XIX.
Herännäisyys Turun Pappeinkokouksen arvosteltavana v. 1842.
Kesäkuun alussa v. 1842 kokoontui Peskan taloon Ruovedellä muutamia heränneitä pappeja. Taloa, jonka edellisenä vuonna kuollut rovasti K. H. Bergroth oli jättänyt perintönä lapsilleen, asui silloin N. K. Malmberg. Hänen luoksensa saapui kesäkuun 5 p:nä F. H. Bergroth, pari päivää myöhemmin herännäisyyden vanha pylväs J. Vegelius ja Maalahden pitäjänapulainen E. Svahn sekä 9 p:nä Jonas Lagus ja Raahen kappalainen Antti Helander. He olivat kaikki matkalla Turkuun, minne arkkipiispa Melartin jo marraskuun 10 p:nä päivätyllä kiertokirjeellä oli kutsunut arkkihiippakunnan papiston yleiseen pappeinkokoukseen. Tampereella liittyi seuraan kaupunginsaarnaaja T. Grönberg. Useat muutkin heränneet papit olivat kutsua noudattaneet. Niistä mainittakoon L. J. Achrén, Hattulan kirkkoherranapulainen E. M. Rosengren, K. K. von Essen (silloin välisaarnaajana Tenholassa), Lauri Stenbäck (silloin kirkkoherranapulaisena Karjalla), F. G. Hedberg, F. P. Kemell (kirkkoh. apul. Lohtajalla) ja Utsjoen kirkkoherra K. F. Stenbäck.
Millä innostuksella moni heränneistä odotti tätä kokousta, näkyy seuraavasta Lauri Stenbäckin kesäkuun alussa Turusta Achrénille kirjoittamasta kirjeestä: "Kummastuksella ja mielipahalla olemme kuulleet, että Malmberg ja Lagus ovat epäilleet, tulisivatko pappeinkokoukseen vai eikö. Heidän täytyy välttämättömästi tulla Epäilen, että perkele on heittänyt epäuskon ja epätoivon verkon paraimpien miestemme päälle vangitakseen ja turmellakseen meitä, kun semmoinen epäröiminen on voinut syntyäkään. Nyt juuri on totuuden tunnustamisen ja puolustamisen aika, jollemme tahdo olla heikkoja raukkoja, jos tahdomme olla muuta kuin surkeita lahkojen perustajia jokainen nurkassaan ja työskennellä yksityisen pienen asian, mutta ei Kristuksen ja hänen kirkkonsa puolesta. Ja juuri nytkö me pysyttelisimme syrjässä, kuni pelonalaiset petturit, kun Jumala päivän selvästi on johdattanut asiat niin, että tunnustuksemme ja esiintymisemme on välttämätöntä, jos työstämme jotakin tulosta odotamme. Meitä haukutaan pietistoiksi niin kauan, kuin itse vaivumme heidän mielestään kurjaan pietismiin, unohtaen että tahdomme viedä kirkkoa ja kristillisyyttä eteenpäin eikä pietismiä. Kaikesta päättäen tulee tämä kokous olemaan arvaamattoman tärkeä kristinuskon asialle meidän maassamme ja määrää epäilemättä paljonkin sen tulevaa suuntaa. Ja nytkö me pysyisimme piilossa ja pakenisimme? Jumalan ja ihmisten edessä joutuisimme häpeään, jos niin käyttäytyisimme. Täällä tuntuvat kaikki odottavan, mihin valoon tässä kokouksessa joudumme, ja. määräävät sen mukaan kantansa. Luther lähti Wormsiin kaikkien perkeleitten uhallakin — mutta mekö pysyisimme siivosti piilossa, vaikka kyllä omassa nurkassamme osaamme huutaa enemmänkin kuin tarvittaisiin! Mahdotonta on, että niin saa käydä. Ei meidän asiamme ole pienempi eikä toinen kuin Lutherin, ja Jumalan ja ihmisten edessä olemme velvolliset tekemään, niinkuin hän teki. Olen kirjoittanut sekä Lagukselle että Malmbergille ja kertonut heille kaikki, enkä muuta voi uskoa, kuin että he laittautuvat matkalle. Olisi korvaamaton vahinko, jos he ja muut nyt antaisivat estää itseään tulemasta. Mutta olisi hyvä, jos niin monta muuta sopivaa, kuin suinkin, myöskin tulisi. Mikä sinua estää? Olemme kulkeneet ja matkustaneet häihin ja kaikenlaisiin muihin tilaisuuksiin — täällä on paljon enemmän kysymyksessä." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, siv. 343.]
Kaikki tiesivät, että kokouksessa tulisi kysymys herännäisyydestä. Millä mielellä heränneet papit olivat saapuneet Turkuun, voi päättää eräästä Jonas Laguksen kirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut muutamia viikkoja aikuisemmin, jolloin hän vielä oli aikonut olla kokoukseen tulematta. Hän oli aikonut sen ohjeeksi kokouksessa esiintyville ystävilleen. Kirjoitus, jonka otsakkeena on "Promemoria pappeinkokoukseen Turussa", kuuluu:
"Niinkuin tuomiokapitulin kiertokirje ilmoittaa, pidetään Turussa ensitulevassa kesäkuussa pappeinkokous, missä saman kiertokirjeen mukaan sekä kysymys leski- ja orpokassasta että seurakuntien tilasta tulee käsiteltäväksi. Mitä ensimmäiseen kysymykseen tulee, niin on vielä niinkuin muinoin hyvä, etteivät kaikki jätä Jumalan sanaa, tarkataksensa mitä pöydälle pannaan (Apost. T. 6), 'mutta me tahdomme rukouksessa ja sanan palveluksessa pysyväiset olla'. Sen asian kanssa ei meillä siis ole paljo tekemistä, eikä ole meillä siihen aikaa eikä kokemustakaan. Mitä taasen tulee kysymykseen seurakuntien tilasta, on meidän helppo ymmärtää, minkä tähden juuri tämä kysymys ja vakavampana kuin vuosisatoihin otetaan keskusteltavaksi. Rakas Jumalamme on nimittäin viimekuluneena vuosikymmenenä Suomessa sytyttänyt ihanan valonsa, niin että opettajat ja sanankuulijat ovat heränneet ja raamatun sanan kautta päässeet käsittämään autuuden ja syntein anteeksisaamisen salaisuuden. Tämä on herättänyt huomiota maassa ja myöskin, niinkuin tavallista on, saanut aikaan vainoja. Jos Suomen papit olisivat sellaisia, kuin heidän olla tulisi, niin semmoiset ilmiöt herättäisivät heissä mitä suurinta iloa. Meidän kanssamme he ylistäisivät Jumalaa siitä, mitä tapahtunut on, ja palavalla vakaumuksen ja hengen tulella he tuumisivat, miten tämä alotettu Herran työ saataisiin yhä jatkumaan, niin että Herran maan päällä sytyttämä tuli palaisi kaikissa seurakunnissa, ylhäisten ja alhaisten kodeissa. — Mutta missä mielessä ovat Suomen kirkon isät kokoontuneet? Näemme heidän istuvan varovaisen ja miettivän näköisinä sekä tuumivan, millä tavoin taidettaisiin ehkäistä kirkossa syntynyttä levottomuutta, miten mielet saataisiin tyyntymään, muutamat henkilöt malttia noudattamaan, ja kuinka kaikki asiat voitaisiin saada sille hiljaiselle kannalle, jolla seurakunta nukkui ennen vuotta 1832. Aikonevatko he koettaa saada aikaan tätä lempeydellä ja rakkaudella vai ankaruudella ja ankarammalla vainolla? Jompaa kumpaa he yrittänevät, sillä todistamisen tie käypi muutamista syistä vähän vaikeaksi. Semmoinen on varmaan ortodoksian asema. Me emme sitävastoin ketään pelkää, sillä me taistelemme Jumalan asian puolesta, varmaan tietäen, ettemme omasta tahdostamme ole antauneet taisteluun, vaan Herran lähettäminä. Me emme uhmaile, emmekä ylpeile, meidän täytyy tyytyä siihen, että meitä sakotetaan, erotetaan virasta, vaikkapa surmataan, jos Jumala niin tahtoo, mutta peräytyä me emme voi. Mutta ehkä on vastapuolue kysyvä: kuka on teidät lähettänyt? Siihen voimme pelkäämättä vastata: Jumala on meidät lähettänyt pyhällä kutsumisella saarnaamaan lunastetuille lapsilleen ja opettamaan heitä. Tässä kutsumuksessamme olemme neuvoneet sanankuulijoitamme Jumalan sanan ja tunnustuskirjojemme mukaan, ja todistuksena siitä, että elon Herra on siunannut työmme, on tämä hänen sanansa kantanut semmoisia hedelmiä, kuin Jumalan oma sana: se on sanankuulijoissamme vaikuttanut huomattavan ja todellisen muutoksen parempaan. Jos saarnaajan tulee elävästi todistaa uskonsa ja toimensa laatua, niin on tuo etsittävä hänen työstään. Emme kehu itseämme emmekä ylpeile, väittäessämme että tieto kristinuskon totuuksista yleensä nyt on Suomessa paljo parempi ja yleisemmin levinnyt, kuin ennen vuotta 1832, ja että tämä on nähtävissä etenkin niillä seuduin, missä evankeliumia hengen voimalla on julistettu. Verratkaamme silloista siveydentilaa nykyiseen viimemainituilla seuduilla. Kuinka paljon valoa onkaan levitetty myymällä raamatuita, uusia testamentteja ja muita joko uudestaan painettuja tahi tämän ajan kuluessa käännettyjä hartauskirjoja. Ei kukaan voi laskea niitä siemeniä, joita on kylvetty totuuden sanan kautta, ne ovat lukemattomat ja niiden kypsynyt hedelmä tulee näkyviin vasta Herran suurena päivänä. Eikä ole tieteellisen sivistyksen halu minkään väärän opin kautta tullut tukahutetuksi, sillä moni, joka on totuuden löytänyt, kartuttaa yhä edelleen tietojaan ja tulee siten kaunistukseksi isänmaalleen. Samaa todistaa pappisvihan tähden vasta lakkautettu lehti, joka öljypuun oksan tavoin tarjosi Jumalan rauhaa isänmaalle. Ajattelevien joukossa löytynee nyttemmin ani harvoja, jotka eivät myönnä vainottujen Jumalan palvelijain kärsineen syyttömästi, sitä suuremmalla syyllä kuin heidän oppinsa on puhdas, elämänsä nuhteetonta ja heidän virkatoimintansa lain ja asetusten mukaista. Oikein käytettynä on Jumalan sanalla tulen voima ja ominaisuudet, se lämmittää ja polttaa, lämmittää niitä, jotka kuuliaisuudella ja uskolla ottavat sanan vastaan, polttaa ja painaa poltetun merkin niihin omiintuntoihin, jotka ryntäävät esille siihen käsin tarttuakseen ja estääksensä sen kulkua. Kun syntiä, maailmaa ja perkelettä kuvataan oikein ja esitetään niiden oikeassa muodossa, niin tuo viiltää ja polttaa monta, ja silloin huudetaan: se on lahko, jota vastaan kaikkialla puhutaan. Vainot ja tosi kristillisyys ovat eriämättömät — niin meilläkin. Raamattu ja kirkkohistoria todistavat, että niin täytyy olla. Me odotamme sentähden tyyneesti, miten meidän käy, emmekä anna kenenkään järkyttää uskoamme ja toimintaamme, uskollisuuttamme hallitusta kohtaan ja sitä hyötyä, minkä voimme tuottaa maallemme. Astukaa esille herrat rovastit, kirkkoherrat, kappalaiset ja apulaiset työstänne todistamaan. Älkää peljätkö, että sitä pidetään kerskauksena, sillä kunnia tulee yksin elon herralle. Millä tavoin olette hyödyttäneet aikakauttanne? Millaista on teidän menettelytapanne ollut?
"Mitä kansaan tulee, niin eivät meikäläiset luovu seuraavista kohdista:
"1:ksi. Missä asianhaarat sitä vaativat, pitävät opettajat erityisiä opetushetkiä sanankuulijainsa neuvomiseksi, saattaen kuitenkin joskus estää aivan suuria joukkoja muista seurakunnista näihin tilaisuuksiin saapumasta:
"2:ksi. Emme voi kieltää keneltäkään, ken hän sitten onkin, neuvoa autuuden asiassa:
"3:ksi. Saarnaamme edelleen sanaa pelkäämättä raamatun ja tunnustuskirjojen perustuksella, säilyttäen vanhaa oikeutta saada omantuntomme mukaan tutkia ja neuvoa ehtoollisvieraita".
Kokous alkoi kesäkuun 11 p. Tiedettiin että kysymys pietismin leviämisestä Suomessa tulisi pohdittavaksi tässä tilaisuudessa, ja jännityksellä odotettiin hetkeä, jolloin arkkipiispa ottaisi sen esille. Miten tärkeitä muut kokouksen harkittaviksi määrätyt asiat (muun ohessa käsiteltiin kysymystä kirkollisen orpo- ja leskikassan perustamisesta) olivatkin, tuntui selvästi, että se edellä muita oli kaikkien mielessä. Selvästi huomasivat heränneet papit, miten moni kirkkoruhtinas loi heihin moittivia ja ylimielisiä katseita. Kesäkuun 15 p:nä otti arkkipiispa tämän kysymyksen esille. Kiinnitettyään ensin kokouksen huomiota muutamiin edellisinä vuosina sattuneihin tärkeisiin kysymyksiin ja kirkon vaikutusta koskeviin kohtiin, lausui hän, huolestunut ilme katseessaan, pitkän puheensa lopussa:
"Sekä P. raamattu että useat maassamme voimassa olevat esivallan asetukset säätävät, että papiston kalliina velvollisuutena on koettaa kehittää sanankuulijainsa uskonnollista valistusta ja hartautta, saarnaamalla ja selittämällä Jumalan sanaa sekä julkisessa jumalanpalveluksessa että heitä puhuttelemalla ja neuvomalla muissakin siihen sopivissa tilaisuuksissa. Tämän johdosta ovat muutamat toimeliaat ja lämpimän uskonnollisen tunteen elähyttämät säätyveljet, varsinkin nuorempaan papistoon kuuluvat, panneet toimeen kokouksia hartauden harjoittamista varten, jotka kokoukset kuitenkin, siihen nähden että ne ovat aikaansaaneet — niin on ainakin väitetty — häiriötä ja epäkohtia yhteiselämässä, useilla paikkakunnilla laittomina ovat joutuneet maallisen oikeuden käsiteltäviksi ja rangaistaviksi. Se hajaannus opettajasäädyssä, jonka tätä tärkeää kysymystä koskeva erimielisyys siellä täällä on saanut aikaan ja joka hyvinkin huomattavalla tavalla on tullut näkyviin, on tuottanut sekä hallinnollisille että kirkollisille virastoille paljon huolia. Tämä seikka vaatii minua tässä tilaisuudessa kiinnittämään herrojen säätyveljien erityistä huomiota tähän kuuluviin, viime aikoina tapahtuneisiin ilmiöihin ja pyytämään heidän asian likempään tuntemiseen sekä pitempään kokemukseen perustuvia neuvojaan ja lausuntojaan siitä, mitenkä näitä liikkeitä paraiten voitaisiin johtaa niin, että niiden hyvä tarkoitus saavutettaisiin sopua ja yksimielisyyttä sekä hyviä tapoja ja yleistä järjestystä rikkomatta. Omasta puolestani tunnustan oikeutetuksi sen vakavan ja kristillisen toimintahalun, joka ilmenee noissa viime aikoina usein moitituissa ja maallisenkin oikeuden edessä syytetyissä pyrinnöissä kristillisen valistuksen ja jumalisuuden hyväksi. Mutta koska tämä toimintahalu nuorissa ja vielä kokemattomissa opettajissa helposti voi eksyä liiallisuuksiin, yksipuolisuuteen sekä synnyttää katkeruutta ja eripuraisuutta seurakunnassa ja perheissä, niin toivoisin että vanhemmat ja kokeneemmat papit tarkasti pitäisivät nuorempia säätyveljiään silmällä ja tarpeen vaatiessa johdattaisivat ja oikaisisivat heitä näissä heidän pyrinnöissään, jotka itsessään ansaitsevat kiitosta. Tässä ei näy olevan kysymyksessä niinkään paljon itse opinkappaleiden yhtäpitäväisyys raamatun ja tunnustuskirjojen kanssa, kuin niiden käyttäminen ja sovelluttaminen julkisissa saarnoissa ja uskonnollisissa puheissa sekä yksityisissä tilaisuuksissa. — Eri kysymys on tässä tilaisuudessa siitä nostettava, olisiko muutos voimassa olevissa, luvallisia ja luvattomia kokouksia koskevissa asetuksissa tarpeen vaatima ja olisiko näin ollen semmoisen muutoksen ehdotus maan hallitukselle esitettävä".
Ensimmäisenä käytti sananvuoroa Muhoksen kirkkoherra K. J. Frosterus, joka, viitaten Gamalielin sanoihin Apost. T. 5: 38-39, lausui sen toivon, että herännäisyys oli johtava hyviin tuloksiin, jos kohta jotkut innostuneet nuoret papit olivat eksyneet liiallisuuksiin. Vakaumuksenaan lausui hän niinikään, että vanhemmat sielunpaimenet ystävällisillä neuvoilla kyllä voisivat ohjata nuorempia virkaveljiään vastedes välttämään joskus epäjärjestykseen johtavaa esiintymistä. Samaan tapaan puhui Vihdin kirkkoherra A. J. Hipping, ehdottaen että voimassa olevissa asetuksissa tehtäisiin se muutos, että uskonnollisia riitakysymyksiä ei vedettäisi maallisen oikeuden eteen, ennenkuin tuomiokapituli turhaan oli koettanut neuvoilla ja varoituksilla saada asianomaisia taipumaan. Kumpikin lausunto ilmaisee ymmärtämystä, vieläpä ystävällistäkin mieltä, joka ansaitsee tunnustusta, etenkin koska nämä puhujat eivät kuuluneet heränneisiin.
Mutta pian saatiin muutakin kuulla. Lehtori J. A. Edman pyysi puheenvuoroa. Hän oli ollut mukana piispantarkastuksissa Eurajoella v. 1832 (I, s. 235-37) ja Kalajoella 1837 (II, 64-65) sekä tuomiokapitulissa ollut käsittelemässä Pohjanmaan heränneitten vasta ratkaistuja suuria oikeusjuttuja. Ei siis saata väittää, ettei hän olisi ollut tilaisuudessa tutustumaan kysymykseen. Mutta hän puhui, niinkuin se puhuu, joka "ei ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut", puhui kirkkoruhtinaan virallista kieltä, joskus ylimalkaisilla sanoilla antaen jonkunlaista tunnustusta heränneitten pappien tarkoituksille, mutta heti sen jälkeen jälleen ankarasti moittien heidän menettelytapaansa. Myönsi että hartausseurat "oikein johdatettuina" voivat vaikuttaa paljon hyvääkin, "mutta", lausui hän, "koska semmoiset kokoukset voivat aikaansaada paljon todellista pahaa ja koska sitäpaitsi armollinen ja maan hengellistä edistymistä huolellisesti valvova hallitus on ne vakavasti kieltänyt, niin toivon, että ne säätyjäsenet, jotka näihin asti ovat kiivailleet näiden jumalisuudenharjotusten puolesta, ajattelevat mitä heidän omaan ja koko seurakunnan rauhaan sopii". Ankarasti arvosteli Edman myöskin sitä, että nuo moitteenalaiset papit olivat kieltäyneet antamasta Herran ehtoollista henkilöille, jotka "kovassa taistelussaan elämän ja kuoleman välillä olivat sitä rauhoittamisekseen pyytäneet", jota paitsi hän moitti heitä toisinajattelevien tuomitsemisesta.
Tämän jälkeen kehotti arkkipiispa tohtori J. Vegeliusta, "joka oli niin likeisessä suhteessa moitteen alaisiin nuorempiin säätyveljiin", lausumaan mielipiteensä kysymyksestä. Ei kieltänyt tuo herännäisyyden uskollinen sotavanhus "likeistä suhdettaan" moitteen alaisiin pappeihin. Lausuttuaan muutamia sydämestä lähteneitä sanoja, piti hän näin kuuluvan, myöhemmin kirjoitetun puheen:
"Kaiken sen nojalla, minkä tiedän niistä nuorista miehistä, joiden käytöstä niin paljon moititaan ja joista hyvästi tunnen useimmat, väitän että heitä ei suinkaan ole syytä moittia siitä, mistä heitä nyt syytetään; vaan olen minä täydellisesti vakuutettu siitä, että ne epäjärjestykset, joita heidän niskoilleen pannaan, ovat saaneet alkunsa valheellisista ja panettelevista kertomuksista. Semmoiset soimaukset — siitä olen vakuutettu — ovat lähteneet siitä luonnollisesta vihasta, jolla maailma ja luonnolliset ihmiset vainoovat Kristusta ja hänen evankeliumiansa — vihasta, jonka Jumala jo paratiisissa pani käärmeen siemenen ja vaimon siemenen välille. Tätä vihaa, joka jo vanhassa testamentissa kohtasi Herran profeettoja, kesti yhä ja juuri se sai aikaan, että itse Vapahtajaa vastustettiin, että häntä häväistiin, pidettiin kerettiläisenä ja piestiin, että hän vihdoin tuomittiin ja ristiinnaulittiin ja että juuri ne sen tekivät, joiden olisi tullut johdattaa kansaa Jesuksen tykö, pitää huolta opista ja koettaa saada sitä eläväksi ja vaikuttavaksi ihmisissä. Samaa pimeyden vihamielisyyttä, joka sittemmin kohtasi Kristuksen apostoleja, on edelleen kestänyt ja se on epäilemättä kaikkina aikoina jatkuva kaikkia tosikristityitä vastaan, etenkin niitä sanan julistajia vastaan, jotka puhtaasti ja väärentämättä saarnaavat, ei kuollutta, vaan elävää Kristusta. Viha ja nuo raskaat syytökset, jotka nyt ovat tulleet nuorten, pelottomien saarnaajien osaksi, ovatkin sentähden oikeastaan tähdätyt Kristusta ja hänen evankeliumiansa vastaan, eikä muuten voi heidän käydäkään, niin kauan kuin he julistavat elävää Kristusta eivätkä lakkaa Pyhän hengen johtattamina pelvotta seuraamasta hänen askeleitaan".
Vielä kiivaammin kuin Edman esiintyi Tammelan kirkkoherra N. M. Tolpo. Puhuttuaan ensin vapaasti, esitti hän kokoukselle pitkän, kirjallisen lausunnon. Muun ohessa hän väitti, "että nämä nuoret opettajat ja kaikki heidän liittolaisensa, etenkin muissa kirkoissa kuin omissa, julkisissa saarnoissa koettavat häväistä koko säätyä, paitsi heidän puolueeseen kuuluvia, ikäänkuin olisi muu sääty kerrassaan turmeltunutta ja eksyttämässä sanankuulijoitaan pois autuuden tieltä". Tämmöinen "kavala ilkeys" saisi — niin hän arveli — aikaan, että kansa lakkaisi uskomasta kirkon papiston saarnaavan puhdasta Jumalan sanaa, ja jumalattomuus saisi vallan, hävittäen sisällisen sielunrauhan ja yhteiskunnallisen järjestyksen. Kiivastunut puhuja piti asiaa sitä arveluttavampana kuin pietistain saarnalahjat "enimmäkseen olivat kunnioitusta herättäviä, joskus kadehdittavan hyviäkin". Vaikkei Tolpo sanonut väittävänsä, että heränneet "olisivat langenneet niin syvään, että heitä sopisi sanoa vallankumouksellisiksi", ennusti hän kuitenkin heistä seuraavaa: "On syytä otaksua, että nämä pietistat hiipien tunkeutuvat ei ainoastaan kaikkiin julkisiin, sekä alempiin että korkeampiin oppilaitoksiin, vaan myös perhe-elämän alalle, sielläkin myrkkyään levittääksensä, hävittäen oppilasten luottamusta vakituisiin opettajiinsa, lasten ja palkollisten luottamusta vanhempiin ja isäntäväkeensä, vieläpä herättäen välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä aviopuolisoissa, — joka kaikki on luonnollisena seurauksena siitä, että opettajia ja isäntäväkeä, useimmiten ehkä syyttömästi, leimataan jumalattomiksi. Näin ollen on helppo ymmärtää, että tämä on suorin tie koko yhteiskunnan ja koko vallitsevan järjestyksen täydelliseen hävittämiseen, sillä juuri siten on hurjimpia vallankumouksia valmistettu, juuri sillä tavalla niitä vielä valitettavasti valmistetaan suurimmassa osassa Eurooppaa, ja luonnollista on, että hallitukset pitävät niitä tarkasti silmällä".
Näihin hyökkäyksiin vastasi ensin A. Helander. Hän lausui: "Esiintuotujen syytösten johdosta, että opettajien niinsanottu pietismi tuomitsevan luonteensa kautta herättää riitaa ja eripuraisuutta likeisimpienkin omaisien välillä, saan huomauttaa, etteivät näiden opettajien tuomitsevat sanat saa eripuraisuutta aikaan, vaan se seikka, että heidän henkensä sotii maailman henkeä vastaan. Tätä olen itse kokenut. Sillä siitä alkaen kun Jumala avasi silmäni evankeliumin valoa näkemään ja minä rupesin julistamaan Kristusta, jonka Jumala on meille tehnyt viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, ja sieluja minun saarnani kautta alkoi herätä suruttomuudestaan ja hengellisestä kuolemastaan, on minun täytynyt kärsiä paljon vastaansanomista ja minua on tuomiten syytetty hurmahenkisyydestä, lahkolaisuudesta y.m., kun sitävastoin kaikki entiset moraalisaarnani vaikuttivat yhtä vähän tyytymättömyyttä ja epäsuosiota, kuin heräjämistä ja parannusta. Tästä näkyy selvästi, että elävän Jumalan sanan ja Kristuksen uskon julistaminen saa aikaan levottomuutta, hajaannusta ja eripuraisuutta, sentähden että pimeys vihaa valkeutta ja sentähden että Jesuksen sanojen 'Ihmiset pilkkaavat teitä, valehdellen minun tähteni" täytyy toteutua kaikkiin evankeliumin vilpittömiin saarnaajiin nähden'. — Arkipiispan ehdotuksen johdosta, jota kokouksessa oli kannatettu, että olisi syytä koettaa saada aikaan tarkempia, kokouksia ja hartausseuroja koskevia määräyksiä, päätti Helander puheensa seuraavilla sanoilla: "Jos ihmiset heräävät unestaan ja, tosi parannusta tarkoittaen, kysyvät: mitä minun pitää tekemän, tullakseni autuaaksi, niin on varma, että jota suurempi noiden sillä tavoin heränneitten luku on ja jota hartaammin he etsivät hengellistä valoa ja elämää, sitä lähemmäs meitä on Jumalan valtakunta tullut. Eikö näin ollen jokainen este, jolla koetetaan rajoittaa opettajan toimintaa, hänen johtaessa ja kehottaessa näitä Jumalan hengen liikuttamia sieluja, ole farisealaista hanketta Herraamme ja Mestariamme vastaan, eikö se ole taistelemista Jumalaa ja hänen työtänsä vastaan, etenkin koska meillä jo ennestään on aivan riittävästi uskonasioita koskevia lakeja ja asetuksia, kun vain niitä oikealla tavalla käytetään. Olkoot vain nämä opettajat nuoria ja pidettäköön heitä vähäarvoisina; ei Jumala anna henkeä mitalla, hän ei katso ihmisen muotoa. Mutta muistettakoon Jesuksen sanat: jos nämä vaikenevat, niin huutavat kivet".
Syvän vaikutuksen teki tämä yhtä suora ja vakava, kuin maltillisesti esiintuotu puhe. Ehkä olisivat hyökkäykset heränneitä pappeja vastaan päättyneet tähän, ellei puheenvuoroa olisi pyytänyt Jonas Lagus. Tiedetään että ainakin jyrkimmän korkeakirkollisuuden edustajat pitivät sopimattomana, että mies, jota vasta oli rangaistu luvattomien seurojen pitämisestä, esiintyi tämmöisessä tilaisuudessa ja "omassa asiassaan". Mutta erinomaisen tarkasti seurasivat kaikki hänen esiintymistään. Lagus puhui ensin innostuneesti hartausseurojen puolustukseksi, miten tarpeellisia ne ovat ja kuinka paljo hyvää ne ovat vaikuttaneet. Tämä vapaasti pidetty loistava puhe, jossa hän paikoin sanasta sanaan esitti "Promemoriassaan" lausumansa ajatukset ja josta jälestäpäin usein puhuttiin heränneissä piireissä, ei valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Kokouksen pöytäkirjat sisältävät ainoastaan tämän puheen kirjallisesti esitetyn loppuosan. Se kuuluu:
"Me tiedämme aivan hyvästi, ettei valtio eikä kirkko voi yksityiselle henkilölle uskoa oikeutta kieltää p. ehtoollista keneltäkään, joka sitä pyytää, jonka tähden jokainen meistä myöskin on laillisesti tässä suhteessa menetellyt. Nämä ja muut samankaltaiset syytökset johtuvat vihasta sitä elävää kristinuskoa vastaan, jota me saarnaamme. Historia todistaa, että senkaltaisia syytöksiä on tehty kaikkina aikoina, jolloin Kristusta elävästi ja hengen voimalla on saarnattu. Niin oli laita esim. noiden erinomaisten Jumalan miesten Spenerin ja Francken aikoina, vaikka me emme saa emmekä tahdo itseämme heihin verrata — —" Tässä keskeytti äskenmainittu Tolpo puhujan, kysyen äkäisesti: "herrat tahtovat siis syyttää meitä kateudesta?" Lagus vastasi hieman ivallisella äänellä: "en suinkaan tahdo uskoa, että niin alhainen tunne, kuin kateus on, vallitsee kunnianarvoisessa säädyssä", sekä jatkoi: "Mitä taasen muotoon tulee eli noihin loukkaaviin lausuntoihin, joita nyt niin paljon moititaan, niin on kyllä joskus saattanut tapahtua, että joku hengellisen elämän kehityksen alussa ja siinä tulisessa innossa, joka monesti seuraa ensimmäistä herätystä, on voinut käyttää loukkaavalta tuntuvaa sana tai lausetapaa, mutta kun kallis Vapahtajamme itse loalla on avannut sokean silmät, ja tämä herännyt hengellinen elämä on kantanut mitä ihanimpia hedelmiä, jota todistamassa ovat tuhannet pimeydestä valkeuteen Pohjanmaalla johdatetut ihmiset, niin tulee unohtaa, jos muutamia poikkeuksia tavallisesta muodosta on tapahtunut. Tätä en sano kiittääkseni meitä, sillä tässä on kysymyksessä Herran työ, josta hänelle ainoalle olkoon kiitos, kunnia ja ylistys. Me emme tahdo muuta kuin saarnata ristiinnaulittua Kristusta syntisten autuudeksi."
Tolpo oli huomauttanut heränneitten pappien "röyhkeästä saarnatavasta" sekä moittinut heitä siitäkin, että he olisivat kieltäneet ihmisiä lukemasta siihen aikaan ihaillun K. P. Hagbergin sekä kuuluisan Vallinin saarnoja. Samaan asiaan koetti Mustasaaren kirkkoherra B. Frosterus (I, s. 283), ennestään tunnettu herännäisyyden kiivaaksi vastustajaksi, kiinnittää kokouksen huomiota. Hänen puheensa oli alusta loppuun ankarasti moittivaa ja soimaavaa. Väittäen että heränneet papit "saarnatuolissa olivat käyttäneet kieltä, jota ei koskaan voitaisi suvaita sivistyneessä seurassa kirkon ulkopuolella", sanoi hän varmaan tietävänsä kysymyksessä olevien opettajien antaneen Hagbergin saarnat lasten revittäviksi ja jaloin poljettaviksi. Kuinka kiivaaksi mieliala kiihtyi, huomaa muun ohessa siitä, että hänen tätä kertoessa, joku kokoussalissa hyvinkin kuultavasti lausui: "se oli aivan oikein tehty." Jälestäpäin saatiin tietää, että nämä sanat oli lausunut yllämainittu F. P. Kemell.
Sävyisämmin kuin muut vastustajat puhui lehtori E. Bergenheim. Vaikka hänkin lausui vakaumuksenaan, että moitteen alaiset papit ehkä monestikin olivat käyttäneet loukkaavaa ja raakaa kieltä, joka hänestä ilmaisi Jumalan sanan halveksimista, koetti hän ilmeisesti lieventää heränneitä pappeja vastaan lausuttua moitetta. Niinpä puhui hän kiittäen A. Helanderin ja Laguksen siunauksesta rikkaasta vaikutuksesta seurakunnissaan sekä huomautti, ettei tuomiokapituli, käsitellessään Kalajoen käräjien asiakirjoja, ollut tuominnut viimemainittua mihinkään rangaistukseen.
Jatketusta, tätä asiaa koskevasta väittelystä, joka monesti yltyi hyvin kiivaaksi, eivät kokouksen pöytäkirjat mitään kerro. Keskustelun tuloksena oli seuraava päätös:
Jos seurakunnassa syntyisi "hurmahenkistä" liikettä, tulisi paikkakunnan kirkkoherranviraston sopivilla neuvoilla ja ohjauksilla koettaa järkiinsä palauttaa eksytetyt. Jollei tästä apua olisi eikä kontrahtirovastikaan tuollaiselle liikkeelle mitään mahtaisi, olisi asiasta tehtävä ilmoitus tuomiokapituliin, jonka tulisi varoittaa eksyneitä. Vasta jos tämäkin toimenpide olisi turha, olisi vedottava maallisen vallan apuun. Tuomiokapitulin tehtäväksi jäi pyytää hallitukselta tämänkaltaista asetusta.
Lopuksi kääntyi arkkipiispa nuorten pappien puoleen, "etenkin niiden puoleen, joiden käytös kysymyksessä olevassa suhteessa oli tuottanut huolta ja tyytymättömyyttä". "Vakavasti ja ystävällisesti" varoitti hän heitä saarnoissa ja muissa virkatoimituksissa käyttämästä loukkaavia sanoja ja lausetapoja, sekä tuomitsemasta sanankuulijoita ja muita opettajia, "koska ei heitä oltu asetettu tuomareiksi vaan opettajiksi seurakuntiin." He eivät myöskään "lähetyssaarnaajina" saisi liikkua hiippakunnassa eikä koettaa koota ympärilleen ihmisiä muista seurakunnista, "koska tuo vain synnyttäisi eripuraisuutta ja häiriötä", vaan muiden tehtäviin sekaantumatta koettaa kukin kykynsä mukaan vaikuttaa siinä seurakunnassa, jonka opettajaksi hän oli määrätty.
Jos tuleekin myöntää, että ainakin päätös uskonnollisten riitakysymysten käsittelemisestä, mikäli mahdollista, kirkon omassa piirissä on askel eteenpäin sekä osoittaa, että heränneitten taistelut maallisen oikeuden edessä olivat vaikuttaneet yleiseen katsantotapaan, todistaa tämä kokous toiselta puolen, että vanhollisuuden ja ahdasmielisyyden valta kirkollisissa piireissä vielä oli suuri. Ennen kaikkea täytyy oudoksua sitä, että kirkon johtomiehet vieläkin toivovat voivansa estää herännäisyyden leviämistä ja virallisiin kaavoihin ahdata Jumalan hengen työtä. Kuinka oikeutettuja muistutukset siivon kielen käyttämisestä seuroissa y.m. uskonnollisissa puheissa ainakin muutamiin nuoriin heränneisiin pappeihin nähden ehkä olivatkin, osoittaa Hagbergin malliksi asettaminen, miten pintapuolisesti tätäkin asiaa vielä käsitettiin. Oudon vaikutuksen tekee niinikään se läksytys, minkä heränneet tähän kuuluvan keskustelun päätyttyä arkkipiispalta saivat. Vielä seuraavana päivänä, jolloin kontrahtirovasti H. Hellén J. Vegeliuksen tekemän kysymyksen johdosta, saisiko pappi yksityisesti neuvoa hänen puoleensa kääntynyttä yksityistä henkilöä, ankarasti moitti heränneitten seuroja, uudisti Melartin varoittavan nuhteensa. Mutta oli miten olikaan: voitolla herännäisyys tästäkin koetuksesta suoriutui. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiispanot; Suomen Kirkon Paimenmuisto; Lagus, "Satans raseri i den kristna världen", josta vasta enemmän; Handlingar i anledning af prestmötet i Åbo 1842; Akiander VI, s. 280-283; Charlotte Achrénin, Jos. Grönbergin, Vendla Pettersonin y.m. kertomukset.]