiden heränneitten ystäviensä sekä oman sisällisen halunsa vaatimana liittyi Bergroth heränneisiin ja alkoi papiksi tultuaan heidän hengessään toimia Ruovedellä. Todistukseksi hänen ahkerasta huolenpidostaan seurakunnastaan, mainittakoon että hän, heränneitten pappien esimerkkiä noudattaen, hankki sanankuulijoilleen raamatuita ja muita hartauskirjoja. [Katarina Ekblomin kirjeet 27/9 ja 1/11 1839 K. E. Bergrothille (omistaa kirkkoh. J. Bergroth).] Mainittavampaa vastarintaa virkaveljiensä ja esimiestensä puolelta ei Bergroth ylimalkaan lie kohdannut. Ainoastaan Virtain kappalainen H. J. Packalen näkyy kovasti häneen suuttuneen sekä tehneen voitavansa estääkseen seurakuntalaisiaan seuraamasta hänen opetustaan. Kun esim. Bergroth eräänä sunnuntaina 1841 oli saarnannut Virtain kirkossa, joka seurakunta siihen aikaan kuului Ruoveden kirkkoherrakuntaan, arvosteli Packalen seuraavana pyhänä mitä ankarimmin saarnatuolistaan hänen oppiansa, rukoillen Jumalaa varjelemaan seurakuntaa siihen joutumasta. Muissakin tilaisuuksissa koetti tämä vanhoillisella kannalla oleva pappi leimata nuoren virkaveljensä saarnoja ja puheita paavilaiseksi harhaopiksi. [Bergrothin papereissa säilynyt, hänen kirjoittamansa kirjekonsepti (omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.)]
V. 1841 määrättiin Bergroth Ätsärin kappalaiseksi. Tässä virassa, johon hän astui seuraavan vuoden alussa, oli hän kuolemaansa asti (1890). Jokseenkin yleiseksi kasvoi Ätsärissä herännäisyys 1840-luvulla Bergrothin työn kautta, mutta tuota valtaavaa, maailmasta ulkonaisestikin jyrkästi eroavaa leimaa, kuin Suupohjassa, se ei kantanut. [Kert. A. O. Törnudd, Jos. Grönberg y.m.]
Bergroth oli vakava ja sydämellinen mies. Hänen luonnettaan ja samalla sen aikaista herännäisyyttä kuvaa seuraava hänen v. 1844 pienen poikansa kuoleman johdosta ja tämän nimessä veljelleen F. H. Bergrothille kirjoittamansa kirje: "Rakas setä! Ennenkuin sain sedän rakkaan kirjeen, olin jo muuttanut parempaan elämään. Aikani täällä ei ollut pitkä; mutta minua ei ollutkaan tarkoitettu tätä elämää varten. Sunnuntaina kirkon aikana sairastuin ja, vuorokauden ajan kovissa tuskissa taisteltuani maallisen majani hävittämisessä, kuulin taivaallisen isäni äänen huutavan: Samuel, Samuel, tule tänne! Täällä olen, Herra, minä vastasin, ja heti sammui elämän lamppu ja Jumala otti minut syliinsä. Ei setä voi uskoa, kuinka hyvä minun nyt on olla. Voi jos isä, äiti ja setä myöskin pääsisivät tänne. Kaivaten he itkevät minua; mutta jos kokonaan kääntäisivät mielensä sinne, missä minä olen, niin saisivat alituisesti minut nähdä. Mutta tahdon rukoilla heidän edestänsä. Hyvästi nyt, setä hyvä! Mutta vielä muuan sana. Koska huomasin, että setä piti minusta paljo, niin toivon, ettei setä kieltäydy osoittamasta maalliselle osalleni viimeistä palvelusta vihkimällä sitä katoavaisuudelle. Isä on arvellut, että tuo voisi tapahtua ensi viikon alussa. Setä saisi määrätä päivän, miten paraiten sopisi, ehkä tiistaiksi tai keskiviikoksi, tuo on minulle aivan sama, kun setä vain tämän tuojan mukana laittaa siitä isälle sanan. Setä on hyvä ja kutsuu täti L—n, H—n, ja A—n myöskin tänne. Viimemainittuja en ole nähnyt, eivätkä he minua, mutta pidän heistä kuitenkin. Luulen näkeväni heitä usein täältä Isäni luota. Tervehtikää heitä. En ehdi enempää. Uusi laulu alkaa heti karitsan istuimen edessä. Siihen täytyy minun ottaa osaa. Kuinka se on ihana!" [Kirjeen, joka on päivätty 14/10 44, omistaa kirkkoh. Julius Bergroth.]
Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth alkoi työnsä Ätsärissä, ryhtyi myöskin hänen nuorempi veljensä Frans Henrik Bergroth heränneen sielunpaimenen työtä toimittamaan. Hän oli syntynyt 1817, tuli ylioppilaaksi 1838 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1840. Toimittuaan lyhyen ajan sielunpaimenena Ruovedellä ja Längelmäellä, määrättiin Bergroth (1842) v.t. kappalaiseksi Pihlajavedelle, jossa toimessa hän oli vuoteen 1846. Täydestä sydämestään oli hän papiksi ruvetessaan päättänyt uhrata elämänsä Herralle ja elävästä vakaumuksesta liittynyt heränneisiin. Hänen silloista mieltään kuvaavat muun ohessa hänen morsiamelleen, Hilda Fabritiukselle, kirjoittamansa kirjeet, jotka miltei yksinomaan käsittelevät hengellisiä asioita. Hyvin evankelinen on näiden kirjeiden henki. Niinpä hän eräässä [F. H. Bergrothin kirje Hilda Fabritiukselle 17/8 1842 (omistaa Lydia Hällfors).] semmoisessa lausuu: "Kun Kristus tulee ja ravitsee sielun itsellänsä ja täyttää sen armollansa, silloin ei enää tee mieli etsiä muuta ravintoa. Rakas Hildani! Minun on ollut niin hupanen näinä aikoina. Autio Pihlajavesi on muuttunut paratiisiksi, sillä minä tiedän, että Kristus asuu täällä, asuu — sen tiedän — minun luonani. Olen rukoillut, että hän hakisi morsiamenikin ja kuiskaisi hänelle muutaman armon ja rauhan sanan; — ja hän on vakuuttanut sen jo tehneensäkin".
Miten ahkerasti Bergroth levitti heränneitten suosimia kirjoja seurakunnassaan, näkyy siitä, että hän jo v. 1842 miltei joka kuukausi sai kirjalähetyksiä ystäviltään sanankuulijoilleen myytäviksi, osaksi ilmaiseksikin jaettaviksi. Seuraavat numerot osottavat liikkeen nopeaa leviämistä Pihlajavedellä. Bergroth saapui seurakuntaan maaliskuun lopussa. Jo syyskuun alussa oli hän paitsi Uusia Testamentteja, myynyt ja ilmaiseksi jakanut: 22 kpl. Freseniuksen Rippikirjaa, 34 Sana Syntisille, 13 Siionin Virsiä, 6 Hengellisiä lauluja, 30 Huutavan Ääni sekä 1 Björkvistin postilla. Seuraavina vuosina kirjojen luku yhä kasvoi. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanoja.]
Sukulaisuutensa F. O. Durchmanin, N. K. Malmbergin ja J. I. Berghin kautta, jotka olivat naimisissa hänen sisartensa kanssa, liittyi Bergroth alusta alkaen likeisesti herännäisyysliikkeeseen. Tätä vaikuttamassa oli kuitenkin etupäässä hengellinen sukulaisuus sekä hänen ystävällinen, likeiseen seurusteluun altis luonteensa. Usein tapasi hän heränneitä pappeja. Heille eivät muutamien kymmenienkään peninkulmien matkat paljoa merkinneet, lyhempiä taipaleita ei minään pidetty. Lankojensa häissä Ruoveden pappilassa, suurissa seuroissa Malmbergin kodissa Lapualla elokuun 1, 2, 17 ja 18 p:nä 1841, N. H. Berghin häissä Terijärvellä (II, s. 365), Turun pappeinkokouksessa (kesäkuussa 1842) y.m. oli hän saanut paljon ystäviä, ja nämä löysivät pian tien Pihlajavedelle. Usein kävivät häntä tervehtimässä nuori, herännäisyyden riveihin vasta astunut, innostunut herätyssaarnaaja Niklas Durchman, ja veljensä K. E. Bergroth, N. K. Malmberg, y.m. Kova tauti, joka häntä kohtasi tammikuun alussa 1843 ja piti hänet vuoteen omana kolme kuukautta, ahdisti likemmäs Herraa. Tänä aikana tulivat häntä tervehtimään useat ystävät. Malmberg saarnasi hänen kirkossaan kaksi, N. Durchman neljä kertaa, K. K. von Essen kerran. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.]
Kesällä samana vuonna vietti Bergroth häitään yllämainitun Hilda Fabritiuksen kanssa. Minkä mielinen tämä oli, näkyy seuraavasta otteesta hänen vuotta myöhemmin äidilleen kirjoittamastaan kirjeestä: "Voi, miten hulluja olemme, kun emme tahdo ristiä kantaa ja Kristusta seurata, vaan hämmästymme Jumalan meille näyttäessä, miten kapea tie on ja kuinka harvat ne ovat, jotka pääsevät perille, emmekä todella antaudu taisteluun, kun emme raski luopua kaikista epäjumalista, joissa sydän riippuu kiinni. Näin on ainakin minun laita ja se vaikuttaa, että niin usein pelkään jääväni niiden joukkoon, jotka koettavat päästä ahtaan portin läpi, mutta eivät pääsekään. Kauhea on tuo ajatus, mutta hyvä on kuitenkin, ettei autuaaksi pääseminen sittenkään ole mahdotonta, sillä vielä elää se Jumala, joka ei tahdo ainoankaan syntisen kuolemaa." [Hilda Bergrothin kirje äidilleen /10 1844.] Täydentämään sitä kuvausta, minkä nämä sanat antavat silloisten heränneitten katsantotavasta, mainittakoon että kirjeen kirjoittaja eli onnellisessa avioliitossa ja siihen aikaan oli vain 19 vuoden vanha.
* * * * *
Samaan aikaan kuin K. E. Bergroth vaikutti Ätsärissä ja F. H. Bergroth Pihlajavedellä, kaikui Keuruulla voimallinen herätyshuuto. Kansa oli raakaa ja siveellisessä suhteessa tavattoman turmeltunutta. Mutta senkin etsimisen aika oli nyt tullut. Sielläkin herätti ihmisten huomiota eräs nuori pappi, F. O. Durchmanin nuorempi veli Niklas Durchman, joka v. 1840 oli määrätty sikäläisen kirkkoherran K. G. Calamniuksen apulaiseksi.
Jos kukaan, niin edustaa tämä Durchman sitä tulista innostusta, pelotonta voimaa ja väsymätöntä ahkeruutta, josta herännäisyyden useimmat nuoret papit 1830- ja 40-luvulla ylimalkaan tunnetaan. Hän ei suo itselleen lepoa, hän alusta alkaen ikäänkuin aavistaa, että hänen aikansa on lyhyt.
Niklas Durchman syntyi Iissä 12 p:nä maaliskuuta 1817, tuli ylioppilaaksi 1835 ja vihittiin papiksi joulukuussa 1839. Toimittuaan lyhyen ajan kirkkoherranapulaisena Iissä sekä kappalaisenapulaisena Puolangalla, saapui hän Keuruulle kesäkuussa 1840.
Innolla ryhtyi Durchman työhönsä. Keuruun suruton ja raaka kansa hämmästyi. Hänen käytöksensä erosi jyrkästi kaikesta, johon se ennen oli tottunut. Sitä miestä ei käynyt vastustaminen, jos olisi mielikin tehnyt. Hänen tulisen rohkeutensa edessä lannistui häikäilemätönkin röyhkeys, eikä kestänyt jumalattomuus tuon vanhurskaan miehen seuraa. Säälimättömällä ankaruudella iski hän syntiin, kenessä hyvänsä se ilmestyi ja mihin muotoihin tahansa se pukeutui. Vaikka hän vartaloltaan oli lyhyt ja hoikka, herätti hän esiintymisellään ehdottomasti kunnioitusta. Kirkkaina säteilivät hänen elävät silmänsä, särkevänä tunkeutui hänen voimallinen äänensä lujastikin suljettuihin sydämiin. Durchman oli etevä saarnamies ja jo semmoisena sai hän paljon aikaan. Ei nukkunut kukaan kirkossa, kun hän seisoi saarnatuolissa. Hän puhui aivan vapaasti ja niin kiivaasti, että hän sakastiin tullessaan oli aivan uupunut. "Olisi minulla vielä ollut paljon sanottavaa, mutta en enää jaksanut", lausui hän silloin joskus. Oppiin nähden oli hän jyrkästi herännäisyyden kannalla ja mestarillisesti hän sovitti sanansa seurakunnassa vallitseviin oloihin, niin että kaikki ymmärsivät, mitä hän vertauksista rikkaalla ja kansan alhaisen sivistyskannan mukaan sovitetulla, sattuvalla puheellaan kulloinkin tarkoitti. Ei kukaan jäänyt osattomaksi, ja yhä useammat heräsivät hänen saarnoistaan.
Ehkä vielä enemmän kuin saarnaajana vaikutti Durchman kinkereillä, hautajaisissa, häissä y.m. tilaisuuksissa, joissa häntä toimitusmiehenä tarvittiin. Tämmöisissä juhlissa pääsi hän vielä lähemmäs kansaa, vapaammin kun hän silloin sai ihmisiä puhutella. Ja todellakin suurta taitoa osoitti hän esiintymisessään seurakuntalaistensa keskuudessa. Hän ymmärsi, milloin hänen tuli olla ankara, milloin lempeydellä puhuteltavaansa lähestyä, milloin oli aika neuvoa ja nuhdella sanoilla, milloin vaikenemalla. Monta kertomusta hänen esiintymisestään on näihin aikoihin asti säilynyt näiden seutujen kansassa. Kuvatkoot muutamat tämmöiset kertomukset hänen menettelytapaansa, semminkin kun niiden todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä.
Eräässä häätalossa astui Durchman odottamatta tanssitupaan. Kun soitto hetkeksi taukosi, lausui hän: "Tunsin nuoren tytön, joka oli puettu silkkiin ja samettiin ja pyöri tanssissa permannolla. Mutta yhtäkkiä rupesivat tanssikengät polttamaan ja silkit painamaan. Mikä lienee siihen ollut syynä? Hyvästi nyt, hyvät vieraat." Tämän sanottuaan lähti hän pois talosta, mutta tanssiminen jäi sillä kertaa sikseen. — — — Kinkereillä oli Durchman hyvin ankara niille, jotka eivät osanneet lukea. Kerran suuttui hän semmoisessa tilaisuudessa eräälle miehelle niin, että vei hänet sikoläättiin ja pani oven pönkkään. Joku laski illalla miehen sieltä pois, ja tämä meni nyt Durchmania puhuttelemaan, "mutta ei hän hänelle vihanen ollut". — — — Eräälle huonolukuiselle tytölle, joka kinkereissä esiintyi ristijakaus päässä, lausui Durchman: "Kyllä jalat liikkuvat katrillissa niinkuin rumpukalikat ja päässä on pirun riimut, mutta ei lukea osaa", ja eräälle toiselle: "Heitä pois ne helvetinpurjeet päältäsi ja opettele lukemaan. — Kun minä näen semmoisen, joka koreilee ja riehuu, niin näen ikäänkuin suurilla kirjaimilla selkään kirjoitettuna: tässä kulkee maailman portto". — — — Yhtä säälimätön kuin Durchman oli julkisuruttomien synneille, yhtä ankarasti kohteli hän teeskenteleviä hurskaita. Kun esim. eräs äiti pyysi häneltä "Jesuksen lapsuuden kirjaa" tyttärelleen, vastasi hän kiivaasti: "ei minulla ole niin makeita kirjoja, minun kirjani kääntävät mielen ja ajavat okselle. Kyllä tyttäresi osaa hypellä ja tansseissa käydä ilman Jesuksen lapsuuden kirjaa." — — — Rippikoulussa vaati Durchman hyvää järjestystä. Joka ei pysynyt alallaan, joutui ankaran kurin alaiseksi. Niinpä vei tuo kiivas opettaja muutamia poikia, jotka telmivät penkissä, tukasta sakastiin, asetti heidät siellä olevan helvetin kuvan eteen, lausuen: "kyllä lakkaatte nauramasta, kun sitä kuvaa oikein katselette," — — — Sairastenkin luona käydessä oli Durchman hyvin ankara, jos huomasi heidät suruttomiksi. Kerran Pihlajamäen talossa käydessään, kutsuttiin hänet erään sairaan eukon luo. "Sinä menet helvettiin", lausui hän hetken häntä puhuteltuaan. "En mene, vaan taivaaseen." "Mitä siellä tekisit?" "Veisaisin." "Et sinä siellä kauan jaksaisi olla; tekisi mieli tänne alas Pihlajamäen akkojen kanssa vessuttelemaan". — — — Kiivaasti taisteli Durchman väkijuomien käyttöä vastaan, joka pahe Keuruullakin siihen aikaan oli hyvin yleinen. "Viina on kuin suolavesi, jota enemmän sitä juo, sitä enemmän janottaa", oli hänen tapansa sanoa.
Joskus olivat keuruulaiset suuttua Durchmanille, kun hän "pisti ihmisiä kuin seipäällä". Mutta moni tuommoinen loukattu sai juuri senkautta piston sydämeensä ja kääntyi Herran tielle. Täytyihän vastustajienkin kunnioittaa tuota väsymätöntä, vaatimatonta sielunpaimenta, joka kaiket arkipäivät jalan kulki seurakunnassaan, usein läpi asumattomien erämaiden, virittääksensä evankeliumin valoa syrjäisimmilläkin perukoilla. Ja mitä hänen ankaruuteensa tuli, eikö ollut hän oikeassa, lausuessaan: "Minä en saa olla niinkuin myllärin koira, jolla on suu täynnä jauhoja, niin ettei se jaksa haukkua; minun tulee puhua, enkä minä saa mieliä katsoa?"
Kirkkoherra Calamnius, joka ei ollut herännäismielinen, näkyy antaneen Durchmanin jokseenkin vapaasti jatkaa herätystyötään, vaikka herätys levisi yli koko seurakunnan ja sikäläiset heränneet yleisesti pukeutuivat körttipukuunkin. Eivät muutkaan viranomaiset häntä ahdistaneet, ainakaan eivät sanottavassa määrässä. Ainoastaan nimismies Bergman teki kerran yrityksen estääksensä hänen "kiellettyjä" seurojaan, mutta yritys päättyi nolosti hänelle itselleen. Kertomus on seuraava. Durchman asui pappilan vinttikamarissa. Eräänä päivänä, jolloin Bergman sattui oleman pappilassa, näki hän, portailla istuen, miten seurakuntalaisia, toinen toisen perästä, meni Durchmanin huoneeseen. Epäillen siellä pidettävän seuroja, kiiruhti nimismies sinne, tempasi oven auki huutaen: "menkää heti pois, tämmöiset kokoukset ovat kiellettyjä." Hämmästyneinä alkoivat ihmiset lähteä ulos huoneesta. Mutta Durchman esti tuon, lausuen: "Älkää menkö, tämä on minun huoneeni, jossa minä saan ottaa vastaan kenen tahdon, mutta nimismies saa kernaasti lähteä." Häveten lähti Bergman tiehensä.
Durchmanin ystävät olivat peläten ennustaneet, että hänen terveytensä murtuisi ylenmäärin raskaasta ja jännittävästä työstä. Jos joku olisi hänelle siihen tapaan varottaen puhunut, olisi tuo turhaa ollut. Durchman ei voinut muulla tavoin työtä tehdä. Ei työ semmoisenaan, eivät vaivat ja rasitukset häntä uuvuttaneet — Herran huoneen kiivaus se oli, joka häntä kulutti. Hän oli kulkenut niin nopeasti, että elämänsä taival jo oli lopussa. — Jo vuoden 1844 loppupuolella oli Durchmanin terveys huono. Joku hivuttava tauti runteli hänen voimiaan. Mutta ei hän silti tapojaan muuttanut. Hän saarnasi ja kulki pitäjällä niinkuin ennenkin. Itseään säästämään hän ei vieläkään oppinut. Keväällä seuraavana vuonna matkusti hän Tampereelle, pakosta vihdoinkin lääkärien puoleen kääntyäkseen. Siellä asui hän kaupungin herännäismielisen v.t. saarnaajan, ennen mainitun J. Grönbergin luona. Lääkärit ilmoittivat, että tauti oli auttamaton. Iloisella mielellä kuuli Durchman sen. Hän oli niin hartaasti toivonut pääsevänsä Herran tykö, etteivät kuoleman varjot häntä pelottaneet. Sitä vain oli hän hetkisen huolehtinut, että hänen morsiamensa surisi hänen poismenoaan, mutta sitten lausunut: "ilmoittakaa hänelle, että minun pääsemiseni hetki lähestyy." Muiden kera kävi häntä Tampereella tapaamassa Ruoveden pitäjänapulainen N. J. Juselius, hänkin herännäisyysliikkeeseen kuuluva. Hänelle lausui Durchman: "Mene nyt sinne Keuruullekin lampaitani ruokkimaan. Ne ovat kuivilla laitumilla, niinkuin kuivaa haapaa kalvamassa. Sano heille, että he eivät jää paimenetta, vaikka minä otetaan pois, sillä heillä on ylimmäinen paimen, joka rukoilee heidän edestänsä joka päivä Jumalan luona." — Kirkkaana koitti toukokuun 25 päivä. Durchman jaksoi vielä istua keinutuolissa. Luoden silmänsä sinertävää kevättaivasta kohti, lausui hän hiljaa; "Tänään on Francken kuolinpäivä; olisi hyvä jos Jumala tänään kutsuisi minut luoksensa. Ei sentähden, että minä mitenkään tahtoisin verrata itseäni Franckeen, mutta tuo ajatus juolahti mieleeni." Tämä aavistus toteutui. Se päivä oli hänenkin pääsemisensä päivä.
Surua herätti sanoma Durchmanin kuolemasta hänen seurakunnassaan ja hänen muualla asuvissa ystävissään. Yleisesti tunnustettiin sekä silloin että myöhemmin, että hän oli herännäisyyden etevimpiä ja jaloimpia herätyssaarnaajia. [Sukukirja; Colliander, Suomen kirkon paimenmuisto; Keuruulla asuvien vanhojen henkilöiden (Matti Katajamäki, H. Päkäri, Agata Kangas, Liisa Könni, Stina Kulju y.m.) kertomukset, jotka rouva Lydia Hällfors on minulle koonnut (1896); Jos. Grönbergin, A. O. Törnuddin ja kirkkoh. F. V. Durchmanin kertomukset (1896).]